Älä äänestä!

Vuonna 2010 julkisuuteen livahti tieto, että yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Company oli laatimassa seuraavaa hallitusohjelmaa Suomelle. Tämä asia on niin läpeensä mätä, että sen tajuttuaan ei voi suhtautua poliittiseen järjestelmäämme niin kuin meille opetetaan. On tietysti selvää, ettei hallitusohjelmia pitäisi teettää konsulttitoimistoilla, sillä kyseiseen tehtävään on vaaleilla valittu poliittiset päättäjät eikä konsultteja. Lisäksi kysymys oli Suomen päätöksenteosta ja toimisto on amerikkalainen. Kaikkein törkeintä on kuitenkin, että hallitusohjelmaa ei ollut teettämässä uusi, vaan seuraavana vuonna väistymässä ollut vanha hallitus. Edes tulevan eduskunnan poliittisista voimasuhteista ei teoriassa ollut hajuakaan. Uudelle hallitukselle – koostuipa se mistä aineksista hyvänsä – oltiin ojentamassa valmis, vanhan hallituksen teettämä, jenkkiläisten konsulttien viimeistelemä hallitusohjelma!

Vuonna 2014 bloggari Sami "Sande" Parkkonen esitteli häkellyttävän todistusaineiston. Sen mukaan – täysin yksiselitteisesti – Suomen valtio löytyy sekä Suomen että USA:n yritysrekisteristä. Suomessa valtio on merkitty yritykseksi vuoden 1995 alussa eli Euroopan unioniin liityttäessä. Yritysten hallintoa ja taloudenhoitoa säätelevät periaatteet poikkeavat radikaalisti siitä, mitä meille opetetaan valtioista. Sanden esittämien todisteiden mukaan tämä poikkeaminen on nykypäivänä pelkkää vieraantunutta teoriaa. Yritysdemokratiaa on olemassa, mutta valtiodemokratian suurta kertomusta se ei vastaa. Kun ymmärrämme valtion yritykseksi, oivallamme myös, kuinka suhteellista demokraattisuus Suomessakin on.

Vuonna 2020 itse kirjoitin kaikkien aikojen hallitushuijauksesta, vaikkei Marinin hallitus ollut edes vielä näyttänyt kuin osan kaikista takinkäännöistään. Joka tapauksessa hallitus on toteuttanut täysin erilaista – käytännössä lähes päinvastaista – politiikkaa kuin äänestäjälle eduskuntavaaleissa 2019 uskoteltiin. Sama oli tapahtunut, kenties hieman lievemmässä muodossa, vuonna 1995 Lipposen ensimmäisen hallituksen yhteydessä. Molemmissa tapauksissa hallitusvastuussa on ollut SDP, mutta kokoomus- ja keskustajohtoiset hallitukset ovat nekin olleet kaikkea muuta kuin syyttömiä. Aivan erityinen huomio kiinnittyy Anneli Jäätteenmäen savustamiseen ulos pääministerin paikalta 2003. Sen virallinen perustelu ei kestä päivänvaloa. Keskusta oli Jäätteenmäen johdolla esittänyt uudistuksia ja saanut kannatusta, mutta hänet korvanneen Vanhasen hallitus ei niitä toteuttanut. Samoinhan Antti Rinne heitettiin pois Sanna Marinin tieltä 2019. Täysin järisyttävä – ja järisyttävän antidemokraattinen – tempaus oli myös perussuomalaisen puolueen hajottaminen ja sen seurauksena syntyneen täysin kannatuksettoman puolueen, "Sinisen tulevaisuuden" (nyk. Korjausliike), kiskaiseminen Sipilän hallitukseen vuonna 2017.

Hälytyskellojen pitäisi soida myös ajateltaessa, kuinka yksimielisesti koko eduskunta on lähtenyt mukaan vuosikymmenien poliittiselle jatkumolle täysin vastakkaisiin linjauksiin. Koronan rantauduttua Suomeen lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt rajat kiinni, kokoontumisrajoitukset pystyyn, kulttuurielämä seis, pienellä viiveellä myös kasvomaskit ja rokotteet kaikille – mikä kehitys huipentui vapautta ja tasa-arvoa musertavasti loukanneen koronapassin käyttöönottoon. Venäjän hyökättyä Ukrainaan lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt äkkiä Suomi Natoon, suomalaisia aseita Ukrainaan ja kaikki viralliset valtiolliset tahot tekemään kunniaa Ukrainan lipulle. Yksimielisyys tällaisissa tapauksissa ei vastaa kansalaisten ajantasaista mielipidettä – siitä puhumattakaan, mitä kansalaiset olisivat sanoneet (tai jopa sanoivat) näistä asioista eduskuntavaalien yhteydessä 2019.

Päättäjien yksimielisyyttä voi tarkastella kahdelta kantilta. Voidaan painottaa sitä, mihin viittaavat jenkkikonsulttien etukäteen sorvaamat hallitusohjelmat, valtion asema yrityksenä, täydelliset poliittiset takinkäännöt heti vaalien jälkeen ja epäsopivien ministereiden tai puolueiden juonitteleminen ulos kuvasta: "demokraattisilla" päättäjillä ei oikeasti ole valtaa. He ovat pelkkiä napinpainajia, joille virkamiehet, EU ja näiden taustalla piileksivät bisnesvetoiset herrakerhot esittävät omat valmiiksi pureskellut "totuutensa". Toisaalta itse päättäjät voi nähdä herrakerhona. Twitterissä käytiin talvella vääntöä, kun tuli ilmi, että muuan tunnettu kokoomusnuori ja muuan tunnettu vasemmistonuori kävivät yhdessä kaljalla. Poliitikot muodostavat yhdessä oman kuplansa, joka on mahtavaa leviämismaastoa joukkopsykoosin kaltaisille ilmiöille. "Kriisi! Nato pelastaa!" ja "Kriisi! Rokote pelastaa!" ovat lähtökohtia, joista tulee mieleen uskonnollinen kultti.

Vai onko kysymys joukkopsykoosia yksilötasoisemmasta mielenterveysongelmasta? Puolalainen psykiatri Andrzej Łobaczewski kehitti 1970-luvulla idean "poliittisesta ponerologiasta", jonka ydinajatuksiin kuuluu, että vallanpitäjien joukossa on poikkeuksellisen paljon psykopaatteja ja lisäksi psykopaattiset vallanpitäjät voivat jopa aiheuttaa psykopaattisen "epidemian". Ajatus on kiinnostava ja jättää pohtimaan, millaiset ihmiset ylipäänsä hakeutuvat poliittisiksi päättäjiksi. "There's room at the top they are telling you still / but first you must learn how to smile as you kill", lauloi John Lennon kappaleessa Working Class Hero (1970). Varsinkin pienissä puolueissa on vielä jäljellä ihmisiä, jotka ovat mukana kirkasotsaisesti muuttamassa maailmaa, mutta tässä järjestelmässä siltä pohjalta ei voi edetä. Niinpä nousevan liikkeen kaappaavat järjestelmällisesti ihmiset, jotka eivät tahdo parantaa maailmaa vaan hallita sitä. Tästä mieleen voi juolahtaa kysymys: miksi maailmaa eli käytännössä ihmisiä ylipäänsä täytyy hallita? Emmekö me aikuiset osaa itse hallita itseämme, toimintaamme ja elämäämme?

Tältä pohjalta olen muotoillut 11 kohtaa, jotka perustelevat, miksi ei kannata äänestää:

1. Äänestämällä luovutat vapaaehtoisesti sinua koskevissa asioissa vallan muille ihmisille, jotka eivät yleisesti ottaen tunne sinua etkä sinä heitä.

2. Äänestämällä tuet psykopaatteja, narsisteja ja kyynisiä pyrkyreitä, jotka haluavat päästä hallitsemaan toisia ihmisiä. (Mikäli tässä kohdassa ajattelet, ettei oma ehdokkaasi ole sellainen, tutustu Suomen vaalimenetelmään.)

3. Äänestämällä osoitat kannatuksesi päättäjien herrakerholle, kansalaisista vieraantuvalle kuplalle, jossa on poikkeuksellisen otolliset olosuhteet hurahtaa yksimielisesti kulttimaiseen tai joukkopsykoosin kaltaiseen olotilaan.

4. Äänestämällä annat hyväksyntäsi sille, että poliitikot ja puolueet järjestelmällisesti valehtelevat kansalaisille ennen vaaleja ja kääntävät täydellisesti kelkkansa vaalien jälkeen.

5. Äänestämällä annat hyväksyntäsi käytännölle, jossa kansalaisten suursuosion saaneet, mutta vakiintuneiden valtapiirien mielestä epäsopivat poliitikot ja puolueet voidaan kansalaismielipiteen vastaisesti syrjäyttää – ja propagoida valtamedian avulla asia ylösalaisin, ikään kuin syrjäyttäminen nimenomaan edustaisi demokratiaa.

6. Äänestämällä voit vaikuttaa enintään valtion nimeä itsestään käyttävän yrityksen asioihin, et yritysten yläpuolelle sekä moraalisesti että käytännöllisesti sijoittuvan valtion asioihin (koska sellaista ei ole enää olemassa).

7. Äänestämällä osallistut sen itsetarkoituksellisen savuverhon ylläpitämiseen, että valta ihan oikeasti on "demokraattisesti" valituilla päättäjillä eikä esimerkiksi virkamiehillä, konsulteilla, epämääräisillä "asiantuntijoilla", ylikansallisilla organisaatioilla, liike- ja investointipankeilla tai amerikkalaisilla miljardööreillä.

8. Äänestämällä tuet järjestelmää, jonka kautta mahdollistetaan sodat ja väkivaltamonopolit.

9. Äänestämällä tuet järjestelmää, joka mahdollistaa yksilönvapauden riiston lukemattomissa eri muodoissa.

10. Äänestämättä jättämällä osoitat, etteivät poliittisten huijareiden huijaukset mene sinuun täydestä.

11. Äänestämättä jättämällä voit osallistua todelliseen historialliseen käänteeseen. Viime aikoina yhä useampi on jättänyt äänestämättä. Jos äänestysprosentti jää alle viidenkymmenen, jokainen edes alkeellista logiikkaa tunteva ihminen oivaltaa, että koko poliittinen järjestelmä pysyy pystyssä enää vähemmistön tuella ja enemmistö on kääntänyt sille selkänsä. Tällä oivalluksella voi olla täysin mullistavat seuraukset.

Siis: ÄLÄ ÄÄNESTÄ!

Väärän totuuden palvelijat

"Näissä vieraissa on liian monta tuttuu
jotka tietää totuudesta liian vähän"
(Liisa Tavi: Lasta ei saa tukuttaa, san. Pelle Miljoona)

Kun uusi koronakuria vastustava vapausliike alkoi nousta talvikaudella 2020–21, julistin alusta lähtien sen keskeisisi tavoitteiksi omat pyhät arvoni: vapauden, rakkauden ja totuuden. En ollut yksin: toukokuun 15. päivän 2021 kansainvälisten mielenosoitusten sloganeiden joukossa oli "Love, Truth, Freedom". Suomessa toukokuun mielenosoitus jäi tussariksi, koska sadat vapausliikkeeseen lukemani ihmiset olivat siirtäneet huomion koronakurista EU:n elvytyspakettiin. Siinäkin huudettiin totuutta, mutta vapauden tavoittelu oli aika suhteellista ja rakkauden kanssa ei asialla ollut mitään tekemistä.

Kuntavaalit piti alun perin järjestää 18. huhtikuuta. THL:n ja hallituksen kuvitteellisen epidemiauhan vuoksi vaalit siirrettiin kesäkuun 13. päivälle, mikä on tiennyt vaalikampanja-ajan pitenemistä luonnottomiin mittoihin. Tämä voi olla jopa tarkoituksellista. Hajota ja hallitse on aina ollut kaikkein toimivin keino ylläpitää valtaa. Toki myös hallituspuolueet saivat kuvitteellisen sulan hattuunsa, kun täysin älyttömästä 11 000 päivittäisen tartunnan arviosta jäätiin ylimmillään alle kymmenesosaan. Sehän voitiin nyt tulkita maalis-huhtikuisen sulkupolitiikan ansioksi.

Ikävä kyllä perseily kansan kustannuksella ei rajoitu hallituspuolueisiin. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa kääntääkseen yhteiskunnalliset kysymykset perinteisen puoluepolitiikan ja vanhan standardoidun poliittisen kentän mukaisiksi kiistoiksi. Pandemiakriittinen vapausnäkökulma oli vallankumouksellinen: se yhdisti libertaareja, konservatiiveja, nationalisteja, aitoja anarkisteja ja myös useita vanhanaikaisen yhteiskuntakritiikkinsä säilyttäneitä klassisia vasemmistolaisia. Kuntavaalien läheisyys on tehnyt kaikesta taas puoluepolitiikkaa, jossa oikeistoon samastuvat käyttävät kaikki tilaisuutensa mustamaalata vasemmistoa ja päinvastoin.

Perussuomalainen puolue on häikäilemättä pyrkinyt omimaan pandemiakritiikin ja vapausnäkökulman omien siipiensä alle. Lukuisia näissä kysymyksissä aktiivisia sosiaalisen median vaikuttajia on päätynyt persujen kuntavaaliehdokkaiksi. Heidän näkökulmastaan asia voi näyttää luonnolliselta: "vasemmistolainen" hallitus on toteuttanut koronarajoitukset, ja persut ovat heille uskottavampi oikeisto-opposition edustaja kuin kokoomus, kristillisdemokraatit tai Liike Nyt. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa olleet pandemiakriittinen puolue, vaan päinvastoin heidän riveistään on toistuvasti vaadittu tiukempia rajoituksia. Minunlaiselleni ei-persulle tämä näyttää klassiselta silmänkääntötempulta.

Persuissa on myös se kiusallinen piirre, että heidän politiikkansa on yhtä kuin hajota ja hallitse katutasolla. He tekevät asiakysymyksistä, ei edes henkilökysymyksiä, vaan ihmisryhmäkysymyksiä. Ärsyttääkö koronakuri? Syynä on vasemmisto. Vastusta vasemmistolaisia. Huolettaako yhteiskunnan varojen loppuminen? Syynä on hyysääminen. Vastusta hyysääjiä ja niitä joita hyysätään. Aggressiivinen kuntavaalikampanjointi muistuttaa likipitäen joka päivä, kuinka vähän esimerkiksi minulla ja perussuomalaisten ehdokkaaksi lähteneellä pandemiakriitikolla on yhteistä – mikä on erittäin varmasti tarkoituksellista. Kun kansalaiset vieroksuvat tai pelkäävät toisiaan, vallanpitäjät ovat turvassa.

Vielä ongelmallisempaa on kuitenkin, että kuntavaalikampanjat vievät huomion pois pääasioista. Päinvastoin puolueet (piskuista Kristallipuoluetta lukuun ottamatta) tuntuvat tekevän kaikkensa salatakseen, että suomalainen yhteiskunta (tai maailma) on peruuttamattomasti muuttunut siitä, mitä se vielä 2010-luvulla oli. Esimerkiksi punavihreät ryhmät saattavat puolustaa kirjastoja, mainitsematta että kirjastot ovat talven 2019–20 jälkeisestä ajasta valtaosan joko olleet kiinni tai toimineet rajoitetusti. Jotkut samassa leirissä ovat jopa häikäilemättä ratsastaneet kulttuurielämällä – emopuolueittensa lähes lakkautettua Suomen kulttuurielämän. Etätyön radikaali yleistyminen on jäänyt huomiotta: työpaikkojen hoiteleminen omaan kuntaan ei yksinkertaisesti enää toimi samalla tavalla.

Näiltä puilta pitäisi vielä malttaa nähdä metsä: vanhan yhteiskunnan alasajo on ilmiselvästi tahallista, "uusi normaali" ei ollut vahinkoilmaus ja yhteiskuntamme perusteet on kertakaikkisesti muutettu. Hallituspuolueet ovat toimineet järjestelmällisesti niitä arvoja vastaan, joiden kannattajat ovat äänestäneet ne valtaan. Silti ne jatkavat samojen arvojen promoamista kampanjoissaan. Oppositiopuolueet vastustavat hallitusta, mutta innokkaammin sitä mitä hallitus väittää kannattavansa, kuin sitä kuinka hallitus toimii. Koko kuvio selittyy vain sillä, että hallitus toteuttaa jonkin ihan muun tahon agendaa kuin omaansa. Pandemiakriittisille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, mutta kuntavaalikampanjoinnin aikana osa heistä on aktiivisesti unohtanut asian – ainakin hetkittäin – ja syyttänyt tapahtuneesta nimenomaisesti hallituspuolueiden virallista poliittista taustaa. Käytännöllisesti katsoen koko poliittinen kenttä on huijattu osaksi kaikkien aikojen megavalhetta, joka on mahdollisesti saneltu Great Resetin laatijoiden piirissä "build back better" -hengessä.

Megavalheen luonteeseen kuuluu aktivistien johdattaminen täysin eri suuntaan kuin mitä kohti he ovat lähteneet. Kun keväällä 2020 ensimmäisten joukossa kyseenalaistin koronapandemian mittasuhteet, oletin, että tämä tie johtaa koko meille tarjotun todellisuuskuvan kyseenalaistamiseen ja disilluusioon. Kun syksyllä 2020 ainakin näennäisesti samoin ajattelevia oli jo löytynyt, oletukselleni näytti tulevan katetta. Perinteisten poliittisten asetelmien marssittaminen kentälle – niin kuin kuntavaalikampanjoinnin myötä on käynyt – on käännyttänyt oikeistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen oikeistolaisten tai konservatiivisten perustotuuksien äärelle ja harvalukuisemmat vasemmistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen vasemmistolaisten tai liberaalien perustotuuksien äärelle. Ne ovat kuitenkin vääriä "totuuksia" – siis ainakin osittaisia valheita tai megavalheen osasia. TOTUUS, se aito asia, saa yhä levätä rauhassa.

Matrix on ainakin jossain määrin totta. Juuri, kun olimme hahmottamassa sen, iso osa meistä opastettiin kädestä pitäen pois totuuden ääreltä. Luonnollisesti tämä ei ole koko totuus. Harhaanjohdetuista näet tuli nopeasti osa Matrixia. Kritisoitko autoritaarisia toimia? Oletko enemmän konservatiivi ja oikealla? Tässä on sinulle isänmaa ja Raamattu. Oletko enemmän liberaali ja vasemmalla? Tässä on sinulle kansainvälinen yhteistyö ja kriittinen kirja finanssikapitalismista. Onko näkyvissä salaliittoja? Vasemmistolainen, pidä etäisyyttä sellaiseen paskaan! Konspirasismi on vähintään yhtä paha kuin rasismi! Oikeistolainen, hyvä, tartu vain salaliittoteoriaan, niin me paremmin tietävät kerromme sinulle, mitä sen takana piilee. Luovu vain omasta ajattelustasi. Näin oli tapahtuva, ja näin tapahtui.

Jutun juju on tietysti, että sekä "antikonspirasismi" että harhaanjohdettu salaliittoajattelu ajautuvat tukemaan yhteiskunnan ja maailman todellisia vallanpitäjiä. Mitä enemmän jollakin taholla on valtaa, sitä varmemmin kriittiset ja radikaalit äänet kääntyvät pidemmän päälle tukemaan sitä tahoa. En usko, että tähän tarvitaan erillistä salaliittoteoriaa. Kyseessä on ihan luontainen prosessi. Ei perussuomalainen puoluekaan tarkoituksellisesti johdata kannattajiaan valheeseen. Se vain houkuttelee (konservatiivisia, oikeistolaisia) kriittisiä ajattelevia puolelleen saadakseen kuntavaaleissa ääniä. Ei puolueita eikä edes valtamediaa kiinnosta aktivistien ajautuminen väärän totuuden palvelijoiksi. Totuus ei voisi niitä vähempää kiinnostaa. Mediaa kiinnostaa raha, viranomaisia toisten asettamien sääntöjen totteleminen, ihmisryhmiä ryhmänmukaisuus ja puolueita vaaleissa saadut äänet.

En äänestä kuntavaaleissa 2021. Yksikään asuinkunnassani tarjolla oleva puolue tai ehdokas ei edusta minun asiaani. Lisäksi poliittinen järjestelmä perustuu ihmisten hallitsemiseen, ja itse olen yhä enemmän sitä mieltä, ettei ihmisiä pidä hallita. Huomattavasti mieluummin hallitsen itseäni, tai en hallitse jos ei huvita.

Tämän lausunnon myötä lakkautan toistaiseksi tämän vuodesta 2010 toimineen politiikkablogini. Saattaa olla, että kertoja kiellon päälle vielä tulee. Ainakin toistaiseksi tahdon keskittyä elämässäni johonkin ihan muuhun kuin politiikkaan, ja kaiken ihmiselämän politisoituminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kesä 2021 voisi, tai ainakin olisi voinut, olla rakkauden kesä: kohtaamme toisemme, kuuntelemme toisiamme, ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme, syleilemme ja rakastamme. Viivästytetyt kuntavaalit ja poliittisen kinastelun armoton hyväksikäyttö taustatasolla (yhä jatkuva kielto- ja suojelumentaliteetti) pyrkivät pitämään meidät erillämme ja toisiamme vastaan. Ehkä poliittiset keinot on hylättävä. Ehkä meidän on parempi vain olla piittaamatta.

Unelma Vapaasta Suomesta

Tämän kirjoitushetkellä maa, johon minulla oli kunnia syntyä kauan sitten 1970-luvulla, on ensimmäistä kertaa omana elinaikanani liukunut johonkin, mitä voi luonnehtia diktatuuriksi. Tässä maassa puhutaan armeijan marssittamisesta kaduille "terveyden" ja "turvallisuuden" nimissä. Mielenosoitukset on käytännössä kielletty. Kaupoissa ja ostoskeskuksissa kaikuu lähes sanasta sanaan sama lipevän orwellilainen "tee näin, älä tee noin, kaikki sinun turvallisuutesi vuoksi" -kuulutus. Valtiollinen televisio lakkautti kanavallaan pyörineen ajankohtaissatiirin lennosta, ja hätäpäissä sen ohjelmapaikalle tungettiin uusintoja vanhasta, nyt epäajankohtaisesta poliittisesta huumorisarjasta. Erityisen tärkeinä pidetyissä asioissa tiedotusvalta on siirretty asiantuntijoilta hallitukselle. Sieltä täältä kuuluu uutisia väkivalloin tehdyistä tautitesteistä tai rokotuksista. Hallitus valmistelee lakia, joka usuttaisi ihmiset ilmiantamaan naapurinsa poliisille. Kuntavaalit siirrettiin mielivaltaisesti.

Tällaisena aikana ei ihmetytä, että vapautta rakastavan kansalaisen mieleen tulee unelma ihan toisenlaisesta Suomesta – tai jopa ihan toisesta Suomesta. Marinin hallituksen johtamaa, mutta ulkomailta saneltua diktatuuria tuskin hävitetään hetkessä, sillä juuri ne kansanosat, joiden vanhastaan luulisi vastustavan diktatuuria, on huijattu sen kannattajiksi. (Tästä aiheesta on luvassa oma kirjoitelma hyvin pian.) Tästä huolimatta Suomessa asuu paljon vapautta rakastavia, pandemia(operaatio)n kyseenalaistavia kansalaisia. Omalla autolla reissatessa on myös osunut silmään – joko todellisuutena tai harhana – että eri paikkakunnat poikkeavat tuntuvasti toisistaan esimerkiksi kasvomaskin ja turvavälien käytössä.

Nyt vihjaillaan jo kuntavaalien siirtymisestä syyskuulle. Kenties ennen kuntavaalien toteutumista ehtii syntyä vapausmielisiä vaalilistoja ja löytyä lisää pandemiakriittisiä ehdokkaita. Entäpä, jos käykin niin, että Suomeen muodostuu kuntia ja jopa kuntien muodostamia alueita, joilla vapausaate ja pandemiakritiikki nousevat oikeasti vaikuttaviksi poliittisiksi tekijöiksi? Tämän herkullisen ajatuksen pohjalta lähti elämään melkoinen ajatusleikki.

Kuvitellaan tilanne, jossa joukko Suomen kuntia liittoutuu julistaakseen, etteivät ne aio ottaa käyttöön uusimpia hallituksen vaatimia pakkolakeja tai rajoituksia. Vastakkainasettelu menee niin pitkälle, että kunnat eroavat omista maakuntaliitoistaan ja sote-piireistään ja perustavat tilalle omansa, joita valtiovalta ei tietenkään hyväksy. Valtiolliset rahahanat katkaistaan. Kapinalliset kunnat tuohtuvat ja ilmoittavat, etteivät Suomen valtion muutkaan rajoitukset enää päde niiden alueella ja kaikki liiketoiminta on tästedes yhtä sallittua kuin ennen kevättä 2020. Paikallistalous elpyy heti, ja kun muualla Suomessa tehdään konkursseja, kapinakunnissa perustetaan uusia yrityksiä. Asiasta innostuneena perustetaan sote-rahasto, johon tulvii lahjoituksia. Monilla paikkakunnilla poliisi ratsaa liiketiloja ja tapahtumia, yksillä muodolliseen "joopa joo, jatketaan" -tyyliin, mutta toisilla ehdottomammin. Jälkimmäisillä järjestetään mielenosoituksia ja kerätään nimilistoja. Poliisin rivit rakoilevat, kun osa kieltäytyy toimimasta joviaaleina tunnettuja paikallisia yrittäjiä vastaan.

Suomen valtamedia yrittää järjestelmällisesti mustamaalata kapinakuntia, mutta tosiasioille se ei voi mitään. Niissä voidaan ilmiselvästi paremmin kuin muualla maassa. Yritystalous kukoistaa, kauppa käy ja jopa tautilukemat ovat valtakunnan pienimmät, mikä linkittyy siihen, että asukkaat käyvät muuta maata vähemmän testeissä. Kuolonuhrien määrä ei räjähdä eikä edes lisäänny. Suomen valtamedia yrittää valehdella, että kuntien terveydenhuolto on kaaoksessa. Valheet menevät yksiin täydestä, toisiin eivät.

Kesä tulee. Kapinakunnissa on paljon kesämökkejä. Valta-Suomi lanseeraa kampanjan, joka kehottaa ihmisiä olemaan menemättä mökeilleen. Aluksi kyse on olevinaan "terveydestä" ja "turvallisuudesta", mutta kesän edetessä on selvempää, että kampanjalla pyritään kuihduttamaan kapinakuntien talous. Satoja, ehkä tuhansia etelän kaupunkilaisten kesämökkejä päätyy myyntiin, ja niille löytyy innokkaita ostajia vapausmielisistä ihmisistä. Lukuisat mökit ovat talviasuttavia, ja kun asiasta tulee tiedusteluja, kapinakuntien liitto päättää mahdollistaa pysyvät muutot mökeille ilman erillisiä lupia. Muuttoliike kapinakuntiin yltyy. Seuraavana temppunaan valta-Suomi kieltää asukkaitaan matkustamasta näihin kuntiin. Tässä vaiheessa monet kunnat – varsinkin sellaiset, jotka sijaitsevat kahden kapinakunnan välissä – ilmoittavat liittyvänsä kapinallisiin, jos rajoituksia ja sanktioita tulee voimaan. Valtio ei peräänny, eivätkä kapinallisetkaan. Entisistä sirpaleista muodostuu yhtenäisiä alueita, jotka kattavat aika laajoja osia sisä-Suomesta.

Siinä vaiheessa, kun poliisivoimat määrätään valvomaan kapinallisalueiden eristämistä – joskin kunnanrajat ylittäviä yksityisteitä ja metsäautoteitä käytetään naureskellen – nämä päättävät julistautua itsehallintoalueeksi. Nimi Vapaa Suomi otetaan käyttöön. Vapausaatteesta otetaan kaikki ilo irti, ja kuntaliitto päättää virkaatekevänä hallintona sallia huumausaineet ja alastomuuden, mikäli ne eivät aiheuta häiriökäyttäytymistä. Alueilla on pari lentokenttää, ja niiltä avataan lentoyhteyksiä ulkomaille – luonnollisesti ilman terveyspassin tarkistusta. "Pilviturismi" ja "na-turismi" pääsevät vauhtiin. Koska Vapaa Suomi ulottuu Venäjän rajalle, muuan aiemmin vain poikkeustapauksissa käytetty rajanylityspaikka vakiinnutetaan ja venäläisiä tuotteita alkaa tulvia Vapaan Suomen kauppoihin. Vastoin valta-Suomen suunnitelmia talous kukoistaa, ja vielä enemmän kukoistavat taide ja kulttuuri, jotka kokevat mahtavan, tämän sukupolven aikana ennenkokemattoman renessanssin. Vapaan Suomen legenda välittyy maailmalle musiikin, elokuvan ja muun taiteen muodossa. Vapaata Suomea ihaillaan ja jäljitellään. Maailman ihmeeksi teho-osastot eivät vieläkään ole täynnä potilaita.

Tästä olisi mahdollista edetä kolmeen suuntaan: 1) valta-Suomi ja maailma tunnustaisivat olleensa väärässä, rajat ja sulut avattaisiin, pandemiatila purettaisiin; 2) valta-Suomi liittolaisineen murskaisi Vapaan Suomen asein ja pakottaisi sen lyhyen, mutta verisen ja traumaattisen sodan kautta globalitarismiin; 3) kaksi täysin erilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa vakiintuisi elämään rinnakkain kummankin pitäessä omaa vaihtoehtoaan parempana, yksi turvallisuuden, toinen vapauden nimissä.

Kaikkien aikojen hallitushuijaus?

Se alkoi vuonna 1995. Kansa oli saanut tarpeekseen Esko Ahon porvarihallituksesta. Eduskuntavaalien tulos oli murskaava. Kaikki hallituspuolueet menettivät kannatustaan, yhteenlaskettuna noin seitsemän prosenttiyksikköä. Sen sijaan SDP kasvatti suosiotaan roimasti ja keräsi uuteen eduskuntaan peräti 63 kansanedustajaa. Myös vasemmistoliitto sai vaalivoiton – viimeisensä eduskuntavaaleissa 24 vuoteen – ja kolme uutta kansanedustajaa. Uuteen Lipposen hallitukseen tuli SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden ja RKP:n ohella kokoomus, joka ei tyypilliseen tapaansa ollut ryvettynyt edellisessä hallituksessa niin kuin keskusta. Lopputulos oli häkellyttävä. Lipposen hallitus harjoitti edeltäjäänsäkin yksipuolisempaa uusliberalistista politiikkaa. Lukemattomat ihmiset kokivat tulleensa huijatuiksi. Emme me tätä halunneet!

Paavo Lipposen pitkän pääministerikauden jälkeen keskusta palasi suurimmaksi puolueeksi Anneli Jäätteenmäen ja inhimillisyyttä henkineen vaaliohjelman vetämänä. Seurasi tolkuton selkkaus ja poliittinen katastrofi. Jäätteenmäki juoniteltiin tekaistuilla perusteilla sivuun, valta ojennettiin vain kahden kuukauden hallitusjakson jälkeen mukautuvammalle Matti Vanhaselle ja tapahtui vaivihkainen kabinettivallankaappaus. Lopputulemana keskusta- ja SDP-vetoinen hallituskausi 2003–07 ei poikennut mitenkään kokoomusvetoisten uusliberalistihallitusten kausista.

Vanhasen–Kiviniemen hallituksessa olivat mukana vihreät, Kataisen–Stubbin hallituksessa sekä SDP, vasemmistoliitto että vihreät. Kumpikaan näistä ei ainakaan perinteisessä mielessä ollut millään lailla vasemmistolainen tai vihreä. On kuvaavaa, että Kataisen hallituksen toteuttamaa työttömyystuen nostoa yrittivät omia hallituksen kaikki punavihreät ryhmät. Vasemmalle soveltuvat päätökset olivat niin harvassa, että kun yksi sellainen tehtiin, yhtä lailla demarit, vihreät kuin vassaritkin halusivat kiillottaa sillä kilpeään.

Sipilän hallituksen aikana näimme ällistyttävän tempun. Kun Jussi Halla-ahon perussuomalaiset eivät enää sopineet porvarihallituksen pirtaan, koko puolue päätettiin repiä hajalle ja hallitukseen tempaistiin siniset – puolue, jota kukaan ei ollut koskaan äänestänyt, eikä moni äänestänyt sitä myöskään eduskuntavaaleissa 2019. Tämän tempun taustoja ei ole kunnolla analysoitu. Sosiaalinen media on sentään tehnyt jotain, mitä valtamedia ei: yrittänyt.

Mutta kaiken tämän jälkeen se hallitushuijaus, joka ainakin tällä hetkellä (syksyllä 2020) tuntuu härskeimmältä, liittyy hallitukseen, joka asetettiin tehtäväänsä Sipilän hallitukselle persettä näyttäneiden eduskuntavaalien jälkeen. Alun perin pääministerinä oli Antti Rinne, ja kun hänen tilallensa juonittiin Sanna Marin, voi olla, että näimme samansuuntaisen tempun kuin Jäätteenmäen ja Vanhasen yhteydessä. Kuitenkin jo Rinteen hallituksen aikana lokakuussa näin syytä kirjoittaa (otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?): "Uusi hallitus on hyväksynyt asevientilupia sotaisiin maihin ja toteuttamassa edeltäjänsä suunnitelmaa uusien sikakalliiden hävittäjien hankinnasta. (...) Ihmisoikeusaktivistit ovat tuohtuneet, kun Rinteen hallitus jatkaa ristiriitaista ja epähumaania pakolaispolitiikkaa. (...) 16.10. myös uutisoitiin, että hallitus on käynyt salaisia neuvotteluja EU:n komission kanssa EU:n päästövähennysvelvoitteen kiertämiseksi." Punavihreää politiikkaa?

Kaikesta huolimatta vasta Marinin hallitessa meininki on räjähtänyt täysin käsittämättömiin mittoihin. Hallituksen koronapolitiikkaa olen kritisoinut keväästä lähtien. Ihmiset luulivat äänestävänsä leimallisesti liberaaleja ryhmiä. Keväällä 2020 huomasimme elävämme poliisivaltiossa. Kieltoja ja rajoituksia on käytetty tehokkaasti ja tuhoisasti. Sen yhden asian (tartuntojen hillitsemisen) kannalta vaikutus on ehkä ollut hyvä (tämäkin on "ehkä", ei "varmasti"), mutta useimmat muut vaikutukset – kansantaloudesta mielenterveyteen – ovat olleet kielteisiä. Punavihreiden hallituspuolueiden tunnolliset kannattajat ovat hylänneet vapausaatteensa rippeet ja paljastuneet totalitaristeiksi, mikä viimeistään on tuhansien ihmisten silmissä kääntänyt poliittisen kentän päälaelleen. Ja sen dramaattiset seuraukset ovat vielä täysin näkemättä.

Paljon puhuva asia on myös kaivoslain vesitys. Tuhannet suomalaiset vasemmalta oikealle ovat raivoissaan, kun kuka hyvänsä mistä hyvänsä voi aloittaa kaivostoiminnan Suomessa. Uhattuina on kansallismaisemia ja ainutlaatuista, jopa lailla suojeltua luontoa. Uuden lain piti tehdä siitä lopun, mutta yllätys yllätys: meno jatkuu entisellään. Hallitus on pitänyt äänivallan kaivosteollisuuden käsissä ja haistattaa paskat sekä pitkän linjan ympäristöaktivisteille, tilanteen eskaloitumisen myötä heränneille kansalaisille että saamelaisille, joiden perinteistä elämäntapaa kaivostoiminta uhkaa Lapissa.

Inhottavimpiin ja ärsyttävimpiin linjauksiin kuuluu aktiivimalli kakkonen. Mikä Sipilän hallituksen aikana sai punavihreät ryhmät vastaansa ja kimppuunsa, on nyt toteutumassa itse punavihreiden ryhmien suunnalta. Klassisessa mielessä tämä politiikka ei tietysti ole punavihreää nähnytkään. Työttömistä halutaan tehdä Systeemin orjia. Vasemmistoliitto on kehunut itseään maasta taivaaseen saatuaan mukaan karenssien kevennykset, mistä tulee mieleen, että myös holokaustin keventämisestä olisi periaatteessa joku voinut ottaa kunnian.

Laajat kansanjoukot ovat tuohtuneet EU:n koronaelvytyspaketista, johon hallitus empimättä liitti Suomen mukaan. Arvion mukaan paketti aiheuttaa Suomelle menoja yli tuplasti tuloihin nähden. Marinin perustelut ovat olleet käsittämättömiä tilanteessa, jossa miljardeille olisi todellakin ollut käyttöä akuuttiin lamaan suistuneessa kotimaassa. Jälleen tulee mieleen ajatus päättäjistä taustavaikuttajien ja heidän agendansa sätkynukkeina. On myös esitetty arvio, että varsinaisen elvytyksen sijaan paketin ensisijainen tarkoitus on ohjata EU:ta liittovaltion suuntaan. Vuosikausien hajota ja hallitse -politiikan seurauksena EU-vastaiseen mielenosoitukseen, joka järjestettiin 1.9. Helsingissä nimenomaan elvytyspaketin inspiroimana, lähtivät vain oikeistokonservatiiviset EU-kriitikot muiden kriittisten (mm. kommunistien) pysytellessä visusti sivussa. Tämä tietysti antoi valtamedialle loistavat aseet lyömään äärioikeistoleimaa koko EU:n vastaiseen toimintaan.

Luonnollisesti hävittäjäkauppoja ollaan yhä tekemässä, ja Suomi myy myös sotiin sotkeutuneille maille aseita. Suomalaisia on uudenkin hallituksen aikana mukana sotaoperaatioissa Afganistanissa ja Irakissa, ja Nato-hivutus jatkuu. Yhdessäkään konfliktissa hallitus ei ole asettunut maailmanpoliittisen altavastaajan puolelle. Julian Assangen kohtalo ei kiinnosta Suomen vasemmistoa tai liberaaleja, eikä muillekaan rohkeille totuudenpuhujille anneta arvoa tai tunnustusta. Kontrollia ja valvontaa ollaan edelleen lisäämässä kaikilla aloilla – koronan tai muun "turvallisuuden" varjolla (kenen turvallisuuden?!) – ja byrokratian purkajia alkaa olla ikävä.

Byrokratian purkajaksi oli ilmoittautunut tietysti Sipilän hallitus. Sekin oli huijausta, mutta Marinin hallitus on ollut niin katastrofaalinen, että sen aikana on alkanut suorastaan ikävöidä Sipilän ankeita aikoja. Vuodet 2015–19 olivat kylmää kyytiä suomalaiselle yhteiskunnalle, mutta nyt ollaan jo paukkupakkaslukemissa. Silläkö hallitus luulee hillitsevänsä ilmastonmuutoksen? Sipilän hallituksen aikana näkymät olivat hämäävän selvät: hyvä oppositio taisteli pahaa hallitusta vastaan. Syksyllä 2020 maamme umpikujasta ei näy minkäänlaista ulospääsytietä. On vallassa kuka tai mikä hyvänsä nykyisistä vaihtoehdoista, sorto jatkuu muodossa tai toisessa – aika isolta osin jopa samassa muodossa. Tämä on masentavin ja lamaannuttavin poliittinen käänne, mitä Suomi on omana elinaikanani nähnyt, mukaan lukien 1990-luvun lama ja sen seuraukset.

Ellei uutta kansan tunnot tiivistävää puoluetta yhtäkkiä synny ja nouse, olivat entiset anarkistit sittenkin oikeassa: HALLITUS ALAS! EI UUTTA TILALLE!

Uusi normaali, Eppu Normaali, etc.

Nykyajan paras muistutus siitä, miten Adolf Hitler saattoi nousta valtaan ja pysyä siellä 12 vuotta, ei ole ihmisjoukkojen passiivisuus reagoinnissa jonkin vähemmistön syrjintään. Se on ihmisjoukkojen alistuminen maskien, käsidesin, turvavälien ja etä-etuliitteen määrittämään todellisuuteen, "uuteen normaaliin". Nürnbergin etäpuoluepäivät hurraavat täydellisin rivein, kun maskit tuottavat lisää roskia ja jopa hengitystieoireita ihmisille, käsidesi tuo uuden lisätekijän kemikaalicocktailiin, ihmiset jäävät ilman hyväätekevää kosketusta ja energiansa luonnollista jakamista, eikä kulttuuritapahtumia enää järjestetä, kun liian moni nielee koronaisessa intohimossaan kusetuksen "tapahtumien siirtymisestä verkkoon".

Toisin kuin molemmilla puolilla uskotellaan, poliittinen Suomi ei jakaudu kahtia sen mukaan, halutaanko rajat pitää kiinni vai auki. Todellisuudessa kumpikin puoli haluaa pitää rajat kiinni, kun syy on tarpeeksi hyvä. Konservatiivioikeistolle tarpeeksi hyvä syy on estää islamisaation leviäminen. Punavihreille tarpeeksi hyvä syy on estää koronan leviäminen. Poliittisella kentällä on niukasti toimijoita, joiden mielestä rajojen avoimuus on itsessään arvokasta. Äänestäjien kentällä heitä on tunnistettavasti enemmän. Samaan aikaan poliittiset toimijat ilmoittavat kannattavansa Euroopan unionin jäsenyyttä, koska "liikkuvuus yli rajojen on tärkeää". Äänestäjien kentällä EU-kriittisiä on tunnistettavasti enemmän.

Lähes patologisena popmusiikkifriikkinä kuuntelen päivittäin paljon musiikkia. Huomaan, kuinka laajalti klassikoina pitämämme 1900-luvun jälkipuoliskon pop-, rock-, soul-, blues-, folk- ja jopa jazzmusiikki on tehty vapautta ja yksilöllisyyttä juhlivassa rajojen rikkomisen hengessä. Toisaalta rakkauslauluja on paljon. Musiikin kautta meille näyttäytyy tärkeänä, ei sääntöjen noudattaminen vaan vapaus säännöistä, ei pidättäytyminen ihmisten kohtaamisesta vaan heittäytyminen kaikkein läheisimpään ihmiskohtaamiseen. The Beatles lauloi "all you need is love", ei todellakaan "all you need is law". Tietysti laulun kirjoittaneen John Lennonin nimeä käytetään nykyään ties millaisissa kampanjoissa riippumatta siitä, mitä itse John olisi eläessään asiasta tykännyt. Eppu Normaali ei ylistänyt, vaan halveksi yhteiskuntaa, jossa "kaikuvat käskyt napakat: pois viinat, tupakat, viinakaupat, kapakat... ei vilku elimet". Tietysti sosiaalisen median SJW:t ovat ehtineet tuomita Eput, kun IS:n haastattelemat Syrjän veljekset kokivat sananvapauden kaventuneen ja Martti uskalsi jopa viitata feministien suuntaan.

Korona-aika on heittänyt poliittisen kentän samastumiskohteet ylösalaisin. 1990-luvulla inhosin Risto E. J. Penttilää ja hänen luotsaamaansa nuorsuomalaista puoluetta. Se oli pyrkyrieliitin puolue. Elokuun 20. päivänä 2020 Penttilä julkaisi kolumnin, jonka pääpointtiin saatoin yhtyä mukisematta, suorastaan ilomielin. Harva on nähnyt "uuden normaalin" totalitaristisuuden yhtä selvästi kuin Penttilä (tai minä). Toisaalta ennen itselleni läheinen punavihreä puoli, joka päällisin puolin on näyttänyt pitävän ilmastonmuutosta nyt elävän ihmiskunnan kovimpana haasteena, on osoittanut käytännössä ettei pidä. Sen sijaan se vaatii tiukkoja koronatoimia, ja vahtii piskimäisesti ruodussa pysymistä niiden suhteen, niin että sivullinen tajuaa koronan menevän heidän arvojärjestyksessään yksiselitteisesti ilmastonmuutoksen edelle. Koronatoimien ilmasto- ja ympäristövaikutuksella ei ole hitonkaan väliä – kuten ei rajojen avoimuudellakaan. Aika totalitaarista touhua. Vaikuttaa siltä, että punavihreät larppaavat koronan yhteydessä ilmastonmuutosta. Aikuiset ihmiset.

Oman lukunsa muodostaa ryhmä hyväuskoisia hölmöjä, jotka keväällä 2020 luulivat koronailmiön kestävän vain joitakin viikkoja ja siksi suostuivat tilapäiseen totalitarismiin. Kun se jatkui koko kevään, he jatkoivat kriisilarppiaan, ja rajoitusten alettua kesällä hellittää he ilmaisivat semisti teeskenneltyä "no niin, tätä sitä on odotettu" -riemua. Kuuliaisuus vallanpitäjille on sitä luokkaa, että kieltojen tottelemisen lisäksi myös kiellottomuutta totellaan kiltisti. Vasta nyt osa heistä alkaa tajuta, että kyse olikin uudesta normaalista eikä epänormaalista. Eikö kaiken pitänyt tapahtua hyvän nimissä? Jos olisi olemassa poliittinen toimija, joka tähän väliin sanoisi kaiken tapahtuneen kontrollin tai jopa tyrannian nimissä, suurehko kansanjoukko voisi havahtua, herätä; kuten sanottua, sellaista poliittista toimijaa ei ole, mikä sinänsä on merkki totalitarismista.

Tunnustan aina ennen pitäneeni Sex Pistolsin 1970-luvun Britanniaa (ts. ennen Thatcherin aikaa) koskevaa "fascist regime" -letkautusta liioitteluna. Nyt on helpompi ymmärtää, mitä punkkarit tarkoittivat: systeemi, joka ei välttämättä yhtenä päivänä esiinny fasistisena, voi toisena päivänä paljastua sellaiseksi. Sillä on fasismin välineet. Suomikin muuttui poliisivaltioksi yhdessä päivässä 28.3.2020 (lisähuomio: sellaisten ihmisten tuella, jotka BLM-perusteisesti ilmaisevat vastustavansa poliisia fasistisena). Nyt myös ymmärtää, minkä Juice Leskinen ymmärsi niputtaessaan DDT:n ja PCB:n rinnalle SDP:n ivaten tätä sanoilla "se mitä ne puhuu, on Jumalan sanaa". Juicen Ajan henki -levy on lisäksi pätevä kokonaiskuvaus Systeemin totalitaarisuudesta. Aina ajankohtainen Pink Floyd luonnollisesti kuvasi The Wall -albumillaan järjestelmän kontrollin varsin totalitaariseksi. Taiteilijat, kuten muusikot, ymmärtävät usein pohjimmiltaan asioita paljon selkeämmin kuin politiikan toimittajat, jopa tutkijat tai Systeemin alarattailla pyörivät päätöksentekijät.

Punkkarit ovat perinteisesti olleet anarkisteja. Suomessakin anarkopunkkeja on näyttänyt riittävän, kunnes nyt sillä suunnalla on hipihiljaista. Eduskuntavaaleissa 2019 moni vanha anarkisti yllättäen äänesti, ja yksi sellainen, "päivystävänä anarkistina" tunnettu henkilö muuntautui hämmentävän prosessin tuloksena viestintätoimiston konsultiksi. Koronapandemia taas on viimeistään osoittanut ilmiselvästi, että anarkismi oli monelle lähinnä keskiluokkaista leikkiä: nyt ollaan tekemisissä liian tärkeiden asioiden kanssa, Iso A saa väistyä. Yhtä lailla myös linkolalaiset ovat tekaisseet maagisen katoamistempun. Koko vuoden 2020 aikana olen törmännyt vain yhteen (1) somepuheenvuoroon, jossa kirjoittaja tuumaili, että kenties koronaviruksella on maapallon liikakansoitusta hillitsevä tehtävä. Lisäksi tämä ei ymmärtääkseni edusta kirjoittajan koko mielipidettä. Yksimielisyys koronan vastaisen taistelun tärkeydestä on nimenomaan sosiaalisessa mediassa ja kaikenlaisten "kello kauas kuuluu" -ihmisten keskuudessa ollut mahtava. Kansan syvät rivit ajattelevat yhä niin kuin lystäävät.

Mutta siitä huolimatta, että "uudessa normaalissa" on kysymys totalitarismista ja sen valvonnassa kollektiivitasolle viedystä Stasista, voisi siinä olla jotain järkeä, jos koronan todellisuus vastaisi siitä annettua julkisuuskuvaa. Vaan kun ei vastaa. Se on huijausta. Virallisen informaation mukaan "koronaan liittyviä kuolemia" on tähän mennessä noin 800 000. Se on paljon, joskin kaukana 1950-luvun aasialaisen influenssan lukemista – ja sen sijaan koronaa on tykätty verrata mustaan surmaan tai vähintään espanjantautiin. 800 000 "koronakuolemassa" on kuitenkin paljon ilmaa, sillä 1) THL:kin on myöntänyt, että positiivinen testitulos + kuolema, varsinaisesta kuolinsyystä riippumatta, riittää sisällyttämään lukemaan; 2) maailmalta on kerrottu "koronakuolemiin" listattavan paikoin myös epäillyt koronatapaukset, joista iso osa voi olla muita virustautitapauksia. 3) Tämä kirjoitelma käsittelee ensisijaisesti Suomea, jossa edes väljästi tulkiten koronaan liittyviä kuolemia on esiintynyt lähinnä keväällä pääkaupunkiseudulla ja muutamissa hoivakodeissa. Kauden 2016–17 influenssaepidemian 1000–2000 uhrin arviosta ollaan todella kaukana. Euroopassa on maita, joihin korona on iskenyt tehokkaammin, mutta puolen vuoden hirveän kohkaamisen jälkeen Euroopassa on nyt kenties yläkanttiin arvioiden päästy kauden 2016–17 influenssaepidemian lukemien kanssa tasoihin!

4) Tietenkään tässä ei vielä ole kaikki. Esimerkiksi Baba Lybeck on joutunut aktiivisesti korjaamaan median törkeää disinformaatiota. Ainakin Apu ja molemmat iltapäivälehdet ovat uutisoineet hänen "kärsivän yhä koronan jälkitaudista". Lybeck itse ilmoittaa, että tämä on puppua. Sen sijaan hänen keväinen koronansa on vaikuttanut niin, että hän silloin tällöin haistaa asioita väärin. That's all folks! Jatkuva pelottelu kuukausia jatkuvilla jälkioireilla taas sivuuttaa härskisti sen todennäköisyyden, että kyse on itse pelottelun aiheuttamista stressioireista – ainakin Maria Nordinilla on tästä aiheesta sanottavaa. Uhkapuhe vakavista oireista kenellä tahansa rämpii väkevästi toden ja valheen kaltevassa rajamaastossa, kun sairaushistoria tuskin tuntee yhtäkään tautia, jonka uhrien keski-ikä olisi näin korkea ja yhteys päällekkäisiin diagnooseihin sekä lääkekuureihin näin selvästi osoitettavissa... Kuka huijaa ja miksi? Ketä se hyödyttää? Keitä kontrolli, tyrannia ja totalitarismi ylipäänsä hyödyttävät? Miksi kommunikointilaitteet sekä tallentavat että lähettävät eteenpäin tietoa meistä ja käyttäytymisestämme? Miksi jotkut haluavat asentaa ihmisiin mikrosiruja? Miksi ison rahan musiikkituotannon jo 2010-luvun alussa ilmoitettiin etsivän itsetarkoituksellisesti hypnoottisia melodiakoukkuja? Mihin oikeasti tarvitaan uutta normaalia? Miksi tarvitaan tämä kyselyikä?

"Suomalaiset tekee mitä käsketään, suomalaiset on talutusnyörissään. Herrat käskee ja Suomi ryömii!" (Eppu Normaali.) "Get up, stand up, stand up for your rights! Get up, stand up, don't give up the fight!" (Bob Marley.) "Free your mind, and your ass will follow!" (Funkadelic.) Vapaus! Totuus! Rakkaus! Kapinaa! Napinaa!

Corona est libertas?

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 2020 oli tämän kirjoittajan tarkoitus aloittaa työskentely tamperelaisessa vaihtoehtokulttuurin toimitilassa. Se osoittautui aprilliksi, koska väliin tupsahti asia nimeltä koronavirus (SARS-CoV-2) kannoillaan sulkuja ja rajoituksia. Oivalsin jo maaliskuussa, että maamme Suomi oli menossa kevääksi kiinni ja kesäksi ainakin puolikiinni. Panostani tapahtumien järjestämisessä, keikoilla ja vaihtoehtomediassa ei kaivattaisi. Kiintoisana yhteensattumana olin tuolloin ajautunut hienoiselle törmäyskurssille "skenen" muiden toimijoiden kanssa; turhauduin eräiden henkilöiden saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen, mutta kasvoin heistä erilleni myös kiinnostuskohteiltani ja sosiokulttuuriselta suuntautumiseltani. Tein uskaliaan irtioton ja muutin maalle. Täällä koronapanikoijien vaatimukset ulkonaliikkumiskiellosta ja maskipakosta tuntuvat naurettavilta. Kulttuurimelske ei kuulu tänne sen enempää. Näin ollen voi katsoa, että korona vapautti minut.

Toisenlaisia ihmisiä korona – tai oikeammin yhteiskuntajärjestelmän, Systeemin, reaktio siihen – ei ole vapauttanut. Elämä on moralistista kyttäämistä. Ihmiset tarkkailevat itseään ja toisiaan muun muassa turvaväleistä ja käsienpesusta sellaisella pieteetillä, ettei heillä kaiken kohtuuden mukaan pitäisi olla mitään sanomista entisestä DDR:stä ja Stasista. "Vääriä" mielipiteitä koronasta ei saa esittää. "Ei saa" alkaa olla jo aika kirjaimellista: minäkin päädyin tänä aamuna vastailemaan Facebookin esittämiin kysymyksiin koronaviestinnän luotettavuudesta. Vastasin toki useimpiin kohtiin "en osaa sanoa", koska en halua olla mukana määrittämässä, mitä on sallittua sanoa ja mitä ei.

Viimemainittu suhtautumistapa on aika libertaarinen. Missä iso ja äänekäs oikeinajattelevien joukko on ollut rajoitusten ja ihmistoiminnan sääntelyn kannalla, libertaarit mieltävät, että ihmisten täytyy saada valita itse. Äärimmäinen sananvapauden kannattaminen on medialibertarismia: viestiköön kukin, mitä lystää ja päättäkööt ihmiset, mihin uskovat. Selkeää valehtelua en tietenkään hyväksy, mutta esimerkiksi koronan kohdalla erittäin iso osa informaatiosta on spekulointia ja ihmiset itse edelleen päättävät, mihin uskovat. Jos "oikein spekuloitu" nuijitaan ainoaksi oikeaksi totuudeksi ja "väärin spekuloitu" sensuroidaan tai kielletään, kysymys on perusteellisesta vapauden rajoittamisesta, jota ei libertaarisesta perspektiivistä voi hyväksyä.

Kasvoin maailmankuvaan, jossa oli lähes itsestäänselvyys, että radikaalit ja kapinalliset ihmiset pyrkivät vapautukseen. Myös vallankumouksellinen vasemmisto – lukuun ottamatta joitakuita harvinaisiksi käyneitä totalitaristikommunisteja – on pyrkinyt työväenluokan vapautukseen. Alkuperäisestä kotikaupungistani löytyi vanha seinäkirjoitus "vapaa kommunistinen mailma" (sic). Vaikka olen unelmoinut joskus yhteiskunnasta, jossa yksilöt toimisivat orgaanisina yhteisön osina, en ole koskaan halunnut yhteiskuntaa, jossa yksilöt määrätään toimimaan mekaanisina yhteisön osina. Toki on hyvä tiedostaa, että sosiologian klassikot Ferdinand Tönnies ja Émile Durkheim olivat eri mieltä "Gemeinschaftin" ja "Gesellschaftin" luonteesta: Tönniesin mukaan traditionaalisia yhteisöjä määritti orgaaninen ja moderneja yhteiskuntia mekaaninen solidaarisuus – Durkheimin mielestä täsmälleen päinvastoin. Mutta vanhastaan Durkheim tapasi edustaa porvarillista sosiologiaa. Tämän päivän ei-porvarilliseksi itsensä määrittävä sosio-poliittinen ryhmittymä on täysin jumissa mekaanisissa yhteiskuntaratkaisuissa, jotka eivät rakenna solidaarisuutta laisinkaan.

Paljon helpommalta tuntuu yhtyä Kirsi Pihan kantoihin. Hän kirjoittaa Ellun kanat -sivustolla, kuinka Suomen ja Ruotsin erilaisen koronapolitiikan kohdalla "kyse on ihmiskäsityksestä ja siitä, millaisen ihmiskäsityksen varaan yhteiskunta on rakennettu. Ruotsi operoi sellaisen ihmiskäsityksen mukaisesti, jossa ihminen ja kansalainen on vapaa toimimaan. (...) Ihmiseen ja tämän harkintakykyyn luotetaan. Ihminen on osa ratkaisua, ei ongelmaa." Oman pikaisen tarkastelun perusteella päättelen, että suuri osa Suomen väestöstä kannattaa 'ruotsalaista' ihmiskäsitystä. Pandemia-aikana meillä on kuitenkin tehty toisenlaisesta ihmiskäsityksestä moraalinen hyve ja rakennettu myös yhteiskunnan toimintaa sen varaan. Kevään 2020 hyveellis-virallisen suomalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihanteellinen ihminen on koneen osa, joka toimii prikulleen ohjelmoitujen käskyjen mukaisesti. Joka sooloilee toiminnan tai ajatuksen tasolla, saa koneen ohjelmoijilta ja näille myötämielisiltä juurikin epäkelvon, rikkoutuneen ja väärin ohjelmoidun osasen palautteen. Systeemi ei tahdo hyväksyä, etteivät ihmiset suostu olemaan suuren systeemikoneen osasia vaan käyttävät omaa harkintaa ja vapautta; niinpä se syyttää vastasysteemiä ja disinformaatiota, joka myös kaiken maailman facebookeissa pyritään kieltämään.

Tämän aikakauden poliittinen avainkysymys liittyy tosiaan ihmiskuvaan ja yksilönvapauteen. Kumpaa me haluamme kannattaa – systeemimallia, joka näkee ihmisen koneen osasena (joka toimii ihanteellisimmillaan häneen ylhäältä syötetyn informaation mukaisesti), vai vapausmallia, jossa ihmisellä on oma harkinta ja harkintakyky ja siihen myös luotetaan? Mikäli jälkimmäinen on mieluisampi, on syytä päästä eroon sekä ensimmäisen vaihtoehdon moralistisesta hyveellisyydestä että sitä kannattavista, sen varassa toimivista poliittisista päättäjistä. Tässä on se vaikeus, että sama poliittinen ryhmä on leimautunut myös yhteiskunnan heikompiosaisten huolenpitoon ja vastakkaiset ryhmittymät taas mieluummin jättäisivät heidät heitteille. En usko heikompien heitteillejätönkään olevan suomalaisväestön suosiossa. Edessämme on yllättävä haaste: meidän on paikallaan löytää ja luoda sellainen poliittinen yhteiskuntaratkaisu, jota yksikään nykymuotoinen puolue ei kannata hallituksessa tai edes eduskunnassa. Tämä näennäinen mahdottomuus saattaa johtaa yllättävän monet vihdoinkin huomioimaan, kuinka ja miksi koko Systeemi on kaadettava. Sen toteutuessa voisimme todeta koronan ihan oikeasti johtaneen meidät vapauteen.

(Helena est libertas on M. A. Nummisen vuonna 1983 julkaisema progressiivinen albumi. Numminen sävelsi musiikin nykyisen vaimonsa Helena Vapaan taidenäyttelyä varten. Helena est libertas on hänen ainoa progelevynsä ja muutenkin poikkeuksellinen levy, sillä M. A. ei itse laula sillä laisinkaan. Näin ollen voi katsoa, että Helena vapautti hänet uuteen musiikilliseen kokeiluun.)

Paska 2010-luku

2010-luku alkoi perussuomalaisuuden nousulla ja pikku-uutisella, että hallitus oli tilannut yhdysvaltalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta uuden hallitusohjelman. Jälkimmäisen suhteen hälytyskellot soivat niin vaimeasti, että siitä olisi voinut ennakoida koko vuosikymmenen tapahtumakulut. Silti ilmassa oli myös toiveikkuutta. Kesällä 2010 uutiskynnys ylittyi, kun "satoja alastomia hippejä vaelsi Suomeen". European Rainbow Gathering -leiriksi paljastunut hippivirta saattaisi muistuttaa yksinkertaisesta ja rauhantahtoisesta elämästä vapaana järjestelmästä ja instituutioista. Eikä persuilmiökään tiennyt pelkkää pessimismiä. Monella persuilijalla oli oikeastaan klassisessa mielessä aika vasemmistolaiset arvot.

Huhtikuussa 2011 sain kuitenkin aiheen kirjoittaa erääseen tuolloin aktiiviseen blogiini: "Miten ihminen voi nostalgisoida toissapäivää?" Eduskuntavaalien lopputulos oli todella surullinen. Useimmat kuplani ihmiset järkyttyivät perussuomalaisten "jytkystä". Itselleni pahempaa oli kokoomuksen asema kiistattomasti suurimpana puolueena. Sama jatkui kuntavaaleissa syksyllä 2012. Vasemmistoliiton vaalitulosta pidettiin "torjuntavoittona", vaikka sen kannatus oli jatkanut supistumistaan eduskuntavaaleista 2007. Kommunistien, joille olin jopa tehnyt vaalityötä, ennestäänkin vähäinen kannatus hupeni suorastaan olemattomiin. Neljä vuotta myöhemmissä vaaleissa valitus jatkui, mutta jälleen omaan silmääni hieman omituiselta pohjalta. Persujen yhä iso, mutta entisestä kutistunut kannatus nähtiin pahimpana järkytyksenä, vaikka itseäni pännivät enemmän vasemmiston yllätysromahdus ja kokoomuksen ennakoitua isompi vaalimenestys. Siihen aikaan "vasemmistoon" oli vielä helppo samastua.

Kevät 2011 tunnetaan myös "arabikevään" nimellä. Aluksi luonnollisesti kaikille meille, jotka toivoisimme maailman elävän yhteisymmärryksessä, tässä ilmiössä näkyi paljon toivoa. Jossain vaiheessa asiat rupesivat menemään pyllylleen. USA:(n demokraattipuoluet)ta lähellä olevien voimien vihjattiin sotkeutuneen "arabikevään" masinointiin samoin kuin entisissä neuvosto- tai itäblokkimaissa tapahtuneisiin värivallankumouksiin. Libyassa ilmenneet levottomuudet antoivat länsivalloille tekosyyn pommittaa maata kohti keskiaikaa, syyllistyä Muammar Gaddafin murhaan ja aiheuttaa kurjuutta, joka jatkuu edelleen. Oli käsittämätöntä, kuinka lukuisat suomalaiset vihreät puolustivat Libya-iskua. Tässä vaiheessa ymmärsin jonkin suomalaisessa poliittisessa kentässä muuttuneen peruuttamattomasti. "Arabikeväästä" lähti liikkeelle Syyrian sisällissota, josta tuli käsittämätön lännen ja idän välinen informaatiotaistelu. Esiin nousi myös pelätty terroristirintama ISIS (IS, ISIL, Daesh), saudiarabialaisten aseiden ja USA:n Irakissa harjoittaman taistelukoulutuksen äpärälapsi.

Yksi 2010-luvun alun toiveikkuuden herättelijä oli WikiLeaks, Julian Assangen isännöimä projekti, jonka onnistuneet paljastukset erityisesti USA:n kähminnöistä ja salailuista vihjailivat, että tulevaisuudessa totuus – on se kuinka hyvänsä karu, irvokas tai ristiriidassa valtainformaation kanssa – tulee paremmin ilmi. Mitä sitten tapahtui? Ensimmäinen merkki rajusta vastaiskusta oli Chelsea (silloin Bradley) Manningin, jonka paljastukset WikiLeaks oli julkaissut, vangitseminen vuonna 2010. Kaksi vuotta myöhemmin itseään Assangea vastaan toteutettiin salaliitto: hänen niskoilleen kyhättiin keksitty raiskaussyyte Ruotsissa; kun hänet oli etsintäkuulutettu, hänet voitaisiin toimittaa Ruotsin kautta USA:han, jossa häntä odottaisivat muhkeat syytteet. Assange sai turvapaikan Ecuadorin suurlähetystöstä Lontoossa, jossa piileksien hän jatkoi WikiLeaksin ylläpitoa vuosikausia, kunnes häneltä katkaistiin verkkoyhteydet. Lopulta vuonna 2019 Ecuador irtisanoi turvapaikan ja psykofyysisesti huonoon kuntoon ajautunut Assange traagisesti vangittiin. Välillä vapautunut Manning päätti myös 2010-luvun vankilassa, koska ei suostunut todistamaan oikeudessa Assangea vastaan. Lisäksi kuuluisa yhdysvaltalainen tietovuotaja Edward Snowden on piileksinyt vuodesta 2013 Venäjällä, joka tarjosi hänelle turvapaikan. Näin 2010-luku kohteli totuuden puhujia.

Vuoden 2012 tapahtumiin kuuluivat Suomen presidentinvaalit. Voittajaksi kruunattiin Sauli Niinistö, jonka vaikutus 1990–2000-luvun suomalaiseen politiikkaan oli kenties musertavampi (kielteisessä merkityksessä) kuin yhdenkään muun. Tähän toki luetaan Niinistön vuoden 2006 ketku presidentinvaalikampanja, jonka suunnitteli mainostoimisto Bob Helsinki. Väitän joka tapauksessa, että perussuomalaisten henkilöimä poliittisen kulttuurin muutos lähti (Tony Halmeen eduskuntatyöstä riippumatta) juuri Niinistön vuoden 2006 kampanjasta. Vuonna 2012 Sauli Niinistön vastaehdokkaana oli toisella kierroksella vihreiden Pekka Haavisto, joka onnistui saamaan taakseen jonkinlaista ilmiötä. Niinistö kuitenkin keräsi 62,6 % äänistä. Kuusi vuotta myöhemmin hän sai samat 62,6 % jo ensimmäisellä kierroksella. Joku minua innokkaampi foliohattu voisi nähdä tässä keksityn lukeman. Itse en ole koskaan henkilökohtaisesti tuntenut Niinistön äänestäjiä, ja hänen ympärilleen rakennettu henkilökultti näyttää todella oudolta ja itsetarkoitukselliselta.

2010-luvun alkupuolella saimme myös kansalaisaloitteet. Homma näytti lähtevän mukavasti käyntiin – turkistarhauksen kieltoaloite meni eduskuntaan, tasa-arvoinen avioliitto jopa hyväksyttiin siellä – mutta sen ovat vesittäneet jäykkä eduskuntabyrokratia ja viimekätisten päätöksentekijöiden väheksyvä suhtautuminen. Lisäksi osa sinänsä kannatettavista aloitteista on ollut heikosti laadittuja ja päällekkäisiä toisten aika lailla samansisältöisten aloitteiden kanssa. Uskottavuutta on vienyt myös jokunen aloite sellaisesta laista, joka Suomessa on ollut jo iät ajat, mutta jonka olemassaoloa tietty kansanryhmä on pitänyt disinformaationa. Keskustelu, joka edellisellä vuosikymmenellä velloi keskustelufoorumeilla, on siirtynyt sosiaaliseen mediaan (Facebookiin ja Twitteriin) ja puppuuntunut entisestään. Oikeiston lisäksi puppuväitteitä on enenevissä määrin levittänyt myös vasemmiston nimeä käyttävä porukka; erityisesti Venäjästä on levitetty "totuuksia", jotka perustuvat täysin USA:n ja Britannian suurten propagandapajojen valheisiin ja puolitotuuksiin, ja joiden levittäjillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä ja mitä itäinen naapurimaamme todellisuudessa on.

Niin, se Venäjä. Kun 2000-luvun alussa kokoustimme rauhanmarssien ja paneelikeskustelujen järjestämisen merkeissä, ennustimme jo silloin USA:n aggression kääntyvän ennen pitkää Venäjää vastaan. Julkisuudessa kukaan ei virallisesti suostunut näkemään asiaa. Olimme oikeassa – jo 2010-luvun alkuun mennessä Venäjästä oli tehty "uhka", ja lopullisesti homma räjähti käsiin vuodenvaihteen 2013–14 molemmin puolin, Ukrainan uuden värivallankumouksen yhteydessä. Uhkapropagandan väittämien perusteella Venäjän olisi pitänyt hyökätä länteen jo sata kertaa, mutta vieläkään hyökkäystä ei ole näkyvissä. Oikealta vasemmalle juuri kukaan ei suostu hyväksymään, että uhkamedia (valtamedia) on valehdellut meille koko ajan päin naamaa. Propagandan sisältä löytyy yksi tosiasia: Venäjä oikeasti liitti Krimin itseensä vastoin ns. kansainvälistä oikeutta. Krimillä kuitenkin järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan krimiläisten ylivoimainen enemmistö halusi kuulua mieluummin Venäjään kuin Ukrainaan; venäläiset olivat sotkeutuneet tapahtuman järjestämiseen, mutta kansanäänestyksen lopputulos olisi ollut sama, vaikka sen olisi järjestänyt YK. Krimin asukkaiden enemmistö on näet venäläisiä, ja vuonna 2014 Ukrainan hallinto oli aktiivisesti alkanut vainota venäläisiä ja venäjän kieltä sekä heikentänyt näiden asemaa.

Venäjän väitettiin sitkeästi hyökänneen myös Itä-Ukrainaan. Siellä asukkaiden enemmistö ei kuitenkaan ole venäläisiä, vaan venäjänkielisiä ukrainalaisia. Tämän pitäisi jo perustella, miksei Vladimir Putinin nationalistinen hallinto ole ollut kiinnostunut Itä-Ukrainan liittämisestä Venäjään. Asia ei ole kuitenkaan kiinnostanut länkkäreitä, vaan Donetskin ja Luganskin "kansantasavaltoja" on pidetty Venäjän kätyreinä (eikä separatismina) ja venäläisiä vapaaehtoisia Venäjän armeijan sotilaina. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestötkin menivät lankaan jakaessaan syksyllä 2014 ilmakuvan tankeista ukrainalaisella pellolla. Tarkemmassa syynissä ne osoittautuivat leikkuupuimureiksi. Separatistit ovat ehkä Venäjä-mielisiä, mutta heidän välinsä Putinin hallintoon ovat ajoittain olleet kireät. Pitäisikö Venäjä-mielisyyden sijaan puhua neuvostomielisyydestä? Käsite "kansantasavalta" viittaa siihen suuntaan. (Itse asiassa välillä epäilin synnyteltävän uutta Neuvostoliittoa, jossa Venäjä ei olisi mukana.) Lisäksi se viittaa sosialismiin, kun taas separatistien vastapuolta, Ukrainan armeijaa, ovat välillä hallinneet fasistit. Sotku on melkoinen, kun Venäjää on lännessä yritetty leimata äärioikeiston tukijaksi ja koko 2010-luvun oikeistoradikalismin nousua Venäjän masinoimaksi. Kuka hyvänsä looginen ihminen käsittää, ettei kuviossa ole mitään järkeä.

Oikeistoradikalismi puolestaan purskahti uusiin lukemiin "pakolaiskriisin" myötä syksyllä 2015. Suomeenkin tuli lyhyessä ajassa noin 30 000 turvapaikanhakijaa. Rasistipiireissä läikähti niin, että nähtiin jopa pari vastaanottokeskuksiin kohdistettua tuhotyön yritystä. Toinen samansuuntainen käännekohta oli syyskesällä 2017, kun Turussa marokkolaistaustainen mies puukotti jihadistisessa tarkoituksessa kymmentä ihmistä, joista kaksi kuoli. Vielä "pakolaiskriisin" jälkeen enemmistö suomalaisista hyväksyi kyselyn mukaan turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen; Turun iskun jälkeen enemmistö halusi tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaa. Samalla aikavälillä myös rasismin ja fasismin vastainen aktivismi muutti selvästi luonnettaan. Aktivistit pyrkivät entistä avoimemmin oikeuttamaan omaa vihaansa, ja "tolkun ihmisiä", jotka asemoivat itsensä molempien "ääripäiden" ulkopuolelle, alettiin halveksia ja leimata vastapuoleksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä sama käytäntö oli ulotettu meihin, jotka kritisoimme nykyantifasismin lisäksi nykyvasemmistoa ja intersektionaalista feminismiä samastumatta millään tavalla näiden vastapuoliin.

Sipilän hallituksen aloitettua kurjistavan politiikkansa vuonna 2015 Suomessa nähtiin poikkeuksellisen vilkas ja toivoa herättänyt mielenosoituskausi. Elokuun lopulla osoitimme yli kymmenentuhannen ihmisen voimin mieltä Helsingissä Joukkovoiman mielenosoituksessa. Lähes vastaava voimannäyttö tapahtui samojen tunnusten alla kevättalvella 2016. Jälkimmäinen oli osa mielenosoitusviikkoa, jonka aikana nähtiin muun muassa huomiota herättänyt traktorimielenilmaus. Kaikkein laajin joukkokokous tapahtui kuitenkin syksyllä 2015, kun ay-liike kokosi voimansa yhteiseen lakkopäivään. Koko tämän kauden ajan mielenilmausten muutosvoimaan selvästi uskottiin. Sen jälkeen homma alkoi lässähtää. Syitä oli monia – mielenosoitusten järjestämisorganisaatiot hajosivat, yksi tapahtuma meni sään vuoksi pipariksi, poliisi käyttäytyi toistuvasti täysin asiattomasti mielenosoittajia kohtaan ja, kenties ennen kaikkea, sekä maahanmuuttovastaiset että -myönteiset pyrkivät omimaan mielenilmauksia eivätkä nämä kaksi leiriä enää mahtuneet edes tilapäisesti yhteen. Omissa silmissäni kesän 2015–kevään 2016 mielenosoituskauden raunioittamiseen tiivistyy koko vuosikymmenen unelman romahtaminen.

Vuoden 2016 lopulla USA:n uudeksi presidentiksi valittiin televisiosta tuttu bisnesmiljonääri Donald Trump. Hänen nousunsa ja taustatukensa olisi ollut hyvin tutkittavissa ja selitettävissä (samoin kuin Recep Tayyip Erdoğanin Turkissa – ja perussuomalaisten Suomessa), mutta asia ei kiinnostanut heitä, joita sen nimenomaan olisi pitänyt kiinnostaa. Niinpä Trumpin synnyttämät keskenkasvuiset viha- ja halveksumisreaktiot, toisinaan myös ylikorostetut tykkäämisreaktiot, määrittävät koko 2010-luvun jälkipuolta. Kun Trump ja Putin kohtasivat toisensa kesällä 2018 Helsingissä, useimmat yhteiskuntakriittisiksi tai "vasemmistolaisiksi" itsensä mieltäneet vastustivat koko tapahtumaa maalaillen seinille Molotoveja ja Ribbentropeja. Tosiasiassa kokous tuntuvasti liennytti suurvaltojen kireitä välejä. Kaikkein pateettisinta oli Helsingin Sanomien "welcome to the land of free press" -kampanjointi tapahtuman aikana. Hesari tunnetaan mediakriittisten joukossa Suomen Pravdana, ja kaikilla meillä sadoilla tai tuhansilla toisinajattelijoilla, joiden tekstejä valtamedia on sensuroinut, syrjinyt, jättänyt julkaisematta tai poistanut nettikeskustelusta perusteettomasti, voisi olla jotakin sanottavaa maamme "vapaasta lehdistöstä". Eikä Ylegatestakaan ollut kulunut kuin reilut puolitoista vuotta.

Suomen oma poliittinen järjestelmä ajautui vielä pidemmälle tuhon tiellä. Yksi raja ylitettiin kesällä 2017, kun Sipilän hallituksen jatko turvattiin aika äärimmäisellä keinolla: uuden eduskuntaryhmän ja puolueen perustamisella. Perussuomalaiset valitsivat kesäkuussa 2017 uudeksi puheenjohtajakseen Jussi Halla-ahon – entisen pj:n Timo Soinin kannattaman Sampo Terhon sijaan – ja puolue luotsautui avoimemmin kohti ns. kansallismielisyyttä. (Oikeasti tuo kansallismielisyyskin on huijausta.) Sipilän hallitus pyrki irtisanoutumaan tuosta linjasta, mutta koska hallitus ei voinut jättää kesken aktiivista kurjistamispolitiikkaansa, Soinin ja Terhon vetämänä luotiin uusi Sininen tulevaisuus -puolue. Tällaista kikkailua ei koskaan pitäisi hyväksyä demokratiassa. Suomen nujerrettu kansa alistui kohtaloon, muttei koskaan hyväksynyt tekoa. Kevään 2019 vaaleissa epäuskottavat siniset jäivät kokonaan ilman eduskuntapaikkoja ja Sipilän hallitus sai muutenkin pahasti turpiinsa. Sen sijaan radikaalimmat perussuomalaiset kelpasivat kansalle paremmin kuin entiset uusliberalismin korruptoimat persut. Puolue hävisi vain niukasti SDP:lle, joka sentään kokosi uuden punavihreäksi leimatun hallituksen Antti Rinteen johdolla.

Uutta hallitusta vastaan nähtiin "vapaassa" mediassa jatkuva hyökkäys. Joulukuun alussa 2019 Rinne lopulta keploteltiin nöyryyttävästi eroamaan samalla tavoin kuin toinen hankala henkilö, Anneli Jäätteenmäki, vuonna 2003. Uusi pääministeri Sanna Marin on fiksu ja pystyvä ihminen, mutta valtamedia muokkasi hänestä yhdessä yössä lianderssonin: leimallisen Etelä-Suomen kaupunkilaisen, jonka vahvuudet esitellään naiselliseen tapaan edustuksellisina ja punavihreille nuorille mieluisina. Tällä varmistettaneen, ettei edellistä ryhmää vierastava kansanosa koe uutta pääministeriä omakseen. Lisäksi Marinin hallitus näyttää – Rinteen hallituksen tavoin – jatkavan ennakko-odotuksiin nähden ihmetyttävän entisenlaista politiikkaa. Ei voi olla heräämättä kysymys: kuka hallitsee Suomea – oikeasti?

Näin olemme päätyneet tilanteeseen, jossa perussuomalaiset nauttivat massasuosiota, kokoomus ketkuilee niiden kanssa yhteinen hallitus tähtäimessä, vasemmisto on täysin hurahtanut moralismiin ja identiteettipolitiikkaan, "feministit" räyhäävät etuoikeuksista, ilmastonmuutos on silmin nähden edennyt ja silti näkyvä ihmisryhmä kieltää sen olemassaolon, suursodan uhka leijuu maailman yllä ja globaali kapitalismi on luonut täysin absurdin maailmanjärjestelmän, jota silti kukaan silmää tekevä ei viitsi kyseenalaistaa. Sosiaaliset mediat toimivat algoritmipohjalta, eikä niissä saa edes näkyvyyttä, ellei tee samoja asioita samalla lailla kuin muutkin. Ihmiset ovat yksinäisempiä, ulkopuolisempia ja kuplaantuneempia kuin koskaan. Kaupallisuus on ulottanut lonkeronsa kaikkialle järjestelmään, joka ei viitsi edes huomioida, jos luo aikakauden tärkeintä ja tasokkainta musiikkia, teatteria, kuvataidetta, mediaa, yhteisöllistä kulttuurielämää, mitä hyvänsä. Ihmiset kyllä osaavat ja jaksavat yhä. 2010-luvun aikana nähtiin valtaisa määrä hyviä ideoita ja alkuja, jotka kuitenkin onnistuttiin sössimään. Vuosien 2015–16 mielenosoitusten, kansalaisaloitteiden ynnä muun mainitun lisäksi vastaan kävelivät Syrizan ja Jeremy Corbynin kaltaiset kansainväliset vasemmistoilmiöt, Loldiers of Odin, Panama-paperit, kehopositiivisuusliike, Tampere Underground -skene ja tietysti Greta Thunberg ilmastolakkoliikkeineen. Kaikki ne ovat joko korruptoineet itsensä tai vähin äänin kadonneet, vaikka viimemainitun pohjalta saattaakin yhä kehittyä jotain oikeasti hyvää.

Hyvästi, paska 2010-luku. Tervetuloa iloinen 2020-luku, joka toivottavasti ei päästä hyviä alkuja lipumaan käsistä, vaan luo niistä uuden kauniimman todellisuuden: tanssivan ja laulavan vallankumouksen, ihmisten kädestä pitävän kohtaamisen, aidosti luonnon kanssa sopusoinnussa elämisen, vihan ja pahoinvoinnin korvautumisen inhimillisellä ymmärryksellä, vieraannuttavan kulutusyhteiskunnan korvautumisen läheisellä jakamisella, teeskentelyn ja huijausten korvautumisen totuudella.

Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?

Suomi sai kesäkuussa 2019 uuden hallituksen. Monien odotukset uutta hallitusta kohtaan olivat korkealla. Pitkän kokoomusvetoisen jakson ja eritoten Sipilän hallituksen kauhuvuosien jälkeen meillä oli hallitus, jossa ei ollut kokoomusta eikä mitään perussuomalaisiin kytkeytyvää ja jonka ohjelmaluonnoksessa oli oikeasti paljon hyvää. Syksyn aikana on kuitenkin levinnyt hämmennys. Onko tämä se "punavihreäksi" leimattu koalitio, jolle enemmistö äänestäjistä antoi mandaatin?

Uusi hallitus on hyväksynyt asevientilupia sotaisiin maihin ja toteuttamassa edeltäjänsä suunnitelmaa uusien sikakalliiden hävittäjien hankinnasta – joidenkin lähteiden mukaan suunniteltua laajemmassa (ja kalliimmassa) mitassa. Ihmisoikeusaktivistit ovat tuohtuneet, kun Rinteen hallitus jatkaa ristiriitaista ja epähumaania pakolaispolitiikkaa passittamalla monta vuotta suomalaiseen yhteiskuntaan totutelleita turvapaikanhakijoita jonnekin Irakin ja Afganistanin sotatantereille. Aiemmin aiheesta äänekkäästi mesonneilta vihreiltäkään ei saa edes kunnon lausuntoa. Vasemmistoliitto kyllä pitää ääntä siitä, että "aktiivimallin" nimellä tunnettu työttömyystuen leikkaus poistetaan. Tilalle on kuitenkin tiettävästi suunnitteilla jokin toinen keppimalli, ja karensseja jaetaan enemmän kuin koskaan. Netissä kerää nimiä adressi, joka vaatii korotusta hallituksen "unohtamaan" toimeentulotukeen. Keskiviikkona 16.10. myös uutisoitiin, että hallitus on käynyt salaisia neuvotteluja EU:n komission kanssa EU:n päästövähennysvelvoitteen kiertämiseksi.

Kun hallitukselta on kysytty, miksi sen lupaamat uudistukset eivät etene, hallituksen edustajat ovat vastanneet, etteivät näin isot muutokset tapahdu aivan käden käänteessä, vaan ovat hitaita ja raskaita toteuttaa. Tämäkään ontuva perustelu (hallitus on kuitenkin hallitus!) ei selitä, miksi jotkin etukäteen vihjaillut suunnanmuutokset eivät ole vielä edes näköpiirissä ja eräissä asioissa hallitus näyttää toimivan jopa päinvastaisesti kuin hallituspuolueiden asema poliittisessa kentässä antaisi ymmärtää. Lisähuomiota on herättänyt ristiriitaisuus ministeriöiden sekä demokraattisesti valittujen poliitikkojen lausuntojen välillä. Ovatko paljon puhutut ministeriöiden virkamiehet oikeasti vallakkaampia kuin kansan valtaan äänestämät päättäjät?

Viime aikoina on alettu käyttää käsitettä "syvä valtio" (engl. 'deep state'). Esimerkiksi syyskuussa 2019 julkaistiin paljon (välillä syystäkin) parjatussa vaihtoehtomedia Vastavalkeassa tästä aiheesta Miika Kurtakon laaja artikkeli. Sen mukaan eurooppalainen syvä valtio nojaa kolmeen pykälään, joita ovat EU, Nato ja Euroopan keskuspankki. Suomalaisella tasolla syvää valtiota edustavat Kurtakon mukaan esimerkiksi turvallisuuskomitea sekä huoltovarmuuskeskuksen alaisena yhteistyössä Medialiiton kanssa toimiva Mediapooli. Nämä nimet ovat tavalliselle kansalaiselle vieraita, minkä pitäisi soittaa hälytyskelloja. Artikkelinsa lopuksi Kurtakko toteaa:

"Syvä valtio ei ole mikään salaliittoteoria. Kyseessä on todellinen demokraattisen kansalaisyhteiskunnan liepeillä vaikuttava koneisto, jolla on todella paljon valtaa. Pahinta tavallisen kansalaisen kannalta on, että tämä valta ei ole julkista. Päätöksistä ei voi valittaa eikä media — vaihtoehtomediaa lukuunottamatta — tee juttuja syvän valtion toimista. Poliitikot ja demokratia ovat syvälle valtiolle hyödyllisiä syöttejä, jotka media raatelee kappaleiksi hallitus kerrallaan. Kyse on taikurin perinteisestä taikatempusta, jolla huomio kiinnitetään yhtäälle, kun varsinainen temppu tehdään toisaalla."

"Syvä valtio" on kieltämättä houkuttelevan yksinkertainen selitys sille, miksei hallituksen vaihtuminen tuo siltä haluttuja muutoksia. Selitys on ehkä liiankin yksinkertaistava eikä välttämättä riittävä. Vaikka yllä mainittuihin näkymättömiin vallanpitäjiin lisättäisiin ministeriöiden virkamiehet, edelleen vaikuttaa siltä kuin nämä tekijät enemmän heijastaisivat jotain kokonaisilmiötä kuin olisivat se kokonaisilmiö – eikä "syvä valtio" riitä kokonaisilmiöksi. Mieleeni tulee muitakin asioita, kuten vuoden 2010 uutinen, että yhdysvaltalaiselta konsulttitoimisto McKinsey & Companylta oli tilattu ehdotus seuraavaksi hallitusohjelmaksi. Tilaajana oli tuolloin valtioneuvoston kanslia. Mikä on se tekijä, joka saa demokraattisesti valitun (porvari)hallituksen sivuuttamaan ja häpäisemään tällä tavalla suomalaisen demokratian? Sama ilmiö – tulevien hallitusohjelmien ideoiminen demokratian ulottumattomissa – on pilkahdellut myöhemminkin. Tämä antaa ymmärtää, että Suomen valtion toteuttamaan politiikkaan on mahdollista suhtautua kansanvaltaisista päätöksistä riippumattomana asiana. Ja kuitenkin perustuslain mukaan – täysin yksiselitteisesti – "valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta".

Miten päin Suomen hallitusten toimia pyöritelläänkin, näyttää selvältä, että niiden on tarkoitus palvella globaalia kapitalismia ja myötäillä uusliberalistista politiikkaa. Eri hallituskoalitiot voivat tuoda soppaan omat erikoismausteensa, mutta sopan ydin pysyy samana. Sipilän oikeistohallitus veti politiikan maamme tähänastisella skaalalla överiksi, Rinteen hallitus taas hiukan hillitsee sitä ja ujuttaa mukaan yksittäisiä punavihreää äänestäjää miellyttäviä temppuja ylistäen niistä itseään silloin, kun hallituksen muu politiikka ei hävetä liikaa. Mutta ainakin syksyllä 2019 myös jälkimmäinen vaikuttaa uusliberalistihallitukselta. Äänestäjän näkökulmasta käsin tämä tuntuu huijaukselta. Mieleen palautuu Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus Suomen juuri liityttyä Euroopan unioniin (1995). Äänestäjällä ei kerta kaikkiaan voinut olla kokemusta siitä, että hallitus, jossa SDP oli hallitusvastuussa ja niin vasemmistoliitto kuin vihreätkin mukana, saattaisi harjoittaa raakaa uusliberalistista politiikkaa. Myöhemmin on paljastunut, että Suomen valtio on rekisteröity yritykseksi sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin täsmälleen EU:hun liittymisen aikaan. Voisiko tässä piillä jotain? Valtion yritysluonteessa? EU:ssa? USA:ssa? Luultavasti nämäkin ovat vain tiiliä muurissa.

Mikä meikäläistä eniten askarruttaa, on se, ettei mikään äänestäjiltä mandaatin saanut poliittinen ryhmä tai edes yksittäinen poliitikko tee kunnolla selkoa tästä demokratiavajeesta. Onko heillä pyssy ohimolla: vaikene tai kuole? Voisivatko he olla niin naiiveja ja yksinkertaisen maalaisjärkisen perspektiivinsä kadottaneita, etteivät he edes ymmärrä, että vallan pitäisi kuulua demokraattisille päättäjille (ja näin ollen heidän edustamalleen kansalle) eikä yhdellekään kabinettivallanpitäjälle? 2010-luvun vaihteessa oli havaittavissa poliitikkojen joukkoeroaminen eduskunnasta. Tapahtuiko vallankäyttörakenteille silloin jotakin? Suomessa oli tuolloin porvarihallitus. Milloin joku journalisti (edes Vastavalkeassa, jonka helposti tarttumat kansainväliset syötit saattavat olla harhaanjohtavia lankoja) havaitsee tämän ilmiön ja ottaa asiakseen selvittää, mihin valta on kadonnut? Vuonna 1969 sen laulettiin "kulkevan narussa, josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan" (Petri Repo). "20 perheen" aika on kuitenkin ohi. Itse kääntäisin epäröiden katseeni kaikkein suurimman ylikansallisen bisnesjohdon suuntaan. Sieltä löytyvät ne toimijat, joita Suomenkin järjestelmä on ohjelmoitu kaikkein eniten miellyttämään.

Vallankaappausyritys Suomessa

Maaliskuussa 2003 Suomessa käytiin eduskuntavaalit. Keskusta nousi suurimmaksi puolueeksi ohi SDP:n, ja nämä kaksi jättivät kirkkaasti taakseen laskusuunnassa olleen kokoomuksen. Niinpä oli johdonmukaista, että SDP tuli uuteen hallitukseen keskustan hallituskumppaniksi. Keskusta oli voittanut vaalit Anneli Jäätteenmäen ja humaaneja arvoja korostaneen kampanjan vetämänä. Jäätteenmäki kyseenalaisti myös Suomen vallitsevan ulkopolitiikan; Irakin sota oli syttymäisillään, ja keskustan määrätietoinen johtaja halusi pitää Suomen irti USA:n leiristä. Tällaisen keskustapuolueen ja sosiaalidemokraattien yhteistyöhallitus ei kelvannut kokoomukselle ja elinkeinoelämän johtajille. Jäätteenmäen vastustajat osoittivat hänen saaneen entisen pääministerin ja USA:n presidentin keskustelua koskevat tietonsa ulkoministeriön salaisista asiakirjoista. Uusi pääministeri yritti ensin salata tämän. Valtamedia teki silmänkääntötempun, jossa Jäätteenmäen valhe katsottiin paljon painavammaksi rötökseksi kuin Lipposen röyhkeä maanpetos. Julkinen ryöpytys ajoi pääministerin eroamaan tehtävästään. Hänen tilalleen nimitettiin Matti Vanhanen, joka ei ollut profiloitunut Jäätteenmäen vetämän humaanin kampanjan mukaisesti eikä hänellä ollut mukisemista vallinneesta ulkopolitiikasta. Elinkeinoelämä sai mieleisensä sätkynuken, ja Vanhasen hallitus jatkoi edeltäjänsä uusliberalistista linjaa.

Kevään 2003 tapahtumat ovat olleet mielessä, kun on saanut seurata viimekeväisten eduskuntavaalien jälkeistä julkista keskustelua. Suomen tutkitusti kokoomuslainen valtamedia on hyökännyt hallituspohjaa vastaan kuin yleinen syyttäjä. Kun kokoomus oli jälleen kerran jäänyt selvästi kolmanneksi, valtamedia tempaisi välineekseen perussuomalaisten vaalinousun ja yritti kaikin keinoin uskotella kansalle, että perussuomalaisten (ja kokoomuksen) varaan rakentuva hallitus olisi oikeutetumpi kuin SDP:n vetämä. Demarivetoista hallitusta yritettiin absurdisti romuttaa myös uuden kansanedustajan Hussein al-Taeen ikivanhoilla juutalaisvastaisina pidetyillä blogiteksteillä. Kun ilmeni, että hallitustunnustelija Antti Rinteen koalitiossa oli mukana – jälleen – keskusta (eikä kokoomusta tai persuja), valtamedia teki kaikkensa (uskollisine sosiaalisen median apureineen), että huomio ja vastustus kiinnittyisi tähän epäsuhtaan: vaalien huomattavin häviäjä "ei saisi" olla mukana uudessa hallituksessa. Sipilän hallituksen kehnoutta oli aiemminkin yritetty sälyttää yksinomaan keskustan, tai enintään keskustan ja koko eduskunnasta tipahtaneen peitepuolue Sinisen tulevaisuuden niskoille. Kokoomus on kerta kaikkiaan valtamedian suojeluksessa, eikä tämä asia milloinkaan ole ollut niin ilmiselvä kuin keväällä 2019.

Hallitustunnustelija ja hänen ryhmänsä pitivät kuitenkin itsepäisesti pintansa. Prosessin aikana media yritti lietsoa riitaa muun muassa Juha Sipilän henkilön ja entisten oppositiopuolueiden välille sekä – pateettisesti – vasemmistoliiton sisälle. Valtamedia vuoti muun muassa puolivalmiita translain muutosehdotuksia ja kirjaimellisesti viimeisenä päivänä eläinlakiasioita. Ensimmäisessä tapauksessa sosiaaliseen mediaan ilmestyikin joukko vasemmistoradikaaleja ilmoittamaan, että kun vasemmistoliitto toteuttaa sisäisen äänestyksen hallitukseen menosta, he äänestävät tätä vastaan. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, ja vasemmistoliiton jäsenistö äänesti lähes yksimielisesti hallitukseen menon puolesta. Aiemmin samana päivänä myös keskustassa oli hyväksytty hallitukseen osallistuminen. SDP, vihreät ja RKP olivat siinä vaiheessa jo nimenneet omat ministerinsä.

Rinteen hallitus on siis toteutumassa, ja sillä on hallitusohjelma. Valtamedia on tehnyt voitavansa haukkuakseen ja kyseenalaistaakseen sen, ja toimittajien usein pidätellyn kritiikin lisäksi mediaan on marssitettu mahtava joukko oikeistosetiä ilmaisemaan vastustuksensa. Ylen artikkeli muotoili jopa hallitusohjelman vastaanottoa kuvaavaan otsikkoonsa sen "enteilevän konkurssia" ja olevan "hiekalle rakennettu huvila". Huono-osaisten ja ympäristön asemaa parantava hallitusohjelma on sumeilematta leimattu "ankeaksi" muun muassa Veronmaksajain Keskusliiton vuolaasti ääneen päästetyllä suulla. Helsingin Sanomat julkaisi jo etukäteistietojen perusteella verolaskurin, jonka tehtävä oli ilmoittaa kansalle, että hyi hyi, taas ne demarit korottavat veroja. Uusi hallitus on yritetty lytätä peräti sillä syyllä, että sen ministereistä enemmistö on naisia. Sipilän hallituksen räikeä miesenemmistö hyväksyttiin. Kaikki tämä todistaa meille, ettei valtavirtajulkisuus aio tulevaisuudessakaan taipua Rinteen hallitusta kannattamaan, vaan jatkaa entistä avoimemman kokoomuspropagandan suoltamista.

Mutta vieläkään hallitusta ei ole kaadettu eikä nujerrettu. Suomeen on oikeasti syntynyt hallitus, joka valtamediankin mukaan on vasemmistolaisin pitkään aikaan – valtamedia tosin piti tätä huonona asiana (jälleen yksi tragikoominen epäonnistunut yritys viedä uudelta hallitukselta oikeutus), mutta kyseessä on hyvä asia yhteiskunnan huono-osaisille ja ympäristölle. Näin ollen Suomessa on tapahtumassa radikaalein poliittinen suunnanmuutos sitten kevään 1987 eli 32 vuoteen. Vappuaattona 1987 virkaansa astunut Holkerin hallitus oli maamme ensimmäinen uusliberalistinen hallitus; nyt olemme saamassa ensimmäisen senjälkeisen hallituksen, joka ei ehkä ole täysin ei-uusliberalistinen, mutta ainakin kääntää kehityskelkan poispäin uusliberalisoinnista, kohti hyvinvointiyhteiskunnan jälleenrakennusta. Tämä on niin dramaattinen suunnanmuutos, ettemme ehkä osaa ymmärtääkään. Uusliberalisointi on käytännössä tarkoittanut päätösvallan asteittaista hivuttamista pois lailliselta demokratialta, ylikansallisen suurpääoman ja bisneksen ahneisiin kouriin. "Punavihreä" hallitusohjelma voi tarkoittaa päätösvallan nappaamista niiden kourien ulottumattomiin. Hallitusohjelmaa ei myöskään ole teetetty amerikkalaisella konsulttitoimistolla, vaan demokraattiset päättäjät ovat – ainakin tähänastisen tiedon valossa – suunnitelleet sen itse. Näin ollen uusi hallitus noudattaa edeltäjistään poiketen Suomen perustuslakia, jonka mukaan "valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle".

Emme kuitenkaan ole vielä turvassa ahneilta kourilta. Vuoden 2003 tapahtumat on mahdollista nähdä vallankaappauksena, jossa demokraattisen mandaatin saanut pääministeri syrjäytettiin ja hänen tilalleen nimitettiin kabinettivallanpitäjien sätkynukke. Myös vuonna 2017 tapahtuneessa perussuomalaisen puolueen hajottamisessa, uuden peitepuolueen perustamisessa ja sen tempaisemisessa hallituspuolueeksi ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia on vallankaappauksen piirteitä. Vuoden 2019 kevätkaudella olemme saaneet todistaa, kun valtamedia on yrittänyt haalia itselleen sen päätösvallan, kenellä on oikeus nimittää hallitus tai olla hallituksessa ja millä ehdoin. Valtamedia ei kuitenkaan ole Suomessa itsenäinen toimija. Sen taustalla ovat ennen muita kokoomuslainen oikeisto ja elinkeinoelämän johtajat sekä niiden taustoilla toimivat ylikansallinen bisnes ja suurpääoma – nämähän viime kädessä omistavat valtamedian lukuun ottamatta Yleä, joka on edeltävän oikeistohallituksen aikana profiloitunut selvästi oikeistolaiseksi. Niinpä valtamedian voi nähdä olleen mukana toteuttamassa epäsuoraa vallankaappausyritystä. Ylen rooli tässä asetelmassa on erityisen arveluttava, sillä se vihjaa, että Ylessä uskotaan yhä vallan pysymiseen entisissä kourissa. Sisäpiirissä voidaan tietää jotain, mitä me pulliaiset emme tiedä. Meidän on edelleen varauduttava siihen, että hallitusta vastaan hyökätään toden teolla ja politiikan suunnanmuutos pyritään kaikin voimin pysäyttämään. Vastassa on vaaralliset voimat, joilla on vanha hegemonia, poliittisen aivopesun osaamista ja loputtomasti rahaa. Mikäli tiedostamme tämän vallankaappausuhan, olemme parempia pysäyttämään sen.

Vasemmisto ei pärjää, sekä muita huomioita vaaleista ja politiikasta

Eduskuntavaalit on taas käyty. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi, vaikka perussuomalaiset ja kokoomus työntyivät jopa samalle prosenttiluvulle. Eduskuntapaikkoja SDP:llä on yksi enemmän kuin persuilla ja kaksi enemmän kuin kokoomuksella. Vihreiden kannatus nousi vuoden 2015 vaaleista kaikkein eniten. Tosin vihreätkin jäivät vuoden 2017 kuntavaalien prosenttilukemista, mutta isomman äänestysprosentin ansiosta heidän äänestäjiään oli enemmän nyt kuin kaksi vuotta sitten.

Vasemmistoliitossa näyteltiin vaalien jälkeen vaalivoittajaa. On totta, että puolue sai prosenttiyksikön verran enemmän ääniä nyt kuin vuonna 2015 – ja myös yli 25 000 ääntä enemmän kuin kuntavaaleissa 2017. Mutta kuntavaaleissa vassareilla oli isompi kannatusosuus. Lisäksi kaikki gallupit olivat luvanneet vasemmistoliitolle paljon mahtavampaa kannatusta. Neljä vuotta sitten gallupit lupailivat puolueelle vaalivoittoa; sen sijaan vassarit saivat pahasti turpiinsa. Tämä on hälyttävä ilmiö.

Kun gallupien luotettavuudesta kysyy äänestäjiltä, yksi väittämä luultavasti toistuu vuosikymmenestä toiseen: ne eivät tavoita tavallista kansaa. Vihreiden pärjääminen gallupeissa vaaleja paremmin on jo kauan ollut yleisesti tunnettu vitsi. Vihreitä äänestetään eniten Helsingin vaalipiirissä, jossa se on puolueiden ykkönen; lisäksi vihreitä pidetään tyypillisesti korkeakoulutettujen sekä mediassa äänensä kuuluviin saavien ihmisten puolueena. Takavuosikymmeninä, jolloin "sivistysporvareita" oli todistettavasti olemassa, toinen gallupeissa loistanut puolue oli kokoomus. Tämä on nyt hälyttävästi kääntynyt: vasemmistoliitto on jo kaksissa eduskuntavaaleissa peräkkäin jäänyt dramaattisesti gallup-ennusteistaan. Sen sijaan kokoomus on menestynyt hiukan ennakoitua paremmin. Selvin parannus gallupeihin nähden on koko 2010-luvun ajan tapahtunut perussuomalaisilla.

Mikä on muuttunut? Olisi täyttä höperyyttä kuvitella, että gallupit ovat alkaneet entistä paremmin löytää nimenomaan syrjittyjä ihmisiä ja näiden kannattaman puolueen asema ylikorostuisi. Sen sijaan näyttäisi, että vasemmistoliitosta on tullut vihreiden (ja "sivistysporvari"-vaiheen kokoomuksen) kaltainen eliittipuolue. Puolueen äänestäjät asuvat lähinnä kaupungeissa, eivät enää edusta työväen- vaan enemmänkin keskiluokkaa ja ovat aktiivisia mediassa ja kulttuurielämässä. Perussuomalaisten äänestäjät asuvat useammin maaseudulla – Helsingin vaalipiirissä kannatus jäi ääniharava Jussi Halla-ahosta huolimatta yli viisi prosenttiyksikköä alle maan keskitason – ja lähiöissä, eikä heillä ole sen enempää välineitä kuin kiinnostustakaan työntää itseään (valta)medioihin.

Vasemmistoliiton kohkaus omasta vaalivoitostaan on suoraan sanoen myötähävettänyt. Kaikki puolueen kampanjassa ja Li Anderssonin julkisessa esiintymisessä tuntui menevän nappiin – lukuun ottamatta yhtä tekijää: valtamediat lyttäsivät puolueen talous- ja yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä siinä missä ennenkin. Minua on jo kauan hämmästyttänyt, kuinka vassaripiireissä jaksetaan suhtautua valtamediaan puolustelevasti (kuvitteellista "valemediaa" vastaan), kun valtamedia toistuvasti mätkii sitä kuin vierasta sikaa. Vasemmistolaiselta kannalta kampanja näytti joka tapauksessa onnistuvan niin kuin se nykyiseltä perustalta voi. Lopputulos osoittaa kuitenkin epäonnistumista: vaikka vasemmistoliitto sai määrällisesti enemmän ääniä kuin missään vaaleissa sitten vuoden 2003 eduskuntavaalien, sen kannatusosuus oli (kohonneen äänestysprosentin myötä) alempi kuin 1) eduskuntavaaleissa 2007, 2) kuntavaaleissa 2017. Koko 2000-luvun ajan vasemmistoliiton kannatus on pysynyt alle 10 prosentissa, eikä haamuraja parista gallupista huolimatta nytkään edes häämötä, vaikka Sipilän hallituksen politiikan pitäisi loogisesti ajatellen olla suorastaan lietsonut kansaa oikeistoa vastaan. Itse Sipilän hallitus sai kyllä rökäletappion.

Toinen eduskuntavaaleissa selvästi epäonnistunut ryhmä oli vanhan eduskunnan ulkopuoliset puolueet. Ainoastaan varsinaiseksi puolueeksi jäsentymätön Liike Nyt sai läpi ehdokkaan – yhden. Tämä tulos poikkeaa melkoisen paljon siitä, miltä omasta kuplastani katsoen näytti. Ennen kaikkea feministiselle puolueelle ennusteltiin yleisesti ainakin yhtä paikkaa. Helsingin valtuustossa istuva Katju Aro sai kuitenkin vain reilut parituhatta ääntä ja koko puolue omassa vaalipiirissään alle yhden prosentin äänistä, mikä on kaiken lisäksi maan selvästi paras vaalitulos. Koko muussa Suomessa näet feministien kannatus oli 0,1–0,2 %. Toisin kuin sosiaalinen media(kupla) antaisi ymmärtää, puolueen kannatuksella ei Helsinkiä lukuun ottamatta ole toistaiseksi minkäänlaista perustaa. Mutta politiikan toista laitaa edustava, näyttävästi vaaleihin marssinut Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liike ei pärjännyt juuri kaksisemmin. Lapin vaalipiirin 0,7 % oli puolueen suurin vaalipiirikohtainen kannatus, ja itse Väyrynen sai ääniä nolosti vain hieman toista tuhatta. Tähtiliike oli vetänyt puoleensa joitakin "äärioikeistoon" leimautuneita vaikuttajia, mutta toisin kuin kauhistelu ns. antifasistisissa piireissä oli antanut ymmärtää, näillä ei selvästi ole laajempaa kannatusta (esimerkiksi MV-"lehden" päätoimittaja Ilja Janitskin sai vain 390 ääntä).

Aivan surkea oli kommunistien tulos: SKP ja KTP saivat yhteensä reilut 5 500 ääntä eli lähes 2 000 vähemmän kuin SKP yksin vuonna 2015, jolloin sen tulos oli laskua vuodesta 2011, jolloin kannatus oli romahtanut noin puoleen vuodesta 2007. Eikä SKP:llä silloinkaan ollut yhtään kansanedustajaa! Haluaisin vedota kommunistipiirien lähellä pyöriviin ihmisiin, etteivät he allekirjoittaisi enää näiden puolueiden kannattajakortteja: jos tarvittavaa viittätuhatta ei saada kokoon, kommunisteille väännetään lopultakin rautalangasta, ettei samalla meiningillä voi jatkaa. Itsenäisyyspuolueen laiha äänisaalis oli myös valitettavan ennalta-arvattava. Puolue menetti Antti Pesosen myötä määrätietoisen johtohahmon, ja sen niskassa on edelleen muisto hajaannuksensekaisesta hämmennyksestä Pesosen kuoleman jälkeen. Pirkanmaalla Ipun listoilla oli myös Kristallipuolueen väkeä; nämä pyrkivät kovasti oikeaksi puolueeksi, mutta minkäänlaista kannatuspohjaa ei heilläkään näy. Oikeastaan ainoa näyttävä valopilkku suurten puolueiden ulkopuolella tuli myös pienten puolueiden ulkopuolelta: brutaalilla "kusipäisyyttä vastaan" -kampanjalla julkisuuteen päässyt Markus Kuotesaho sai Oulun vaalipiirissä yli 4 000 ääntä. Koska hän oli yksin omalla listallaan, se ei tietenkään riittänyt läpimenoon, mutta hän sai silti 21. eniten ääniä koko vaalipiirissä.

* * * * * * * * * *

Ennen eduskuntavaaleja kävin lukuisina päivänä katselemassa kampanjointia Tampereen Keskustorin vaalimökeillä. On kiinnostavaa tarkastella vaalitulosta suhteessa omiin kokemuksiini vaalitorilla. Vihreiden ja vasemmistoliiton mökit olivat vierekkäin, ja niiden edustoilla näytti jatkuvasti riittävän kuhinaa. Vihreät saivat kyllä tamperelaisten äänistä 17,4 %, mutta vassarit vain 9,4 %. Perussuomalaisten mökillä oli myös aika selvästi havaittavaa vilskettä. Persujen kannatus jäi selvästi vihreiden alapuolelle, mutta ylitti vielä selkeämmin vasemmistoliiton kannatuksen. Suurimmaksi puolueeksi nousi Tampereellakin SDP (21,2 %); Keskustorilla demarit kyllä kiinnostivat, mutteivät mitenkään häikäisevästi. Kokoomuksen (20 %) mökki taas oli usein kiinni, ja meno sen edustalla oli muutenkin vaisumpaa kuin naapurissaan perussuomalaisilla. Voi olettaa, että kokoomus ja myös SDP vetoavat johonkin muuhun kansanosaan kuin siihen, joka pyörii Tampereen Keskustorilla. Stereotypisoiden ehdottaisin, että demarit paiskivat töitä ja painuvat suoraan koteihinsa, kun taas kokkarit tuskin malttavat jalkautua Audeistaan, Mersuistaan ja Bemareistaan huonosti pysäköitävään keskustaan. Vihreät ja vasemmistoliitto puolestaan vetoavat juuri siihen jengiin, joka pyörii ison kaupungin torilla. Jälkimmäiselle tämä asetelma ei mielestäni istu ollenkaan.

Oma vaalimökki oli myös keskustalla, kristillisdemokraateilla, Liike Nytillä, Seitsemän tähden liikkeellä, piraateilla ja SKP:llä sekä Suomen Kansa Ensin -ryhmällä ymmärtääkseni jaettuna kansalaispuolueen kanssa. Näiden lisäksi torin länsikulmalla partioi usein feministi tai pari. Ipulaisen kohtasin kerran tai pari, eläinoikeuspuoluelaista tai KTP:läistä en kertaakaan. Piraattien äänisaalis Tampereella ei ollut ihan surkea, mutta heidän vaalimökkinsä luona oli silmiinpistävän hiljaista. Tähtiliikkeen olisi voinut Keskustori-kokemukseni pohjalta luulla saavan piraatteja enemmän ääniä, joskaan ei paljon. Toisin kävi. SKE yritti aktiivisesti, mutta äänestäjiä sen kohkaus ei kiinnostanut – anarkistilähteiden mukaan 15. huhtikuuta puolueen kampanjoijat jopa ajettiin tiehensä joukkovoimalla. Toisena ääripäänä monessakin mielessä toimivat SKP:läiset kommunistit taas eivät edes yrittäneet. Minä olen heikäläisille tuttu henkilö, enkä välttämättä myönteisessä mielessä, joten minun jättämiseni noteeraamatta ei välttämättä kerro koko totuutta. Mutta tilannetta seuraillessani kommarit (toinen heistä Tiedonantajan päätoimittaja) ignorasivat myös yhden vanhemman ja yhden nuoremman pariskunnan, jotka selvästi yrittivät tulla juttelemaan. Erään tuttavani mukaan Tesomalla kommunistit olivat kieltäytyneet antamasta karkkejaan nuorisolaisille, koska näillä ei ole äänioikeutta. Tällaisella meiningillä ei todellakaan saada ääniä.

Paskat vaalit. Toivottavasti saamme silti ihan siedettävän hallituksen, joka tekee silppua vihatusta raippamallista ("aktiivimalli"), säätää perustulon, toimittaa USA- ja Nato-porukat sopimuksineen tuhannen hittuun ja ottaa ympäristö- ja terveysasiat tosissaan.