Vuoden 2016 ensimmäinen blogikirjoitukseni hahmotteli uutta iloista vasemmistoa. Aluksi näyttikin siltä, että tähän suuntaan edetään. Loldiers of Odin ei jättänyt ketään kylmäksi, ja maaliskuun Joukkovoima-mielenosoitus sekä keräsi valtavan joukon ihmisiä hyvässä hengessä että esitteli banderolleissaan avoimesti kaunista sanaa ”sosialismi”. Ikävä kyllä vuoden 2017 alussa aktiivisen (nuoren) vasemmiston valtavirtaa voisi luonnehtia iloisen sijaan ahdistuneeksi ja neuroottiseksi. Suomessa, niin kuin moniaalla muuallakin, tilaus vasemmistolaiselle politiikalle on koko ajan Himalajan kokoinen, mutta nykyinen vasemmisto ei pysty vastaamaan siihen. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan vasemmistoliiton kannatus on yhä vaivaiset 8,3 prosenttia ja sijoitus parjattujen perussuomalaisten jäljessä, eikä radikaalivasemmiston pikkupuolueet sisältävän ryhmän ”muut” kannatuksessa ole tapahtunut parannusta vaan itse asiassa yhden promilleyksikön lasku.
Minusta asia on päivänselvä. Vasemmisto voi yrittää parhaansa, mutta sillä on väärät välineet. Mikä vielä pahempaa, nykyinen vasemmisto on kasvanut välineisiinsä kiinni ja saattaa hyvinkin pitää itseään (ainakin alitajuisesti) välineittensä kanssa yhtenä. Yksisilmäinen raivo uusia ja uudehkoja negatiivisina pidettyjä ilmiöitä (Donald Trump, Brexit, maahanmuuttovastaisuus ja rasismi, perussuomalaiset, Putinin Venäjä) vastaan ei vedä puoleensa vaan aiheuttaa hylkimisreaktion. Lisäksi se pystyttää muureja siihen suuntaan, mistä uusia kannattajia löytyisi parhaiten. Raivo vaatisi tilalleen sen ymmärtämistä, mistä tuonkaltaiset ilmiöt syntyvät ja saavat käyttövoimansa; yksityiskohtaisten asioiden ymmärtäminen taas vaatii kokonaisuuksien ymmärtämistä ja tämä viime kädessä koulutusta, opiskelua, sivistyksen kartuttamista. Nyt sohitaan vähän miten sattuu. Eikä jälki yleensä ole kaunista, niin kuin voi arvata, ellei lähtökohtana satu olemaan Jackson Pollockin kuvataide.
Kuvittelen seuraavassa vanhasta täysin riippumattoman uuden vasemmiston ilman henkilö- ja järjestöhistoriallista painolastia. Tällaista vasemmistoa ei tietenkään ikinä synny, mikäli kannamme ennakkoluulomme, päähänpinttymämme ja ”hyvän tavan” mukaiset käytäntömme mukaan toimintaan.
a) Vaihtoehtoinen vasemmisto olisi aktiivinen eikä reaktiivinen. Sen ”aktiivisuus” ei olisi sitä, että kimmastutaan ja vastustetaan tapahtuvaa politiikkaa, vaan oman uuden hyvän rakentamista yhdessä. Ylläpitäisimme omaa diskurssia, omaa mediaa, omaa vaihtoehtokulttuuria ja viime kädessä omaa arvoperustaa; järjestäisimme omia tilaisuuksia ja tapahtumia korruptoimatta niitä valtavirtajulkisuuteen; loisimme rinnakkaisvaltaa, rinnakkaisjärjestelmää ja rinnakkaisyhteiskuntaa. Tämänhetkiseen valtavirtaan korruptoitunut ajattelutapa voi nähdä edellisen ajautumisena marginaaliin, mutta toisaalta: kaikki tuo oli totta niinä aikoina, kun vasemmistolla ja sosialistisilla ajatuksilla oli oikeasti laaja kannatus.
b) Vaihtoehtoinen vasemmisto opettaisi, kouluttaisi, kasvattaisi, tutkisi, laatisi analyysien lisäksi synteesiä. Tarvitsisimme lisää luentokursseja, teemailtoja, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Ilman ”opi perusasiat” -lähtökohtaa ei kenenkään pitäisi edetä edes vaaliehdokkaaksi. Tarvitsisimme oman tutkimuslaitoksen ja omia tutkimustuloksia, jotka auttaisivat oman median ja opetustehtävän kautta jokaisen vasemmistosta kiinnostuneen ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa elämme, miksi näin on ja mitä meidän täytyy tehdä luodaksemme paremman yhteiskunnan ja maailman.
c) Vaihtoehtoinen vasemmisto ei rakentaisi itselleen ”tiedämme ja olemme oikeassa” -henkistä norsunluutornia, vaan pysyisi nöyränä katujen, puistojen, lähiöiden ja korpimetsien kansan äänille. Tutkimus, opetus ja oma media auttaisivat ylläpitämään oman diskurssin ja omat periaatteet ympäristössä, jossa kansalaisen suusta voi ensimmäisenä lipsahtaa jokin valta- tai huuhaamedian levittämä latteus. Syyllistämisen, tyhmäksi haukkumisen ja muurien pystyttämisen sijaan meidän täytyisi ojentaa kätemme, uusin lehti ja kutsu luennolle tai puhetilaisuuteen, ja dialogin täytyisi rakentaa siltoja provosoinnin ja polarisoinnin sijaan. Suora palaute mökin Marjalta, A-rapun Arskalta ja skeittari-Hämikseltä pitäisi meidät ajan tasalla siitä, millaisia ajatuksia ihmisten päässä liikkuu – eikä vain siitä, miten asiat ovat, vaan myös siitä, kuinka asioiden pitäisi olla.
d) Vaihtoehtoisella vasemmistolla tosiaan olisi näkemys hyvästä yhteiskunnasta. Se yhtäältä pyrkisi siihen poliittisella kentällä ja toisaalta rakentaisi sitä poliittisen kentän ulkopuolella. Se viis veisaisi siitä, mitkä ovat sen inhorealistiset mahdollisuudet, vaan sivuuttaisi sumeilematta päivänpolitiikan latteimmat kysymyksenasettelut ja loisi täydellä kapasiteetilla perustaa uudelle paremmalle maailmalle.
e) Vaihtoehtoinen vasemmisto keskittyisi mahdollisuuksiin, ei uhkiin, ja levittäisi positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Positiivisuus ei tarkoita valtajärjestelmän ja -politiikan hyväksyntää. Jos valtapolitiikka on negatiivista, se voidaan yhtä lailla ja itse asiassa pysyvämmin voittaa positiivisuudella kuin vastanegatiivisuudella. Meidän ei kuulu märehtiä kielteisiä tekijöitä ja väännellä veitsiä haavoissamme, vaan kaivaa määrätietoisesti leveämmäksi jokaista tunnelia, jonka päässä häämöttää valoa. Emme ansaitse pahan meissä aiheuttamaa lamaannusta ja epätoivoa, vaan hyvän mahdollisuuden meissä synnyttämää innostusta ja toivoa. Se vie meitä paremmin eteenpäin.
f) Todellakin, vaihtoehtoisen vasemmiston toiminta pyrkisi rakentamaan HYVÄÄ. Mitä hyötyä on rakenne- ja järjestelmätasoisesta muutoksesta, paremmista vallanpitäjistä tai vaikka täydestä vallattomuudesta, jos ihmiset ovat yhä katkeria, pelokkaita, vihaisia ja väkivaltaisia? Meidän täytyisi hyväksyä vanhastaan sekä vasemmistolaisissa että kristillisissä maailmanparannuspiireissä viljelty kaunis lähtökohta: toinen ihminen on ystävä. Meidän täytyisi ojentaa kätemme – eikä vain c-kohdassa esitettynä kutsuna mukaan vasemmistolaiseen toimintaan, vaan myös ystävänä ja ihmisenä toiselle ihmiselle. Taluttaisimme, avaisimme ovia, hymyilisimme ja katsoisimme silmiin. Levittäisimme sitä vihapuheen ja katkeruuden keskellä joskus unohtuvaa todellisuutta, että ihminen on ihmisen paras ystävä ja ihmiselle ihminen. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle” (Tommy Tabermann). Ja kun kaikkialla maailmassa asuu ihmisiä, ei muslimiakaan hurahdettaisi kohtelemaan ”vieraan uskonnon sotilaana” vaan mahdollisena ystävänä. Yhteiskunnallinen vallankumous on tarpeellinen, elonkehän kannalta jopa välttämätön, mutta suurin ja todellisin vallankumous on rakkaus.
g) Näin ollen vaihtoehtoinen vasemmisto olisi myös täysin väkivallaton ja ehdottomasti väkivaltaa vastaan. Hyvä ei koskaan rakennu väkivaltaiselle perustalle. Kukaan ei enää pääsisi vikisemään ”vasemmiston väkivallasta”, kun vasemmisto sekä julistautuisi väkivallattomaksi että samastuisi väkivallattomuuteen. Anarkismille tyypillinen ilkivalta ei ole sinänsä väkivaltaa, mutta silti me kaikki tiedämme, ettei naamiojengi käännä toista poskea jos heitä provosoidaan. Uusi vaihtoehtovasemmisto kieltäytyisi yhteenotoista aina, kun se on mahdollista. Jos oikeisto marssii itsenäisyyspäivänä, vasemmiston ei pidä marssia – ainakaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos rakennamme hyvää, meidän on vähennettävä uhan tunnetta yhteiskunnassa, ei lisättävä sitä; vaikka pintapuolisesti tuntuisi hyvältä idealta panna kova kovaa vastaan, on paljon parempi tarjota pehmeää. Vakavampi väkivallan ulottuvuus on tietysti sota ja sotakoneistot. Niitä vaihtoehtoinen vasemmisto vastustaisi aina ja kaikkialla. Sotatoimet eivät näyttäisi enää hyväksyttävältä ratkaisulta yhteenkään kriisiin tai ”diktatuurin” olemassaoloon jossakin meille tuntemattomassa maassa, ja Naton kaltaisten sotaorganisaatioiden vastustus olisi yhtä luonnollista kuin pissalla käyminen. Sota ja väkivalta jäisivät yksinomaan oikeiston syntilistalle, ja voisimme sumeilematta pestä kätemme niistä.
h) Vaikka edelliset kohdat tarjoavat moraalista ylemmyyttä valmiina lautasella, ei vaihtoehtovasemmistolaisuus olisi vain moraalista vaan myös luokkakantaista. Tästä kirjoitin jo marraskuussa. Vaihtoehtoinen vasemmisto ymmärtäisi, etteivät moraaliset tekijät anna syytä kääntyä työväenluokkaa vastaan missään tilanteessa, vaan työväenluokkaan on samastuttava, pidettävä omana ja opetettava ymmärtämään etunsa ja mahdollisuutensa. Oppi auttaisi työväenluokkaisia ihmisiä myös oivaltamaan, että tietyt ihmisryhmät, joita vastaan huuhaa- ja vähän valtamediakin heitä käännyttävät, ovat heidän kaikkein heikoimpia ”luokkatovereitaan”.
i) Väkivallan lisäksi ehdotonta kieltäytymistä tarvittaisiin muissakin yhteyksissä. Mieltäkin voidaan osoittaa, mutta vasemmistolaisen ”taistelun” toimivin muoto on aina ollut lakko. Elleivät käden ojentaminen toiselle ja ihmisen kohtaaminen ystävänä tasoita luokkaristiriitoja, ne voivat auttaa luokkakantaista solidaarisuutta luomaan suotuisammat olosuhteet yleislakolle. Yleislakkopäivänä vaihtoehtoinen vasemmisto voisi lähteä kaduille näyttämään joukkovoimaansa, mutta toisaalta myös puistoon piknikille tai luistelemaan. Ei taistelun aina tarvitse olla taistelua; saman ajan ja energian voi käyttää yhteisen hyvän suoraan rakentamiseen – kieltäytyminen tänä päivänä palkkatyöstä mahdollistaa kaiken tämän hyvän ja kauniin, yhdessäolon ja kohtaamisen. Vaihtoehtovasemmisto opettaisi myös ylipäänsä kieltäytymään sosiaalisesti tai eettisesti ongelmallisista työtehtävistä, huveista ja (näennäis)velvollisuuksista. Fossiili- ja ydinsähköyhtiön puhelinmyyjäksi? Mieluummin työttömyys ja karenssi – ystävät auttavat hädässä. Sotaa lietsova iltapäivälehti, TV:n piilofasistinen laihdutusohjelma? Boikottiin. Emmekä aina tarvitse sitä viimeisintä kommunikoimisvälinettäkään; kommunikaatio itsessään riittää. Ja kulutus vähenee... ja maailma pelastuu...
j) Kyllä, ympäristö ja elonkehä olisivat myös tärkeitä vaihtoehtoiselle vasemmistolle. Mutta kaikenlaisen yksilötasoisen syyllistämisen sijaan tähdättäisiin järjestelmätasoiseen (sosialistiseen) muutokseen, mikä mahdollistaisi ympäristöpolitiikan pistämisen kunnolla uusiksi. Nykyään ihmisten ympäristöhenkisyyttä jarruttaa syvään iskostettu ajatus, ettemme oikeasti voi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutokselle enää yhtään mitään. Mutta kun oivaltaisimme, että voimme tehdä kaiken mahdollisen laittamalla kapitalistit kuriin, ei ilmastodenialismin kaltaisille hölmöilyillekään olisi entisenlaista tilausta.
k) Vaikka ympäristö, rauha ja ihmisoikeudet ovatkin tärkeitä asioita, kaikkein tärkeintä vaihtoehtoiselle vasemmistolle on olla vasemmisto – ei liberaali tai vihreä puolue. Tämä tarkoittaa, että oikeistoherrojen kanssa ei lähdetä marjaan ja piste. Jos poliittisessa kysymyksessä ovat vastakkain konservatiivinen oikeisto yhdellä ja uusliberalistinen oikeisto toisella puolella, vasemmiston ei ole lähdettävä jommankumman tueksi vaan jätettävä oikeistolaiset setvimään välinsä keskenään. Vaihtoehtovasemmisto ei lähtisi minkäänlaisen oikeiston keppihevoseksi. Yksilönvapaudet ja muut ”länsimaiset” lempiasiat eivät myöskään syrjäyttäisi sitä peruslähtökohtaa, että vaihtoehtoinen vasemmisto tähtäisi porvariston luokkavallan, sorron ja riiston hävittämiseen ja sen myötä hyvään sosialistiseen yhteiskuntaan. Mitä sitä turhia kursailemaan tavoitteissa – mikä sen parempi elämäntarkoitus kuin parempi huominen, uusi aamu, ihmiskunnan herääminen ja maailmanrakkaus!
l) Olen ennenkin sanonut, että vasemmistolaisen poliittisen puolueen täytyisi olla niin hyvä, että anarkistitkin kannattavat sitä. Vaikka anarkojengiä tuskin saa äänestämään ainakaan ensi tilassa, he voisivat siirtyä vasemmistolle haitallisesta ”älä äänestä” -propagandastaan kohti ”jos kerran äänestät, niin äänestä vaihtoehtoista vasemmistoa” -asennetta. Joka tapauksessa vaihtoehtoisen vasemmistopuolueen täytyisi julistaa periaatteenaan pyrkivänsä tekemään sekä itsensä että kaikki muutkin poliittiset puolueet tarpeettomiksi.