Varoitus pimeän keskiajan kauppiaista

"Tämä on kulttuurista omimista! N.N:n on pyydettävä anteeksi koko väestöryhmältä."

"Jos et osaa noudattaa turvavälejä, pysy kotona."

"#AllLivesMatter-häsän käyttäjä on rasisti."

"Puoskarilaki on saatava äkkiä huuhaahoitojen laittamiseksi kuriin."

"On rasismia käyttää giffiä, jossa on joku musta, kun itse on valkoinen."

"Tarvitaan lisää sääntelyä. Viranomaisten ja hallituksen pitäisi puuttua tähän."

"Tunkkainen setämies. Boomer."

"Tältäkin onnettomuudelta olisi vältytty, jos kypärä olisi pakollinen ja poliisi valvoisi sen käyttöä."

"Levittää koronadenialismia. Blokkisuositus."

"N.N. käyttää sanoja A, B ja C, joten mitään hänen kirjoittamaansa ei pidä ottaa vakavasti."

"Hajuveden käyttö kuriin! Taas oli bussissa joku hajuterroristi."

"Tupakoitsija on terveysterroristi."

"N.N:llä ei ole oikeutta puhua maahanmuuttajien puolesta, sillä hän on whitepassing."

"Kaksinaismoralismia!"

Näyttääkö tutulta? Joidenkuiden silmään edellä olevilla kannanotoilla ei tietysti ole paljonkaan yhteistä. Moni on niellyt purematta sen yleisen periaatteen, että ihminen on typerä ja vastuuton olento, joten hänen oikeuksiaan on hyvä rajoittaa. Lisäksi esimerkiksi rasismisyyttely ja puoskarilakivaatimus edustavat eri yhteiskuntaelämän lohkoja. Jossain vaiheessa voi tulla mieleen, että nämä kannanotot tapaavat olla peräisin samasta ihmisryhmästä.

Puhumme "liberaaleista" ja "konservatiiveista" usein ajattelematta. Politiikassa liberaaleiksi mielletyiltä ihmisiltä on kuitenkin alkanut kuulua yllä esitettyjä kannanottoja. Toisaalta konservatiiveiksi mielletyt ihmiset saattavat olla joissakin kysymyksissä liberaalimpia kuin itse ns. liberaalit. Ja kuitenkin "liberaali" on konservatiiveille kirosana. He yhdistävät sen politiikan vasemmalle laidalle. Siellä sitä kuitenkin käytetään ihan yhtä lailla kirosanana. Suomesta löytyy liberaalipuolue, joka kannattaa "yksilönvapautta ja julkisen sektorin pienentämistä". Toisaalta vihreillä on juuret klassisessa liberalismissa. Moni 1980-lukulainen vihreä oli sitä ennen toiminut Liberaalisen kansanpuolueen riveissä.

Oma epämiellyttävä huomioni on, että kaikenlaisten todellisten tai kuvitteellisten uhkien varjolla Suomeen – siinä missä muuallekin maailmaan – ollaan ujuttamassa uutta pimeää keskiaikaa, joka on täynnä moralismia, oikeaoppisuuden vaatimuksia, rajoituksia ja kieltolakeja. Orwellilaisen perinteen mukaisesti tämä ujutus tulee ihmisryhmältä, jotka leimautuu niin vahvasti ei-konservatiiviseksi, että se mielletään yleisesti liberaaliksi. Häkellyttävää kyllä, mukana rintamassa on jopa entisiä anarkisteja, jotka perustelevat linjanmuutoksensa "liian tärkeillä yhteiskunnallisilla kysymyksillä". Niiden suhteen on mennyt suhteellisuudentaju. Yhteiskunnan viranomaisia vaaditaan entistä tehokkaammin valvomaan kieltolakien lisäksi niitä sääntöjä, joita (näennäis)demokraattiset päättävät elimet eivät toistaiseksi ole taivuttaneet lakimuotoon.

Uudella pimeällä keskiajalla kaikkien kulttuurivaikutteiden on tultava joko angloamerikkalaisesta kaupallisesta valtavirrasta tai kaikkein hyväksytyimmästä ja vakiintuneimmasta kotimaisesta kulttuurista. Kulttuuri-imperialismi toteutuu täydellisesti, kun jokainen villimpi kansankulttuurinen viittaus voidaan leimata jonkin kansanryhmän kulttuurin omimiseksi. Koronapandemian luoma fyysinen etäisyys ihmisten välillä jätetään voimaan, sillä kosketuksessa ja läheisyydessä on jotain pelottavaa ja arveluttavaa. Ulkona ei kävelyäkään suvaita ilman turvavarusteita. Rasismiksi voidaan tulkita lähes mikä hyvänsä, minkä vaikutuksesta todellinen rasismi ei enää erotu kaikesta muka-rasismista – samalla kun käänteisrasismi, -seksismi ja ikäsyrjintä rehottavat. Rasismikorttia viuhuttamalla vaiennetaan iso liuta kriittisiä ääniä. Tarvittaessa valtavirtadiskurssin kritiikki voidaan leimata "denialismiksi". Tieteestä, lääketiede etunenässä huolimatta kiistämättömistä kontakteista kaupalliseen lääketeollisuuteen, tehdään tieteen omalle luonteelle vieraalla tavalla useissa asioissa ainoa auktoriteetti. Niinpä sen nojalla voidaan kieltää kaikki kokonaisvaltaista, valtaideologiaan nähden ristiriitaista ihmiskäsitystä levittävät hoitomenetelmät. Sääntely ulotetaan kaikkialle ihmiselämään, elinkeinon harjoittamisesta sänkykamareihin. Haiseminen on kiellettyä, ja senkin perustelu juonnetaan terveys-välitason kautta lääketieteeseen. Joka paikassa vedotaan moraaliin, joka ei tietenkään ole yksilöllinen, vaan "universaali" – käytännössä siis valtaapitävien määrittelemä.

Tämän kirjoitelman myötä toivon levittäväni uutta katsetta meidän yhteiskuntakriittisten keskuuteen. Iso osa meistä ei enää ole vapauden tai demokratian asialla, rakkaudesta puhumattakaan. Sosiologiystäväni kutsui uutta näennäisvasemmistolaisuutta vanhojen kansakoulunopettajien aatteeksi. Moralismi, oikeaoppisuus, sanelupolitiikka ja kieltolait jylläävät siellä, missä vielä pari vuosikymmentä takaperin oltiin, ei edes liberaaleja, vaan libertaareja. Oikeaoppisuutta, kieltolakeja ja sanelupolitiikkaa kannattavat moralistit olivat ehkä joskus aikojen alussa ihan eri asialla – ja luulevat olevansa vieläkin. Luulo ei ole tiedon väärtti. Mikäli tunnistat itsessäsi tai lähipiirisi ihmisissä pimeän keskiajan kauppiaan vikaa, suosittelen pikaista asioiden ylösalaisin kääntämistä, mahtavaa ja säälimätöntä itsetutkiskelua ja elämän räjäyttävää irtiottoa. Itse olen juuri tehnyt niin.

Seuraavassa kirjoituksessani haluan käsitellä uhkien sijaan mahdollisuuksia ja pelon sijaan toivoa, eli kaikkea, mikä on ulottuvillamme, kun uskomme vapauteen.

Poliittisten suuntien hämärtämisprojekti

Perinteisesti politiikan merkittävin akseli on sijoittunut vasemmiston ja oikeiston väliin. Vasemmisto ja oikeisto on puolestaan määritelty sen mukaan, kuinka ne suhtautuvat kapitalismiin ja sosialismiin. Viime vuosikymmeninä on alkanut korostua toisen – diagrammeissa pystysuuntaisen – akselin merkitys. Sen ääripäiksi on sijoitettu liberaalit ja konservatiivit. Tällaisenaan nelikenttä on hyvin toimiva politiikan kuvaaja myös nyky-Suomessa.

Elämme kapitalismissa ja porvariston luokkavallan alla. Niinpä meillä on yhteiskunnan näennäisestä demokratialuonteesta huolimatta yksi poliittinen suunta, joka hallitsee ja määrää. Edelleen (näennäisestä) demokratialuonteesta johtuen se – oikeisto – käy jatkuvaa taistelua ihmisten sieluista. Niinpä se kehittää uusia ja uusia keinoja taatakseen oman valtansa ja ennen kaikkea sen edustamien bisnesvallanpitäjien ja suurpääomapiirien vallan. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa yksi keskeisimmistä vallanpitämisen välineistä on media. Oikeistoporvarit omistavat valtamedian, ja mediaeliitistä on tutkitusti puolet kokoomuslaisia. Viime aikoina sosiaalisen median merkitys on korostunut. Näin ollen vallanpitäjien on täytynyt ujuttaa somekeskusteluun ideoita, jotka – niiden levittäjien omasta poliittisesta kannasta riippumatta – auttavat ylläpitämään oikeistoporvareiden valtaa.

Uusvasemmistosta olen kirjoittanut ennenkin. 1960-luvulla USA:sta ja Britanniasta lähtenyt ja pian Suomeenkin levittäytynyt, enemmän moraalinen kuin luokkakantainen vasemmisto piti muun muassa ihmisoikeus-, rauhan- ja ympäristöliikkeen sinänsä osana vasemmistoa. Vaikka poliittisen keskustelun valtavirta mieltää uusvasemmiston juuri tuon ajan liikkeeksi, itse näen, että uusvasemmisto levittäytyi kaikkialle vasemmistoon postmodernismin myötä 1980–90-luvulla. Siitä on tullut oikeistoporvareille hyvin tärkeä työrukkanen: vasemmiston suora yhteys työväenluokkaan on katkennut ja "tiedostava etujoukko" (marxilainen käsite) on vaihtunut useimpien huomaamatta kulttuurieliitiksi. Keskiluokkainen elitismi ei tietenkään kelpaa työväenluokalle, jolle on kaupiteltu toinen oikeistoporvareiden tärkeä työrukkanen – konservatiivinen oikeistopopulismi. Hyvin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, populistis-konservatiivisesta oikeistopuolueesta on tullut isompi kuin vasemmistopuolueesta (jollaiseksi SDP:tä ei ole viitsinyt kutsua enää vuosikymmeniin).

Tässä kuviossa on jo paljon mätää. Silti aina välillä saattaa käydä, että suurimmaksi puolueeksi lipsahtaa jokin muu kuin porvarillinen oikeistopuolue – ja vasemmistolle tai punavihreille ryhmille vaalivoitto. Oikeistoporvarit eivät tietenkään ole tyytyväisiä tähän asiantilaan. Tällaisten tilanteiden varalle heillä on suunnitelma vaikuttaa vasemmistolaisuuden sisältöön, mikä on oikeistoaatteen työväenluokalle myymisen luontevaa jatkoa. Vasemmistolaisuudesta on haluttu tehdä porvareille vaarallisen sijaan turvallinen. Konsti on ollut yksinkertainen: vetoaminen konservatiivisen oikeistopopulismin uhkaan. "Konservatiivisen oikeiston" vastakohta on luonnollisesti "liberaali vasemmisto" (Liberal Left), joka Suomessa tunnetaan "vihervasemmiston" nimellä. On luotu liberaalien (vihreiden) ja vasemmistolaisten yhdessä jakama poliittinen kenttä, mikä on 1) yhdistänyt vasemmiston (käsitteen) entistä tiiviimmin liberalismiin, 2) etäännyttänyt sitä edelleen työväenluokasta. Harva malttaa enää muistaa, että Marxin mukaan liberalismi oli nimenomaan porvariluokan ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ideologia.

Twitterissä Risto Hietala esitteli Helsingin Sanomista lainatun nelikentän (jonka ääripäitä siis ovat vasemmisto, oikeisto, liberaalit ja konservatiivit) käännettynä vinoon. Vaaka-akselille onkin näin saatu vasemmistoliberalismi vasemmalle, oikeistokonservatismi oikealle. Tällä akselilla eduskuntapuolueista vasemmistoliitto on vasemmalla ja perussuomalaiset oikealla, vaikka perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla kokoomus ja myös Liike Nyt sijoittuvat persujen oikealle puolelle. Riippumatta siitä, mikä oli Hietalan vinouttamisen tarkoitus, tämä kuvastaa erinomaisesti uuden muunnellun vasemmiston – ja oikeiston – sisältöä. Samassa linjassa on ollut usean vasemmistolaisen, muun muassa Pia Lohikosken, höpinä kokoomuksen viimeaikaisesta "oikeistolaistumisesta".

Kaikkein kuvaavin osoitus oikeiston ja vasemmiston käsitteiden hämärtämisestä on kuitenkin keskustelu "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta". Olen ollut vähemmistössä yrittäessäni muistuttaa, ettei "äärioikeisto" tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, vaan ihmisiä, jotka ovat äärimmäisenä oikealla. Ymmärrän yhä vasemmiston ja oikeiston suhteessa sosialismiin ja kapitalismiin, ja sillä periaatteella Suomen oikeistolaisin puolue on koko ajan ollut kokoomus – tähän itse asiassa yhtyvät jopa valtamediassa esitetyt nelikentät. "Äärioikeistoa" ovat näin ollen innokkaimmat yksityistäjät, hyvinvointiyhteiskunnan purkajat, yhteiskunnan heikoimpien tukien lakkauttajat ja he, jotka alistavat ihmisten kärsimyksen bisnekselle. Suhteellisesti ajatellen Sipilän hallitusta voi pitää äärioikeistolaisena, koska se on kaikista hyvinvointiyhteiskunnan rakennusvaiheen jälkeisistä hallituksista vienyt Suomea kaikkein voimakkaimmin edellä kuvattuun suuntaan. Vastaavasti "äärivasemmisto" ei tarkoita ihmisoikeusasioista sarjamielensäpahoittavia vasemmistonuoria, vaan ihmisiä, jotka kannattavat kaikkein laajamittaisinta yhteisomistusta ja/tai yhteiskunnallistamista. Tähän ryhmään lukeudun väljästi ajatellen itsekin.

On tosin ehkä harhapolku kuvitella, että termien "äärioikeisto" ja "äärivasemmisto" väärinkäyttäjät sekoittaisivat äärilaitaisuuden ja radikalismin, sillä – aiempaan viitaten – he saattavat sen sijaan sekoittaa oikeiston ja oikeistokonservatismin, toisaalta vasemmiston ja vasemmistoliberalismin. Äärioikeistolaisessa USA:ssa vasemmisto ja liberaalit on jo kauan samastettu toisiinsa. Suomeen tämä on tuotu "vihervasemmisto"-höpinän muodossa. Olen yrittänyt ennen kaikkea Twitterin, tämän blogin ja ehkä satunnaisesti Facebookin kautta muistuttaa, ettei vihervasemmistoa ole olemassa, ettei äärioikeisto tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, ettei vasemmiston käsite sisällä liberalismia eikä oikeiston käsite konservatismia. Jälleen olen ollut vähemmistössä. Vasemmistokeskustelijoiden enemmistöön viitaten voi ikävä kyllä sanoa Paavo Haavikolta lainatut sanat: he tekevät sen itse.

Vinoon käännettykin nelikenttä muistuttaa joka tapauksessa yhdestä yllä mainitsemattomasta lempiaiheestani. Yksi nelikentän kulmista on nimittäin tyhjä. Suomessa ei ole ainuttakaan vasemmistolaista ja konservatiivista puoluetta – ei eduskunnassa, eikä itse asiassa sen ulkopuolellakaan. On kuitenkin helppo päätellä, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta sijoittuu tyhjään kulmaan. Kuvaavasti esimerkiksi vihreä poliitikko Tuomas Ojajärvi twiittasi 6. toukokuuta, että "perussuomalaisten äänestäjien mielestä PS on kaukana kokoomuksen talouspolitiikasta. Jotain tässä yhtälössä vedätetään ja kunnolla". Vasemmistoliberaalit tätä tuskin uskovat tai ymmärtävät, mutta tuhannet perussuomalaisten äänestäjät ovat oikeastaan vasemmistolaisia. He vain eivät ole yhtään liberaaleja, vaan konservatiiveja – ja heidän pisteestään käsin ei klassisessa nelikentässä lähin puolue edusta vasemmistoa, vaan konservatiivista keskustaoikeistoa. He pettyivät karkeasti persujen lähdettyä mukaan Sipilän hallitukseen, mutta saivat uutta toivoa puolueen hajottua ja toisen puolikkaan haistatettua äärioikeistohallitukselle pitkät. Mahdollisesti he edustavat työväenluokkaa – sitä yhteiskuntaluokkaa, jonka uusvasemmisto hylkäsi.

Valtteri Törmäsen (myös vihreä poliitikko) Twitterissä jakamat vaalidataan pohjautuvat kartat näyttävät, että Suomessa on kuntia, joiden äänestyskäyttäytymisessä yhdistyvät vasemmistolaisuus ja konservatiivisuus. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Outokumpu, Ilomantsi, Kuhmo, Valtimo ja Puolanka. Kaikissa näissä keskusta oli suurin puolue, mutta Outokummussa sitä seurasivat SDP, PS, vasemmisto ja KD; Ilomantsissa SDP, PS, KD ja vasemmisto; Kuhmossa PS, vasemmisto, SDP ja KD; Valtimolla PS, SDP, KD ja vasemmisto; Puolangalla vasemmisto, PS, SDP ja kokoomus. Yhdistettynä näissä kunnissa siis puolueiden viiden kärki kuuluu 1) keskusta, 2) perussuomalaiset, 3) SDP, 4) vasemmistoliitto ja 5) kristillisdemokraatit. Kokoomus on pikkupuolue, vihreät likimain lilliputteja ja Liike Nyt sai vain muutamia hajaääniä.

Oikeistoporvarit käyvät taisteluaan ihmisten sieluista, pyrkivät hämärtämään poliittisten suuntien sisältöjä ja osa ihmisistä menee lankaan – myös heistä, joiden nimenomaan ei pitäisi mennä lankaan. Mutta kaikkia he eivät pysty huijaamaan.

Perussuomalaisiin pettyneitä on ennustettavasti jälleen luvassa. Kuka haalii heidän äänensä tulevissa vaaleissa? Onko se vasemmisto, edes jokin vasemmistolainen ryhmittymä, vai jälleen uusi porvareiden masinoima populistinen oikeistohuijaus?

Konservatiivihuijaus, liberaalikupla ja lisääntyvä tietoisuus

1990-luvun loppupuolella, kun opiskelin yliopistossa, jouduin puoliväkisin törmäämään Auguste Comten ajatuksiin. Comtea on tituleerattu sekä sosiologian että positivismin isäksi sekä ensimmäiseksi nykyaikaiseksi tieteenfilosofiksi. Käsite 'positivismi' sai alkunsa Comten käsityksestä, että inhimillisen ajattelun historiassa on kolme vaihetta: teologinen, metafyysinen ja positiivinen. Itseäni tämä ei miellyttänyt. Mitä positiivista oli naiivien sosiologien kuvitelmassa, että ihmistä tai yhteiskuntaa voi tutkia elottoman luonnon tavoin neutraalina objektina, ilman tutkijan kritiikkiä ja itsekritiikkiä? Niinpä muotoilin – ja sanoin joskus ääneenkin – että inhimillisen ajattelun kolmas vaihe onkin "positiivisen" sijaan positivistinen eli objektiivisuuteen ja neutraaliuteen pyrkivä, mutta siinä epäonnistuva, tai vaihtoehtoisesti objektiivisuuden ja neutraaliuden illuusiota hyödyntävä. Tätä vaihetta seuraisi neljäs, kriittinen vaihe, jonka katsoin osittain jo alkaneen 1960-luvulla mutta joutuvan yhä kilpailemaan positivistisen ajattelun kanssa. Kritiikki johtaisi yhteiskunnan sortavien ja riistävien rakenteiden hävittämiseen, minkä jälkeen pääsisi lopulta muotoutumaan harmoninen ajattelu, jonka vallitessa ihmiset olisivat tasapainossa toistensa ja luonnon kanssa.

Näistä omista ajatuksistani on kulunut kaksi vuosikymmentä, mutta koskaan ennen asia ei ole näyttänyt näin selvältä. Ihmisten tietoisuus on lisääntymässä ja he ovat kasvamassa kriittisiksi. Tämä käsitys osuu jännittävällä tavalla yksiin useiden 2000-luvun menestysromaanien, etunenässä Da Vinci -koodin, esittelemien mystis-esoteeristen historianäkemysten kanssa. En malta olla ajattelematta, että "aikakausi on vaihtumassa – ihmiset oppivat ajattelemaan itse" oli yksi tämän kirjan (tai näiden kirjojen) oleellisimpia, kiihottavimpia, puoleensavetävimpiä johtoajatuksia. 2010-luvulla vahvistusta kriittiselle käänteelle ovat tarjonneet fiktion, ja sen faktuaalisen suosion, sijaan poliittiset realiteetit. Heräämistä tapahtuu nyt kaikkialla. Aluksi se kirpaisee, eikä osu ensiyrittämällä ihan maaliinsa, mutta lopulta se palkitsee.

Marraskuun 10. päivänä 2016 ennenkin siteeraamani Kansan Uutisten bloggari-toimittaja Pontus Purokuru julkaisi uhkakuvilla, realismiksi kutsutulla pessimismillä ja muulla synccyydellä mässäilevän artikkelin Tänään on paremmin kuin huomenna, joka sai vieläpä välitöntä suitsutusta monilta niin sanotuilta vasemmistolaisilta. Kirjoituksen sisällön voi tiivistää näin: "Kauhea Trump, kauhea Brexit, kauhea hyväksyntä, kauhea kehitys kaikkialla. Kohta rasisti-seksisti-natsit on oikeasti vallassa kaikkialla, 1930-luku, herätkää." Kautta koko sosiaalisen median näkyvin osa nykysuomalaisesta vasemmistosta on levittänyt Donald Trumpin presidentinvaalivoiton jälkeen vihaa, kyynisyyttä ja maailman kahtiajakoa – siis paperilla sitä samaa, mitä itsensä Trumpin ja hänen kaltaistensa on pelätty tekevän vallassa. Sillä, että vastaehdokas Hillary Clinton on valehteleva oikeistolainen militaristi (jonka pateettinen Venäjä-vastaisuus olisi hyvinkin voinut aiheuttaa suursodan Euroopassa, kenties myös Suomessa) ei tunnu olevan mitään väliä.

Miksi vasemmisto käyttäytyy näin? Kirjoitin edellisen hallituksen aikana 2013 blogitekstin otsikolla Kenen joukoissa luulet seisovasi, mitä oli edeltänyt luento samasta aiheesta Vihreän Puolueen "ravintelivalistusiltamissa". Luennon ja bloggauksen keskeinen ajatus oli, ettei suomalaisen nykyvasemmiston valtavirta ole vasemmistolaista siinä mielessä kuin ennen 1960-lukua, ja Suomen kaltaisessa maassa jopa ennen 1990-lukua, ymmärrettiin. Sen sijaan kyse on uusvasemmistosta, joka hahmottaa esimerkiksi ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä osaksi vasemmistoa – toisin kuin vanha vasemmisto, joka pohjautui työväenluokkaan ja sosialismiin. Klassinen vasemmistolaisuus on luokkakantaista, uusvasemmistolaisuus enemmänkin moraalista. 1960-luvun loppuvuosina tapahtui uusvasemmiston nousu myös Suomessa, mutta 1970-luvulla suuri osa uusvasemmistosta hylkäsi moraalisen lähtökohdan ja kääntyi marxilaiseen luokkakantaisuuteen, joka samasti ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen mieluummin ihan klassiseen liberalismiin. Suhtautuminen Trumpiin ja Clintoniin paljastaa, että nykypäivän valtavirtavasemmisto on lähinnä keskiluokkaisia liberaaleja, joita vain poliittisen ilmaston muutos (oikeistolaistuminen!) oikeuttaa ylipäänsä kutsumaan vasemmistoksi. Ihmisoikeus- ja ympäristökysymys ovat niin tärkeitä, että Clintonin valheet, militarismin ja oikeistolaisuuden voi sivuuttaa, syyllistää Trumpin kannattajia ja viitata täysin kintaalla sille, mitä USA:n työväenluokka on yrittänyt sanoa.

Itse uskallan väittää, että yhdysvaltalainen presidentinvaalikäyttäytyminen, Brexit ja jopa vuoden 2011 perussuomalainen "jytky" olivat tyypillisiä osoituksia tietoisuuden heräämisestä. Ihmiset ovat nyt kriittisiä ja osaavat kyseenalaistaa. USA:n työväenluokka ei halunnut äänestää Hillary Clintonia, koska tämä edustaa poliittis-kulttuurista eliittiä, joka haluttiin yksinkertaisesti pois vallasta ja äkkiä. Samaten Brexit oli suunnattu euroeliittiä ja sen hännystelijöitä vastaan – ja Suomen "jytky" vanhaa puolue-eliittiä ja sen edustamaa korruptoitunutta valekonsensusta vastaan. Miksi protestiäänet sitten päätyivät näin kehnoihin kohteisiin? Nyt astuu peliin populistinen, konservatiivinen ja oikeistolainen huijaus, jonka keskeinen tehtävä on masinoida protestiäänet poispäin sieltä minne ne kuuluvat – vasemmalta. Kaikkein selkeimmin tämä on havaittavissa Yhdysvalloissa: nyt myönnetään yleisesti, että mikäli Bernie Sanders olisi päässyt demokraattipuolueen ehdokkaaksi, hän olisi voittanut Trumpin. Lukuisat potentiaaliset Sandersin äänestäjät kääntyivät Trumpin taakse tai jättivät äänestämättä. Sanders kelpaa myös suomalaiselle vasemmistolle, joka takuulla luotsaisi kurssiaan poispäin liberaalikuplasta kohti ihan klassista vasemmistokäsitystä, kun sille olisi tilausta. Ja sillehän on. Perussuomalaisiin kohdistunut protesti ei kuitenkaan saanut valtavirtaliberaaleja ymmärtämään protestin taustatekijöitä ja tarjoamaan parempaa vaihtoehtoa, vaan ainoastaan haukkumaan ja noitumaan. Vielä tänäkin päivänä, kun perseet ovat hallituksessa, se vaihtoehto puuttuu – ja hallituksen ääliöpolitiikasta tykätään syytellä vain perseitä, eikä koko oikeistoa. Vasemmiston ideologisen vastapuolen ei kuulu olla konservatismi, joka on liberaalien vastapuoli; ihminen, joka näkee konservatiivit ensisijaiseksi vastapuolekseen, on ensisijaisesti liberaali eikä vasemmistolainen.

Konservatiivisen ja populistisen oikeiston äänestäminen muka protestina ei tietenkään edusta kovin kehittynyttä tietoisuutta. Tahtoisin vielä muistuttaa itsetarkoituksellisesta tyhmentämisestä, mitä poliittis-kulttuurinen eliitti on käsikassaransa valtamedian avulla jo pitkän aikaa kohdistanut ihmisiin. On täysin selvää, että erityisenä tyhmentämisen kohteena on työväenluokka. Ihminen, joka ei ole käynyt kouluja eikä työkiireistään johtuen ehdi tai kasaantuneista ongelmistaan johtuen jaksa ottaa selvää – jos edes tietää, kuinka otetaan selvää – on erityisen otollisessa asemassa vastaanottamaan pintatasoisia puolitotuuksia tai suorastaan valheita. Lisäksi konservatiivis-populistinen oikeisto näyttää eri jengiltä kuin uusliberaali oikeisto (ja edellisen äänestäminen näin ollen vastalauseelta jälkimmäiselle). Sitä se onkin; taloudellinen eliitti eroaa taustoiltaan poliittis-kulttuurisesta eliitistä. (Hyvän esimerkin tarjoaa Turkin tilanne: konservatismi on saanut lisää valtaa globaalin kapitalismin myötä, koska uusilla rahavallanpitäjillä ei vanhoista poiketen ole "sivistysporvari"-taustaa vaan vanhoillinen, usein maalainen tausta.) Eliitti on kuitenkin aina eliittiä, ja protesti latistuu tueksi oikeistopopulistiselle huijaukselle. Ja siitä huolimatta: on yritetty muuttaa asioita. Sanders-ilmiö on paljonpuhuva, ja myös Brexitissä voi olla positiivisia piirteitä.

Tämä on liberaalikuplaan juuttuneelle valtavirtavasemmistolle kaikkein vaikeinta ja kauheinta ymmärtää: he itse edustavat aivan samaa ilmiötä kuin Trumpin, Brexitin ja perussuomalaisen "jytkyn" äänestäjät – tietoisuuden lisääntymistä. Ihmisoikeusasiat ja varsinkaan ympäristöasiat eivät näet ole yhtään vähäpätöisiä juttuja. On suorastaan häkellyttävää, millä vauhdilla tuhannet ihmiset ovat heräämässä vähemmistöjen oikeuksiin, ihmisyksilön oikeuteen olla sellainen kuin on, eläinoikeuskysymyksiin ja ilmastotietoisuuteen. Rasismista, homofobiasta ja seksismistä on puhuttu jo kauan, mutta transfobian ja ableismin ilmaantuminen sosiaalisen median päivittäiseen keskusteluun on tapahtunut tänä vuonna. Vielä pari vuotta sitten "laihduta, ylipainoinen" oli naiselle täysin asiallisena pidetty kommentti – tänä päivänä feministinen body positive -ajattelu vaatii kaikenmuotoisille naisille hyväksyntää, mukaan lukien oikeus tulla nähdyksi viehättävänä. Viime vuonna veganismi oli ensisijaisesti hippien ja kettutyttöjen absolutismia – tänä vuonna se on valtava ruokatrendi, joka on onnistunut kyseenalaistamaan lihantuotannon hipoen vallankumouksellisia mittasuhteita. Kaksi vuotta sitten humpuukiväitteet, että ilmastonmuutos on pysähtynyt tai se ei johdu ihmisestä, menivät laajalti täydestä – nyt sellaisia ei höpise enää se kuuluisa Erkkikään. Trumpin, Brexitin ja "jytkyn" äänestäjät edustavat saman asian toista laitaa. He kyseenalaistavat ja ovat kriittisiä, koska yhä laajempi osa ihan tavallista työväenluokkaa ei luota päättäjiin, ei usko mediaan ja tiedostaa asioiden taustalle kätkeytyvän muuta kuin halutaan myöntää. He saattavat äänestää typerästi, heidät saatetaan huijata vastustamaan toisen laidan tiedostavaa väestöä ja päinvastoin. Mutta pyörät ovat lähteneet pyörimään. Vastakkainasettelun sijaan ihmisten on löydettävä toisensa, nähtävä yhtäläisyydet, yhdessä hävitettävä yhteiskunnan sortavat ja riistävät rakenteet ja luotava pohjaa uudelle harmoniselle todellisuudelle.

Vanhoillinen ylimysten maa?

Ammoisina aikoina, kun ViPu oli voimissaan ja järjesti kapakkapolitiikkailtoja Tampereella, piipahdin myös inttämässä luennoineelle filosofi Mikko Lahtiselle, ettei älymystö tarkoita samaa kuin sivistyneistö. Jälkimmäiseen katson kuuluvani itsekin, sillä minulla on akateeminen loppututkinto; jälkimmäistä pidän myös potentiaalisesti vallankumouksellisena yhteiskuntaluokkana. Älymystöstä taas on sanonut hyvin Erno Paasilinna: Suomessa älymystö on tavannut tarkoittaa samaa kuin ylimystö. Lahtinen ei pitänyt kommenttiani puupenninkään arvoisena, joten tein äkkiseltäni päätelmän: hän edustaa itse älymystöä ja minä en. Jos älymystö merkitsee käytännössä ylimystöä, jokaisella sen edustajalla on asema ja minunlaiseeni sivistyneistöproletaariin verrattuna ylenmääräinen sananvalta.

Mitä puhe ylimystöstä älymystönä tekee 2010-luvun Suomessa? Persulaisissa piireissä tykätään mieluummin ajatella kääntäen: älymystö toimii ylimystönä. Tämä avaa jo hiukan mysteeriä. Liberaaleissa piireissä (johon luen myös liberaalin keskustavasemmiston) on tykätty ajatella, että Suomesta oli ennen 2010-lukua tullut avoin, suvaitseva ja ymmärtävä yhteiskunta. Niinpä nyt tavataan hämmästellä, mistä nämä persulaiset ja patakokoomuslaiset ilmiöt äkkiseltään ilmestyivät. Eihän meillä enää pitänyt olla tällaisissa määrin rasismia, homofobiaa ja naisvihaa, ei luonnon riistämistä (mitä Talvivaara edellä, sitä Viiankiaapa perässä?) eikä hämäriä salaoperaatioita, joihin julkinen valta on sotkeutunut (ajankohtaisena esimerkkinä Särkänniemen delfiinien siirtäminen Kreikkaan).

Ikävä kyllä, vanhoillisuus ei ole tehnyt paluuta Suomeen, vaan Suomi on pohjimmiltaan ollut koko ajan vanhoillinen maa. Liberaaleilta puuttuu kyky yhdistellä asioita tai heillä on ylenmääräinen taipumus luokitella asioita. Pikaisesti voisi näyttää siltä, että noin 1980-luvun puolivälistä jonnekin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle Suomi vapautui ja avautui tuntuvasti. Tavallaan näin onkin. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut niin radikaalia ja tapahtunut niin syvällä kuin liberaalit luulevat. Samoin 2010-luvulla kehitys ei ole kulkenut päinvastaiseen suuntaan, vaan lähinnä polkenut paikallaan – sen sijaan koko ajan olemassa ollut vanhoillisuus on (kiintoisan paradoksaalisesti osana vapautumista ja avautumista tai sen väistämättömänä vaiheena) löytänyt uuden äänen itselleen.

Esitän kaksi esimerkkiä, jotka saattavat luokittelevasta mielestä näyttää epärelevanteilta. Suomalainen päihdepolitiikka kulki 1980-luvun jälkipuolella ja 1990-luvun alkupuolella selkeästi liberaalimpaan suuntaan. Alkot muuttuivat itsepalvelumyymälöiksi, tuontioluet putkahtivat myyntihyllyille, kaljakarsinat ilmestyivät lukemattomiin kesätapahtumiin ja ravintolassa saattoi käydä juomassa ilman näennäisen syömisen pakkoa. Bilekulttuurin täydellistä muuttumista on kuvannut hyvin sosiologi Antti Maunu väitöskirjassaan Yöllä yhdessä. Jopa keskustelu kannabiksen laillistamisesta pääsi käyntiin. Uutta avointa alkoholikulttuuria alettiin kuitenkin suitsia jo 1990-luvun aikana, mitä käännettä vauhditti huolestunut kansalaiskeskustelu ns. limuviinoista. Monissa kaupungeissa kiellettiin alkoholinkäyttö julkisella paikalla. Puistovahtejakin palkattiin valvomaan säännön noudattamista kesäiltoina. Tämä tapahtui siis samoina vuosina, kun samansukupuolisille laadittiin oikeus rekisteröidä parisuhteensa – ja Vappu Taipale tunnusti LSD-kokeilunsa, mistä nousikin laaja paheksunta ehkä hänelle yllätyksenä. Kannabista ei ole vieläkään laillistettu, ja harva edes muistaa, kuinka esimerkiksi yliopiston kahvilassa saattoi 1990-luvulla nauttia olutta tai siideriä.

Toisaalta keskustelu Ranskan burkinikiellosta ja Helsingin Pihlajasaaren nakurantaepisodista on muistuttanut kiintoisasta vaiheesta suomalaisessa rantaelämässä. 1980-luvun loppuvuosina sekä 1990-luvun alussa ja puolivälissä oli nimittäin verraten yleistä nähdä yläosaton nainen tavallisella uimarannalla. Parikymppisenä Oulussa tuli käydyksi joskus kuumina kesäpäivinä Tuiran rannalla, joka oli enemmän auringonotto- kuin uimapaikka. Siellä saattoi nähdä tuttuja, fiilistellä ihmismassoja ja tehdä havaintoja vapaamielisistä naisista. Itselläni ei olisi tullut mieleenkään osallistua myönteistä havaintoa kummempaan häirintään, mutta seuranneina vuosina käytiin kansalaiskeskustelua vähäpukeisia naisia häiritsevistä miehistä. Naisten oma kulttuuri ja koko yhteiskunta kääntyivät alastomuudelle kielteisemmiksi. Tämä käänteinen kehitys oli aivan ehdottomasti käynnissä jo ennen kuin jumalanpilkkapykälä poistui Suomen laista vuonna 1999.

Luokitteleva mieli ajattelee, että jos yhteiskunta kerran on matkalla edistyneempään suuntaan, esiin putkahtavien vanhastaan taantumuksellisilta näyttäneiden näkemysten on oltava edistystä. Ehkä myös epärelevantilta tuntuvat pikkuasiat on asiallista uhrata ajankohtaisempien isojen asioiden edistämiseksi. Tai sitten välinpitämätön mieli vain unohtaa, missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet – "metroseksuaali" olisikin muotitermi ennen kuin Suomeen päätettiin rakentaa lisää ydinvoimaa (2002) eikä päinvastoin. Näin ylläpidetään kertomusta uudesta, suvaitsevasta ja ymmärtävästä liberaali-Suomesta, jonka persulaisuus ja kokoomusöykkärit tärvelivät. Valitettavasti sellaista Suomea ei ole oikeasti ollut olemassakaan. Jonkinlainen liberaali trendi on kyllä havaittavissa noin 1987–96, mutta trendit eivät muuta yhteiskunnan syvärakennetta. Täsmälleen sama pätee myös uuskonservatiiviseen trendiin noin 2007–16.

Vanhoillisessa maassa on tietysti ylimyksiä. Antiikin Spartasta nykyajan Venäjään ja Ukrainaan on ylimysvalta paiskannut kättä konservatiivisuuden kanssa. Wikipedian mukaan ylimystö on "pysyvästi etuoikeutettu yhteiskuntaluokka, jonka asema perustuu syntyperään, varallisuuteen, sosiaaliseen asemaan tai muuhun vastaavaan syyhyn". Tästä juolahtaa mieleen 2010-luvun kulttuuri, jonka valtavirta käyttäytyy pysyvästi etuoikeutetun tavoin. Mitään muuta kuin valtavirtaa ei ole virallisesti olemassakaan, valtavirta pyörittää itse itseään ja ammentaa itsestään, ja mukaan pääsee vain olemalla jollakin lailla valtavirrassa jo valmiiksi. Sanan 'valtavirta' paikalle voi vaihtaa myös sanan 'valtamedia'. Sosiaaliseen mediaan taas liittyy illuusio kaikkien samanarvoisuudesta; tosiasiassa ennestään tutut ja suositut tulevat siellä entistä tutummiksi ja suositummiksi – valmiiksi syrjäytettyjä taas syrjäytetään lisää. Toimittaja Aleksanteri Pikkaraisen sanoin blogit ja Facebook ovat antaneet äänen "noin kymmenelle tyypille, joita luetaan – muut olivat jo muutenkin luettuja". Tämä saattaa tuntua liberaalin silmään hörhöilyltä, mutta Suomen 2010-luvun kulttuurissa pääsee esiin ja kerää todellista sananvaltaa vain nöyristelemällä sopivasti entisiä valtapiirejä. Tämä koskee myös niitä persulaisia älämölöitsijöitä, joista kukaan edelleen oikeasti välittää. Jos olen valtavirrasta ulkona ja valtapiireistä riippumaton, kukaan ei tule tietämään minusta yhtään mitään.

Tätä yhdistelykyvytön, luokitteluun taipuvainen mieli ei ymmärrä: kaikilla vanhoillisilla ja taantumuksellisilla näkemyksillä ja ilmiöillä on yhteinen piirre. Se liittyy valtaan ja ylimystöön. Keillä sitä valtaa on ja kuuluvat ylimystöön tai käyttäytyvät ylimystön tavoin, näkevät alempien yhteiskunnallisten asemien edustajat uhkana itselleen ja yhteiskuntajärjestykselle. Päihdekiellot eivät ole vain älykästä talous- ja terveyspolitiikkaa, vaan hyväosaisten suojautumista huono-osaisilta. Liian niukan tai runsaan vaatetuksen kiellot eivät ole estetiikkaa tai tasa-arvon puolustamista, vaan järjestyksen suojaamista kuvitellulta barbarialta. Kulttuurin ja taiteen valtavirran etuoikeutettu asema ei ole kulttuurisen kehityksen luontainen seuraus, vaan hallitsevalle yhteiskuntaluokalle sopivan kulttuurin ja taiteen suojaus alempien yhteiskuntaluokkien epäilyttäviä kulttuuri-ilmiöitä vastaan. Median sananvalta ei määräydy ihmisten vapaan ja avoimen kiinnostuksen pohjalta, vaan kiinnostavuutta ohjaillaan hyväosaisten luokkaitsesuojelun pohjalta. Särkänniemi ei yrittänyt salata delfiinien siirtoa voidakseen tehdä operaation sujuvasti, vaan suojautuakseen alempiluokkaisen aktivismin kuvitellulta barbarialta. Kaivos-, ydinvoima- ja tekoallashankkeet eivät ole vain taloudellisen hyödyn tavoittelua, vaan myös luonnon hallitsemista; oikeistolaisen valtaideologian mukaan luonnon kaaoksen saaminen hallintaan ja järjestykseen on ihmiskunnan eli ylimystön tärkein saavutus ja turva. Ja niin edelleen.

Uuskonservatiivinen trendi alkaa kuitenkin olla mennyttä. Suomi ei ole ikinä ollut niin liberaali maa kuin liberaalit ovat luulotelleet, muttei nytkään ole niin vanhoillinen maa kuin vanhoilliset luulottelevat. Uuden liberaalin trendin sijaan tarvitaan yhteiskunnan syvärakenteen sosialistinen muutos. Sen myötä sekä vanhoillisuuden, ylimystön olemassaolon että uhkien täytyy hävitä.

Milloin liberaaleista lipsahti konservatiiveja?

Palaan jälleen kerran yhteen lempiaiheeseeni. Liberaaleina, suvaitsevina ja yhteiskunnallisesti edistyksellisinä näyttäytyvien ihmisten keskuudessa on 2000-luvulla levinnyt paha syöpä. Se on ehkä saanut alkunsa hyvästä tarkoituksesta – ellemme usko oikeistolaisten "soluttautujien" salaliittoon – mutta kääntynyt alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämän prosessin myötä ajatteleva ihminen ei voi pitää nykyisten "liberaalien" valtavirtaa oikeasti liberaalina, eikä edistyksellisenä vaan lähinnä yhteiskunnallista edistystä jarruttavana.

Olipa siis kerran joukko liberaaleja, suvaitsevia ja yhteiskunnallisesti edistyksellisiä nuoria ihmisiä. He ymmärsivät, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat alistettuja, etnisten vähemmistöjen asema on huono, kaikensorttisilla vammaisilla on vaikeaa ja mielenterveyspotilaiden asemalle myös niin sanotusti tarttis tehrä jotain. Hyviä tarkoituksia, joka ikinen. Alkoi kausi, jonka kulttuuria ovat sävyttäneet Pride-kulkueet, homokulttuurin arvonnousu, Tahdon 2013 -kampanjaan huipentunut tasa-arvoisen avioliittolain vaatimus, "suvaitsevien" ja "maahanmuuttokriittisten" välinen vihamielinen kädenvääntö maahanmuuttoasioissa ja mamujen oikeuksissa, pyrkimys integroida vammaiset yhä tehokkaammin "normaalien" joukkoon, Toisenlaiset frendit -tv-sarja ja Pertti Kurikan Nimipäivien valitseminen Suomen euroviisuedustajaksi. Huhtikuun 11. päivänä 2015 järjestetään Tampereella Mad Pride, mielenterveyspotilaiden asiaa ajava kulkue ja tapahtuma. Olen menossa mukaan itsekin.

Mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla? Kokonaisuuksista kuten "seksuaalivähemmistöt", "maahanmuuttajat", "kehitysvammaiset" ynnä muut lipsahti möhkälemäisen absoluuttisia blokkeja. Niiden takana olevaa ihmisyyden moninaisuutta ei nähdä nimeksikään eikä siitä olla juuri kiinnostuneita. Homo- tai biseksuaali, joka ei sovellu "kivaan" kuvaan seksuaalivähemmistöistä, ei kiinnosta näennäisliberaaleja. Epäilemättä Pride-kulkueiden osanottajien enemmistö on jo nykyään sukupuolinormatiivisia heteroita, jotka vain haluavat samastua "kivaan" kulttuuriin. Samalla esimerkiksi juuri seksuaalisuus on säännelty tavalla, jota pelkän konservatiivioikeiston toteuttamana kutsuttaisiin fasistiseksi. Homoseksuaalisuuden hyväksytyksi tulemisen vastapainona muun muassa kaikkia pedofiliaksi edes teoriassa leimautuvia ilmiöitä vainotaan. Nykypäivän näennäisliberaalin on mahdotonta käsittää, että 1960–70-luvun vapauden ilmapiirissä saatettiin ihan oikeasti vaatia vapautta kaikenikäisille rakastaa kaikenikäisiä. Rakkautta on vaikeampi säännellä kuin seksiä, joten rakkaudesta on tehty seksiä. Polyamorian käsitteen käyttöönotto ja leviäminen korostaa modernin rakkaus- ja seksielämän liberaaliutta, mutta samalla se on jälleen uusi leima ja sen leiman alle mahtumaton epätavanomainen rakkaus- ja seksielämä on tehty sosiokulttuurisesti lainsuojattomaksi. Vain leimaamisen (!) ja sen auttaman valtakulttuuristamisen kautta voi tulla hyväksytyksi. Tämän ilmiön syihin palaan jäljempänä.*

Möhkälemäisiin blokkeihin ja leimaamiseen liittyy sekin seikka, että ilmiöiden syyt selitetään syntyperäisinä – jonakin, mihin ihmiset eivät voi vaikuttaa. Jos on syntyisin Somaliasta, on somali; jos on syntynyt Downin syndrooman aiheuttavan kromosomin kanssa, on Down-ihminen; jos on syntyperäisesti miespuoliset genitaalit mutta naispuoliset aivot, saa hyväksynnän olla transsukupuolinen nainen. Sen sijaan, jos on miespuoliset genitaalit, muttei ole kiinnostunut aivojen sukupuolesta vaan ilmoittaa psykososiaalisista syistä haluvansa olla nainen, tulee saman tien kaivaneeksi kuoppaa omalle sukupuoliselle projektilleen. Kaikkien tulisi pyrkiä normaaliuteen ja yhteiskuntakelpoisuuteen. Nyt päädymme hankalaan osastoon: samojen näennäisliberaalien, jotka hyväksyvät homot ja mamut, mielestä ylipainoisuus, tupakointi, hyvän tavan ylittävä alkoholinkäyttö tai huumeiden käyttö ei ole lainkaan suvaittavaa. He pitävät normina ihmistä, joka on tai ainakin haluaa olla "ihannepainoinen" (mielestäni muuten ihan rasistinen käsite), tupakoimaton sekä päihteetön miinus silloin tällöin bileet. On kyllä sekin koulukunta, joka on valmis laillistamaan kannabiksen, mutta sitä perustellaan konservatiivisilla syillä ja sen uhrina alkoholinormeja halutaan tiukentaa. Hupsista, nyt lipsahti jo sana "konservatiivinen". Minun silmääni yllä kuvattu asenneilmapiiri ei näet ole millään lailla liberaali vaan konservatiivinen, eikä siitä poikkea nyky-yhteiskunnassa kuin joukko aidosti liberaaleja piraatteja, joka tarjoilemalla rommia Turun vaalikadulla herätti nipottajien ja tietysti alkoholitarkastajan kielteisen huomion.

*Kaiken takana vaanii tietysti iso paha eli raha. Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, kuinka "kansanterveydestä" puhuminen viittaa poliittisessa keskustelussa aina "kansantalouteen", joka viime kädessä tarkoittaa vain kapitalistien taloutta. Myös leimaamisen taustalla on raha: leimaamatonta tuotetta ei voi myydä eikä sen avulla tehdä voittoa. Pride-tapahtumat ovat esimerkiksi varsin pitkälle kaupallistuneet (Tampereen Prideä on välillä järjestänyt jopa yksityinen yrittäjä!), ja homokulttuurilla myydään niin ravintoloiden sisäänpääsylippuja, musiikkiäänitteitä kuin vaatteita ja "accessory"-sälää. Ja millä voidaan tehdä bisnestä, se on valtakulttuuria. Kehitysvammaisten asiaa ollaan myös kaupallistamassa. Pertti Kurikan Nimipäivät – itsessään yhteiskuntakriittinen yhtye – on saanut helposti kapitalisoitavan leiman "kehitysvammaisten punkbändi", sen avulla lähetetty Euroviisuihin ja valtakulttuuristettu. Kyseessä on mahtava tuplajättipotti: samalla iskulla valtakulttuuristetaan sekä punk että kehitysvammaisuus. Lopulta leimattavissa olevat ilmiöt valuvat samaan kaupallisen valtakulttuurin sulatuspataan, paitsi joissakin tapauksissa sinne valuu leimautuneen ilmiön vastustus, ja ei-leimattavat ilmiöt jäävät sosiokulttuurisesti lainsuojattomiksi. Kaupallisuus on aina konservatiivinen ilmiö, valtakulttuuri on aina konservatiivinen ilmiö, ja yksipuolisen kaupallisen valtakulttuurin hyväksyminen on fasistinen ilmiö. Rahaan ja valtakulttuuriin liittyy tietysti sitä tukeva politiikka: homot, punk ynnä muut alun pitäen liberaalia suvaitsemista vaatineet ilmiöt kaapataan pohjimmiltaan varsin konservatiivisen poliittisen agendan pelinappuloiksi. Mainitsiko joku Venäjän?

Näin eduskuntavaalien aikaan on syytä puntaroida tarkkaan, kenessä tai missä poliittisessa ryhmässä on ainesta myönteiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Yksikään poliittinen ryhmä ei ole vapaa yllä kuvailemastani syövästä. Toiset ovat kuitenkin vapaampia kuin toiset, ja perusteellisessa laskennassa saattavat puolueet asettua tässä ominaisuudessa yllättävään järjestykseen. Liberaalius ei tietenkään välttämättä ole absoluuttinen hyvä. Varsinkin, jos ei puhuta arvoliberalismista vaan poliittisesta liberalismi-ideologiasta, se saattaa johtaa pelkkään antisosialistiseen porvarifanatismiin. Vapauden, jonka käsitteestä (liberty) sana 'liberaali' on johdettu, arvoa ei silti ole syytä kiistää. Meidän on opittava erottamaan toisistaan vapauden nimissä toimivat vapauden riistäjät ja vapaudesta usein paljon vähemmän kohkaavat ihmiset, jotka antavat kaikenlaisille ihmisille täyden ihmisarvon – leimaamatta, kapitalisoimatta ja pelinappulana hyväksikäyttämättä.

Eurovaalien jälkeen

Eurovaalit sitten tulivat ja menivät. Tiivistin Twitterissä Suomen vaalituloksen näin: vasemmistoliitto sieppasi vihreiden toisen paikan ja kristillisdemokraattien paikka siirtyi perussuomalaisille. Äänestysprosentti oli marginaalisesti vähemmän katastrofaalinen kuin edellisissä eurovaaleissa. EU:n "demokratia" on äänestäjälle monessa mielessä liian kaukana.

Vaaliykkönen kokoomus on oikeistopuolue, kakkonen eli keskusta on nimestään huolimatta keskustaoikeistolainen puolue, ja muut tulevat kaukana perässä. Laskutoimitukseni mukaan oikeisto sai Suomen äänestäjiltä 67,5 % äänistä, poliittinen keskusta 22,9 % ja vasemmisto 9,7 %. Harva kansalainen ymmärtää, kuinka vinoutunut tämä asetelma on, sillä valtamedia syöttää sille toisenlaista totuutta. Joka tapauksessa kaksi kolmesta äänestäjästä antoi tukensa erilaisille oikeistoryhmille. Itse kukin voi pohdiskella, vastaako tämä kansalaisten tai äänestämättä jättäneiden näkemyksiä.

Oma lukunsa on puolueiden ja vaaliehdokkaiden suhde Euroopan unioniin. EU-vastaisille ryhmille meni äänistä alle prosentti, selvästi EU-myönteiset saivat äänienemmistön, ja mietoa EU-kritiikkiä harrastavat ryhmät ylsivät eri laskutapojen mukaan 14–48 prosenttiin. On vaikeaa määrittää, mikä puolue oikeasti harrastaa EU-kritiikkiä ja mikä jättää imagosyistä pienenpienen takaportin auki. Joka tapauksessa EU-jäsenyyden vastustajien kannalta lopputulos on jälleen murskaava. Tässäkin kohdassa voi pohdiskella, vastaako tämä kansalaisten tai äänestämättä jättäneiden näkemyksiä.

Vaikka oikeisto hallitsee, suurimman ja kauneimman vaalivoiton nappasi vasemmistoliitto, jonka kannatus nousi 9,3 prosenttiin. Tämä on vassareiden paras eurovaalitulos sitten vuoden 1996, paras minkään valtakunnallisen vaalin tulos sitten vuoden 2004 ja peräti 3,4 prosenttiyksikön harppaus ylöspäin vuoden 2009 eurovaalikatastrofista. Ihan hyvä näin. Paitsi jonkinlaista vasemmistolaisittain ajattelevien alkeellista radikalisoitumista, tulos ilmentää myös kriittisten puolueiden nousua yhdessä perussuomalaisten 3,1 prosenttiyksikön kasvun kanssa. Persujen ja heihin uskovien itse odottama eurojytky tosin lässähti. Puolueen reaalikannatus lienee jälleen melkoisen kaukana keskustan ja kokoomuksen lukemista.

Sosiaalidemokraattien vaalitulos on häkellyttävä fiasko. Puolue on onnistunut täydellisesti sössimään vuosikymmeniä jatkuneen valtapuolueasemansa. Etenkin vaalipäivän saldo on surkea: 11,3 prosentin ääniosuus! Odotamme kiinnostuneina, syrjäyttääkö vasemmistoliitto jo ensi kevään eduskuntavaaleissa SDP:n ex-sosialistipuolueiden ykkössijalta Suomessa. Vihreille valui vaalipäivänä lähes oudoksuttavan paljon ääniä (toinen samansuuntainen tapaus on RKP, ja tämän selittänee äänestysvilkkauden painottuminen euromyönteiselle pääkaupunkiseudulle), mutta silti puolue onnistui hävittämään vuoden 2009 eurovaalien kannatuksensa. Jäi hieman harmittamaan, ettei vasemmistoliiton asema vihreiden edellä säilynyt loppuun saakka, vaan jälkimmäinen "voitti" edellisen 149 äänellä. Viimeisenkin vaaligallupin vihreille lupaama 1,7 prosenttiyksikön etumatka kuitenkin suli, niin kuin osasin arvata.

Pienistä puolueista parhaiten menestyivät piraatit. Vaalipäivänä heidän ääniosuutensa oli jo melkein prosentti. Vaikken piraatteja kannatakaan, heidän pyristelynsä kohti isoisten luokkaa ilman minkäänlaista valtamediatukea on mukavaa katseltavaa. Itsenäisyyspuolueen äänimäärä 5688 on suurempi kuin missään aiemmissa vaaleissa. Vaikka kannatusprosentti on yhä vain 0,33 %, voi tuloksesta silti havaita pienoisen "täältä tullaan" -sävyn – etenkin, kun muun muassa Tampereella ipulaisilla ei ollut edes vaalimökkiä. Mihinhän Ipun rahkeet riittäisivät, jos se oikeasti saisi näkyvyyttä? Muutos 2011:n 0,28 %:n vaalitulosta ei voi pitää onnistuneena. Se on kyllä 0,02 prosenttiyksikköä enemmän kuin eduskuntavaaleissa 2011, mutta tämä ei ole missään suhteessa James Hirvisaaren ja kumppaneiden puolueelle tuomaan näkyvyyteen.

Kommunistien eurovaalitulos on huono. Osasin ennustella heidän kohtaloaan vierailtuani Tampereen Keskustorin vaalimökillä: kommareiden asia kiinnosti kansaa vielä vähemmän kuin kunnallis- ja eduskuntavaaleissa, joissa oli mukana uskottavia paikallisia ehdokkaita. 0,35 prosentin valtakunnallinen ääniosuus on kyllä isompi kuin eduskuntavaaleissa 2011, mutta pienempi kuin kunnallisvaaleissa 2012 – puhumattakaan eurovaaleista 2009. Lisäksi SKP:n tulokseen on luettu STP:n kolme ehdokasta, jotka tosin eivät saaneet kuin 428 ääntä. Mutta vuonna 2009 STP:n oma kannatusosuus oli 0,19 %. Radikaalivasemmisto jatkaa siis järjestelmällistä turpiinottamista, ja vaikka SKP:n ja STP:n (sekä Hannu Hyvösen) esiintyminen yhteisellä listalla enteileekin tulevaa yhteistoimintaa, niin muutenkin tarttis tehrä jotain. Vaalivoittoa vasemmistoliitolle lupailleen gallupin ilmaantuminen ennakkoäänien ja vaalipäivän välissä näkyy selvästi kommunistien tuloksessa. He saivat näet – ainoana ryhmänä – ennakkoon enemmän ääniä kuin vaalipäivänä. Moni on taatusti lähtenyt varmistamaan vassareiden parlamenttipaikkaa ja huhuilemaan sosiaalisessa mediassa vihjaillun toisen paikan perään. Vasemmisto se on maltillinenkin vasemmisto, ainakin tänä päivänä.

Euroopan-laajuinen vaalitulos on herättänyt keskustelua tavalla, joka yhtäältä ihmetyttää itseäni, mutta toisaalta selittää aika paljon poliittisesta asennoitumisesta. Vasemmiston (GUE/NGL) saamasta vaalivoitosta on oltu hiljaa samalla, kun "äärioikeistolaisten" ryhmien etenemistä kauhistellaan. Tosin jälkimmäiseen luetaan myös mm. Suomen perussuomalaiset, jotka eivät missään tapauksessa edusta äärioikeistoa vaan radikaalia keskustaoikeistoa tai uuskonservatiiveja. Mutta mitäpä pienistä: negatiivinen ja pessimistinen uhkakohkaus jatkuu jatkumistaan. "Äärioikeiston" vastapainon luulisi löytyvän vasemmalta, mutta oikeasti näitä posottajia ei vasemmisto edes kiinnosta. Havaintoni mukaan he eivät ole vasemmistolaisia vaan liberaaleja, joiden uhka ei majaile oikeistossa vaan konservatiiveissa. Kohkaajat tekevätkin haittaa vasemmistolle, jonka piiriin heidät virheellisesti tulkitaan kuuluviksi. Aito sydämen ja mielen vasemmistolainen on kiinnostuneempi esimerkiksi Syrizan mahtavasta menestyksestä Kreikassa kuin UKIP:n rynnistyksestä Isossa-Britanniassa.

Mitä seuraavaksi? Eduskuntavaalit pidetään keväällä 2015. Siellä ehkä nähdään entistä yhdistyneempi radikaalivasemmisto. On myös ennustettavissa, että valtamedia pimittää asian ja sen merkityksen niin hyvin kuin osaa. Vasemmistoliiton kannatus jatkaa ehkä kasvuaan, ja ihan hyvä niin, mutta on tosiasia, että jossain vaiheessa puolue taas ottaa ja möhlii pahemman kerran. Silloin viimeistään on paikallaan olla äänestäjille jokin parempi vaihtoehto kuin nukkumaan jääminen tai oikeistokonservatismiin kääntyminen.

Kenen joukoissa luulet seisovasi?

Pidin syyskuun 3. päivänä kuluvaa vuotta Tampereen Hervannassa sijaitsevan Varjobaarin kabinetissa Vihreän Puolueen "Ravintelivalistusiltamissa" esitelmän aiheesta Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous. Sitä varten tutkiskelin internetistä vasemmiston käsitteen historiaa. On yleisesti tunnettua, että ensimmäinen vasemmisto oli Ranskassa vuoden 1789 vallankumouksen aikana; oikeistoa edustivat konservatiiviset monarkian kannattajat ja vasemmistoa radikaalit tasavaltalaiset. Jäi avoimeksi, pitääkö paikkaansa jostakin päähäni tarttunut muistikuva, että tasavallan voitettua maltilliset girondistit muodostivat uuden oikeiston ja radikaalit jakobiinit vastaavasti uuden vasemmiston. Näin ollen on hieman epäselvää, tarkoittiko vasemmisto alusta lähtien radikaalia muutosta ajavaa ryhmittymää niin kuin itse olen sen mieltänyt.

Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja kumppaneiden vaikutuksesta vasemmisto alkoi 1800-luvun jälkipuolella tarkoittaa jotain, mikä linkittyy vahvasti sosialismiin ja työväenliikkeeseen. Sellaisena sen käsittää moni edelleen. Mutta 1950-luvun lopulta alkaen vasemmiston käsite on alkanut saada jälleen uusia merkityksiä. Yhdysvalloissa syntynyt New Left, uusvasemmisto, hylkäsi – todennäköisesti sikäläisen asenneilmaston vaikutuksesta – sosialistisen vasemmistolaisuuden ja alkoi mieltää myös rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöaktivismin osaksi vasemmistoa. Uusvasemmistolle ei siis ollut olemassa esimerkiksi vasemmistolaista rauhanliikettä tai vasemmistolaista ihmisoikeusliikettä, vaan sellaiset liikkeet olivat sinänsä vasemmistoa. Sitä vastoin useissa Euroopan maissa vielä 1980-luvulla voitiin tuntuvaa osaa edellä kuvaillusta kansalaisliiketoiminnasta pitää vasemmistolaisen sijaan poliittisesti "liberaalina".

Moni nykysuomalainen on ymmällään seuratessaan poliittisen vasemmiston toimintaa. SDP kannattaa silkkaa kapitalismia lisäten soppaan pakkoja ja kieltolakeja, jotka lähenevät fasismia. Usein osaksi vasemmistoa mielletyt vihreät ovat demareita liberaalimpia, mutta eivät lainkaan sosialistisia. Niinkin marginaalivasemmistolaisen ryhmän kuin SKP:n valtalinja on useimpien arvioiden mukaan mieluummin "revisionistinen" kuin vallankumouksellinen. Jossakin näiden välillä poukkoilee vasemmistosuuntautunut nykysuomalainen ihmetellen, minkä tähden punaisia ajatuksia ei edes pääse valtamediaan, vaikka kaiken järjen mukaan niillä pitäisi olla kansan keskuudessa tuntuva kannatus.

Kuluvalla viikolla törmäsin Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) selvitykseen, jonka mukaan vasemmistoliiton kannattajien näkemykset yhteiskunnasta poikkeavat radikaalisti kaikkia muita (eduskunta)puolueita äänestävien näkemyksistä. Jopa SDP:n ja vihreiden – sekä perussuomalaisten, jotka monien yllätykseksi sijoittuivat selvityksen mukaan puolivälin vasemmalle puolelle – kannattajat myötäilevät verraten hyvin Suomen nykyistä poliittista valtalinjaa. Sen sijaan vasemmistoliittolaiset vaikuttavat oikeasti vasemmistolaisilta. Kun kysymys on noin 10 000 jäsenen puolueesta, on erittäin todennäköistä, että puolueen jäsenten enemmistö myötäilee sen äänestäjien valtanäkemyksiä. Asiaa puoltaa myös vasemmistoliiton sijoittuminen vaalikonevastausten perusteella suorastaan vasempaan marginaaliin, lähelle radikaalivasemmiston pienpuolueita. Sitäkin hälyttävämpää on, että poliittisessa työskentelyssä tällainen juopa muuhun valtapolitiikkaan ei näy mitenkään. Vasemmistoliitto käyttäytyy hyvin samoin kuin vihreät ja SDP, jotka eivät käyttäydy oleellisesti eri tavoin kuin – no nyt se tulee! – kokoomus. Kaikki keskinkertaisesta hallituskonsensuksesta poikkeavat poliittiset aloitteet tulevat keskustalta ja perussuomalaisilta, luonnollisesti siksi, etteivät ne kuulu hallitukseen. Jos kapitalistisessa järjestelmässä poikkeavat esitykset ovat keskustaoikeiston monopoli, asiat ovat todella huonosti.

Mistä on kysymys? Tietysti siitä, että nykysuomalainen vasemmisto – toisin kuin suuri osa kannattajista, jopa puolueiden jäsenistä kuvittelee – ei edusta vasemmistoa sosialistisessa merkityksessä. Sen sijaan se on omaksunut vasemmiston uusvasemmistolaisen merkityksen: tähtäimessä ei enää ole kapitalismin kumoaminen ja suunnitelmallisen yhteiskuntajärjestelmän rakentaminen, vaan porvarillisten kansalaisliikkeiden lempiasiat, ennen muuta ihmisoikeudet. Ympäristöasioita kannatetaan, muttei oivalleta, että ne toden teolla nytkähtäisivät parempaan suuntaan vasta suunnitelmataloudessa. Vuosina 2001–03 rauhanliike keräsi yhteen laajat joukot punavihreää väkeä, mutta kun vastapainoksi asetetaan "diktatuuri" (mitä Libya edellä, sitä Syyria ja Iran mahdollisesti perässä), ei rauhan puolesta nähdä mielekkääksi kekkuloida. "Diktatuurin" vastapuolena on tietysti "länsimainen demokratia", ja kun se laitetaan ihmisoikeuksien, rauhan ja ekologisuuden kanssa samaan pinoon, lopputulos ei ole sosialismia vaan liberalismia ihan klassisessa merkityksessä. (Tällä en tarkoita, etteivätkö ihmisoikeudet, rauha, ekologisuus ja demokratia soveltuisi sosialismiin; lähinnä pyrin ilmaisemaan, ettei "länsimainen demokratia" ole niin demokraattinen konstruktio kuin usein naiivisti kuvitellaan.) Ja kuten jokainen Marxinsa edes pintapuolisesti lukenut tietää, liberalismi on leimallisesti porvariluokan, ei työväenluokan tai proletariaatin ideologia.

1970-luvulla tiedettiin kysyä äänestäjältä: "Kenen joukoissa seisot?" Siihen aikaan oli todellakin olemassa eri joukkoja. Kun tarkastelee Suomen nykyisiä eduskuntapuolueita, vaikuttaa pintapuolisesti, että yhä on olemassa selkeä vasemmistojoukko, joka hylkää oikeiston tyrkyttämät ihanteet ja muodostaa niille kenties pienehkön, mutta pippurisen vastavoiman. Todellisuudessa politiikan valtavirrassa vaikuttaa vain kolme ideologiaa: klassinen liberalismi, uusliberalismi ja konservatismi. Kaikkien niiden ihanneyhteiskunta on enemmän tai vähemmän kapitalistinen. Valta-asemassa on uusliberalismi, koska sitä puolustaa suuri ja mahtava elinkeinoelämä työvälineenään suurehko ja mahtaileva kokoomus. Kuten kuka hyvänsä ymmärtää, klassinen liberalismi ei ole kovin kaukana uusliberalismista, vaikka jälkimmäinen onkin saanut opillisia vaikutteita myös kolmannesta osapuolesta eli konservatismista. Tästä riippumatta suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa esiintyy kosolti poliittisia kysymyksiä, joissa uusliberaalien eli kokoomuksen (ja kylkiäisenä SDP:n) sekä klassisten liberaalien eli vihreiden (ja kylkiäisenä vasemmistoliiton) näkemykset eivät poikkea millään lailla toisistaan. Vastavoimana näyttäytyy perussuomalaisten edustama konservatismi. Ja sitähän ei kenenkään vasemmalle vivahtavan sovi hyväksyä, koska viherpiireissä kuiskitaan, että persut ovat oikeasti natseja. Niinpä nykyvasemmistolainen ajautuu riemumielin seisomaan kokoomuksen patakapitalistisiin joukkoihin.

Edellisestä huolimatta törmään Twitterissä vähän väliä näkemyksiin ja mielipiteisiin, joihin minun lähes patologisena antikokoomuslaisena on helppo yhtyä. Osa niiden esittäjistä on aktiivisia "perinteisiä" vasemmistolaisia tai punavihreitä, osa taas enemmänkin yleisradikaaleja nykypolitiikan "protestantteja". Heitä ei voi sijoittaa yksiselitteisesti puoluekartalle eikä liberaali–konservatiivi-akselille. Minun silmissäni he ovat vasemmistolaisia, siinä merkityksessä kuin vielä oma sukupolveni on saattanut nipin napin oppia käsitteen ymmärtämään. Osa heistä ei edes miellä itseään vasemmistolaisiksi, ainakaan yksiselitteisesti, sillä he eivät välttämättä edes harkitse vasemmistoliiton (saati SDP:n) äänestämistä. Mutta he ovat lähellä sitä, mitä odotan uudelta radikaalivasemmiston yhteistyöltä. Heidän näkemyksiään määrittävät kriittisyys valtakulttuuria ja -mediaa, EU:ta ja Natoa, leikkauksia vaativaa talouspolitiikkaa sekä kaikenlaisia fasismin ja imperialismin vivahteita kohtaan. Mikäli he – puoluekannoistaan riippumatta – saisivat muotoilla uuden yhteiskunnan, se olisi melkoisen tasa-arvoinen, hoivaava, sosiaalis-humanistinen, ekologinen, kansankulttuurinen, yksilötasolla vapaa, riittävän irrallinen läntisistä liittoutumista ja oikeasti demokraattinen eikä missään tapauksessa rahavaltainen eli plutokraattinen.

Hei, muistaako joku vielä, mitä vasemmisto 1980-luvulle saakka kannatti?

Viisuista kylmään sotaan

Eurovision laulukilpailu järjestettiin jälleen kerran lauantaina 18.5.2013, tällä kertaa Malmössä Ruotsissa. Suomea edusti Uuden musiikin kilpailun (UMK) voittaja, Krista Siegfrids kappaleella Marry Me. Jossain vaiheessa, UMK:n ja varsinaisten viisujen välissä brittilehdet levittivät huhua ja sen jälkeen itse artisti myönsi, että Marry Me on kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Itse olin oivaltanut asiayhteyden alusta lähtien. Kun euroviisujen aika koitti, Suomen esitykseen oli lisätty Siegfridsin pusu naispuolisen taustatanssijan kanssa. Tämä huomioitiin provokaationa mm. homovastaisessa mielenosoituksessa Georgian Tbilisissä sekä Venäjän lehdistössä. Juoru kiersi myös, että Turkin televisio ei samasta syystä näyttänyt viisufinaalia ollenkaan. Turkki boikotoi kuitenkin koko euroviisuja, joten naisten pussailu ei varmasti ollut näyttämättömyyden syy. Joku voisi silti sanoa, ettei savua ilman tulta.

Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.

Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.

Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin  isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen  kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.

En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.

1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille  liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.

Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.

Suomen historian ihanat vuosikymmenet

Suomalainen konservatiivipatriootti haikailee yhtäältä ikänsä, toisaalta isänmaallisuusasteensa mukaan joko 1950- tai 1980-luvulle. Pahinta, mitä hän "itsenäisen" Suomen historiassa tuntee, on joko 1970-luvun alku tai 2000-luvun alku. Lienee tarpeetonta edes mainita, että itse saan paljon inspiraatioita elämääni ja ajatuksiini juuri vanhoillisten vihaamilta sosiokulttuurisilta kausilta ja pääasiassa turhautumista pohtiessani heidän lemmikkiaikojaan.

1950-luku tunnetaan aikana, jolloin pieni Suomi ponnisteli näkyviin ja tunnustetuksi itsenäisenä kansakuntana. Sodanjälkeinen jälleenrakennus kulutti voimia ja varoja, mutta silti luotiin paljon omaa, yhteistä ja elävää. 1940-luvun loppuvuosina Suomen yhteiskuntarauha oli järkkynyt, kun vasemmistolainen työväenliike oli näyttänyt voimansa, mutta seuraavalle vuosikymmenelle porvarillis-autoritäärinen valtaryhmä vakiinnutti oman sinivalkoisen rauhansa. Suomi-filmi ja kulttuuriagrarismi kukoistivat. Yksi merkkivuosista on 1952, jolloin Helsingissä järjestettiin olympiakisat ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Näkyvyyden odotettiin tuovan myös vaurautta. Kansallisuusaate oli voimissaan. Esimerkiksi Yrjö Karilas kirjoitti Mieleni minun tekevi -kirjansa – "askartelun ja kokeilun, keräilyn ja retkeilyn sekä eri harrastusalojen pikku jättiläisen" – päätöskappaleeksi "isänmaanrakkauden muistomerkin", jossa sanotaan mm. näin: "Meidän kansamme tarvitsee vielä uuden, suuren kansallisen heräämisen ajan, joka tempaa mukaansa tämän kansan kokonaisuudessaan, nekin, jotka vielä tällä hetkellä kieltävät isänmaansa." Tämä naiivin yksi-ilmeinen ajanjakso oli pakotettu päättymään: vuonna 1958 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, mitä esimerkiksi tämä artikkeli pitää hyvinvointivaltioajattelun läpimurtohetkenä. Haikailtu 50-luku ei siis tunnustanut hyvinvointivaltiota, vaan enemmänkin oikeusvaltion, jossa oikeus määriteltiin porvarillis-autoritäärisen valtaryhmän tarpeen mukaan.

Toisaalta 1950-lukuun liittyy muutakin, ja tämä muu on konservatiiviselle uusoikeistolle tyypillisen paradoksaalisella tavalla epäsuomalaista. Jo 1970-luvulta lähtien kulttuurinen samastuminen 50-lukuun on ollut kansanomainen konservatismin ilmaus – eikä vain Suomessa, vaan kansainvälisesti. Rasvaletit löysivät 50-lukulaisen rockin, Suomessa aluksi nostalgiabändinä aloittaneen englanniksi laulaneen Hurriganesin. 1970-luvun lopulla, ja vielä 1980-luvun alussakin, "diinarit" ja "teddyt" aloittivat tuhansittain tappeluja anarkismiin taipuvaisia punkkareita vastaan ja ohessa mukiloitiin myös pari rauhaa ja luontoa rakastavaa hämyhippiä. Myöhempien vuosikymmenien "fiftarit" eivät ole mukiloineet juuri ketään, mutta amerikkalaisilla autoilla, brylcreem-kampauksilla ja rockabilly-musiikilla on yhä vanhoillinen leima. Tämän kulttuurin ihannoima 50-luku ylisti Amerikan Yhdysvaltoja, vainosi kommunisteja, erotti miehet ja naiset omiin Jumalan luomiin sukupuolikarsinoihinsa, rakasti autoja eikä ymmärtänyt ympäristöarvoja. Kulttuuriin liittyy myös USA:n etelävaltioiden lippu, jota pidetään kapinallisena symbolina – 1860-luvun sisällissodan voittivat pohjoisvaltiot, jotka vastustivat mustan väestön orjuutta, mutta "south's gonna rise again". "Kapinallisuus" antaa leimansa myös "fiftareiden" ihailemalle Elvis Presleyn varhaistuotannolle. Tämä saa aikaan illuusion, että "fiftarit" ovat radikaaleja eivätkä konservatiiveja (omituisen persumainen asetelma!), mutta Elvis soveltuu ihannekuvaksi, sillä hän meni armeijaan ja kesyyntyi. Armeijanjälkeinen Elvis ei kiinnosta "fiftareita" mitenkään. Niin vain kuului käydä, se oli ennen 1960-luvun radikalismia Luojan säätämä laki. Ei liene sattumaa, että Elviksen 60-lukulainen vastine, The Beatles, näyttäytyy monelle sen ajan ei-radikaalille lähes kaiken pahan alkuna ja juurena (ks. esim. kirja Suuret ikäluokat, toim. Antti Karisto).

1950-luku edustaa siis uuskonservatiiville kaikkea hyvää, ja vastineeksi seuraava, 1970-luvun alussa huipentunut radikaali ja vasemmistolainen aikakausi kaikkea pahaa. Näin on siitä huolimatta, että samat uuskonservatiivit ihannoivat yhtenäiskulttuuria, jonka aika Suomessa ei minun nähdäkseni ole 50-luku vaan enemmänkin 1975–83. Viisikymmenluvun julkikuva kätki (ja jälkikuva kätkee) taakseen tosiasian, että porvarillis-autoritäärinen Suomi ei saanut laajan vasemmistolaisen työväenliikkeen hyväksyntää. Vuoden 1958 eduskuntavaalit toimivat tämän vastakkainasettelun poliittisena ilmauksena. Nykykeskustelua ohjaakin illuusio, jota ylläpitää 50- ja 60-luvun eläneiden sijaan nuorempi sukupolvi (Jussi Halla-aho 1971–, Sampo Terho 1977–, Olli Immonen 1986–, Wille Rydman 1986–). Nämä illuusion ylläpitäjät ovat pääasiassa lukeneet ja kuulleet aikakausista, joista puhuvat. Samojen ihmisten ansiota on, että 1970-luvun alun lisäksi myös 2000-luvun alkua selvästi vihataan uuskonservatiivien piirissä. Monikulttuurisuus, globalisaatio, feminismi, vihervasemmisto, suvaitsevaisuus, metroseksuaali ja sosiaalipummi ovat heille rumia sanoja, joita lausuttaessa voi kuvitella naaman vääntyvän silkasta inhosta. Jotain mätää "täytyy" olla siinä aikakaudessa, joka toi maahanmuuttajat katukuvaan ja nosti "lesbokommari" Tarja Halosen presidentiksi.

Mihin aikakauteen katseet kääntyvät, jos 1950-luku on liian etäällä, liian agraarinen tai liian nynny? Vastaus on tietysti 1980-luku. Missä viisikymmenluvulla Suomi ponnisteli esiin itsenäisenä kansakuntana, 80-luvulla maamme ilmiselvästi hylkäsi Neuvostoliiton sosiokulttuurisen vetoavun ja säntäsi suinpäin länteen. Samaan aikaan luotiin perusteet Suomen korkean teknologian menestykselle, teknologiakyliä syntyi ja ensimmäiset kännykätkin pääsivät jo käyttöön. Missä 60- ja 70-lukua sävytti sosiaalidemokraattinen yhteiskuntasuunnittelu, 80-lukua leimasi porvarillinen menestymisihanne, joka kiteytyi yksilötasolla sanaan juppi. Yrittäjyys oli jälleen arvossaan. Kansantalous oli nousussa miltei koko vuosikymmenen, ja vaikka tämän voi itsessään katsoa aiheuttaneen vuosien 1991–94 laman samalla tavoin kuin 50-luvun yksipuolinen Suomi-projekti aiheutti vuoden 1958 eduskuntavaalien protestin, ei sillä ole yhtään sen enempää väliä. Mikä tärkeintä, 1980-luku on viimeinen ajanjakso, jolloin kulttuuria ja yhteiskuntaa määrittivät suomalaisuus, porvarillisuus ja kristillisyys – nimenomaan kaikkien näiden yhdistelmä – ennen kuin mystiset punavihermädättäjät, mitä ja keitä lienevätkään, toivat tänne uuden Suomen mamuineen, homoineen, muslimeineen, euroineen ja työtä vieroksuvine hippeineen, jotka vielä mystisemmin kytkeytyvät uuskonservatiivien ajattelussa toisiinsa.

Jos nyt vähän yrittäisin korjata konservatiivipatrioottien historianäkemyksen virheitä, voisin korostaa seuraavia asioita. Ensiksikin: 1950-luvun kansallinen yhtenäisyys on harhaa. (Jopa sotavuosien 1939–45 kansallinen yhtenäisyys on todellakin harhaa.) Toiseksi 1950-lukuun samastettujen arvojen ihannoinnissa ei ole mitään radikaalia tai kapinallista, oli sitten kyse Suomi- tai USA-versiosta, vaan kyse on silkasta vanhoillisuudesta – itse asiassa haikailusta vielä 50-lukuakin vanhempaan (kuviteltuun) todellisuuteen, jossa sotilas, nainen, työläinen, ulkomaalainen ja orja tiesivät paikkansa. Kolmanneksi nimenomaan 1960- ja 1970-luvun demokraattinen ja tasa-arvoistava kehitys mahdollistivat minkäänlaisen kansallisen yhtenäisyyden Suomessa. Neljänneksi 1980-luku oli hyvin pitkälti edellisten vuosikymmenien myönteisen yhteiskuntakehityksen lapsi; kohtana 4b voisi muistuttaa 80-luvun suuntautuneen jo ylväästi kohti kansainvälistymistä ja kasvattaneen talouskuplaa, jonka puhkeaminen aiheutti 90-luvun laman. Viidenneksi 2000-luvun globalisaatio ja kulttuurinen vieraantuminen kansanmiehestä ovat nimenomaan viheroikeiston aikaansaannosta. Vasemmistolla ei siinä kehitysprosessissa ole juuri osaa eikä arpaa. Ja kuudenneksi, maahanmuuttajat, homot, feministinaiset, ei-työssäkäyvät ynnä muut eivät ole syypäitä siihen kaihoon, jota konservatiivipatriootit tuntevat 50- ja jopa 80-luvun kulttuurin menetyksestä. He ovat tahallisia sijaiskärsijöitä, viattomia sivullisia, joita ovelat vallanpitäjät ovat kädestä pitäen näyttäneet hämmentyneelle kansalle – suojellakseen oman oikeistolaisen nahkansa.

Niin, ja Tarja Halonen ei ole kommunisti eikä kovin lesbokaan.

Hyvät, pahat ja rumat

Poliittisessa näytelmässä hyvien rooli on varattu vasemmistolle, pahoja esittää oikeisto ja rumia populistiset konservatiivit. Vastakohtapareista puuttuvat tietenkin kauniit, minkä roolin ovat omineet urbaanit liberaalit (Suomessa vihreät) – huomaamattaan, ettei kauniilla ole mitään osaa koko näytelmässä. Koska viherliberaalit eivät ole kiinnostuneet hyvä–paha-akselista, heidän paikkansa sillä akselilla jää määrittämättömäksi, ja koska paha on paha, se saa viekoitelluksi "kauniit" hienoisesti puolelleen. Yhtä lailla rumien paikka hyvyyden ja pahuuden välillä jää epäselväksi, ja heille käy samoin kuin näennäisille vastakohdilleen. Sosiaalidemokraateilla on näytelmässä petkuttajien osa: he pukeutuvat kuin hyvät, mutta käyttäytyvät enemmän pahojen tavoin. Koska hyvän ja pahan mittasuhteet ovat tällä tavoin vääristyneet, keskustaksi kutsuttu ryhmä ei löydä paikkaansa oikeasti keskeltä vaan kallistuu niin ikään kohti pahaa, Suomen keskustan tapauksessa myös kohti rumaa.

Uskon ihan oikeasti pyhäkoulumaisella hartaudella, että vasemmiston universaalit ihanteet ovat samastettavissa hyvään. Tasa-arvo, hyvinvointi ja kansanvalta ovat niitä asioita, joiden pohjalta yhteiskuntaa on tervettä ja viisasta pyörittää. Ekologisuus on tietysti ylivertaisen tärkeä lähtökohta nykymaailmassa, mutta koen tasa-arvon ja hyvinvoinnin sisältävän myös luontoarvojen huomioimisen. Ei ihmetytä, että vasemmisto on Suomessakin parempi ympäristöasioiden huomioija kuin ympäristöpuolueena aloittaneet vihreät. Poliittinen pahuus on hieman monimutkaisempi määritellä. Yhtäältä sitä edustavat vasemmistolaisten ihanteiden vastakohdat (eriarvoisuus, pahoinvointi, harvainvalta + luonnon tuhoaminen). Toisaalta, vaikka pahoinvoinnin voi katsoa sisältävän tämän, kuolemien ja kärsimyksen aiheuttaminen nousee väkisinkin keskiöön. Suomen Vastarintaliike (SVL) on omaksunut väkivallan keinona vaikuttaa asioihin. SVL edustaa myös oikeistoa. Toisaalta SVL:n tuhot ovat toistaiseksi marginaalisia verrattuna siihen globaaliin hautajaissaattoon, mitä saa aikaan kapitalistis-imperialistinen oikeisto. Luonnolla, työläisillä, lapsilla, vanhuksilla ja syrjäytetyillä ei ole sille mitään arvoa, mikäli niitä riistämällä voi ansaita rahaa. Suomessa tätä oikeistoa edustaa kansan viidenneksen ikisuosikki kokoomus. Se, jonka kanssa vihreät, SDP ja jopa vasemmistoliitto olivat jälleen kerran valmiita perustamaan yhteisen hallituksen.

Vasemmisto on ollut viime vuosikymmeninä silminnähtävästi ihmeissään. Hyvyys ei myy uudessa yhteiskunnassa. Niinpä se on inhimillisesti sortunut etsimään apukeinoja ja yhteistyökumppaneita politiikan muilta lohkoilta. Houkuttelevimpia vaihtoehtoja ovat hyviksi pukeutuvat sosiaalidemokraatit ja "kauniiksi" identifioituneet viherliberaalit. Koska nämä hyväksyvät yhteistyön pahojen kanssa, ovat myös hyvät lipsahtaneet samaan seurueeseen pahojen kanssa. Kun sielu on sen verran myyty, että pahat hyväksytään, on omatuntoa ja itsetuntoa paikkailtava ylpeydellä siitä, ettei alennuta mihinkään tekemisiin rumien kanssa. Täydennyksen vuoksi muistutetaan, että rumat ovat myös pahoja. Näinhän tietyssä mitassa onkin, mutta perussuomalaiset eivät ole juuri sen pahempia kuin demarit ja vihreätkään. He ovat ainoastaan rumia. Konservatiivipopulismin vastustus saa vasemmiston pitämään itseään myös kauniina, vaikka kauneudella on vaikea myydä tahrittua hyvyyttä ihmisille, joille ulkokultaisuudella ei ole mitään arvoa aidon hyvyyden rinnalla.

Maailmassa, ja Suomessa, on siis takuulla vielä ihmisiä, jotka haluavat politiikkaan lisää aitoa hyvää – tasa-arvoa, hyvinvointia ja kansanvaltaa, no strings attached. Heitä on taatusti ihan riittämiin poliittisen liikkeen nostamiseksi menestykseen. Vuosikymmen vuosikymmeneltä vasemmisto on syyllistynyt aina vain uusien periaatteiden myymiseen oikeistolle, ts. hyvän luovuttamiseen pahalle. Se on edelleen inhimillistä, kun sosialismi ei ole myynyt niin kuin ennen. Kapitalismilla tahrittu "sosialismi" myy kuitenkin vielä huonommin. Apukeinojen etsintä kannattaisikin kääntää pahojen sijaan rumien suuntaan. Kun hyvä sosialismi oli vahvimmillaan Suomen politiikassa, se ei kaihtanut rumuutta, vaan päinvastoin karttoi ulkokultaisuutta. Vasemmiston on näin ollen hylättävä solidaarisuutensa demareiden ja vihreiden suuntaan, kokoomuksesta puhumattakaan, eikä se tarvitse nyökkäystä enempää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Ellei vasemmistoliitto tee tätä suunnanmuutosta, hyvän sosialismin, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja kansanvallan tyhjäksi jääneen tontin sieppaa uusi vasemmisto, joka syntyy pienten vasemmistopuolueiden ja marginalisoitujen vasemmistojärjestöjen lopultakin yhdistyessä.

Kärryiltä pudonneen tunnustuksia

Hei, olen 37-vuotias äärivasemmistolainen, enkä käsitä enää ollenkaan, mikä liittyy politiikassa mihinkin.

Ennen muutamaa viime vuotta asetelmat olivat verraten selvät. Oli vasemmistolaisia, jotka olivat yleensä myös aika vihreitä, ja oli vihreitä, jotka olivat yleensä myös aika vasemmistolaisia. Oli oikeistoliberaaleja, jotka suvaitsevaisuuskysymyksissä saattoivat puolustaa samaa kantaa kuin "me", mutta muutoin erottuivat "meistä" kuin yö päivästä. Oli konservatiiveja, jotka saattoivat joskus käyttää vanhavasemmistolaista retoriikkaa, mutta kyllä heidätkin tunnisti. Suhde Euroopan unioniin jakoi vasemmiston kriittisiin ja myönteisiin; oikeistossa konservatiivit olivat kriittisiä ja liberaalit myönteisiä. Muita epäselvyyksiä tuskin tunnettiin.

Tänä maailmanaikana koko asetelma on kaaostilassa ja sekaisin. Yhtäältä vihreiden valtavirta, jota kutsun seuraavassa "oikeistovihreiksi", ja peräti osa vasemmiston kannattajista – käytän tässä nimeä "keskustavasemmisto" – ovat liittoutuneet oikeistoliberaalien kanssa. Tässä liitossa on kyse globaaleista markkinoista ja kansainväliseen käytäntöön sitoutumisesta. Tosin oikeistovihreät ja keskustavasemmisto haluavat säädellyt markkinat, oikeistoliberaalit taas säätelemättömät, mutta sama kokonaiskehys on kaikkien mieleen. Olen kuullut oikeistovihreän puolustavan jopa imperialismia. Toisaalta globalisaatio- ja EU-kriittisessä toiminnassa ovat vasemmistolaiset ja konservatiiviset ainekset sekoittuneet epäilyttävästi. Yhä useampi sosialisti alkaa muistuttaa kansallissosialistia, ja yhä useampi oikeiston liittolainen julistaa vasemmiston iät ja ajat kannattamia teesejä ominaan.

Joitakin kuukausia sitten perustettiin yhdistys nimeltä Suomen perustuslaillinen kansanyhdistys. Perustuslain lisäksi yhdistys kannattaa sellaisia asioita kuin itsenäisyys, kansanvalta ja talousdemokratia. Vastustuslistalla ovat mm. ylikansallinen päätäntävalta, EU-jäsenyys ja kansalaisoikeuksien kaventaminen. Tärkeistä asioista on siis kysymys, eikä ihmetytä, että yhdistyksen aktiiveissa on vasemmistoväkeä – mm. Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokkaana ollut Hansi Harjunharja. Mutta hei, perustuslaillinen kansanyhdistys? Työväenliikkeen piirissä tunnetaan yhä erittäin hyvin satakunta vuotta vanha pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi, jossa on mm. tällaisia säkeitä: "Nyt laki on vanha voimassa, se aataminaikuinen / rahavallan pillit on soimassa, olen perustuslaillinen." "Niille laitamme suuhun kapulat, noille sosialisteille / työmiehille kun puhuvat politiikkaa kansalle." Ei perustuslaki ole edustanut kapitalistisessa Suomessa edistystä vaan taantumusta, ei suojellut huono- vaan hyväosaisia! Sen tiesi myös edesmennyt "Jorisee" Ehrnrooth, joka perusti ensin Perustuslaillisen kansanpuolueen ja myöhemmin Perustuslaillisen oikeistopuolueen. Omissa silmissäni perustuslain ilmentämä kansallisuusajattelu on kuin miina, johon hyvää tarkoittava globalisaatio- ja EU-kriittinen vasemmistolainen voi astua.

Ohoh, tuleepas hyvä aasinsilta seuraavaan ällistykseen. Olen seurannut pidemmän aikaa Verkkomedian (verkkomedia.org) kirjoittelua. Se on näyttänyt pääasiassa hyvältä: siellä esitetään asioihin niitä näkökulmia, joita valtamedia ei hyväksy sivuilleen. Tarjouduin jopa itse kirjoittamaan Verkkomedia-tiimin tulevassa printtilehdessä. Yhden kerran säikähdin, kun tilaa oli annettu skeptisyydelle ilmastonmuutosta kohtaan, mutta hyväksyin sen poikkeavien näkökulmien vapautena (vaikkakin tuo näkökulma on ympäristölle vaarallinen ja sitä paitsi rahavallan kannattama). Tänään (15.11.) tuli kuitenkin tyrmistyttävä äkkipysäys. Verkkomedia levitti sekä varsinaisella nettisivullaan että Twitterissä adressia jalkaväkimiinojen säilyttämisen puolesta. Sen puolesta, mitä suomalaisena, jopa aseistakieltäytyjänä, olen jo viime vuosituhannelta lähtien hävennyt! Sen, mikä silpoo yhä viattomien lasten, naisten ja rauhanmiesten raajoja muistona ikivanhoista muun muassa USA:n käymistä sodista. Mikä yhdestä suunnalta näytti vasemmistolaiselta ja edistykselliseltä, onkin toisesta kuvakulmasta täysin konservatiivinen, millaiselle itse sanon "ei kiitos". Ja olen yhä enemmän ihmeissäni, keiden kanssa tehdä yhteistyötä missäkin asiassa. (Ei liene yllätys, että Verkkomediassa ja perustuslaillisessa kansanyhdistyksessä on mukana samoja ihmisiä.)

Edellisiin voinee vielä lisätä sen, että muuan nuori lady, joka huhtikuussa viuhtoi maahanmuuttoa vastaan Vapauspuolueen riveissä Tampereen Keskustorilla, ilmoittaa olevansa lähellä myös Suomen antifasistista komiteaa (SAFKA). Kun hänen blogimerkintöjään selailee, hän vaikuttaa minun silmääni useammin fasistilta kuin antifasistilta. SAFKA on puolestaan lähellä Suomen työväenpuoluetta, jota tukee muun muassa Kommunistien liitto. Asiayhteyksillä ei hänen tapauksessaan näytä olevan päätä eikä häntää.

Mieleeni juolahtaa saman tien, että moni erilaiseen poliittiseen asetelmaan kasvanut saattaa ihmetellä, mikä minä sitten olen. Lyhyesti sanoen: jossain kommunistin ja sosialistin välillä, ympäristötietoinen, pasifisti, feministi, internationalisti sekä globalisaatio- ja EU-kriittinen. Itse en näe tässä mitään ristiriitaa. Tällainen olen.