Kuinka poliittinen kartta käännettiin ylösalaisin

Ilkka Remeksen rikosromaani Omertan liitto ilmestyi vuonna 2013. Muutoinkin poikkeuksellisen kiehtovassa dekkarissa todetaan luontevana osana juonikuviota, että ison rahan piirit olivat tehneet suurkaappauksen soluttautumalla Euroopan sosialistipuolueisiin. Omertan liitto on fiktiivinen teos, mutta muun muassa Kauppalehden Tommi Aitio totesi kirja-arviossaan: "Koskaan aiemmin Remeksen dekkarit eivät ole liipanneet näin läheltä reaalimaailmaa." Remes itse kertoo sivuillaan: "Löysin maailman, joka kuhisee salaisia operaatioita, petoksia, laittomia kotietsintöjä, valtakamppailua, korruptiota, mafiakytköksiä, selittämättömiä kuolemantapauksia ja juonitteluja, joiden keksimiseen mielikuvitukseni ei riittäisi." Näin ollen tuntuu hyvin mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ettei vihjaus sosialistipuolueiden kaappauksesta ole mielikuvituksen tuotetta.

Loogisesti ajatellen kuvio on ymmärrettävä. Suurpääoman edustajat ovat vuosikymmeniä, lähes vuosisatoja liittoutuneet poliittisen oikeiston kanssa, sillä oikeisto on profiloitunut suurpääoman intressien puolustajaksi. Vasemmisto on kuitenkin ollut sen pysyvä vastustaja, ja usein on käynyt, että demokraattisen maan hallitus on muodostettu vasemmiston varaan ja iso raha saanut kyytiä. Viime vuosikymmeninä iso raha on pyrkinyt kohti maailmanvaltiutta. "Vapaakauppasopimusten" nimellä tunnetuista, suuryhtiöt valtioiden yläpuolelle korottavista hankkeista moni on kaatunut tai lykkääntynyt, ja jälleen yhtenä avainsyynä on ollut vasemmistoryhmien vastustus. Niinpä oikeistoryhmissä roikkuminen ei ole kannattanut, vaan paljon kannattavampaa on ollut vallata pari nurkkaa vasemmistoryhmistä. Viherpesu ja pinkkipesu ovat olleet erityisen tepsiviä konsteja punavihreän väen käännyttämiseksi, ja organisaatiotasolla on takuuvarmasti käytetty sitä itseään eli rahaa – "tietysti edellyttäen, että".

Toisaalta myös toisensuuntaista muutosta on havaittavissa. Sitä mukaa, kun iso raha on keventänyt otettaan oikeistosta, siellä on ilmennyt suurpääoman vastaisia tendenssejä. Kun vasemmisto on yhä useammin kääntynyt hyväksymään suuryhtiöt – joiden kanssa diilaamalla on kuviteltu vaikutettavan kertarysäyksin ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin haasteisiin – se on yhä useammin nähnyt pienet ja keskisuuret yritykset hankalina: iso joukko itsenäisiä toimijoita on huonosti kontrolloitavissa. Tämän tullessa näkyväksi oikeistossa on opittu samastamaan vasemmiston ja suuryritysten intressit, ja itse oikeistolaiset ovat yhä useammin samastuneet pk-sektoriin ja julistautuneet sen ainoiksi puolustajiksi. Samalla vimmalla, jolla ennen on käyty liiketoiminnan kahlitsijoina pidettyjä sosialisteja vastaan, käydään nyt myös ison rahan suuryhtiöitä vastaan.

Vuonna 1999 Seattlessa Maailman kauppajärjestön huippukokouksen yhteydessä mellakoitiin. Globalisaatiokriittiseen mielenosoittajajoukkoon, jota kutsuttiin "Seattlen kansaksi", kuului muun muassa anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten ryhmien edustajia ja nationalisteja. Maailman kauppajärjestön lyhenteen WTO:n julistettiin tarkoittavan "World Take Over". Kuulostaako tutulta? 2000-luvulla tuotettiin WTC-iskujen (hmm... World Trade...), Afganistan- ja Irak-operaatioiden, islamismin ja islamofobian kautta äkkisyvä juopa entisen "Seattlen kansan" sisään. Maahanmuutosta ja islamista tehtiin valtava kynnyskysymys, joka paitsi teki entisen globalisaatiokriittisen yhteistyön mahdottomaksi, myös muotoutui koko poliittisen kentän näkyvimmäksi jakolinjaksi. Ilmastonmuutosteeman hyväksikäyttäminen on täydentänyt tämän social engineering -projektin. Nyt toinen puoli vanhasta globalisaatiokriittisestä rintamasta on manipuloitu globalisaatiomyönteiseksi. Samalla tämä merkitsee 1990-lukulaisen anarkismin kuolemaa, sillä on loogisesti mahdotonta olla anarkisti ja kannattaa globaalia ilmastohallintoa.

Operaation nimeltä Covid-19 myötä "World Take Over" on todellisempi kuin koskaan ennen. Globaali totalitarismi eli globalitarismi tekee tuloaan. Edellä kuvattujen prosessien myötä sekä poliittinen vasemmisto että 1990-lukulainen anarkistiliike ovat täysin mahdottomia työkaluja globalitarismin vastustamiseen. Vasemmisto on larpannut pandemiassa ilmastonmuutosta. Tämä on tiennyt flirttailua totalitarismin kanssa erityisesti Suomen kaltaisissa maissa, joissa vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa. Oikeistojohtoisissa maissa asetelma on hämärämpi. Ilmastonmuutoksen erityisasema paljastaa, ettei muutaman vuoden takainen "vihervasemmistoa ei ole olemassa" -väittämäni pidä 2020-luvulla todellakaan paikkaansa. Anarkistiliike on feidannut anarkismin pois tunnuksistaan, vahvistanut sen sijaan "antifasismia" ja nyt jopa "antikonspirasismia" – kaiken törkeäksi huipuksi liikkeen logosta on esitetty muunnelma, jossa punainen ja musta lippu on korvattu samanvärisillä kasvomaskeilla. En usko, että missään tilanteessa on tätä enemmän syytä epäillä liikkeen kaappaamista ja manipulointia alkuperäisen tarkoituksensa vastaiseksi. Ne, joiden olisi vanhastaan luullut vastustavan totalitarismia, kannattavat sitä.

Twitterissä on kuluneen talvikauden aikana useita kertoja ihmetelty, ovatko vasemmisto ja oikeisto vaihtaneet paikkaa keskenään. Suomessa, jossa vasemmisto on hallituksessa, radikaaleimpia ja kapinallisimpia twiittejä ovat kirjoittaneet Tuomas Malisen ja Ano Turtiaisen kaltaiset hahmot, jotka on helppo samastaa oikeistoon. Eikä "radikalismi" tässä tapauksessa tarkoita perinteistä oikeistoradikalismia. Malinen on ajoittain käyttänyt selkeän vasemmistolaista retoriikkaa yleislakkoehdotuksineen, ja Turtiaisen poliisia kritisoivaan lausumaan esitti yksi vääräleuka vastakritiikin, joka arveli häntä anarkistiksi ja kettutytöksi. Itse kommentoin Helsingin huhtikuun 10. päivän väkivaltaisesti tukahdutetun mielenosoituksen tiimoilta, että vapausliike edustaa tänä päivänä sitä mitä anarkismi 2000–10-luvulla. Yhteisiä vihollisiakin on: maailmanvaltiuteen pyrkivät ison rahan suuryhtiöt. Vapausliike on käsitteenä hyvin pätevä. On todettu yleisesti, ettei vasemmisto–oikeisto-jako enää toimi: uusi jako on libertarismin ja autoritarismin välillä. Ja ellei vasemmiston ja oikeiston suoranaiseen paikanvaihtoon uskoisi, on helppo ymmärtää vinha perä Mark Changizin väitteessä, että vasemmisto on siirtynyt kohti autoritarismia ja oikeisto vastaavasti kohti libertarismia.

Yllä kuvattu kuvio olisi sinänsä ihan selkeä: lakkaamme olemasta (libertaari)vasemmistolaisia, olemme (libertaari)oikeistolaisia – ja se siitä. Ikävä kyllä nyt tulevat asetelmaa sotkemaan vasemmiston ja oikeiston vanhat poliittiset rakennelmat: puolueet, mediat, järjestöt, ajatuspajat ja kaikenlaiset muut tiimit. Ja kuin tahallisena muistutuksena vanhasta maailmasta näiden manipulointipyrkimykset toimivat sillä omituisella logiikalla, jonka tunnistin jo 2010-luvun alussa: oikeisto vetää puoleensa ja vasemmisto hylkii. Kokoomuslaiset ja varsinkin perussuomalaiset piirit yrittävät voimallisesti kaapata uuden vapausliikkeen omalle puolelleen. Keskusteluun ujutetaan sarjasyötöllä ideoita valtionvelasta uhkana, talouskasvusta hyvänä, verotuksesta varkautena, kaikenlaisen "hyysäämisen" kalleudesta ja tietysti pandemiaoperaatiosta "vihervasemmiston", "sosialistien" tai "kommunistien" projektina – sen sivuuttaen, että lukuisissa maissa samaa operaatiota ovat johtaneet oikeistopiirit. Vasemmistolaisten, vihreiden ja ex-anarkististen piirien sanoma taas kuuluu, että olemme pahiksia ja yhteiskunnalle vaarallisia: olemme "denialisteja", "hörhöjä" ja "äärioikeistolaisia", joiden avulla pystytetään fasismia – niinpä kanssamme ei pidä olla tekemisissä, saati kuunnella meitä ja luoda yhteistyötä, vaan on oltava hyviksiä ja pysyttävä hallituksen puolella. Vapauden, rakkauden ja totuuden perustalle fasismia? Jaaha.

Yhden nykyhetkeä määrittävän avainoivalluksen tein vuonna 2016 kirjoittaessani, kuinka muun muassa taide, tiede, koulutus ja journalismi olivat yhteiskunnassa värittyneet "sinänsä vasemmistolaisiksi". Siinä vaiheessa näkökulmani oli yhä vasemmistolainen enkä kyennyt näkemään asiaan liittyvää uhkaa Sipilän hallituksen perseillessä menemään. Nyt, kun vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa, valtaosa taiteen, tieteen, koulutuksen ja journalismin aloilla toimivasta väestä on etukäteen ostettuna vapaudenriisto-operaation tukijoukkoihin. Kulttuurielämän alalta on onneksi alkanut kiduttavan hitaasti, mutta varmasti löytyä vastarannankiiskiä – tunnetuimpina Anna Eriksson ja Paula Vesala, joista ensin mainitun puheenvuoro oli jopa radikaali. Mutta esimerkiksi ennen muinoin hehkuttamani Tampereen underground-yhteisö on ällistyttävästi täysin kuuliainen ja kiltti. Tiede on luonteeltaan moniarvoinen, ja niinpä on itsestään selvää, että tieteen piiristä kuuluu paljonkin soraääniä. Hallitusmielinen rintama, jotka on olevinaan tiedemyönteinen, pyrkii häkellyttävästi tukahduttamaan soraäänet ja osoittaa näin ollen olevansa itse asiassa tiedevastainen. Totalitarismin perinteen mukaisesti se pyrkii korvaamaan vapaan tieteen pseudotieteellä, joka on yhdenmukainen auktoriteetti. On toinen asia, onko tiede ennenkään ollut vapaata tai sen luonteenomainen moniarvoisuus hyväksyttyä.

Edelliset asiat kootakseni minusta nyt pitäisi hyväksyä nämä tekemäni johtopäätökset:
1) Vasemmiston ja oikeiston merkitys on muuttunut. Vasemmistolaisuus on nykyään lähinnä autoritarismia, oikeistolaisuus libertarismia.
2) Uuden merkityksen mukaiseen oikeistoon tai vasemmistoon samastuminen ei tarkoita samastumista perinteisiin oikeistoa tai vasemmistoa edustaviin puolueisiin.
3) Se, että vasemmisto nyky-Suomessa edustaa autoritarismia ja totalitarismia, ei tarkoita että vasemmisto olisi vanhassa merkityksessäänkin edustanut autoritarismia ja totalitarismia.
4) Se, että kyseenalaisen pandemian varjolla tehdyn vapaudenriisto-operaation ovat Suomessa toteuttaneet perinteiset vasemmistopuolueet, ei tarkoita että kyseessä olisi vasemmistolainen projekti vanhassa merkityksessä. Useissa maissa saman operaation ovat toteuttaneet perinteiset oikeistopuoleet.
5) Vasemmiston merkityksen muuttuminen liittyy siihen, että ”ison rahan” ylikansalliset suuryhtiöt ovat ensin ilmastonmuutoksen, nyt koronan avulla manipuloineet vasemmiston samastumaan omiin etuihinsa.
6) Oikeisto on vanhastaan samastunut ”ison rahan” ylikansallisten suuryhtiöiden etuihin, mutta näiden käännettyä katseensa enemmän vasemmistoon on myös oikeiston merkitys muuttunut.
7) Vasemmisto–oikeisto-jakoa ja muita poliittisia jakoja hyödynnetään häikäilemättä sekä perinteisten puolueiden propagandassa että ”hajota ja hallitse” -politiikassa.
8) 1990-lukulainen anarkistiliike on kuollut ja sen rippeet muuttuneet vallanpitäjien käsikassaraksi.
9) Vapausliike, uuden totalitarismin (ja globalitarismin) vastainen liike, on 2020-luvulla sitä mitä anarkistiliike oli edellisillä vuosikymmenillä. Sen on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa yhteiskunnalliseen taisteluun ja ottaa oppia anarkistiliikkeen käymästä taistelusta. Se ei voi eikä saa olla vanhassa merkityksessä oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan yksinomaan libertaarinen.
10) Vapausliikkeen teemat ovat tärkeitä myös kaikille niille yhteiskunnan osa-alueille, jotka yllä kuvatuista syistä ovat asemoituneet vasemmalle: taiteelle ja kulttuurille, tieteelle, koulutukselle, journalismille ja medialle sekä – 2020-luvun propagandan huomioiden häkellyttävää kyllä! – terveydelle ja turvallisuudelle. SIKSI ON ELINTÄRKEÄÄ HYVÄKSYÄ JA OMAKSUA NÄMÄ LÄHTÖKOHDAT, KESKUSTELLA NIISTÄ, TEHDÄ TYÖTÄ YHDESSÄ JA ERIKSEEN TAVOITTEIDEN TOTEUTUMISEKSI, KUMOTA TOTALITARISMIN VALTA, MUUTTAA YHTEISKUNTA JA MAAILMA.

Suuri kritiikin muilutus

Twitterissä, jossa käyn pääosan nettikeskusteluistani, olen viime aikoina päätynyt eräiden poliittisesti näennäisen "samanmielisten" ihmisten kanssa väittelyihin. Niillä on yksi omituinen yhteinen piirre. Itse edustan yleensä asioiden suhteen vaihtoehtonäkemystä, toiset osapuolet valtavirtanäkemystä. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista; vasemmistoon on aina lukeutunut sekä fundamentalismiin että kompromisseihin taipuvaista väkeä. Mutta kun olen edustanut vaihtoehtoista näkemystä, toisen osapuolen ihmettelyyn on kuulunut, etteikö näin ajatteleminen ole jotenkin oikeiston juttu tai hyödytä oikeistoa.

Koska elämää on ollut ennen Twitteriä ja 2000-lukua, tarinassa on lähdettävä liikkeelle 1990-luvulta. Vuonna 1999 nähtiin useita antikapitalistisia protesteja, mutta se tunnetuin tapahtui Seattlessa marras-joulukuun vaihteessa. Protestin kohde oli Maailman kauppajärjestö WTO, jonka huippukokous herätti kielteistä huomiota, koska sen katsottiin edustavan ja edistävän talouden globalisaatiota. Globalisaatiokriittinen liike ei välttämättä vastustanut globaalistumista sinänsä, vaan prosessin epädemokraattisuutta ja pyrkimystä globaaliin kapitalismiin. Lyhenteen WTO (World Trade Organization) katsottiin jopa tarkoittavan "World Take Over". Globalisaatiokriittisen liikkeen piiriin kuului keskenään hyvin heterogeenisiä toimijoita, kuten anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten vähemmistöjen edustajia sekä nationalisteja. Eritaustaisuudesta huolimatta protestoijat tunsivat yhteenkuuluvuutta, ja puhuttiin jopa "Seattlen kansasta". Muistaako kukaan enää?

Jo ennen Seattlen protestia oli perustettu ATTAC-liike, joka pyrki vaihtoehtoiseen globalisaatioon mukaan lukien globaalistuvien pääomavirtojen verottaminen kansalaisten hyväksi. Myös ATTACista puhuttiin alusta lähtien ihmisiä yli puoluerajojen, jopa yli poliittisten suuntien yhdistävänä liikkeenä. Suomeen ATTAC tuli 2001. Samana vuonna protestoitiin muun muassa Göteborgissa (kesäkuu) ja Genovassa (heinäkuu), mitä yhdistivät globalisaatiokriittiset ja "seattlelaiset" painotukset. Göteborgin protestit liittyivät EU:n huippukokoukseen, jossa vieraili myös USA:n presidentti George W. Bush; Genovassa protestoitiin G8-maiden eli suurten teollisuusmaiden kokouksen yhteydessä. Molemmissa kokouksissa katsottiin edistettävän epädemokraattista globalisaatiota ja globaalia kapitalismia.

Globalisaatiokriittiseen liikkeeseen kuului yhä myös nationalisteja, jotka eivät kuitenkaan pyrkineet "vaihtoehtoiseen globalisaatioon" vaan vastustivat kaikkea globaalistumista. Kun tapahtumaketju WTC-iskuista (11.9.2001) Irakin sodan syttymiseen (20.3.2003) sai vastaansa mahtavan kansalaisaktivismin, joka hyödynsi globalisaatiokriittisen liikkeen myötä syntyneitä verkostoja, länsimaiden nationalistit eivät lähteneet mukaan riveihin, sillä he syyttivät aktivisteja muslimi- ja islamismimyönteisyydestä. Tästä lähtien voidaan puhua erillisestä nationalistisesta globalisaatiokritiikistä, jonka narratiivi muodostui erilaiseksi kuin muun osan globalisaatiokriittistä liikettä: vastustettiin yhtäältä maahanmuuttoa ja islamisaatiota, toisaalta edelleen ylikansallisia toimijoita niin kulissien edessä kuin takana – EU:ta, Natoa, kansainvälisiä talous- ja rahajärjestöjä sekä Bilderberg-kokouksia.

Minua on vasemmiston puolesta hävettänyt, kuinka harvakseltaan sen piirissä varsinkin 2010-luvulla viitsitään kritisoida Bilderbergin kaltaisia supervaikuttajien salaseuramenoja. Niiden katsotaan liittyvän jotenkin nationalistien ja muiden konservatiivien näkökulmiin, ja sellaisistahan on "tietysti" syytä pysyä kaukana. Itse väitän, että kriittisissä konservatiivipiireissä tajutaan monien asioiden päälle, jotka vasemmistopiirit ovat hylänneet. Esimerkiksi lääkintäsysteemin kritiikin voisi kuvitella istuvan vasemmalle kuin nenä päähän: kun lääketeollisuus lääkitsee oireita eikä sairauden alkusyytä, se tekee paljon suuremmat voitot tekemällä ihmisistä riippuvaisia omista tuotteistaan; kun markkinoille dumpataan uuden rokotteen beta-versio, lääkeyhtiö hyötyy mutta ihmiset kärsivät. Ikävä kyllä, kun lääketeollisuutta kritisoi, saa muutoin vasemmistolaisittain ajattelevia kimppuunsa ja foliohatun leiman. 2010-luvulla myös valtamediakritiikki on alettu assosioida konservatiivioikeistoon: kun se kritisoi valtamediaa ja syyttää sitä "vihervasemmistolaiseksi" (kansainvälisesti puhutaan "liberaalivasemmistosta"), vihreät (liberaalit) ja vasemmistolaiset ovat menneet halpaan ja kääntyneet puolustamaan valtamediaa antaen näin ollen oman vahvistuksensa sille puppukäsitykselle, että valtamedia muka olisi jotenkin punavihreä.

Olin aktiivisesti mukana 2000-luvun alun kansalaisliikehdinnässä, ja väitän sen pohjalta, että kriittisyys valtamedian ja lääketeollisuuden kaltaisia toimijoita kohtaan oli ehdottomasti osa sen ajan vasemmistolaista ja punavihreää tiedostamista. Samoin muistan jo siinä vaiheessa "meidän kesken" pelätyn, että USA:n ja Naton sotilaallinen aggressio siirtyy pian islamilaisesta maailmasta Venäjää vastaan. Se, että tänä päivänä on ihan tavanomaista olla vasemmistolainen, puolustaa aina tilaisuuden tullen valtamediaa tai lääketeollisuutta, suhtautua aggressiivisesti Venäjään ja sivuuttaa maininnat Bilderberg-kokouksista parilla ylenkatsovalla heitolla salaliittoteorioista, on vaatinut pahemman luokan muilutusta. Kriittisyys, joka omasta pitkän linjan perspektiivistäni istuu paljon paremmin vasemmistolle, on ovelasti ujutettu osaksi uuskonservatiivista oikeistonarratiivia; vasemmisto on saatu kääntymään sitä vastaan, koska sama uuskonservatiivioikeisto vastustaa myös maahanmuuttoa, feminismiä ynnä muuta vasemmistolaisittain seksikästä.

Toki tähän voi heittää, että oikeisto vastustaa myös sosialismia. Silti muistutan, etteivät esimerkiksi Suomen perussuomalaiset olisi todellakaan saaneet kuuluisaa jytkyään vuonna 2011, ellei heidän silloinen poliittinen reseptinsä olisi sisältänyt enemmän kuin ripauksen sosiaalidemokratiaa. Myös ruotsidemokraattien yhteydessä on ihmetyttänyt, kuinka vasemmisto ja liberaalit näkevät puolueen hävittävän ruotsalaisen kansankodin ja konservatiivinen oikeisto katsoo sen palauttavan kansankodin ruotsalaisille. Sanamuodot ovat lähellä toisiaan, mutta nykykeskustelussa ratkaisevasti erilaiset. Ratkaisevasta erilaisuudesta huolimatta ei voi olla huomaamatta, että molemmat ryhmät näyttävät suhtautuvan kansankodin ideaan positiivisesti. Uusliberaali oikeisto – globalisaatiokriittisen liikkeen vastapuoli – ei viitsi edes näytellä sellaista. Niin kuin Suomen persujen esimerkki osoittaa, konservatiivienkin narratiivi ilmenee ajan myötä narraukseksi ja sosiaalidemokraattiset vivahteet vaihtuvat kylmään kyytiin, ei vain mamuja, vaan myös kantaväestön huono-osaisia kohtaan. Se on olennainen osa muilutusta.

Vaikka vastustan kaikkea oikeistolaisuutta, nationalistiset, konservatiiviset ja suoranaiset fasistiset ilmiöt mukaan lukien, en malta olla ilmaisematta ihailuani oikeistolaista kritiikinmuilutusprojektia kohtaan. Se on kerta kaikkiaan tehty kuin oppikirjasta. (Voi olla, että se onkin tehty oppikirjasta; todennäköisimmin projektin suuntaviivat ovat piirtyneet ajan kuluessa.) Se on vedetty alusta loppuun mahtavalla poliittisella suunnistustaidolla, mahtavalla pokerilla, juuri niin kuin itsekin haluaisin tehdä, jos olisin oikeistolainen. Tätä kirjoittaessani vasemmiston kannatus on nousussa Suomessa, mistä olen tietysti iloinen. Mutta Sipilän äärioikeistolaisen, bisnesmielisen, yksinomaan omistavaa luokkaa palvelevan kurjistamishallituksen jäljiltä vasemmiston suosio voisi olla vielä paljon suurempi. Tämän on estänyt oikeistolainen projekti, jossa uuskonservatiiveista on tehty radikaaleja, vaihtoehtoisia, mediakriittisiä toimijoita – omasta mielestään – ja vasemmistolaisista poliittisesti korrekteja valtamedian ja islamisaation kätyreitä. Se on perseestä, mutta se on ihailtavaa.

Vaikka vasemmalle voikin tipahdella vaalivoittoja, kuten Suomessa keväällä 2019, en näe muuta tietä vasemmiston pysyvään nousuun kuin kokonaisvaltaisen kriittisyyden ja vaihtoehtoisuuden palautus. On luotava vaihtoehtovasemmisto ("alt-left"), joka ei eksy puolustamaan valtavirtanäkemyksiä uuskonservatiivien niitä vastustaessa, vaan osaa tarpeen tullen myös yhtyä heidän kantoihinsa niin kuin alkuperäisessä globalisaatiokriittisessä liikkeessä tehtiin. Vasemmistohan ei sinänsä ole luonteeltaan sen enempää liberaali kuin konservatiivinen (tämä aihe vaatisi ehdottomasti oman bloggauksensa!). Mielenkiintoista on myös, että tällainen "alt-left" muistuttaisi monessa mielessä enemmän klassista vasemmistoa kuin nykyinen valtavirtavasemmisto. Uusvasemmiston ja "vanhan" vasemmiston eroista olen kirjoittanut ennenkin, muun muassa tässä luentotiivistelmässä huhtikuussa 2018.

Olen mukana vaihtoehtovasemmistossa ja suuressa kritiikin vastamuilutuksessa alusta lähtien.