Suomi sai kesäkuussa 2019 uuden hallituksen. Monien odotukset uutta hallitusta kohtaan olivat korkealla. Pitkän kokoomusvetoisen jakson ja eritoten Sipilän hallituksen kauhuvuosien jälkeen meillä oli hallitus, jossa ei ollut kokoomusta eikä mitään perussuomalaisiin kytkeytyvää ja jonka ohjelmaluonnoksessa oli oikeasti paljon hyvää. Syksyn aikana on kuitenkin levinnyt hämmennys. Onko tämä se "punavihreäksi" leimattu koalitio, jolle enemmistö äänestäjistä antoi mandaatin?
Uusi hallitus on hyväksynyt asevientilupia sotaisiin maihin ja toteuttamassa edeltäjänsä suunnitelmaa uusien sikakalliiden hävittäjien hankinnasta – joidenkin lähteiden mukaan suunniteltua laajemmassa (ja kalliimmassa) mitassa. Ihmisoikeusaktivistit ovat tuohtuneet, kun Rinteen hallitus jatkaa ristiriitaista ja epähumaania pakolaispolitiikkaa passittamalla monta vuotta suomalaiseen yhteiskuntaan totutelleita turvapaikanhakijoita jonnekin Irakin ja Afganistanin sotatantereille. Aiemmin aiheesta äänekkäästi mesonneilta vihreiltäkään ei saa edes kunnon lausuntoa. Vasemmistoliitto kyllä pitää ääntä siitä, että "aktiivimallin" nimellä tunnettu työttömyystuen leikkaus poistetaan. Tilalle on kuitenkin tiettävästi suunnitteilla jokin toinen keppimalli, ja karensseja jaetaan enemmän kuin koskaan. Netissä kerää nimiä adressi, joka vaatii korotusta hallituksen "unohtamaan" toimeentulotukeen. Keskiviikkona 16.10. myös uutisoitiin, että hallitus on käynyt salaisia neuvotteluja EU:n komission kanssa EU:n päästövähennysvelvoitteen kiertämiseksi.
Kun hallitukselta on kysytty, miksi sen lupaamat uudistukset eivät etene, hallituksen edustajat ovat vastanneet, etteivät näin isot muutokset tapahdu aivan käden käänteessä, vaan ovat hitaita ja raskaita toteuttaa. Tämäkään ontuva perustelu (hallitus on kuitenkin hallitus!) ei selitä, miksi jotkin etukäteen vihjaillut suunnanmuutokset eivät ole vielä edes näköpiirissä ja eräissä asioissa hallitus näyttää toimivan jopa päinvastaisesti kuin hallituspuolueiden asema poliittisessa kentässä antaisi ymmärtää. Lisähuomiota on herättänyt ristiriitaisuus ministeriöiden sekä demokraattisesti valittujen poliitikkojen lausuntojen välillä. Ovatko paljon puhutut ministeriöiden virkamiehet oikeasti vallakkaampia kuin kansan valtaan äänestämät päättäjät?
Viime aikoina on alettu käyttää käsitettä "syvä valtio" (engl. 'deep state'). Esimerkiksi syyskuussa 2019 julkaistiin paljon (välillä syystäkin) parjatussa vaihtoehtomedia Vastavalkeassa tästä aiheesta Miika Kurtakon laaja artikkeli. Sen mukaan eurooppalainen syvä valtio nojaa kolmeen pykälään, joita ovat EU, Nato ja Euroopan keskuspankki. Suomalaisella tasolla syvää valtiota edustavat Kurtakon mukaan esimerkiksi turvallisuuskomitea sekä huoltovarmuuskeskuksen alaisena yhteistyössä Medialiiton kanssa toimiva Mediapooli. Nämä nimet ovat tavalliselle kansalaiselle vieraita, minkä pitäisi soittaa hälytyskelloja. Artikkelinsa lopuksi Kurtakko toteaa:
"Syvä valtio ei ole mikään salaliittoteoria. Kyseessä on todellinen demokraattisen kansalaisyhteiskunnan liepeillä vaikuttava koneisto, jolla on todella paljon valtaa. Pahinta tavallisen kansalaisen kannalta on, että tämä valta ei ole julkista. Päätöksistä ei voi valittaa eikä media — vaihtoehtomediaa lukuunottamatta — tee juttuja syvän valtion toimista. Poliitikot ja demokratia ovat syvälle valtiolle hyödyllisiä syöttejä, jotka media raatelee kappaleiksi hallitus kerrallaan. Kyse on taikurin perinteisestä taikatempusta, jolla huomio kiinnitetään yhtäälle, kun varsinainen temppu tehdään toisaalla."
"Syvä valtio" on kieltämättä houkuttelevan yksinkertainen selitys sille, miksei hallituksen vaihtuminen tuo siltä haluttuja muutoksia. Selitys on ehkä liiankin yksinkertaistava eikä välttämättä riittävä. Vaikka yllä mainittuihin näkymättömiin vallanpitäjiin lisättäisiin ministeriöiden virkamiehet, edelleen vaikuttaa siltä kuin nämä tekijät enemmän heijastaisivat jotain kokonaisilmiötä kuin olisivat se kokonaisilmiö – eikä "syvä valtio" riitä kokonaisilmiöksi. Mieleeni tulee muitakin asioita, kuten vuoden 2010 uutinen, että yhdysvaltalaiselta konsulttitoimisto McKinsey & Companylta oli tilattu ehdotus seuraavaksi hallitusohjelmaksi. Tilaajana oli tuolloin valtioneuvoston kanslia. Mikä on se tekijä, joka saa demokraattisesti valitun (porvari)hallituksen sivuuttamaan ja häpäisemään tällä tavalla suomalaisen demokratian? Sama ilmiö – tulevien hallitusohjelmien ideoiminen demokratian ulottumattomissa – on pilkahdellut myöhemminkin. Tämä antaa ymmärtää, että Suomen valtion toteuttamaan politiikkaan on mahdollista suhtautua kansanvaltaisista päätöksistä riippumattomana asiana. Ja kuitenkin perustuslain mukaan – täysin yksiselitteisesti – "valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta".
Miten päin Suomen hallitusten toimia pyöritelläänkin, näyttää selvältä, että niiden on tarkoitus palvella globaalia kapitalismia ja myötäillä uusliberalistista politiikkaa. Eri hallituskoalitiot voivat tuoda soppaan omat erikoismausteensa, mutta sopan ydin pysyy samana. Sipilän oikeistohallitus veti politiikan maamme tähänastisella skaalalla överiksi, Rinteen hallitus taas hiukan hillitsee sitä ja ujuttaa mukaan yksittäisiä punavihreää äänestäjää miellyttäviä temppuja ylistäen niistä itseään silloin, kun hallituksen muu politiikka ei hävetä liikaa. Mutta ainakin syksyllä 2019 myös jälkimmäinen vaikuttaa uusliberalistihallitukselta. Äänestäjän näkökulmasta käsin tämä tuntuu huijaukselta. Mieleen palautuu Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus Suomen juuri liityttyä Euroopan unioniin (1995). Äänestäjällä ei kerta kaikkiaan voinut olla kokemusta siitä, että hallitus, jossa SDP oli hallitusvastuussa ja niin vasemmistoliitto kuin vihreätkin mukana, saattaisi harjoittaa raakaa uusliberalistista politiikkaa. Myöhemmin on paljastunut, että Suomen valtio on rekisteröity yritykseksi sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin täsmälleen EU:hun liittymisen aikaan. Voisiko tässä piillä jotain? Valtion yritysluonteessa? EU:ssa? USA:ssa? Luultavasti nämäkin ovat vain tiiliä muurissa.
Mikä meikäläistä eniten askarruttaa, on se, ettei mikään äänestäjiltä mandaatin saanut poliittinen ryhmä tai edes yksittäinen poliitikko tee kunnolla selkoa tästä demokratiavajeesta. Onko heillä pyssy ohimolla: vaikene tai kuole? Voisivatko he olla niin naiiveja ja yksinkertaisen maalaisjärkisen perspektiivinsä kadottaneita, etteivät he edes ymmärrä, että vallan pitäisi kuulua demokraattisille päättäjille (ja näin ollen heidän edustamalleen kansalle) eikä yhdellekään kabinettivallanpitäjälle? 2010-luvun vaihteessa oli havaittavissa poliitikkojen joukkoeroaminen eduskunnasta. Tapahtuiko vallankäyttörakenteille silloin jotakin? Suomessa oli tuolloin porvarihallitus. Milloin joku journalisti (edes Vastavalkeassa, jonka helposti tarttumat kansainväliset syötit saattavat olla harhaanjohtavia lankoja) havaitsee tämän ilmiön ja ottaa asiakseen selvittää, mihin valta on kadonnut? Vuonna 1969 sen laulettiin "kulkevan narussa, josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan" (Petri Repo). "20 perheen" aika on kuitenkin ohi. Itse kääntäisin epäröiden katseeni kaikkein suurimman ylikansallisen bisnesjohdon suuntaan. Sieltä löytyvät ne toimijat, joita Suomenkin järjestelmä on ohjelmoitu kaikkein eniten miellyttämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti