Älä äänestä!

Vuonna 2010 julkisuuteen livahti tieto, että yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Company oli laatimassa seuraavaa hallitusohjelmaa Suomelle. Tämä asia on niin läpeensä mätä, että sen tajuttuaan ei voi suhtautua poliittiseen järjestelmäämme niin kuin meille opetetaan. On tietysti selvää, ettei hallitusohjelmia pitäisi teettää konsulttitoimistoilla, sillä kyseiseen tehtävään on vaaleilla valittu poliittiset päättäjät eikä konsultteja. Lisäksi kysymys oli Suomen päätöksenteosta ja toimisto on amerikkalainen. Kaikkein törkeintä on kuitenkin, että hallitusohjelmaa ei ollut teettämässä uusi, vaan seuraavana vuonna väistymässä ollut vanha hallitus. Edes tulevan eduskunnan poliittisista voimasuhteista ei teoriassa ollut hajuakaan. Uudelle hallitukselle – koostuipa se mistä aineksista hyvänsä – oltiin ojentamassa valmis, vanhan hallituksen teettämä, jenkkiläisten konsulttien viimeistelemä hallitusohjelma!

Vuonna 2014 bloggari Sami "Sande" Parkkonen esitteli häkellyttävän todistusaineiston. Sen mukaan – täysin yksiselitteisesti – Suomen valtio löytyy sekä Suomen että USA:n yritysrekisteristä. Suomessa valtio on merkitty yritykseksi vuoden 1995 alussa eli Euroopan unioniin liityttäessä. Yritysten hallintoa ja taloudenhoitoa säätelevät periaatteet poikkeavat radikaalisti siitä, mitä meille opetetaan valtioista. Sanden esittämien todisteiden mukaan tämä poikkeaminen on nykypäivänä pelkkää vieraantunutta teoriaa. Yritysdemokratiaa on olemassa, mutta valtiodemokratian suurta kertomusta se ei vastaa. Kun ymmärrämme valtion yritykseksi, oivallamme myös, kuinka suhteellista demokraattisuus Suomessakin on.

Vuonna 2020 itse kirjoitin kaikkien aikojen hallitushuijauksesta, vaikkei Marinin hallitus ollut edes vielä näyttänyt kuin osan kaikista takinkäännöistään. Joka tapauksessa hallitus on toteuttanut täysin erilaista – käytännössä lähes päinvastaista – politiikkaa kuin äänestäjälle eduskuntavaaleissa 2019 uskoteltiin. Sama oli tapahtunut, kenties hieman lievemmässä muodossa, vuonna 1995 Lipposen ensimmäisen hallituksen yhteydessä. Molemmissa tapauksissa hallitusvastuussa on ollut SDP, mutta kokoomus- ja keskustajohtoiset hallitukset ovat nekin olleet kaikkea muuta kuin syyttömiä. Aivan erityinen huomio kiinnittyy Anneli Jäätteenmäen savustamiseen ulos pääministerin paikalta 2003. Sen virallinen perustelu ei kestä päivänvaloa. Keskusta oli Jäätteenmäen johdolla esittänyt uudistuksia ja saanut kannatusta, mutta hänet korvanneen Vanhasen hallitus ei niitä toteuttanut. Samoinhan Antti Rinne heitettiin pois Sanna Marinin tieltä 2019. Täysin järisyttävä – ja järisyttävän antidemokraattinen – tempaus oli myös perussuomalaisen puolueen hajottaminen ja sen seurauksena syntyneen täysin kannatuksettoman puolueen, "Sinisen tulevaisuuden" (nyk. Korjausliike), kiskaiseminen Sipilän hallitukseen vuonna 2017.

Hälytyskellojen pitäisi soida myös ajateltaessa, kuinka yksimielisesti koko eduskunta on lähtenyt mukaan vuosikymmenien poliittiselle jatkumolle täysin vastakkaisiin linjauksiin. Koronan rantauduttua Suomeen lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt rajat kiinni, kokoontumisrajoitukset pystyyn, kulttuurielämä seis, pienellä viiveellä myös kasvomaskit ja rokotteet kaikille – mikä kehitys huipentui vapautta ja tasa-arvoa musertavasti loukanneen koronapassin käyttöönottoon. Venäjän hyökättyä Ukrainaan lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt äkkiä Suomi Natoon, suomalaisia aseita Ukrainaan ja kaikki viralliset valtiolliset tahot tekemään kunniaa Ukrainan lipulle. Yksimielisyys tällaisissa tapauksissa ei vastaa kansalaisten ajantasaista mielipidettä – siitä puhumattakaan, mitä kansalaiset olisivat sanoneet (tai jopa sanoivat) näistä asioista eduskuntavaalien yhteydessä 2019.

Päättäjien yksimielisyyttä voi tarkastella kahdelta kantilta. Voidaan painottaa sitä, mihin viittaavat jenkkikonsulttien etukäteen sorvaamat hallitusohjelmat, valtion asema yrityksenä, täydelliset poliittiset takinkäännöt heti vaalien jälkeen ja epäsopivien ministereiden tai puolueiden juonitteleminen ulos kuvasta: "demokraattisilla" päättäjillä ei oikeasti ole valtaa. He ovat pelkkiä napinpainajia, joille virkamiehet, EU ja näiden taustalla piileksivät bisnesvetoiset herrakerhot esittävät omat valmiiksi pureskellut "totuutensa". Toisaalta itse päättäjät voi nähdä herrakerhona. Twitterissä käytiin talvella vääntöä, kun tuli ilmi, että muuan tunnettu kokoomusnuori ja muuan tunnettu vasemmistonuori kävivät yhdessä kaljalla. Poliitikot muodostavat yhdessä oman kuplansa, joka on mahtavaa leviämismaastoa joukkopsykoosin kaltaisille ilmiöille. "Kriisi! Nato pelastaa!" ja "Kriisi! Rokote pelastaa!" ovat lähtökohtia, joista tulee mieleen uskonnollinen kultti.

Vai onko kysymys joukkopsykoosia yksilötasoisemmasta mielenterveysongelmasta? Puolalainen psykiatri Andrzej Łobaczewski kehitti 1970-luvulla idean "poliittisesta ponerologiasta", jonka ydinajatuksiin kuuluu, että vallanpitäjien joukossa on poikkeuksellisen paljon psykopaatteja ja lisäksi psykopaattiset vallanpitäjät voivat jopa aiheuttaa psykopaattisen "epidemian". Ajatus on kiinnostava ja jättää pohtimaan, millaiset ihmiset ylipäänsä hakeutuvat poliittisiksi päättäjiksi. "There's room at the top they are telling you still / but first you must learn how to smile as you kill", lauloi John Lennon kappaleessa Working Class Hero (1970). Varsinkin pienissä puolueissa on vielä jäljellä ihmisiä, jotka ovat mukana kirkasotsaisesti muuttamassa maailmaa, mutta tässä järjestelmässä siltä pohjalta ei voi edetä. Niinpä nousevan liikkeen kaappaavat järjestelmällisesti ihmiset, jotka eivät tahdo parantaa maailmaa vaan hallita sitä. Tästä mieleen voi juolahtaa kysymys: miksi maailmaa eli käytännössä ihmisiä ylipäänsä täytyy hallita? Emmekö me aikuiset osaa itse hallita itseämme, toimintaamme ja elämäämme?

Tältä pohjalta olen muotoillut 11 kohtaa, jotka perustelevat, miksi ei kannata äänestää:

1. Äänestämällä luovutat vapaaehtoisesti sinua koskevissa asioissa vallan muille ihmisille, jotka eivät yleisesti ottaen tunne sinua etkä sinä heitä.

2. Äänestämällä tuet psykopaatteja, narsisteja ja kyynisiä pyrkyreitä, jotka haluavat päästä hallitsemaan toisia ihmisiä. (Mikäli tässä kohdassa ajattelet, ettei oma ehdokkaasi ole sellainen, tutustu Suomen vaalimenetelmään.)

3. Äänestämällä osoitat kannatuksesi päättäjien herrakerholle, kansalaisista vieraantuvalle kuplalle, jossa on poikkeuksellisen otolliset olosuhteet hurahtaa yksimielisesti kulttimaiseen tai joukkopsykoosin kaltaiseen olotilaan.

4. Äänestämällä annat hyväksyntäsi sille, että poliitikot ja puolueet järjestelmällisesti valehtelevat kansalaisille ennen vaaleja ja kääntävät täydellisesti kelkkansa vaalien jälkeen.

5. Äänestämällä annat hyväksyntäsi käytännölle, jossa kansalaisten suursuosion saaneet, mutta vakiintuneiden valtapiirien mielestä epäsopivat poliitikot ja puolueet voidaan kansalaismielipiteen vastaisesti syrjäyttää – ja propagoida valtamedian avulla asia ylösalaisin, ikään kuin syrjäyttäminen nimenomaan edustaisi demokratiaa.

6. Äänestämällä voit vaikuttaa enintään valtion nimeä itsestään käyttävän yrityksen asioihin, et yritysten yläpuolelle sekä moraalisesti että käytännöllisesti sijoittuvan valtion asioihin (koska sellaista ei ole enää olemassa).

7. Äänestämällä osallistut sen itsetarkoituksellisen savuverhon ylläpitämiseen, että valta ihan oikeasti on "demokraattisesti" valituilla päättäjillä eikä esimerkiksi virkamiehillä, konsulteilla, epämääräisillä "asiantuntijoilla", ylikansallisilla organisaatioilla, liike- ja investointipankeilla tai amerikkalaisilla miljardööreillä.

8. Äänestämällä tuet järjestelmää, jonka kautta mahdollistetaan sodat ja väkivaltamonopolit.

9. Äänestämällä tuet järjestelmää, joka mahdollistaa yksilönvapauden riiston lukemattomissa eri muodoissa.

10. Äänestämättä jättämällä osoitat, etteivät poliittisten huijareiden huijaukset mene sinuun täydestä.

11. Äänestämättä jättämällä voit osallistua todelliseen historialliseen käänteeseen. Viime aikoina yhä useampi on jättänyt äänestämättä. Jos äänestysprosentti jää alle viidenkymmenen, jokainen edes alkeellista logiikkaa tunteva ihminen oivaltaa, että koko poliittinen järjestelmä pysyy pystyssä enää vähemmistön tuella ja enemmistö on kääntänyt sille selkänsä. Tällä oivalluksella voi olla täysin mullistavat seuraukset.

Siis: ÄLÄ ÄÄNESTÄ!

Kaikkien aikojen hallitushuijaus?

Se alkoi vuonna 1995. Kansa oli saanut tarpeekseen Esko Ahon porvarihallituksesta. Eduskuntavaalien tulos oli murskaava. Kaikki hallituspuolueet menettivät kannatustaan, yhteenlaskettuna noin seitsemän prosenttiyksikköä. Sen sijaan SDP kasvatti suosiotaan roimasti ja keräsi uuteen eduskuntaan peräti 63 kansanedustajaa. Myös vasemmistoliitto sai vaalivoiton – viimeisensä eduskuntavaaleissa 24 vuoteen – ja kolme uutta kansanedustajaa. Uuteen Lipposen hallitukseen tuli SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden ja RKP:n ohella kokoomus, joka ei tyypilliseen tapaansa ollut ryvettynyt edellisessä hallituksessa niin kuin keskusta. Lopputulos oli häkellyttävä. Lipposen hallitus harjoitti edeltäjäänsäkin yksipuolisempaa uusliberalistista politiikkaa. Lukemattomat ihmiset kokivat tulleensa huijatuiksi. Emme me tätä halunneet!

Paavo Lipposen pitkän pääministerikauden jälkeen keskusta palasi suurimmaksi puolueeksi Anneli Jäätteenmäen ja inhimillisyyttä henkineen vaaliohjelman vetämänä. Seurasi tolkuton selkkaus ja poliittinen katastrofi. Jäätteenmäki juoniteltiin tekaistuilla perusteilla sivuun, valta ojennettiin vain kahden kuukauden hallitusjakson jälkeen mukautuvammalle Matti Vanhaselle ja tapahtui vaivihkainen kabinettivallankaappaus. Lopputulemana keskusta- ja SDP-vetoinen hallituskausi 2003–07 ei poikennut mitenkään kokoomusvetoisten uusliberalistihallitusten kausista.

Vanhasen–Kiviniemen hallituksessa olivat mukana vihreät, Kataisen–Stubbin hallituksessa sekä SDP, vasemmistoliitto että vihreät. Kumpikaan näistä ei ainakaan perinteisessä mielessä ollut millään lailla vasemmistolainen tai vihreä. On kuvaavaa, että Kataisen hallituksen toteuttamaa työttömyystuen nostoa yrittivät omia hallituksen kaikki punavihreät ryhmät. Vasemmalle soveltuvat päätökset olivat niin harvassa, että kun yksi sellainen tehtiin, yhtä lailla demarit, vihreät kuin vassaritkin halusivat kiillottaa sillä kilpeään.

Sipilän hallituksen aikana näimme ällistyttävän tempun. Kun Jussi Halla-ahon perussuomalaiset eivät enää sopineet porvarihallituksen pirtaan, koko puolue päätettiin repiä hajalle ja hallitukseen tempaistiin siniset – puolue, jota kukaan ei ollut koskaan äänestänyt, eikä moni äänestänyt sitä myöskään eduskuntavaaleissa 2019. Tämän tempun taustoja ei ole kunnolla analysoitu. Sosiaalinen media on sentään tehnyt jotain, mitä valtamedia ei: yrittänyt.

Mutta kaiken tämän jälkeen se hallitushuijaus, joka ainakin tällä hetkellä (syksyllä 2020) tuntuu härskeimmältä, liittyy hallitukseen, joka asetettiin tehtäväänsä Sipilän hallitukselle persettä näyttäneiden eduskuntavaalien jälkeen. Alun perin pääministerinä oli Antti Rinne, ja kun hänen tilallensa juonittiin Sanna Marin, voi olla, että näimme samansuuntaisen tempun kuin Jäätteenmäen ja Vanhasen yhteydessä. Kuitenkin jo Rinteen hallituksen aikana lokakuussa näin syytä kirjoittaa (otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?): "Uusi hallitus on hyväksynyt asevientilupia sotaisiin maihin ja toteuttamassa edeltäjänsä suunnitelmaa uusien sikakalliiden hävittäjien hankinnasta. (...) Ihmisoikeusaktivistit ovat tuohtuneet, kun Rinteen hallitus jatkaa ristiriitaista ja epähumaania pakolaispolitiikkaa. (...) 16.10. myös uutisoitiin, että hallitus on käynyt salaisia neuvotteluja EU:n komission kanssa EU:n päästövähennysvelvoitteen kiertämiseksi." Punavihreää politiikkaa?

Kaikesta huolimatta vasta Marinin hallitessa meininki on räjähtänyt täysin käsittämättömiin mittoihin. Hallituksen koronapolitiikkaa olen kritisoinut keväästä lähtien. Ihmiset luulivat äänestävänsä leimallisesti liberaaleja ryhmiä. Keväällä 2020 huomasimme elävämme poliisivaltiossa. Kieltoja ja rajoituksia on käytetty tehokkaasti ja tuhoisasti. Sen yhden asian (tartuntojen hillitsemisen) kannalta vaikutus on ehkä ollut hyvä (tämäkin on "ehkä", ei "varmasti"), mutta useimmat muut vaikutukset – kansantaloudesta mielenterveyteen – ovat olleet kielteisiä. Punavihreiden hallituspuolueiden tunnolliset kannattajat ovat hylänneet vapausaatteensa rippeet ja paljastuneet totalitaristeiksi, mikä viimeistään on tuhansien ihmisten silmissä kääntänyt poliittisen kentän päälaelleen. Ja sen dramaattiset seuraukset ovat vielä täysin näkemättä.

Paljon puhuva asia on myös kaivoslain vesitys. Tuhannet suomalaiset vasemmalta oikealle ovat raivoissaan, kun kuka hyvänsä mistä hyvänsä voi aloittaa kaivostoiminnan Suomessa. Uhattuina on kansallismaisemia ja ainutlaatuista, jopa lailla suojeltua luontoa. Uuden lain piti tehdä siitä lopun, mutta yllätys yllätys: meno jatkuu entisellään. Hallitus on pitänyt äänivallan kaivosteollisuuden käsissä ja haistattaa paskat sekä pitkän linjan ympäristöaktivisteille, tilanteen eskaloitumisen myötä heränneille kansalaisille että saamelaisille, joiden perinteistä elämäntapaa kaivostoiminta uhkaa Lapissa.

Inhottavimpiin ja ärsyttävimpiin linjauksiin kuuluu aktiivimalli kakkonen. Mikä Sipilän hallituksen aikana sai punavihreät ryhmät vastaansa ja kimppuunsa, on nyt toteutumassa itse punavihreiden ryhmien suunnalta. Klassisessa mielessä tämä politiikka ei tietysti ole punavihreää nähnytkään. Työttömistä halutaan tehdä Systeemin orjia. Vasemmistoliitto on kehunut itseään maasta taivaaseen saatuaan mukaan karenssien kevennykset, mistä tulee mieleen, että myös holokaustin keventämisestä olisi periaatteessa joku voinut ottaa kunnian.

Laajat kansanjoukot ovat tuohtuneet EU:n koronaelvytyspaketista, johon hallitus empimättä liitti Suomen mukaan. Arvion mukaan paketti aiheuttaa Suomelle menoja yli tuplasti tuloihin nähden. Marinin perustelut ovat olleet käsittämättömiä tilanteessa, jossa miljardeille olisi todellakin ollut käyttöä akuuttiin lamaan suistuneessa kotimaassa. Jälleen tulee mieleen ajatus päättäjistä taustavaikuttajien ja heidän agendansa sätkynukkeina. On myös esitetty arvio, että varsinaisen elvytyksen sijaan paketin ensisijainen tarkoitus on ohjata EU:ta liittovaltion suuntaan. Vuosikausien hajota ja hallitse -politiikan seurauksena EU-vastaiseen mielenosoitukseen, joka järjestettiin 1.9. Helsingissä nimenomaan elvytyspaketin inspiroimana, lähtivät vain oikeistokonservatiiviset EU-kriitikot muiden kriittisten (mm. kommunistien) pysytellessä visusti sivussa. Tämä tietysti antoi valtamedialle loistavat aseet lyömään äärioikeistoleimaa koko EU:n vastaiseen toimintaan.

Luonnollisesti hävittäjäkauppoja ollaan yhä tekemässä, ja Suomi myy myös sotiin sotkeutuneille maille aseita. Suomalaisia on uudenkin hallituksen aikana mukana sotaoperaatioissa Afganistanissa ja Irakissa, ja Nato-hivutus jatkuu. Yhdessäkään konfliktissa hallitus ei ole asettunut maailmanpoliittisen altavastaajan puolelle. Julian Assangen kohtalo ei kiinnosta Suomen vasemmistoa tai liberaaleja, eikä muillekaan rohkeille totuudenpuhujille anneta arvoa tai tunnustusta. Kontrollia ja valvontaa ollaan edelleen lisäämässä kaikilla aloilla – koronan tai muun "turvallisuuden" varjolla (kenen turvallisuuden?!) – ja byrokratian purkajia alkaa olla ikävä.

Byrokratian purkajaksi oli ilmoittautunut tietysti Sipilän hallitus. Sekin oli huijausta, mutta Marinin hallitus on ollut niin katastrofaalinen, että sen aikana on alkanut suorastaan ikävöidä Sipilän ankeita aikoja. Vuodet 2015–19 olivat kylmää kyytiä suomalaiselle yhteiskunnalle, mutta nyt ollaan jo paukkupakkaslukemissa. Silläkö hallitus luulee hillitsevänsä ilmastonmuutoksen? Sipilän hallituksen aikana näkymät olivat hämäävän selvät: hyvä oppositio taisteli pahaa hallitusta vastaan. Syksyllä 2020 maamme umpikujasta ei näy minkäänlaista ulospääsytietä. On vallassa kuka tai mikä hyvänsä nykyisistä vaihtoehdoista, sorto jatkuu muodossa tai toisessa – aika isolta osin jopa samassa muodossa. Tämä on masentavin ja lamaannuttavin poliittinen käänne, mitä Suomi on omana elinaikanani nähnyt, mukaan lukien 1990-luvun lama ja sen seuraukset.

Ellei uutta kansan tunnot tiivistävää puoluetta yhtäkkiä synny ja nouse, olivat entiset anarkistit sittenkin oikeassa: HALLITUS ALAS! EI UUTTA TILALLE!

Uusi normaali, Eppu Normaali, etc.

Nykyajan paras muistutus siitä, miten Adolf Hitler saattoi nousta valtaan ja pysyä siellä 12 vuotta, ei ole ihmisjoukkojen passiivisuus reagoinnissa jonkin vähemmistön syrjintään. Se on ihmisjoukkojen alistuminen maskien, käsidesin, turvavälien ja etä-etuliitteen määrittämään todellisuuteen, "uuteen normaaliin". Nürnbergin etäpuoluepäivät hurraavat täydellisin rivein, kun maskit tuottavat lisää roskia ja jopa hengitystieoireita ihmisille, käsidesi tuo uuden lisätekijän kemikaalicocktailiin, ihmiset jäävät ilman hyväätekevää kosketusta ja energiansa luonnollista jakamista, eikä kulttuuritapahtumia enää järjestetä, kun liian moni nielee koronaisessa intohimossaan kusetuksen "tapahtumien siirtymisestä verkkoon".

Toisin kuin molemmilla puolilla uskotellaan, poliittinen Suomi ei jakaudu kahtia sen mukaan, halutaanko rajat pitää kiinni vai auki. Todellisuudessa kumpikin puoli haluaa pitää rajat kiinni, kun syy on tarpeeksi hyvä. Konservatiivioikeistolle tarpeeksi hyvä syy on estää islamisaation leviäminen. Punavihreille tarpeeksi hyvä syy on estää koronan leviäminen. Poliittisella kentällä on niukasti toimijoita, joiden mielestä rajojen avoimuus on itsessään arvokasta. Äänestäjien kentällä heitä on tunnistettavasti enemmän. Samaan aikaan poliittiset toimijat ilmoittavat kannattavansa Euroopan unionin jäsenyyttä, koska "liikkuvuus yli rajojen on tärkeää". Äänestäjien kentällä EU-kriittisiä on tunnistettavasti enemmän.

Lähes patologisena popmusiikkifriikkinä kuuntelen päivittäin paljon musiikkia. Huomaan, kuinka laajalti klassikoina pitämämme 1900-luvun jälkipuoliskon pop-, rock-, soul-, blues-, folk- ja jopa jazzmusiikki on tehty vapautta ja yksilöllisyyttä juhlivassa rajojen rikkomisen hengessä. Toisaalta rakkauslauluja on paljon. Musiikin kautta meille näyttäytyy tärkeänä, ei sääntöjen noudattaminen vaan vapaus säännöistä, ei pidättäytyminen ihmisten kohtaamisesta vaan heittäytyminen kaikkein läheisimpään ihmiskohtaamiseen. The Beatles lauloi "all you need is love", ei todellakaan "all you need is law". Tietysti laulun kirjoittaneen John Lennonin nimeä käytetään nykyään ties millaisissa kampanjoissa riippumatta siitä, mitä itse John olisi eläessään asiasta tykännyt. Eppu Normaali ei ylistänyt, vaan halveksi yhteiskuntaa, jossa "kaikuvat käskyt napakat: pois viinat, tupakat, viinakaupat, kapakat... ei vilku elimet". Tietysti sosiaalisen median SJW:t ovat ehtineet tuomita Eput, kun IS:n haastattelemat Syrjän veljekset kokivat sananvapauden kaventuneen ja Martti uskalsi jopa viitata feministien suuntaan.

Korona-aika on heittänyt poliittisen kentän samastumiskohteet ylösalaisin. 1990-luvulla inhosin Risto E. J. Penttilää ja hänen luotsaamaansa nuorsuomalaista puoluetta. Se oli pyrkyrieliitin puolue. Elokuun 20. päivänä 2020 Penttilä julkaisi kolumnin, jonka pääpointtiin saatoin yhtyä mukisematta, suorastaan ilomielin. Harva on nähnyt "uuden normaalin" totalitaristisuuden yhtä selvästi kuin Penttilä (tai minä). Toisaalta ennen itselleni läheinen punavihreä puoli, joka päällisin puolin on näyttänyt pitävän ilmastonmuutosta nyt elävän ihmiskunnan kovimpana haasteena, on osoittanut käytännössä ettei pidä. Sen sijaan se vaatii tiukkoja koronatoimia, ja vahtii piskimäisesti ruodussa pysymistä niiden suhteen, niin että sivullinen tajuaa koronan menevän heidän arvojärjestyksessään yksiselitteisesti ilmastonmuutoksen edelle. Koronatoimien ilmasto- ja ympäristövaikutuksella ei ole hitonkaan väliä – kuten ei rajojen avoimuudellakaan. Aika totalitaarista touhua. Vaikuttaa siltä, että punavihreät larppaavat koronan yhteydessä ilmastonmuutosta. Aikuiset ihmiset.

Oman lukunsa muodostaa ryhmä hyväuskoisia hölmöjä, jotka keväällä 2020 luulivat koronailmiön kestävän vain joitakin viikkoja ja siksi suostuivat tilapäiseen totalitarismiin. Kun se jatkui koko kevään, he jatkoivat kriisilarppiaan, ja rajoitusten alettua kesällä hellittää he ilmaisivat semisti teeskenneltyä "no niin, tätä sitä on odotettu" -riemua. Kuuliaisuus vallanpitäjille on sitä luokkaa, että kieltojen tottelemisen lisäksi myös kiellottomuutta totellaan kiltisti. Vasta nyt osa heistä alkaa tajuta, että kyse olikin uudesta normaalista eikä epänormaalista. Eikö kaiken pitänyt tapahtua hyvän nimissä? Jos olisi olemassa poliittinen toimija, joka tähän väliin sanoisi kaiken tapahtuneen kontrollin tai jopa tyrannian nimissä, suurehko kansanjoukko voisi havahtua, herätä; kuten sanottua, sellaista poliittista toimijaa ei ole, mikä sinänsä on merkki totalitarismista.

Tunnustan aina ennen pitäneeni Sex Pistolsin 1970-luvun Britanniaa (ts. ennen Thatcherin aikaa) koskevaa "fascist regime" -letkautusta liioitteluna. Nyt on helpompi ymmärtää, mitä punkkarit tarkoittivat: systeemi, joka ei välttämättä yhtenä päivänä esiinny fasistisena, voi toisena päivänä paljastua sellaiseksi. Sillä on fasismin välineet. Suomikin muuttui poliisivaltioksi yhdessä päivässä 28.3.2020 (lisähuomio: sellaisten ihmisten tuella, jotka BLM-perusteisesti ilmaisevat vastustavansa poliisia fasistisena). Nyt myös ymmärtää, minkä Juice Leskinen ymmärsi niputtaessaan DDT:n ja PCB:n rinnalle SDP:n ivaten tätä sanoilla "se mitä ne puhuu, on Jumalan sanaa". Juicen Ajan henki -levy on lisäksi pätevä kokonaiskuvaus Systeemin totalitaarisuudesta. Aina ajankohtainen Pink Floyd luonnollisesti kuvasi The Wall -albumillaan järjestelmän kontrollin varsin totalitaariseksi. Taiteilijat, kuten muusikot, ymmärtävät usein pohjimmiltaan asioita paljon selkeämmin kuin politiikan toimittajat, jopa tutkijat tai Systeemin alarattailla pyörivät päätöksentekijät.

Punkkarit ovat perinteisesti olleet anarkisteja. Suomessakin anarkopunkkeja on näyttänyt riittävän, kunnes nyt sillä suunnalla on hipihiljaista. Eduskuntavaaleissa 2019 moni vanha anarkisti yllättäen äänesti, ja yksi sellainen, "päivystävänä anarkistina" tunnettu henkilö muuntautui hämmentävän prosessin tuloksena viestintätoimiston konsultiksi. Koronapandemia taas on viimeistään osoittanut ilmiselvästi, että anarkismi oli monelle lähinnä keskiluokkaista leikkiä: nyt ollaan tekemisissä liian tärkeiden asioiden kanssa, Iso A saa väistyä. Yhtä lailla myös linkolalaiset ovat tekaisseet maagisen katoamistempun. Koko vuoden 2020 aikana olen törmännyt vain yhteen (1) somepuheenvuoroon, jossa kirjoittaja tuumaili, että kenties koronaviruksella on maapallon liikakansoitusta hillitsevä tehtävä. Lisäksi tämä ei ymmärtääkseni edusta kirjoittajan koko mielipidettä. Yksimielisyys koronan vastaisen taistelun tärkeydestä on nimenomaan sosiaalisessa mediassa ja kaikenlaisten "kello kauas kuuluu" -ihmisten keskuudessa ollut mahtava. Kansan syvät rivit ajattelevat yhä niin kuin lystäävät.

Mutta siitä huolimatta, että "uudessa normaalissa" on kysymys totalitarismista ja sen valvonnassa kollektiivitasolle viedystä Stasista, voisi siinä olla jotain järkeä, jos koronan todellisuus vastaisi siitä annettua julkisuuskuvaa. Vaan kun ei vastaa. Se on huijausta. Virallisen informaation mukaan "koronaan liittyviä kuolemia" on tähän mennessä noin 800 000. Se on paljon, joskin kaukana 1950-luvun aasialaisen influenssan lukemista – ja sen sijaan koronaa on tykätty verrata mustaan surmaan tai vähintään espanjantautiin. 800 000 "koronakuolemassa" on kuitenkin paljon ilmaa, sillä 1) THL:kin on myöntänyt, että positiivinen testitulos + kuolema, varsinaisesta kuolinsyystä riippumatta, riittää sisällyttämään lukemaan; 2) maailmalta on kerrottu "koronakuolemiin" listattavan paikoin myös epäillyt koronatapaukset, joista iso osa voi olla muita virustautitapauksia. 3) Tämä kirjoitelma käsittelee ensisijaisesti Suomea, jossa edes väljästi tulkiten koronaan liittyviä kuolemia on esiintynyt lähinnä keväällä pääkaupunkiseudulla ja muutamissa hoivakodeissa. Kauden 2016–17 influenssaepidemian 1000–2000 uhrin arviosta ollaan todella kaukana. Euroopassa on maita, joihin korona on iskenyt tehokkaammin, mutta puolen vuoden hirveän kohkaamisen jälkeen Euroopassa on nyt kenties yläkanttiin arvioiden päästy kauden 2016–17 influenssaepidemian lukemien kanssa tasoihin!

4) Tietenkään tässä ei vielä ole kaikki. Esimerkiksi Baba Lybeck on joutunut aktiivisesti korjaamaan median törkeää disinformaatiota. Ainakin Apu ja molemmat iltapäivälehdet ovat uutisoineet hänen "kärsivän yhä koronan jälkitaudista". Lybeck itse ilmoittaa, että tämä on puppua. Sen sijaan hänen keväinen koronansa on vaikuttanut niin, että hän silloin tällöin haistaa asioita väärin. That's all folks! Jatkuva pelottelu kuukausia jatkuvilla jälkioireilla taas sivuuttaa härskisti sen todennäköisyyden, että kyse on itse pelottelun aiheuttamista stressioireista – ainakin Maria Nordinilla on tästä aiheesta sanottavaa. Uhkapuhe vakavista oireista kenellä tahansa rämpii väkevästi toden ja valheen kaltevassa rajamaastossa, kun sairaushistoria tuskin tuntee yhtäkään tautia, jonka uhrien keski-ikä olisi näin korkea ja yhteys päällekkäisiin diagnooseihin sekä lääkekuureihin näin selvästi osoitettavissa... Kuka huijaa ja miksi? Ketä se hyödyttää? Keitä kontrolli, tyrannia ja totalitarismi ylipäänsä hyödyttävät? Miksi kommunikointilaitteet sekä tallentavat että lähettävät eteenpäin tietoa meistä ja käyttäytymisestämme? Miksi jotkut haluavat asentaa ihmisiin mikrosiruja? Miksi ison rahan musiikkituotannon jo 2010-luvun alussa ilmoitettiin etsivän itsetarkoituksellisesti hypnoottisia melodiakoukkuja? Mihin oikeasti tarvitaan uutta normaalia? Miksi tarvitaan tämä kyselyikä?

"Suomalaiset tekee mitä käsketään, suomalaiset on talutusnyörissään. Herrat käskee ja Suomi ryömii!" (Eppu Normaali.) "Get up, stand up, stand up for your rights! Get up, stand up, don't give up the fight!" (Bob Marley.) "Free your mind, and your ass will follow!" (Funkadelic.) Vapaus! Totuus! Rakkaus! Kapinaa! Napinaa!

Postmodernia politiikkaa 2: (uus)vasemmisto

Vuonna 1996 postmodernismille alkoi käydä köpelösti. Yksi vuosikymmenen merkittäviä hetkiä on amerikkalaisen fyysikon Alan Sokalin toteuttama huijaus. Hän lähetti Social Text -lehteen artikkelin, joka sisälsi postmodernismin "anything goes" -filosofian hengessä epäselvää mukatieteellistä jargonia. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen toisen tekstin, jossa hän tunnusti Social Text -artikkelinsa olevan puppua. Homma meni täydestä, ja Social Text todella julkaisi Sokalin artikkelin. Huijaus synnytti valtavasti keskustelua tiedemaailmassa, ja lähivuosina käytiin ns. tieteiden sota, joka kääntyi lopulta humanistien ja luonnontieteilijöiden keskinäiseksi jahnaukseksi. Se ei taatusti ollut Sokalin tavoite, mutta postmodernismi – hänen varsinainen maalinsa – ei toipunut huijauksesta.

Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.

Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.

Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.

Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.

Huijauksen ytimessä

Kesäkuun 2017 kuluessa suomalaiset ovat hieroneet silmiään muutenkin kuin siitepölyoireiden takia. Ensin perussuomalainen puolue valitsi puheenjohtajakseen avoimen rasistisen Jussi Halla-ahon. Myös muut puolueen merkkipaikat kansoitettiin äärilinjan edustajilla. Sen jälkeen muiden hallituspuolueiden johtajat ilmoittivat, ettei tämän poppoon kanssa voida jatkaa hallituksessa. Tätä seurasi perussuomalaisten ryhmän hajoaminen. Valtaosa entisistä persuista lähti Halla-ahon ryhmästä kävelemään muodostaen "Uusi vaihtoehto" -nimisen eduskuntaryhmän. Entiset hallituskumppanit tahtoivat jatkaa tämän ryhmän kanssa hallituksessa ja antoivat sille yhtä monta ministerinpaikkaa kuin ennen tätä oli koko persuryhmällä. Kriitikoiden mielestä homma haiskahti pahoin alusta lähtien. Tapahtumaketju oli olevinaan spontaani, mutta jo pari päivää myöhemmin tunnustettiin, että kaikki oli suunniteltua. Olemme siis keskellä avointa poliittista huijausta.

Alkukesän 2017 hallituskriisillä voi olla se positiivinen vaikutus, että ihmiset ymmärtävät meidän elävän valedemokratiassa. Missä vuonna 2003 – aikana ennen nykymuotoista sosiaalista mediaa – Anneli Jäätteenmäen syrjäyttäminen saattoi vielä mennä täydestä, tämä huijaus ei enää mene. Nyt meillä on välineet ymmärtää, ettei kysymys ole poikkeustapauksesta, vaan huijaus paljastaa sosio-poliittisesta järjestelmästämme jotain hyvin olennaista. Radikaalivanhoillisten (kieltämättä aika fasististen) ainesten syrjäyttäminen on vain pikkujuttu laajemman kokonaishuijauksen keskellä. Nämä ovat huijauksen oleellisia kohtia:

1) Vasemmiston käännyttäminen suuntaan, jossa se ei enää vetoa huomattavaan osaan työväenluokkaa. Uusi vasemmisto on leimallisesti urbaani, teknologiamyönteinen, globalistinen ja liberaali. Tämä operaatio on luultavasti vaatinut median ja hegemonian lisäksi myös soluttautujia ynnä muuta myyräntyötä.

2) Vasemmiston samastaminen liberaaleihin (Suomessa vihreisiin). Valtamedia on jo kauan puhunut (Suomessa) vihreistä ja vasemmistosta sekä (yleisemmin) liberaaleista ja vasemmistosta järjestelmällisesti samoissa lauseissa. Syntyneet käsitteet "vihervasemmisto"* ja "Liberal Left" sopivat oikeistopopulistien propagandaan kuin (?) tilauksesta. Näin liberaalien ja vihreiden synneistä on tehty myös vasemmiston syntejä. (*Alun perin mitään "vihervasemmistoa" ei ole ollut poliittisena liikkeenä olemassakaan. Kuitenkin valtamedian ja oikeistopopulistien vuosikautisen hokemisen jälkeen meillä on aktiivisia ihmisiä, jotka itse samastuvat "vihervasemmistoon".)

3) "Liberaalin vasemmiston" tai "vihervasemmiston" aktiivinen ja toistuva syyttäminen muutoksista, joista konservatiivinen osa työväenluokkaa ei pidä tai ole niihin valmis. Palvelut keskitetään suuriin kaupunkeihin, palveluista tehdään itsepalveluja ja ne siirretään nettiin, laaditaan uusia ympäristösäädöksiä ja kypäräpakkoja, eikä lääkäri tai hoitaja osaa kieltä. Muutosten pääideologi on uusliberalistinen oikeisto (kokoomus), mutta syyttävä sormi kääntyy vihervasemmistoon, koska se ei tee asialle mitään. Joitakin taustatekijöitä vasemmisto on jopa todistettavasti itse kannattanut. Kohtana 3b voisi mainita, että ihmisiä ryhmittämällä ja heimoittamalla heidät on saatu vastustamaan asioita, joita he ovat alun perin kannattaneet. Moni viime vuosituhannella vähemmistöjen oikeuksia puolustanut ihminen on kääntynyt niitä vastaan, koska ne niputetaan samaan kokonaisuuteen poliittisen korrektiuden ja esim. maahanmuuton kanssa.

4) Uuden vaihtoehdon tarjoaminen konservatiivisesta oikeistosta. Moni uuskonservatiivien aluksi esiin nostama asia on ihan perinteinen vasemmistolainen teema: on haluttu lisää työllisyyttä, vanhusten asiat kuntoon ja toisaalta oma maa irti USA-johtoisesta maailmanpolitiikasta. Näiden oheen on postmodernisti ajettu nostalgian sävyttämiä, ennen 1970-lukua syntyneiden omasta lapsuudesta muistuttavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia malleja. Edelleen mukaan on solutettu autoritaarisia ja vahvimman oikeutta korostavia ideoita. Lopulta vasemmistosävytteiset ideat on pullautettu pois ja jäljelle jäänyt putipuhdas oikeistoliike, jolle uskollisuutta perustellaan sillä, ettei möröksi muuttunut vihervasemmisto saa päästä valtaan.

5) Liian radikaalien oikeistokonservatiivien pelaaminen ulos ja kannatuksen kääntäminen uusliberalistiselle oikeistolle. Fasististen ideoiden kannattaminen on aina typeryyttä, varsinkin työväenluokalta. Fasismia kohti kuljettaessa alkaa kuitenkin monelle uusliberalistiselle ihanteelle käydä kalpaten. Vaatimukset oman maan rajojen sulkemisesta ovat esimerkiksi täysin myrkkyä ylikansalliselle bisnekselle, jota uusliberalismi on aina tukenut ja palvellut. Niinpä sopivan tilanteen tullen on liian epäilyttävät radikaalivanhoilliset ainekset keploteltava aidan väärälle puolelle. Kokoomus, keskusta ja soinilaiset jatkavat uusliberalistista kurjistamispolitiikkaansa työväenluokan tuella. Vai jatkavatko? Ehkä nyt olemmekin kypsiä näkemään ja ymmärtämään koko huijauksen kaikkine tausta-ajatuksineen. Konservatiivinen, populistinen ja oikeistolainen projekti on hylättävä. Vastarinnan on löydettävä omat vasemmistolaiset juurensa; vasemmiston on löydettävä omat juurensa; oikeiston, uusliberalismin, bisneksen ja huijareiden valta on kumottava.

Valtamedian mediavalta 2015

(Täydennystä parin vuoden takaisiin kirjoituksiini valtamedian mediavallasta – osa 1 ja osa 2.)

Kaikkialla puhutaan, että valtamedian valta on hupenemaan päin. Rohkeimmat jopa uskaltavat väittää valtamedian suorastaan menettäneen valtansa. Tilalle on tullut ennen kaikkea sosiaalinen media sekä vaihtoehtoajattelu, joka perustaa totuutensa aivan muuhun kuin Hesarin ja Ylen kaltaisiin instituutioihin. Valitettavasti tämä on puppua. Huomattava osa ihmisten sosiaalisen median käytöstä on yhä valtamedia-artikkelien (ja -näkökulmien) linkitystä. Vaihtoehtoajattelua esiintyy (olenhan minäkin olemassa), mutta sitä on esiintynyt aina. On syytä epäillä, että valtamedian itse julkaisemat vihjailut oman valtansa vähenemisestä ovat tarkoituksellista hämäystä. Näin luodaan vaikutelma, että ihmiset ovat vapaita valtamedian vallasta. "Itse ajattelevat" kansalaiset jatkavat tyytyväisinä propagandan levittämistä tuttavapiirissä ja sosiaalisessa mediassa.

Mikään ei kuvaa valtamedian nykyistä mediavaltaa paremmin kuin suhde Ukrainan sotaan. Hesarin, Ylen, iltapäivälehtien ja kaikkien merkittävien maakuntalehtien yhteinen näkemys siitä, kuinka asiat ovat ja miksi, on saanut muodostua nyky-Suomessa täysin yksiselitteiseksi totuudeksi. Muita totuuksia ei esitetä, ja kun näin on, "kadunmies" ei tiedä niistä yhtään mitään. Esimerkiksi lukuisia kertoja oikeasti uskottavista lähteistä vahvistettu väittämä, ettei yhtään Venäjän armeijan yksikköä sodi tai ole sotinut Ukrainassa, ei ole läpäissyt suomalaisen valtamedian tiedotuskynnystä. Asia on moneen kertaan todettu muun muassa sotaa käyvän Ukrainan hallinnon omalla televisiokanavalla, ja näin on tiedottanut jopa Pentagon, mutta silti tämä näkemys ei kelpaa Suomen valtamedialle. Kun Hesarit ja Ylet eivät sano niin, on niin sanominen silkkaa "trollausta".

Kritiikitön kansalainen saattaa ehkä kuvitella, että valtamedian esittämä näkemys Ukrainan sodasta on uskottava. Samoin hän saattaa pitää valtamedian esittämää näkemystä Suomen talouden tilasta ja tarpeista, EU:n ja euroalueen politiikasta, Syrizasta, TTIP-sopimuksesta tai ydinvoimasta täysin pätevänä. Kuinka tämä on mahdollista, jos kyseessä on pelkkä ontto propaganda? Yhtä tähän liittyvää tekijää valotin jo huhtikuun 2013 blogikirjoituksessani (osa 1): valtamedia "perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa". Valtamedia väittää ensin, että asia on näin. Seuraavaksi se väittää uudelleen asian olevan näin, koska myös sen oman aiemmin julkaistun väittämän mukaan asia on näin. Perustelu siis löytyy, mutta se on yhtä uskottava kuin jos minä nyt perustelen väitteeni sillä, että olen jo kaksi vuotta sitten kirjoittanut samoin. Toki valtamedian tapauksessa kirjoittaja on usein eri tyyppi ja medialla (lehdellä, tv-kanavalla, sivustolla tms.) saattaa olla eri nimi, mutta niiden uutiset tulevat yleensä (ja yhä useammin) yhdestä ja samasta lähteestä.

Joskus valtamedia joutuu turvautumaan perusteluihin, jotka tulevat sen itsensä ulkopuolelta. Tämäkin voi silti olla näennäistä. Ukrainan sodasta tai Venäjästä puhuttaessa on monta kertaa päässyt ääneen niin uskottava argumentoija kuin "nimetön asiantuntija". Epäilemättä tällaisia asiantuntijoita keksitään, eli heidän identiteettinsä on mielikuvituksen tuotetta ja nimettömänä ilmaistu näkemys on viime kädessä peräisin tietoiselta propagandistilta joko uutistoimistossa tai varsinaisessa mediassa. Yhtä suosittu lähde on ollut "nimetön Nato-lähde". Tässäkin tapauksessa on mahdollista, että asiasisällön on keksinyt joku uutistoimiston tai varsinaisen median toimija, joka tuntee Naton ja tietää, kuinka siellä ajatellaan. Lisäksi Naton tiedottajien ja valtamedian välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Suomessa on myös levitetty innokkaasti yhden ja saman Putinin entisen neuvonantajan näkemyksiä. Kyseisestä henkilöstä, jolle Putin on luultavasti antanut potkut (vuonna 2005!), on siis tullut lännen militanttien neuvonantaja. Ei liene vaikeaa huomata, että hänen roolinsa on periaatteessa mediarooli – vieläpä hyvin pitkälle läntisen valtamedian mukainen. Tällaiseen humpuukiin perustuu valtamedian levittämä näkemys totuudesta. Sitä sitten kierrätetään ja uusinnetaan ja annetaan vaikutelma, että narukerän ytimessä on ihan oikea totuus. Mutta siellä ei ole mitään. Koko homma täyttää kepeästi pyramidihuijauksen tuntomerkit.

Valtamedian mediavalta näkyy myös siinä, miten Venäjän valtiolliseen mediaan suhtaudutaan suomalaisen mediakeskustelun sivulauseissa ja rivinväleissä. Idän mediat, kuten Venäjän Ääni ja RT, esitetään aggressiivisina, informaatiosotaa käyvinä propagandamedioina. Näkemystä toistavat myös tuhannet ihmiset, jotka eivät ole vilkaisseetkaan esimerkiksi RT:n nettisivuja. Jos niitä selailee ennakkoluulottomasti, havaitsee pian, että ne uutisoivat asioista monipuolisesti, kiihkottomasti ja vakuuttavasti. Näkemykset esimerkiksi Ukrainan sodasta ovat paremmin perusteltuja kuin toisensuuntaiset näkemykset lännessä. Näiden asioiden rinnalla on kaikenlaista, varsin mielenkiintoista uutisointia maailman ilmiöistä. Edes Venäjä-keskeisyys, joka näissä medioissa jopa auliisti myönnetään, ei ole yhtään läpitunkevaa. Tällaista mediaa kutsutaaan Suomessa trollaukseksi! Asiaa ei voi selittää tai perustella mitenkään muuten kuin valtamedian yhä jatkuvalla mediavallalla. Missä sen ote on horjunut, siellä se on tiukentanut otettaan.

Voisin vielä esitellä yhden esimerkin siitä, missä suomalaisessa ja länsimaisessa mediaelämässä todella mennään. Sosiaalisessa mediassa levisi Soulspot-sivuston (kalifornialainen feikki-vaihtoehtomedia) artikkeli Buddhan patsaasta, joka oli tutkimuksissa osoittautunut yllättäen muumioksi. Artikkelisivun alareunasta löytyi kuitenkin linkki alkuperäislähteeseen (hollantilainen NL Times), jonka mukaan kyseessä ei ollut patsas – saati Buddhan patsas – vaan ihan yksiselitteisesti Liuquan-nimisen 1000- tai 1100-luvulla eläneen kiinalaismiehen muumio. Tästä riippumatta kotomaamme iki-ihana Helsingin Sanomat julkaisi lähes välittömästi aiheesta oman uutisensa, jossa muumiota kutsuttiin Buddhaa esittäväksi patsaaksi ja toistettiin Soulspotin hömppäsisältö – eikä alkuperäistä hollantilaislähdettä näytetty lainkaan. Tämäntasoista on siis Suomen arvostetuimman sanomalehden nykyinen uutisointi; politiikan uutisointi ei ole yhtään tätä uskottavammalla pohjalla. Muistutan edelleen, että tämä artikkelini on käsitellyt mediakenttää, joka levittää laihdutusvinkkejä merkittävinä uutisina, laatii ajankohtaisuutisia feikki-tosi-tv:n tapahtumista ja omaksui tänä talvena kauppojen keksimän humpuukiverbin "halpuuttaa" kritiikittömästi ja mukisematta. Ostaisitko sellaiselta medialta käytetyn auton? Entä poliittisen teorian?

Kuka huijasi sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun?

Kun eräs Twitter-seurattavani linkitti "Suomen äärioikeisto" -blogisivun, jolle oli koottu Hesariin ja Tiede-lehteen kirjoittaneen toimittaja Marko Hamilon Facebook-möläytyksiä, ensireaktioni oli: "Ei! Taasko?" Samoihin sanoihin tiivistyy varmasti usean muunkin sivua vilkaisseen reaktio. Samoja käsityksiä punavihreydestä ja maahanmuuttokriittisyydestä (joka joissakin tapauksissa on islamofobiaa) on saanut lukea vähän siellä ja täällä. Yhtä valitettavaa kuin samojen idioottimaisten möläytysten lukeminen yhä uudelleen on se, ettei moni punavihreäksi identifioituva tarkastele asiaa ensireaktiota pidemmälle. Tai jos niin tekee, suunta on väärä.

Lähden liikkeelle perusasiasta. Marko Hamilon ja monen muun käsitys siitä, että suomalainen mediakenttä on täysin "punavihreiden" hallussa, on täysin väärä. Itse olen ekologisesti tiedostavana (ääri)vasemmistolaisena jatkuvasti täysin pöyristynyt valtamedian oikeistolaisuudesta. Samojen kapitalististen valheiden lukeminen on minunlaiselleni niin silkkaa mielensäpahoittamista, etten ole lukenut esimerkiksi Hesaria tai Aamulehteä aktiivisesti pitkään aikaan. Jos niiden nettisivustoille erehdyn, tai selaan hetken paperipainosta ravitsemusliikkeessä, törmään jo otsikoissa sellaiseen uusliberalistiseen tai USA/Nato-mieliseen propagandaan, että tuohdun itselleni koko median avaamisesta. Sama oikeistokohkaus on jatkunut 1990-luvulta saakka – siis ajalta, jolloin Hamilonkin mainitsemat "vanhat taistolaiset" eivät vielä olleet eläkkeellä. Ei siis voi puhua "punavihreästä" tai "vihervasemmistolaisesta" mediasta. "Viheroikeistolainen" voisi olla jo lähempänä.

Harvinaisen surulliseksi minut näin punavihreältä kannalta tekee se, että osa vasemmistosta – vihreistä puhumattakaan – nielaisee syötin koukkuineen päivineen. He hylkäävät hyvällä nupulla olevan mediakritiikkinsä ja alkavat puolustaa valtamediaa, kun sitä syytetään "punavihreäksi". Tästä, jos jostakin, syntyy vaikutelma, että mediakenttä todellakin on punavihreiden hallussa ja toimii niin kuin vihreät ja vasemmisto haluavat. Näin ollen naiivin keskustavasemmiston (ja vihreiden) reaktio tukee lietsottua harhakuvaa yhtä paljon kuin itse harhakuvan lietsonta sinänsä. Samaa harhaa toteuttaa myös se, että nimet Suomen Vastarintaliike ja Suomen Vapautusrintama kuuluvat äärioikeistolaisille järjestöille. Tyhmemmälle muodostuu kerta kaikkiaan kokonaisvaikutelma, että Suomi on vasemmiston hallussa ja oikeisto haluaa vapauttaa maamme punavihreästä diktatuurista.

Tällainen käsittämätön silmänkääntötemppu vaatii seurakseen piiloisia harhanäkemyksiä oikeistosta ja vasemmistosta. Hamilo muun muassa määrittelee äärioikeiston (tai sen, mistä sitä nimeä käytetään) ja oman poliittisen identiteettinsä näin: "Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemääräämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia." Koska Hamilo hyökkää jopa saman postauksen kommenteissaan äärivasemmistoa vastaan, puheenvuoro sisältää taustaoletuksen, että (ääri)vasemmisto hyväksyy kritiikittömästi maahanmuuton, hylkää kansallisen itsemääräämisoikeuden eikä arvostele Euroopan unionia. Tämä on tietysti karkea valhe. Mitä kauemmas vasemmalle mennään, sitä EU-kriittisemmäksi meno muuttuu. "Kansallinen" on tietysti oikeistolainen adjektiivi, koska vasemmisto kyseenalaistaa kansan käsitteen, mutta ylikansallisen vallan sijaan todellinen vasemmisto kannattaa aina valtakunnallista ja jopa alueellista ja paikallista päätäntävaltaa. Maahanmuuttokritiikki taas on vasemmalla, ei yksisilmäistä maahanmuuttokielteisyyttä kuten oikeistokonservatiiveilla, vaan nimenomaan maahanmuuttokritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasemmalla näet nähdään, kuinka ulkomaista halpatyövoimaa houkutellaan Suomeen riistettäväksi ja huijattavaksi olemattomilla palkoilla ja parakkimajoituksella maamme omien työttömyyslukujen pyrkiessä aina vain ylöspäin.

Mistä löytyy se poliittinen toimija, joka on oikeasti maahanmuutto- ja EU-kritiikitön eikä piittaa vähääkään siitä, että suomalaiset (tässä yhteydessä Suomen asukkaat) päättäisivät Suomen asioista? Äärivasemmalta se ei löydy, ei edes keskustavasemmistosta. Vihreillä on kyllä se leima tiukassa ja he joskus itsekin sitä esittelevät, mutta vihreiden aate on klassista liberalismia, joka ainakin pohjimmiltaan uskoo demokratiaan klassisessa merkityksessä – toisin kuin uusliberalismi. (Vasemmistolaisuuden kanssa vihreiden aatteella ei ole mitään tekemistä.) Sen sijaan edellä ilmaistu poliittinen positio – täsmällisin vastakohta sille, mitä Marko Hamilo ja hänen kaltaisensa väittävät edustavansa – löytyy kokoomuksesta. Siis oikeistosta! On toki tiedossa, että perussuomalaiset (joita Hamilo puolustaa, ellei itse ole jäsen) eivät halua kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen; moni muistaa myös, että moni valtamediatoimittaja (toisin sanoen Hamilon ja kumppaneiden "unohtama" oikeistojournalisti) väitti viime eduskuntavaalien aikoihin persujen kuuluvan vasemmistoon. Silti tämä oivallus tulee yllätyksenä, onhan oikeistokonservatiivien ja vihervasemmiston välinen ristiriita niin musertavan stereotyyppinen "totuus". Totuuden nimessä on sanottava, että kokoomus käyttää sujuvasti adjektiiviattribuuttia "kansallinen" jopa omassa virallisessa nimessään. Mutta sanoissa, retoriikassa, on helpompi valehdella kuin teoissa.

Mikä usuttaa konservatiivisen oikeiston, jonka retoriikkaan kuuluvat sujuvasti substantiivit "vastarinta" ja "vapautus", vihervasemmiston eikä viheroikeiston kimppuun? Ensimmäinen huomio kiinnittyy tietysti sanojen "oikeisto" ja "vasemmisto" käyttöön: oikeisto ja vasemmisto ovat joka tapauksessa vastakkain. Miksi kokoomus ja vasemmistoliitto sitten viihtyvät samassa hallituksessa? Vassareiden kenttä voi tietysti olla viihtymisestä eri mieltä. Luonnollisesti vasemmistoliiton – ja "punavihreiden" – voi nähdä aika selvästi edustavan liberaalia vasemmistoa, mikä on entistäkin luontevampi vastapuoli konservatiiviselle oikeistolle ja vie heidät lähemmäksi liberaalia oikeistoa, mitä kokoomus teeskentelee olevansa. Olen edellä (ja muun muassa tässä blogitekstissäni) esitellyt, mikä erottaa uusliberalismin klassisesta liberalismista. On myös kuvaavaa, että uusliberalismi on usein juurtunut nimenomaan perinteisiin konservatiivipuolueisiin, mikä kokoomus kaikesta propagandasta huolimatta on. Lisäksi täytyy huomioida, että vasemmistoliitto edustaa keskustavasemmistoa eikä äärivasemmistolaisuus ole äärivasemmistoliittolaisuutta, vaan sellaista vasemmistolaisuutta, joka ei ole korruptoitunut oikealle niin kuin vasemmistoliiton valtalinja. Vasemmisto on kautta aikojen puhunut vastarinnasta ja vapautuksesta, ja toisin kuin oikeistopersujen retoriikka ymmärtää, puhuu niistä yhä edelleen. Vasemmisto ei siis ole vallassa sen enempää kuin oikeistopersutkaan: vasemmistoliitto on kyllä hallituksessa, mutta toteuttaa siellä uusliberalistista politiikkaa, kun taas persuilla on vähemmän poliittista ja enemmän hegemonista valtaa (valitettava totuus edelleen).

Samalla tavoin kuin konservatiivinen oikeisto on usutettu punavihreiden kimppuun, myös punavihreät on kauhistunein (ja usein aivan pihalla olevin) reaktioin usutettu konservatiivisen oikeiston kimppuun. Kumpikaan ryhmä ei ole vallassa. Molemmat puhuvat "vastarinnasta" ja "vapautumisesta". Kumpikin katsoo olevansa sorrettujen puolella. Molemmat pitävät toisiaan sortajinaan, ja puolustamansa kansan sortajina – ainakin osittain. Tässä asetelmassa ei ole mitään järkeä, vaan koko homma haiskahtaa taidokkaasti suunnitellulta huijaukselta. Ylintä valtaa käyttää Suomessa aivan eri kansanryhmä ja sen tukena aivan eri poliittinen ryhmä. Kyseessä on kokoomus ja heidän edustamansa suurkapitalistit. Sama kokoomus välttyy myös oikeistokonservatiivien vihanpurkaukselta, kun on kyse vallan luovuttamisesta ylikansallisille toimijoille, vaikka nimenomaan se on koko luovutusprosessin pääsuunnittelija. Sen sijaan viha kohdistuu vasemmistoon ja vihreisiin, joista varsinkin ensimmäisellä on asian kanssa melkoisen vähän tekemistä. Vasemmistoliitosta ja vihreistä on tehty kokoomuksen apupuolueita, kun niissä on hivutettu läpi käsitys persuista vihoviimeisinä yhteistyökumppaneina; heihin verrattuna kokoomus, vasemmiston perinteinen ja todellinen vihollinen, näyttää välttävältä ja samalla välttyy (keskusta)vasemmiston vihareaktioilta. Suurkapitalistit pyörittävät viime kädessä myös valtamediaa, jonka oikeistomielisyys herättää minunlaisessani vasemmistoradikaalissa kiukkureaktioita. Näyttää päivänselvältä, että tämän poliittisen kokonaisharhan ylläpitäminen palvelee nimenomaan kokoomusta (ja suurkapitalisteja), ja se saattaa hyvinkin olla koko huijauksen pääsuunnittelija – mikä ei olisi mahdotonta nykyisenä aikana, jolloin media (yhtäältä junttausta tarjoava valtamedia, toisaalta oveluutta kysyvä sosiaalinen media) hallitsee ihmiselämiä totaalisemmin kuin koskaan ennen.

Kokoomuksen strategista oveluutta ilmaisee myös muuan yllättävä upouusi esimerkki, jonka voi tiivistää nimeen Päivi Räsänen. Kun kristillisdemokraattien puheenjohtaja oli taas mennyt möläyttämään niin pahoin, että kirkosta eroaminen kiihtyi entisestään, sosiaalisessa mediassa hyökättiin tietysti hänen kimppuunsa. Joku tai jokin syötti someen meemin, että Räsäsen pahin moka oli nimenomaan lain kyseenalaistaminen ministerinä. Tämä on tietysti aika konservatiivinen perustelu, mutta sai tuekseen kymmenet vasemmistolaiset ja vihreät – joista ainakaan ensimmäisen suunnalta näin konservatiivinen idea tuskin lähtisi. Vasemmistoliitto ja vihreät kuitenkin istuvat kristillisdemokraattien kanssa samassa hallituksessa, joten hallituksen kritisoijat suuntasivat – sangen ymmärrettävästi – teränsä näihin hallituksessa istuviin Räsäs-kriitikoihin. Saattaa olla, että tämä hiljensi vasemmistoliiton (ja vihreiden) reaalipoliitikot vaatimasta ministerin eroa. Tässä vaiheessa parrasvaloihin asteli määrätietoisesti ryhmä kokoomuslaisia, jotka suosittelivat avoimesti Päivi Räsäsen eroa tehtävästään – ja valtamedia julisti sen tuossa tuokiossa koko kansalle. Puolue, joka uskalsi kyseenalaistaa hallituskoalition, ei ollutkaan hallituksen marginaaliin kuuluva vasemmistoliitto tai vihreät vaan hallituksen suurin ja kaunein, kokoomus, jonka kannatus olikin juuri onnistuttu sössimään alamäkeen.

Vielä viimeiseen kappaleeseen tiivistän: älkää menkö lankaan, konservatiivit. Teidän maanne on myynyt kokoomus eikä vasemmisto. Älkää menkö lankaan, vasemmistolaiset: tämän maan sortovalta on kokoomuskapitalisteilla eikä fasistipersuilla. Ei mennä lankaan, kansalaiset: tämän maan mediavalta ei ole punavihreillä vaan oikeistolla. Jos haluamme puolustaa sorrettuja, selvitetään ensin oikeasti, kuka sortaa ja ketä. Kokoomus ja suurkapitalistit huijasivat sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun.