Poliittisten suuntien hämärtämisprojekti

Perinteisesti politiikan merkittävin akseli on sijoittunut vasemmiston ja oikeiston väliin. Vasemmisto ja oikeisto on puolestaan määritelty sen mukaan, kuinka ne suhtautuvat kapitalismiin ja sosialismiin. Viime vuosikymmeninä on alkanut korostua toisen – diagrammeissa pystysuuntaisen – akselin merkitys. Sen ääripäiksi on sijoitettu liberaalit ja konservatiivit. Tällaisenaan nelikenttä on hyvin toimiva politiikan kuvaaja myös nyky-Suomessa.

Elämme kapitalismissa ja porvariston luokkavallan alla. Niinpä meillä on yhteiskunnan näennäisestä demokratialuonteesta huolimatta yksi poliittinen suunta, joka hallitsee ja määrää. Edelleen (näennäisestä) demokratialuonteesta johtuen se – oikeisto – käy jatkuvaa taistelua ihmisten sieluista. Niinpä se kehittää uusia ja uusia keinoja taatakseen oman valtansa ja ennen kaikkea sen edustamien bisnesvallanpitäjien ja suurpääomapiirien vallan. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa yksi keskeisimmistä vallanpitämisen välineistä on media. Oikeistoporvarit omistavat valtamedian, ja mediaeliitistä on tutkitusti puolet kokoomuslaisia. Viime aikoina sosiaalisen median merkitys on korostunut. Näin ollen vallanpitäjien on täytynyt ujuttaa somekeskusteluun ideoita, jotka – niiden levittäjien omasta poliittisesta kannasta riippumatta – auttavat ylläpitämään oikeistoporvareiden valtaa.

Uusvasemmistosta olen kirjoittanut ennenkin. 1960-luvulla USA:sta ja Britanniasta lähtenyt ja pian Suomeenkin levittäytynyt, enemmän moraalinen kuin luokkakantainen vasemmisto piti muun muassa ihmisoikeus-, rauhan- ja ympäristöliikkeen sinänsä osana vasemmistoa. Vaikka poliittisen keskustelun valtavirta mieltää uusvasemmiston juuri tuon ajan liikkeeksi, itse näen, että uusvasemmisto levittäytyi kaikkialle vasemmistoon postmodernismin myötä 1980–90-luvulla. Siitä on tullut oikeistoporvareille hyvin tärkeä työrukkanen: vasemmiston suora yhteys työväenluokkaan on katkennut ja "tiedostava etujoukko" (marxilainen käsite) on vaihtunut useimpien huomaamatta kulttuurieliitiksi. Keskiluokkainen elitismi ei tietenkään kelpaa työväenluokalle, jolle on kaupiteltu toinen oikeistoporvareiden tärkeä työrukkanen – konservatiivinen oikeistopopulismi. Hyvin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, populistis-konservatiivisesta oikeistopuolueesta on tullut isompi kuin vasemmistopuolueesta (jollaiseksi SDP:tä ei ole viitsinyt kutsua enää vuosikymmeniin).

Tässä kuviossa on jo paljon mätää. Silti aina välillä saattaa käydä, että suurimmaksi puolueeksi lipsahtaa jokin muu kuin porvarillinen oikeistopuolue – ja vasemmistolle tai punavihreille ryhmille vaalivoitto. Oikeistoporvarit eivät tietenkään ole tyytyväisiä tähän asiantilaan. Tällaisten tilanteiden varalle heillä on suunnitelma vaikuttaa vasemmistolaisuuden sisältöön, mikä on oikeistoaatteen työväenluokalle myymisen luontevaa jatkoa. Vasemmistolaisuudesta on haluttu tehdä porvareille vaarallisen sijaan turvallinen. Konsti on ollut yksinkertainen: vetoaminen konservatiivisen oikeistopopulismin uhkaan. "Konservatiivisen oikeiston" vastakohta on luonnollisesti "liberaali vasemmisto" (Liberal Left), joka Suomessa tunnetaan "vihervasemmiston" nimellä. On luotu liberaalien (vihreiden) ja vasemmistolaisten yhdessä jakama poliittinen kenttä, mikä on 1) yhdistänyt vasemmiston (käsitteen) entistä tiiviimmin liberalismiin, 2) etäännyttänyt sitä edelleen työväenluokasta. Harva malttaa enää muistaa, että Marxin mukaan liberalismi oli nimenomaan porvariluokan ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ideologia.

Twitterissä Risto Hietala esitteli Helsingin Sanomista lainatun nelikentän (jonka ääripäitä siis ovat vasemmisto, oikeisto, liberaalit ja konservatiivit) käännettynä vinoon. Vaaka-akselille onkin näin saatu vasemmistoliberalismi vasemmalle, oikeistokonservatismi oikealle. Tällä akselilla eduskuntapuolueista vasemmistoliitto on vasemmalla ja perussuomalaiset oikealla, vaikka perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla kokoomus ja myös Liike Nyt sijoittuvat persujen oikealle puolelle. Riippumatta siitä, mikä oli Hietalan vinouttamisen tarkoitus, tämä kuvastaa erinomaisesti uuden muunnellun vasemmiston – ja oikeiston – sisältöä. Samassa linjassa on ollut usean vasemmistolaisen, muun muassa Pia Lohikosken, höpinä kokoomuksen viimeaikaisesta "oikeistolaistumisesta".

Kaikkein kuvaavin osoitus oikeiston ja vasemmiston käsitteiden hämärtämisestä on kuitenkin keskustelu "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta". Olen ollut vähemmistössä yrittäessäni muistuttaa, ettei "äärioikeisto" tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, vaan ihmisiä, jotka ovat äärimmäisenä oikealla. Ymmärrän yhä vasemmiston ja oikeiston suhteessa sosialismiin ja kapitalismiin, ja sillä periaatteella Suomen oikeistolaisin puolue on koko ajan ollut kokoomus – tähän itse asiassa yhtyvät jopa valtamediassa esitetyt nelikentät. "Äärioikeistoa" ovat näin ollen innokkaimmat yksityistäjät, hyvinvointiyhteiskunnan purkajat, yhteiskunnan heikoimpien tukien lakkauttajat ja he, jotka alistavat ihmisten kärsimyksen bisnekselle. Suhteellisesti ajatellen Sipilän hallitusta voi pitää äärioikeistolaisena, koska se on kaikista hyvinvointiyhteiskunnan rakennusvaiheen jälkeisistä hallituksista vienyt Suomea kaikkein voimakkaimmin edellä kuvattuun suuntaan. Vastaavasti "äärivasemmisto" ei tarkoita ihmisoikeusasioista sarjamielensäpahoittavia vasemmistonuoria, vaan ihmisiä, jotka kannattavat kaikkein laajamittaisinta yhteisomistusta ja/tai yhteiskunnallistamista. Tähän ryhmään lukeudun väljästi ajatellen itsekin.

On tosin ehkä harhapolku kuvitella, että termien "äärioikeisto" ja "äärivasemmisto" väärinkäyttäjät sekoittaisivat äärilaitaisuuden ja radikalismin, sillä – aiempaan viitaten – he saattavat sen sijaan sekoittaa oikeiston ja oikeistokonservatismin, toisaalta vasemmiston ja vasemmistoliberalismin. Äärioikeistolaisessa USA:ssa vasemmisto ja liberaalit on jo kauan samastettu toisiinsa. Suomeen tämä on tuotu "vihervasemmisto"-höpinän muodossa. Olen yrittänyt ennen kaikkea Twitterin, tämän blogin ja ehkä satunnaisesti Facebookin kautta muistuttaa, ettei vihervasemmistoa ole olemassa, ettei äärioikeisto tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, ettei vasemmiston käsite sisällä liberalismia eikä oikeiston käsite konservatismia. Jälleen olen ollut vähemmistössä. Vasemmistokeskustelijoiden enemmistöön viitaten voi ikävä kyllä sanoa Paavo Haavikolta lainatut sanat: he tekevät sen itse.

Vinoon käännettykin nelikenttä muistuttaa joka tapauksessa yhdestä yllä mainitsemattomasta lempiaiheestani. Yksi nelikentän kulmista on nimittäin tyhjä. Suomessa ei ole ainuttakaan vasemmistolaista ja konservatiivista puoluetta – ei eduskunnassa, eikä itse asiassa sen ulkopuolellakaan. On kuitenkin helppo päätellä, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta sijoittuu tyhjään kulmaan. Kuvaavasti esimerkiksi vihreä poliitikko Tuomas Ojajärvi twiittasi 6. toukokuuta, että "perussuomalaisten äänestäjien mielestä PS on kaukana kokoomuksen talouspolitiikasta. Jotain tässä yhtälössä vedätetään ja kunnolla". Vasemmistoliberaalit tätä tuskin uskovat tai ymmärtävät, mutta tuhannet perussuomalaisten äänestäjät ovat oikeastaan vasemmistolaisia. He vain eivät ole yhtään liberaaleja, vaan konservatiiveja – ja heidän pisteestään käsin ei klassisessa nelikentässä lähin puolue edusta vasemmistoa, vaan konservatiivista keskustaoikeistoa. He pettyivät karkeasti persujen lähdettyä mukaan Sipilän hallitukseen, mutta saivat uutta toivoa puolueen hajottua ja toisen puolikkaan haistatettua äärioikeistohallitukselle pitkät. Mahdollisesti he edustavat työväenluokkaa – sitä yhteiskuntaluokkaa, jonka uusvasemmisto hylkäsi.

Valtteri Törmäsen (myös vihreä poliitikko) Twitterissä jakamat vaalidataan pohjautuvat kartat näyttävät, että Suomessa on kuntia, joiden äänestyskäyttäytymisessä yhdistyvät vasemmistolaisuus ja konservatiivisuus. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Outokumpu, Ilomantsi, Kuhmo, Valtimo ja Puolanka. Kaikissa näissä keskusta oli suurin puolue, mutta Outokummussa sitä seurasivat SDP, PS, vasemmisto ja KD; Ilomantsissa SDP, PS, KD ja vasemmisto; Kuhmossa PS, vasemmisto, SDP ja KD; Valtimolla PS, SDP, KD ja vasemmisto; Puolangalla vasemmisto, PS, SDP ja kokoomus. Yhdistettynä näissä kunnissa siis puolueiden viiden kärki kuuluu 1) keskusta, 2) perussuomalaiset, 3) SDP, 4) vasemmistoliitto ja 5) kristillisdemokraatit. Kokoomus on pikkupuolue, vihreät likimain lilliputteja ja Liike Nyt sai vain muutamia hajaääniä.

Oikeistoporvarit käyvät taisteluaan ihmisten sieluista, pyrkivät hämärtämään poliittisten suuntien sisältöjä ja osa ihmisistä menee lankaan – myös heistä, joiden nimenomaan ei pitäisi mennä lankaan. Mutta kaikkia he eivät pysty huijaamaan.

Perussuomalaisiin pettyneitä on ennustettavasti jälleen luvassa. Kuka haalii heidän äänensä tulevissa vaaleissa? Onko se vasemmisto, edes jokin vasemmistolainen ryhmittymä, vai jälleen uusi porvareiden masinoima populistinen oikeistohuijaus?

Venäjä ja äärioikeisto?

Nykyään törmää usein väittämään, että Venäjä tukee ja rahoittaa Euroopan äärioikeistoa. Kuulemma Marine Le Penin johtama Kansallinen rintama (Front National) Ranskassa ja epäilemättä myös Suomen perussuomalaiset saavat tukea Venäjältä. Hurjimmat huhut väittävät rasistisen MV-"lehden" olevan Venäjän masinoima projekti – mikä ettei, "lehden" perustaja Ilja Janitskin on venäläistä sukua (tosin syntyperäinen suomalainen) ja toiminut moottoripyöräkerhossa kuten oppi-isänsä (!?) Vladimir Putin.

Mutta mitä ihmeen järkeä tässä on? Miksi Venäjä rahoittaisi äärioikeistolaisia ryhmiä – tukeakseen äärioikeiston nousua Euroopassa? Äärinationalistisesti johdetuilla valtioilla on vahva taipumus kääntyä toisiaan vastaan – haluaisiko Venäjä jonkin Länsi-Euroopan maan hyökkäämään itseään vastaan? Ei mitään järkeä. Jotkut ehkä ajattelevat, että samalla tavoin kuin Suomen Vastarintaliikkeen toiminnan juuret ovat Ruotsissa, myös Venäjän valtaapitävät ryhmät pyrkivät liittämään Euroopan äärioikeiston itseensä ja ohjailemaan sitä. Kenties nämä jotkut löytävät asetelmasta hienonhienon järjensäikeen ja tukeutuvat siihen.

Asioita tarkemmin tutkittaessa vastaan tulee kysymyksiä. Miksi Putinin arkkivastustaja Venäjällä ja yksi ns. rekisteröimättömän opposition mahtihahmoista, Aleksei Navalnyi, on toistuvasti leimattu äärioikeistolaiseksi ja todistettavasti saanut vuonna 2007 kenkää Jabloko-puolueesta "nationalistina ja retoriikaltaan muukalaiskammoisena"? Miksi täysin yksiselitteisesti Venäjä-mielisiksi leimatut Donbassin alueen separatistit saivat Ukrainan äärioikeiston niin tiukasti vastaansa, että monin paikoin on luonnehdittu sen käytännössä kaapanneen Kiovan Ukrainan armeijan? Miksi Venäjän hallinto ja media ovat olleet ensimmäisinä nimittämässä Oikeaa sektoria ja muuta ukrainalaisoikeistoa fasistiseksi? Miksi Donetskin ja Luganskin separatistiset itsehallinnot käyttävät itsestään vasemmistolaista nimeä "kansantasavalta"?

Viimeistään, kun huomaamme, millaisin äänenpainoin Venäjän media on luonnehtinut Britannian työväenpuolueen uutta äärivasemmistolaiseksi leimattua puheenjohtajaa Jeremy Corbynia, äkkäämme koko äärioikeistoleiman olevan väärinkäsitys. Mikä sitten on oikeinkäsitys? Onko olemassa tekijä, joka yhdistää Marine Le Peniä, Jeremy Corbynia ja Itä-Ukrainan separatisteja – ja erottaa nämä tiukasti Aleksei Navalnyista ja Ukrainan oikeistosta? Oikea vastaus löytyy ulkopolitiikasta. Ensimmäinen ryhmä on kriittinen ja skeptinen Euroopan unionia ja USA-johtoista länsimaista koalitiota kohtaan, jälkimmäinen tukee niitä. Ensimmäinen ryhmä pitää Venäjää enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, jälkimmäiselle ryhmälle Putinin Venäjän hallinto on yksiselitteinen vastapuoli. Venäjä siis tukee Euroopassa sellaisia poliittisia toimijoita, jotka kyseenalaistavat EU:n ja euron, vastustavat Natoa eivätkä vastusta Venäjää. Se, että näistä toimijoista useampi (näkyvä) on oikeistolainen kuin vasemmistolainen, johtuu ensisijaisesti politiikan oikeistosuhdanteesta ja valitettavasta tosiasiasta, että vasemmisto on pahoin ison rahan hegemonisen tossun alla.

Vielä nousee esiin yksi kysymys: mikä saa Venäjän tällä tavoin irtisanoutumaan länsivalloista ja vastustamaan niitä – eivätkö ne ole samaa paskaa eri paketissa? Vanhan kylmän sodan muistumat? Epätoivoinen yritys syöstä USA valtaistuimelta maailman johtavana valtiona? En kiellä, etteikö näillä voisi olla osuutta asiaan. Molemmin puolin nykyistä jakolinjaa iso raha sanelee politiikkaa, joten sikäli väite samasta paskasta eri paketissa saa tukea. Mutta olisiko isoilla rahoilla eroa keskenään? Länsimaiden johtavat ryhmät tukevat viime kädessä ylikansallista isoa rahaa. Tämän lujittamiseksi halutaan voimaan silkan bisnestyrannian mahdollistavia sopimuksia (TTIP, TPP jne). Venäjän johtoryhmä sen sijaan tukee kansallista isoa rahaa tai enintään sellaista bisnestä, joka hyödyttää sen omaa maata eli Venäjää. Muuta bisnestä tai isoa rahaa ei tueta – sen on saanut tuta muun muassa GMO-viljelyä levittävä maatalousfirma Monsanto. Venäjän hallinto näkee itsensä ylikansallisen talousimperialismin, ja siihen tiiviisti linkittyvän läntisen sotilasimperialismin, ylimpänä vastustajana maailmassa, ja se tukee täysin loogisesti sellaisia poliittisia ryhmiä, jotka sanoutuvat niistä irti, vastustavat niitä, eivätkä vastusta Venäjää.

Uusi iloinen vasemmisto

En ole ainoa, jolla tuli jossain vaiheessa viime syksyä mitta täyteen. Mielenosoitukset, jotka huikean Joukkovoiman jälkeen onnistuivat säilyttämään ja uusintamaan sen iloista vimmaa ja eteenpäinvievää radikalismia, muuttuivat hymyttömiksi vihaisten mustiinpukeutujien nyrkkimarsseiksi. Kun itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen päästiin, en enää edes harkinnut mukaanlähtöä – ja tein oikean ratkaisun. Tampereen rasisminvastaisissa mielenosoituksissa soi rumpuryhmän samba ja salsa, mutta 24.10. ei minua lukuun ottamatta kukaan enää tanssinut. Keltainen vaatetukseni erottui mustasta massasta lähes yksinäisenä väriläiskänä. Osanottajamääräkin oli supistunut.

Meiningin muuttumiseen on nähdäkseni kaksi erilaista syytä. Yksi on tietysti yleispunavihreän rintaman vaihtuminen anarkistipainotteiseksi. Anarkisteilla oli melkoinen osuus myös Joukkovoiman mielenilmauksen järjestelyissä, mutta myöhäissyksyn rasisminvastaisilla marsseilla "musta blokki" sai määräillä tapahtumien kulkua mielin määrin – ainoana vastuksenaan kuria, valtiota ja oikeistoa edustanut poliisi. Toinen syy on yhtä arvattavasti mielenosoitusten vastapuolen vaihtuminen. Nyt mieltä ei ilmaistu enää de facto vallanpitäjiä vastaan, vaan vastakkaista, meidän kanssamme samoille markkinoille rynnistävää kansalaisaktivismia vastaan. Taistelun molemmat osapuolet katsovat vastustavansa hallitusta ja vastapuolen puolustavan sitä. Oikea puoli on ilmoittanut vastustavansa valtamediaa – vasen puoli on erehtynyt jopa puolustelemaan sitä. Et cetera. Hommasta on kadonnut sekä ilo että tolkku, ja tuloksena on pelkkää mustaa raivoa.

Tanssiminen on luonnollisesti oma lukunsa. Ison-Britannian kaduilla nähtiin 1980-luvun alussa samansukuisia tunnelmia kuin tänään meillä Suomessa. "Rautarouva" Margaret Thatcher oli noussut valtaan käyden täydellä volyymillä ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston kimppuun. Äärioikealta hyökkäsi National Front aiheuttaen samantapaisia antifasistisia ja antirasistisia vastareaktioita kuin kaikenlaiset Suomen Sisut ja pikkunasut nyt meillä. Lopputuloksena Britannian kaupungeissa mellakoitiin, mikä satoi valitettavana paskana vasemmiston niskaan. Mellakkameininkiin kyllästynyt osa liikehdintää alkoi silloin levittää iskulausetta "tanssi – älä mellakoi". Totta kai kääntyminen poliittisesta aktivismista itseilmaisuun ja musiikkiin on mahdollista nähdä taantumuksena. Popyhtye Heaven 17:n kerrotaan omaksuneen sanomakseen "tanssi ja mellakoi". Tässä astun myös minä mukaan. En tahdo enää koskaan osallistua mielenosoitukseen, jossa ei tanssita, ei iloita eikä pidetä hauskaa.

Tänä aikana Suomen hallituksen kannatus on kaikkien mielipidemittausten mukaan vajonnut pohjamutiin. Keskusta on taantunut, kokoomus enintään polkenut paikallaan ja perussuomalaiset romahtaneet. Kaiken järjen mukaan vasemmiston kannatuksen kuuluisi nyt olla mahtavassa nousussa. Näin ei kuitenkaan ole. Suosio on langennut SDP:lle ja vihreille, jotka voi hyvää hyvyyttään sijoittaa kartalla poliittisen keskustan ja keskustavasemmiston välimaastoon. Vasemmistoliitto, jota ei voi mitenkään pitää radikaalina vasemmistopuolueena, on jäänyt vihreistä käänteentekevästi, vaikka lähestyykin perussuomalaisia; radikaalivasemmiston pikkupuolueet ovat yhä tuomittuja pysymään marginaalissa. Anarkismilla on uskottavuutta ja kannatusta aktivistitasolla. Moni radikaalisti vasemmistolaisittain ajatteleva ei-anarkistikin on luopunut äänestämisestä jo aikoja sitten menetettyään luottamuksensa vassareihin ja uskonsa pienpuolueisiin. Mikä siis neuvoksi?

Esitän tässä idean uudesta iloisesta vasemmistosta. Äärioikeisto vetää ehkä puoleensa lähinnä marginaalia, mutta sen saama huomio on kadehdittava ja se on melkein onnistunut samastamaan radikalismin idean itseensä. Yhden huomion olemme kuitenkin tehneet rasistisista mielenosoituksista: niiden meininki on synkkä ja totinen. Vasemmiston täytyisi tehdä tästä täysin yksiselitteinen johtopäätös: meidän voittoisa tulevaisuutemme on iloisessa radikalismissa. Viha, nyrkit, mustat vaatteet ja tanssimattomat jalat on viskattava ongelmajätteisiin. Meidän on tehtävä koko aktivismistamme Joukkovoiman mielenilmauksen kaltaista euforiaa. Uudella iloisella planeetalla vasemmistoaktivistit huutavat laulaen ja marssivat tanssien, samba- ja salsarytmit soivat, kekseliäät iskulauseet sinkoilevat, värikkäät asusteet loistavat kilpaa auringon kanssa, vimman taustalla on aina hymy ja päinvastoin. Uusi iloinen vasemmisto ei jää jumiin keskitielle eikä marginaaliin, vaan tuo marginaalin letkeänrempseästi keskelle katua. Iloisuus ei myöskään tarkoita piittamattomuutta vasemmiston syvimmistä ydinlähtökohdista, mitä todistaa jo Pitkälläsillalla 22.8. spontaanisti laulettu Kenen joukoissa seisot.

Toivon tämän kirjoitukseni toimivan yhtenä niistä lähtölaukauksista, joihin tulevaisuudessa voidaan palata, kun muistellaan vasemmiston käännekohtaa taantuvasta ja poliittisesti korrektista vaiheesta kohti uutta iloista nousua, näyttävää jälleenesiinmarssia, järjestelmän perusteita järkyttävää radikalismia ja lopulta vallankumousta.

Je suis ääriliike!

Sen sijaan, että haukuttaisiin natseja, on liberaaleilla hölmönä tapana haukkua "ääriliikkeitä". Tämä tarkoittaa, että tuomitaan kyllä Jyväskylässä riehuneet natsit, mutta samalla muistutetaan, että yhtä paha se äärivasemmistokin on kuin äärioikeisto. Minä olen äärivasemmistolainen. Olen siis liberaalien mielestä yhtä paha ja tuomittava kuin Jyväskylässä riehuneet natsit.

Yhdyssanan alkuosa "ääri", tai kaikenlainen äärimmäisyys, on ilmiselvästi politiikan yhteydessä jotakin pelottavaa. Entäpä, jos ihminen on äärimmäinen rauhan, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja totuuden puolustaja? Sitä tarkoittaa olla äärivasemmistolainen. Ja kun puolustaa sellaisia asioita kuin rauha ja hyvinvointi, ei yksinkertaisesti voi olla uhaksi kenellekään Jyväskylän Sokoksen asiakkaalle. Toki anarkistit voi lukea äärivasemmistoon ja heidän keskuudessaan on radikaaleja aktivisteja, mutta vasemmistolaisina he eivät hyökkää ihmisten vaan enintään omaisuuden kimppuun. Oikeistolle omaisuus on arvokkaampaa kuin ihminen – niinpä äärioikeiston radikaalit aktivistit hyökkäävät ihmisten kimppuun.

Vaikka liberaalit (jotka ovat oikeistolaisia) kuinka hämärtäisivät totuutta lässyttämällä ääriliikkeistään, vasemmisto ja oikeisto eivät yksinkertaisesti ole toisiinsa verrattavia suhteessa tasa-arvon, hyvinvoinnin ja rauhan kaltaisiin asioihin. Vasemmisto puolustaa niitä, oikeisto ei piittaa niistä. Liberaalien lässytys ja konservatiivien propaganda ovat saaneet ihmiset unohtamaan, että tasa-arvo ja hyvinvointi toteutuvat ja rauha säilyy vasemmistolaisen politiikan ja toiminnan avulla. Äänestämällä oikeistoa tai keskustaa ja ruikuttamalla tasa-arvon ja hyvinvoinnin katoamisesta tai sodan uhasta ihminen tekee itsestään elävän paradoksin jokaisen vasemmistolaisen silmissä. Äärtä kohti edettäessä vasemmisto ei myöskään yllättäen käänny edellä mainittuja tavoitteitaan vastaan, vaan voimistuu ja radikaalistuu entisestään niiden tavoittelussa. Ja vain ääliö käyttää keinoja, jotka ovat ristiriidassa tavoitteita vastaan.

Ääri ei ole paha eikä tuomittava. Oikeisto on.