Konservatiivihuijaus, liberaalikupla ja lisääntyvä tietoisuus

1990-luvun loppupuolella, kun opiskelin yliopistossa, jouduin puoliväkisin törmäämään Auguste Comten ajatuksiin. Comtea on tituleerattu sekä sosiologian että positivismin isäksi sekä ensimmäiseksi nykyaikaiseksi tieteenfilosofiksi. Käsite 'positivismi' sai alkunsa Comten käsityksestä, että inhimillisen ajattelun historiassa on kolme vaihetta: teologinen, metafyysinen ja positiivinen. Itseäni tämä ei miellyttänyt. Mitä positiivista oli naiivien sosiologien kuvitelmassa, että ihmistä tai yhteiskuntaa voi tutkia elottoman luonnon tavoin neutraalina objektina, ilman tutkijan kritiikkiä ja itsekritiikkiä? Niinpä muotoilin – ja sanoin joskus ääneenkin – että inhimillisen ajattelun kolmas vaihe onkin "positiivisen" sijaan positivistinen eli objektiivisuuteen ja neutraaliuteen pyrkivä, mutta siinä epäonnistuva, tai vaihtoehtoisesti objektiivisuuden ja neutraaliuden illuusiota hyödyntävä. Tätä vaihetta seuraisi neljäs, kriittinen vaihe, jonka katsoin osittain jo alkaneen 1960-luvulla mutta joutuvan yhä kilpailemaan positivistisen ajattelun kanssa. Kritiikki johtaisi yhteiskunnan sortavien ja riistävien rakenteiden hävittämiseen, minkä jälkeen pääsisi lopulta muotoutumaan harmoninen ajattelu, jonka vallitessa ihmiset olisivat tasapainossa toistensa ja luonnon kanssa.

Näistä omista ajatuksistani on kulunut kaksi vuosikymmentä, mutta koskaan ennen asia ei ole näyttänyt näin selvältä. Ihmisten tietoisuus on lisääntymässä ja he ovat kasvamassa kriittisiksi. Tämä käsitys osuu jännittävällä tavalla yksiin useiden 2000-luvun menestysromaanien, etunenässä Da Vinci -koodin, esittelemien mystis-esoteeristen historianäkemysten kanssa. En malta olla ajattelematta, että "aikakausi on vaihtumassa – ihmiset oppivat ajattelemaan itse" oli yksi tämän kirjan (tai näiden kirjojen) oleellisimpia, kiihottavimpia, puoleensavetävimpiä johtoajatuksia. 2010-luvulla vahvistusta kriittiselle käänteelle ovat tarjonneet fiktion, ja sen faktuaalisen suosion, sijaan poliittiset realiteetit. Heräämistä tapahtuu nyt kaikkialla. Aluksi se kirpaisee, eikä osu ensiyrittämällä ihan maaliinsa, mutta lopulta se palkitsee.

Marraskuun 10. päivänä 2016 ennenkin siteeraamani Kansan Uutisten bloggari-toimittaja Pontus Purokuru julkaisi uhkakuvilla, realismiksi kutsutulla pessimismillä ja muulla synccyydellä mässäilevän artikkelin Tänään on paremmin kuin huomenna, joka sai vieläpä välitöntä suitsutusta monilta niin sanotuilta vasemmistolaisilta. Kirjoituksen sisällön voi tiivistää näin: "Kauhea Trump, kauhea Brexit, kauhea hyväksyntä, kauhea kehitys kaikkialla. Kohta rasisti-seksisti-natsit on oikeasti vallassa kaikkialla, 1930-luku, herätkää." Kautta koko sosiaalisen median näkyvin osa nykysuomalaisesta vasemmistosta on levittänyt Donald Trumpin presidentinvaalivoiton jälkeen vihaa, kyynisyyttä ja maailman kahtiajakoa – siis paperilla sitä samaa, mitä itsensä Trumpin ja hänen kaltaistensa on pelätty tekevän vallassa. Sillä, että vastaehdokas Hillary Clinton on valehteleva oikeistolainen militaristi (jonka pateettinen Venäjä-vastaisuus olisi hyvinkin voinut aiheuttaa suursodan Euroopassa, kenties myös Suomessa) ei tunnu olevan mitään väliä.

Miksi vasemmisto käyttäytyy näin? Kirjoitin edellisen hallituksen aikana 2013 blogitekstin otsikolla Kenen joukoissa luulet seisovasi, mitä oli edeltänyt luento samasta aiheesta Vihreän Puolueen "ravintelivalistusiltamissa". Luennon ja bloggauksen keskeinen ajatus oli, ettei suomalaisen nykyvasemmiston valtavirta ole vasemmistolaista siinä mielessä kuin ennen 1960-lukua, ja Suomen kaltaisessa maassa jopa ennen 1990-lukua, ymmärrettiin. Sen sijaan kyse on uusvasemmistosta, joka hahmottaa esimerkiksi ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä osaksi vasemmistoa – toisin kuin vanha vasemmisto, joka pohjautui työväenluokkaan ja sosialismiin. Klassinen vasemmistolaisuus on luokkakantaista, uusvasemmistolaisuus enemmänkin moraalista. 1960-luvun loppuvuosina tapahtui uusvasemmiston nousu myös Suomessa, mutta 1970-luvulla suuri osa uusvasemmistosta hylkäsi moraalisen lähtökohdan ja kääntyi marxilaiseen luokkakantaisuuteen, joka samasti ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen mieluummin ihan klassiseen liberalismiin. Suhtautuminen Trumpiin ja Clintoniin paljastaa, että nykypäivän valtavirtavasemmisto on lähinnä keskiluokkaisia liberaaleja, joita vain poliittisen ilmaston muutos (oikeistolaistuminen!) oikeuttaa ylipäänsä kutsumaan vasemmistoksi. Ihmisoikeus- ja ympäristökysymys ovat niin tärkeitä, että Clintonin valheet, militarismin ja oikeistolaisuuden voi sivuuttaa, syyllistää Trumpin kannattajia ja viitata täysin kintaalla sille, mitä USA:n työväenluokka on yrittänyt sanoa.

Itse uskallan väittää, että yhdysvaltalainen presidentinvaalikäyttäytyminen, Brexit ja jopa vuoden 2011 perussuomalainen "jytky" olivat tyypillisiä osoituksia tietoisuuden heräämisestä. Ihmiset ovat nyt kriittisiä ja osaavat kyseenalaistaa. USA:n työväenluokka ei halunnut äänestää Hillary Clintonia, koska tämä edustaa poliittis-kulttuurista eliittiä, joka haluttiin yksinkertaisesti pois vallasta ja äkkiä. Samaten Brexit oli suunnattu euroeliittiä ja sen hännystelijöitä vastaan – ja Suomen "jytky" vanhaa puolue-eliittiä ja sen edustamaa korruptoitunutta valekonsensusta vastaan. Miksi protestiäänet sitten päätyivät näin kehnoihin kohteisiin? Nyt astuu peliin populistinen, konservatiivinen ja oikeistolainen huijaus, jonka keskeinen tehtävä on masinoida protestiäänet poispäin sieltä minne ne kuuluvat – vasemmalta. Kaikkein selkeimmin tämä on havaittavissa Yhdysvalloissa: nyt myönnetään yleisesti, että mikäli Bernie Sanders olisi päässyt demokraattipuolueen ehdokkaaksi, hän olisi voittanut Trumpin. Lukuisat potentiaaliset Sandersin äänestäjät kääntyivät Trumpin taakse tai jättivät äänestämättä. Sanders kelpaa myös suomalaiselle vasemmistolle, joka takuulla luotsaisi kurssiaan poispäin liberaalikuplasta kohti ihan klassista vasemmistokäsitystä, kun sille olisi tilausta. Ja sillehän on. Perussuomalaisiin kohdistunut protesti ei kuitenkaan saanut valtavirtaliberaaleja ymmärtämään protestin taustatekijöitä ja tarjoamaan parempaa vaihtoehtoa, vaan ainoastaan haukkumaan ja noitumaan. Vielä tänäkin päivänä, kun perseet ovat hallituksessa, se vaihtoehto puuttuu – ja hallituksen ääliöpolitiikasta tykätään syytellä vain perseitä, eikä koko oikeistoa. Vasemmiston ideologisen vastapuolen ei kuulu olla konservatismi, joka on liberaalien vastapuoli; ihminen, joka näkee konservatiivit ensisijaiseksi vastapuolekseen, on ensisijaisesti liberaali eikä vasemmistolainen.

Konservatiivisen ja populistisen oikeiston äänestäminen muka protestina ei tietenkään edusta kovin kehittynyttä tietoisuutta. Tahtoisin vielä muistuttaa itsetarkoituksellisesta tyhmentämisestä, mitä poliittis-kulttuurinen eliitti on käsikassaransa valtamedian avulla jo pitkän aikaa kohdistanut ihmisiin. On täysin selvää, että erityisenä tyhmentämisen kohteena on työväenluokka. Ihminen, joka ei ole käynyt kouluja eikä työkiireistään johtuen ehdi tai kasaantuneista ongelmistaan johtuen jaksa ottaa selvää – jos edes tietää, kuinka otetaan selvää – on erityisen otollisessa asemassa vastaanottamaan pintatasoisia puolitotuuksia tai suorastaan valheita. Lisäksi konservatiivis-populistinen oikeisto näyttää eri jengiltä kuin uusliberaali oikeisto (ja edellisen äänestäminen näin ollen vastalauseelta jälkimmäiselle). Sitä se onkin; taloudellinen eliitti eroaa taustoiltaan poliittis-kulttuurisesta eliitistä. (Hyvän esimerkin tarjoaa Turkin tilanne: konservatismi on saanut lisää valtaa globaalin kapitalismin myötä, koska uusilla rahavallanpitäjillä ei vanhoista poiketen ole "sivistysporvari"-taustaa vaan vanhoillinen, usein maalainen tausta.) Eliitti on kuitenkin aina eliittiä, ja protesti latistuu tueksi oikeistopopulistiselle huijaukselle. Ja siitä huolimatta: on yritetty muuttaa asioita. Sanders-ilmiö on paljonpuhuva, ja myös Brexitissä voi olla positiivisia piirteitä.

Tämä on liberaalikuplaan juuttuneelle valtavirtavasemmistolle kaikkein vaikeinta ja kauheinta ymmärtää: he itse edustavat aivan samaa ilmiötä kuin Trumpin, Brexitin ja perussuomalaisen "jytkyn" äänestäjät – tietoisuuden lisääntymistä. Ihmisoikeusasiat ja varsinkaan ympäristöasiat eivät näet ole yhtään vähäpätöisiä juttuja. On suorastaan häkellyttävää, millä vauhdilla tuhannet ihmiset ovat heräämässä vähemmistöjen oikeuksiin, ihmisyksilön oikeuteen olla sellainen kuin on, eläinoikeuskysymyksiin ja ilmastotietoisuuteen. Rasismista, homofobiasta ja seksismistä on puhuttu jo kauan, mutta transfobian ja ableismin ilmaantuminen sosiaalisen median päivittäiseen keskusteluun on tapahtunut tänä vuonna. Vielä pari vuotta sitten "laihduta, ylipainoinen" oli naiselle täysin asiallisena pidetty kommentti – tänä päivänä feministinen body positive -ajattelu vaatii kaikenmuotoisille naisille hyväksyntää, mukaan lukien oikeus tulla nähdyksi viehättävänä. Viime vuonna veganismi oli ensisijaisesti hippien ja kettutyttöjen absolutismia – tänä vuonna se on valtava ruokatrendi, joka on onnistunut kyseenalaistamaan lihantuotannon hipoen vallankumouksellisia mittasuhteita. Kaksi vuotta sitten humpuukiväitteet, että ilmastonmuutos on pysähtynyt tai se ei johdu ihmisestä, menivät laajalti täydestä – nyt sellaisia ei höpise enää se kuuluisa Erkkikään. Trumpin, Brexitin ja "jytkyn" äänestäjät edustavat saman asian toista laitaa. He kyseenalaistavat ja ovat kriittisiä, koska yhä laajempi osa ihan tavallista työväenluokkaa ei luota päättäjiin, ei usko mediaan ja tiedostaa asioiden taustalle kätkeytyvän muuta kuin halutaan myöntää. He saattavat äänestää typerästi, heidät saatetaan huijata vastustamaan toisen laidan tiedostavaa väestöä ja päinvastoin. Mutta pyörät ovat lähteneet pyörimään. Vastakkainasettelun sijaan ihmisten on löydettävä toisensa, nähtävä yhtäläisyydet, yhdessä hävitettävä yhteiskunnan sortavat ja riistävät rakenteet ja luotava pohjaa uudelle harmoniselle todellisuudelle.

Kahden vasemmiston malli

Kuten aika moni nykypolitiikan skeptikko on sanonut, Suomen eduskunta on "säätiöity". Kahdeksan eduskuntapuoluetta on parempi juttu kuin USA:n republikaani-demokraatti-systeemi, mutta todelliset vaihtoehdot saadaan pidetyksi ulkona meikäläisestäkin systeemistä. Eduskuntapuolueet maksavat vaalitukea itselleen ja varmistavat mediajyräyksellä paikkansa seuraavassakin eduskunnassa. Kaikilla kahdeksalla puolueella on selkeästi oma roolinsa, ja koska pohjoismaisessa demokratiassa tarvitaan myös vasemmisto, sen roolia näyttelee eduskunnassa vasemmistoliitto. Muita vasemmistoja "eduskuntasäätiö" ei tunne, tarvitse eikä tahdo.

Vähän väliä tulee kuitenkin päivänselväksi, miksi nykyinen eduskuntavasemmisto ei oikeasti riitä. Yksi näkökulma avautui, kun vasemmistoliiton puheenjohtaja – ja ministeri – Paavo Arhinmäki kävi heiluttamassa sateenkaarilippua yleisurheilun MM-kisoissa Moskovassa. Koko keskustavasemmisto aina vasemmistovihreitä ja -demareita myöten on hurrannut, kuinka rohkea Paavo uskalsi olla: hän puolusti avoimesti seksuaalivähemmistöjä naapurimaassa, joka tunnetusti sortaa seksuaalivähemmistöjä. Olihan se rohkeaa, mikäli rohkeus samastetaan punkkareiden räväkkiin ilmauksiin anarkistisessa mielenosoituksessa. Valitettavasti Venäjän päätöksentekijöinä ei ole yhtään punkkaria eikä anarkismi Venäjän kansan keskuudessa erityisen suosittua. Koska Arhinmäki on ministeri, hän edustaa myös Suomea, ja voidaan olla varmoja, että venäläisestä valtavirtanäkökulmasta ministerin pussyriotmainen "huliganismi" on nousukasmaisen pienen naapurimaan avoimen nenäkästä vittuilua.

Periaatteessa vähemmistöjen huonon aseman esiintuominen on tietysti hyvä juttu. Olisi myös paikallaan, että seksuaalivähemmistöjen asema oikeasti paranisi Venäjällä. Se, ettei vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri hallitse tai edes tahdo hallita keinoja, joilla asiat voisivat mennä paremmin perille venäläiseen tajuntaan, osoittaa alkeellista tietoisuudentasoa. Arhinmäki pitäytyy mieluiten keinoissa, jotka näyttävät hyvältä moderniin länsimaiseen silmään, sillä hän ei selvästi piittaa lainkaan perinteisestä itämaisesta silmästä. "Meidän juttu" on keskustavasemmiston mielestä parempi kuin "niiden juttu". Kyseessä on lievempi versio samasta asiasta, mitä USA tekee pyristelemällä muun muassa Iranin kimppuun. Se haluaa levittää länsimaista elämäntapaa ja länsimaisia asenteita, jotka takaavat valtavat mahdollisuudet länsimaiselle bisnekselle. Jos kokoomus syyllistyy tämänkaltaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää, mutta kun vasemmiston tointa "eduskuntasäätiössä" hoitava ryhmä sortuu samaan, kyseessä on pienoinen skandaali.

Toinen ongelma on suomalaisen eduskuntavasemmiston eli keskustavasemmiston yksilökeskeisyys, jonka tapaus Arhinmäki tuo myös esiin. Yhteiskuntarakenteiden muuttamisen ja sosialismin sijaan ihanteeksi on otettu jokaisen kansalaisen oikeus oman identiteetin hyväksyntään. Asia sinänsä on jälleen OK. En kaipaa paluuta yhteiskuntaan, jossa homojen on oltava "kaapissa", transsukupuolisista puhumattakaan. Mutta jos siinä on koko juttu, niin asetelma kavaltaa, että keskustavasemmiston mielestä yhteiskuntarakenteet ja kapitalismi ovat OK. Järjestelmä kaipaa vain hienosäätöä, ei perinpohjaista muuttamista. Tällaisen keskitien liberaalidemariuden myyminen ainoana hyväksyttynä "vasemmistona" on huijaus, ja sen tähden Suomeeen tarvitaan toinen vahva vasemmistoryhmittymä, joka on oikeasti vasemmalla.

Millä tavoin "toinen vasemmisto" sitten poikkeaisi nykyisestä eduskuntavasemmistosta? On aika tarpeetonta vaatia esimerkiksi yhtenäistä suhtautumista Paavo Arhinmäen sateenkaarilipputempaukseen: jotkut näkevät siinä oikeanlaista menemisen meininkiä, joka ei säväytä minunlaistani asioita kauan pyöritellyttä takapihafilosofia. Oleellisempaa kuin suhde tällaisiin yksittäistapauksiin onkin asioiden arvojärjestys. Ensisijainen pyrkimys on syytä olla kapitalismin nujertaminen ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen muuttaminen. Koska puolueen tms. yhteenliittymän toiminta-alue on Suomi, keskitytään ensisijaisesti Suomeen eikä tuudittauduta kuvitelmaan, että meillä on kaikki kohtalaisen hyvin. Siltä pohjalta ei yksinkertaisesti synny muutosta. "Toisen vasemmiston" on myös tiedostettava tällaiset asioiden väliset vaikutusyhteydet ja levitettävä sitä tietoisuutta niin kuin sellainen vasemmisto, joka saa oikeasti jotain aikaan, on aina tehnyt. Vasemmiston uusi yhteenliittymä ei saa tukea bisnesnäkökohtia eikä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka alkeellisesti tiedostaen näyttää "kivalta", mutta jonka taakse kätkeytyy porvareiden tai suurpääoman intressi. Lisäksi "toinen vasemmisto" ei saa olla yksi puolue muiden joukossa – samassa rintamassa vasemmistoliiton, vihreiden ja ehkä SDP:n kanssa – vaan täysin eri ryhmä, jolla on täysin oma poliittinen diskurssi. Missä vihreät tekevät pesäeron perussuomalaisiin ja vasemmistoliitto myötäilee vihreitä, uuden vasemmiston on tehtävä pesäero nimenomaan kokoomukseen, aina ja ensisijaisesti kokoomukseen – vihreistä ja vasemmistoliitosta riippumatta. Ei ole olemassa hyvää kapitalismia, ja Suomen ensisijainen kapitalistipuolue on tänään ja pysyvästi kokoomus.

Entäpä ne ihmisoikeudet, se yksilönvapaus ja oikeus omaan hyväksyttyyn identiteettiin? Entäpä suhde niihin maihin, jotka edellä mainittuja asioita polkevat? Keskustavasemmisto, joka ei oikeasti näe omassa pesässä putsattavaa, ajattelee tässä yhteydessä Venäjää, Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Irania ynnä muita. Kriittisin osa keskustavasemmistoa saattaa nostaa joukkoon myös USA:n. Uuden vasemmiston yhteenliittymän on kyettävä oivaltamaan tässä yhteydessä: "Niin, suhde Suomeen." Niin kuin USA julistaa ja levittää demokratiaa, joka on heidän omassa pesässään aivan surkeassa jamassa, niin myös Suomi tyrkyttää naapureilleen asioita, jotka eivät itselläkään ole hoidossa. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon homot saavat näkyvyyttä kaupallisessa mediassa, vaan siitä millainen oikeus jokaisella ihmisellä on oikeasti elää niin kuin haluaa ja hyväksi tuntee. "Toisen vasemmiston" on ymmärrettävä, että ihminen on vapaa päättämään itse omasta elämästään. Vain silloin, kun ihminen pyrkii päättämään toistenkin elämistä, yhteiskunnalla on asiaan jotakin sanottavaa. "Suvaitseva" ja "liberaali" nyky-Suomi on täpösen täynnä rajoituksia, kieltoja, uhkailua, maanittelua, painostusta, keppejä, porkkanoita ja sovinnaisuussääntöjä sen tähden, että ihmiset eläisivät niin kuin kapitalistinen bisnestalous haluaa heidän elävän.

Eduskuntavaalien 2015 lähestyessä saamme läpikäydä näytelmän, jossa eduskunta yrittää säilyttää säätiömuotonsa ja estää oikeasti vasemmistolaisen vasemmiston läpimurron sisäänsä. Mutta jos (mieli tekisi sanoa: kun) se tapahtuu, eduskunta saa tottua kahden vasemmiston malliin – ja säätiömallin purkautumiseen.

Aäliöt äänestäjinä

Oleskelu kommunistien kojulla Tampereen Keskustorilla helmikuun ensimmäisenä maanantaina oli avartava kokemus. Kuten arvata saattoi, paikalle eksyi yhtä jos toistakin kulkijaa, joista monella oli sanottavaa. Tämä on tietysti hyvä asia. Tori on ollut jo Sokrateen aikana kansalaiskeskustelun paikka, ja aikamme hyväksi puoleksi täytyy lukea, että kansalaiskeskustelua ylipäänsä on. Täysin toinen asia sitten on keskustelun taso, toisin sanoen se, mitä sanottavaa näillä kulkijoilla oli.

Esimerkki 1: "Kyllä Soini on ainoa, jolla on näkemykset terveellä pohjalla. Soini, Soini. Soini vastustaa EU:ta! Soini, Soini, Soini." Jokainen meistä 'järjestäjien' puolesta läsnä olleista tiesi, ettei Timo Soini tai hänen puolueensa Perussuomalaiset vastusta Euroopan unionia. Niin on saattanut olla ennen, mutta puolueen nykyinen avoimesti julistettu politiikka kuuluu, että Suomen täytyy hyötyä EU:sta niin paljon kuin mahdollista. Epäilimme, että mikäli puhe olisi kääntynyt Natoon, mahdollisesti jopa ydinvoimaan, yllä siteerattu mies olisi väittänyt Soinin vastustavan niitäkin (mikä ei siis pidä yhtään enempää paikkaansa). Oma lukunsa oli fanaattinen mieltymys yhteen kultinomaiseen henkilöhahmoon. Ymmärtääkseni mies ei maininnut edes puolueen nimeä keskittyessään hokemaan sen puheenjohtajan nimeä.

Esimerkki 2: "Oletteko tehneet esityksen kansanedustajien palkanalennuksesta? Ette ole tehneet esitystä! Kyllä minä tiedän!" Tämä mies ei suuren tietonsa keskellä tiennyt (tai hoksannut), ettei kyseisenlaista esitystä voi tehdä, ellei ole eduskunnassa. Tällä perusteella voidaan syyttää sellaisen tekemättä jättämisestä, jonka tekemiseen ei ole missään vaiheessa annettu tilaisuutta.

Esimerkki 3: "Maahanmuuttaja ammuskeli baarissa eilen täällä Tampereella. 10 kuolonuhria! Mitäs siitä sanotte?" Yksi meistä sanoi "mistähän ne 10 uhria ilmestyivät". Itse olin niin hämmentynyt, etten saanut sanotuksi mitään, ennen kuin mies oli jo mennyt. Todistimme ilmeisesti urbaanin pikalegendan levittämistä. Oikeastihan Ale Barissa maahanmuuttaja ampui yhtä ihmistä, joka myös oli maahanmuuttaja ja ampujan vanha tuttu, eikä hänkään kuollut. Ase oli laiton ja ampuja on pidätetty. Auvisen Pekan ja Saaren Matin aseet olivat laillisia, herrat lailliset aseenomistajat itse supisuomalaisia ja todelliset, hieman Tampereen välikohtausta hienosyisemmät syyt analysoimatta.

Aina on ollut äänestäjinä ihmisiä, jotka eivät tiedä asioista mitään. Niin on myös näissä vaaleissa. Aiemmin tietämättömät ovat ymmärtäneet pitää suunsa supussa lukuun ottamatta kapakkaparkojen nurkkapöytiä. Tänä päivänä "poliittisen kulttuurin muutos" on tuonut ääliöt julistamaan sanaansa toreille. Pokassa on pitelemistä niillä, jotka ovat edes keskinkertaisesti perehtyneitä asioihin. Valtamedia ei kuitenkaan tue asioihin perehtymistä, ja helppo vuorovaikutus netissä takaa urbaanien pikalegendojen, henkilökultin ja perusteettomien syytösten levittäytymisen. Huvittunut hymy voi hyytyä sillä hetkellä, kun uraanikaivos ilmestyy mökkinaapuriksi tai maailmansota syttyy.