Suomessa on ihan sikana rahaa

Esitän aluksi lähtöfaktat. Ensimmäinen niistä kuuluu, että Suomessa on enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2015 bruttokansantuote henkeä kohti Suomessa oli 38 162 euroa. Se oli enemmän kuin edellisenä vuonna ja reilusti enemmän kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Jos inflaation vaikutus otetaan huomioon ja vähennetään, vuodet 2006–08 sekä 2010–13 pääsevät niukasti vuoden 2015 edelle, mutta esimerkiksi vuoden 2000 – jolloin elettiin selvää nousukautta – lukema oli vain 84,6 % vuodesta 2015 ja BKT jopa alle 69 %. Kuinkas ennen 1990-luvun lamaa? Jälleen Tilastokeskuksen mukaan viimeisenä lamaa edeltäneenä kasvuvuotena 1990 oli Suomen BKT henkeä kohti vain 18 252 euroa eli alle puolet vuoden 2015 lukemasta. Jos tästä taas miinustetaan inflaation vaikutus, vuonna 1990 päästään noin 60 prosenttiin vuodesta 2015. Todella: vuonna 2015 Suomen varallisuus oli suurta lamaa edeltäneen huippuvuoden 1990 lukemasta teoriassa 209 % ja käytännössäkin 148 %.

Toinen fakta on, että julkisen (politiikan ja valtamedian) keskustelun mukaan Suomessa on koko ajan entistä vähemmän rahaa julkisiin menoihin. Erityisesti sosiaalialan menot ovat jatkuvasti leikkausten kohteina. Toki samaan diskurssiin kuuluu väite, että nämä menot ovat nyky-Suomessa korkeammat kuin koskaan ennen. Loppuvaikutelma, ja usein myös leikkausten ensisijainen perustelu, kuuluu kuitenkin, että Suomen talous on nyt tiukilla ja siksi joudutaan leikkaamaan.

Kolmas fakta on, että nykysuomalainen yhteiskunta on varsin toisenlainen kuin menneinä kasvun ja edistysuskon vuosikymmeninä kuviteltiin. Näistä asioista on kirjoittanut oikein hyvin Pontus Purokuru artikkelissaan Tulevaisuus on peruttu. Nappaan omaan tekstiini muutamia Purokurun esittämiä pääkohtia: Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa (1966) ennusteltiin, että 2000-luvun Suomessa vain 10 % väestöstä tekee työtä ja perustulon taso työtätekemättömillä on nykyrahassa ilmaistuna noin 6000–7000 euroa kuukaudessa. Tästä Purokuru etenee Juha Sipilän madonlukujen kautta muistuttamaan Francis Fukuyaman "historian loppu" -käsityksestä (1992) ja Fredric Jamesonin toteamuksesta "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu" (2003).

Nämä tosiasiat tuntuvat olevan toisiinsa nähden ällistyttävässä ristiriidassa. On päivänselvää, että vuonna 1966 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuosikymmenen öljykriisistä ja Rooman klubin ennusteista – puhumattakaan Suomen taloudelle merkittävistä 1990-luvun käänteistä eli Neuvostoliiton romahduksesta ja maamme liittymisestä Euroopan unioniin. Näin ollen tuon ajan tulevaisuudenusko oli väistämättä katteetonta. Mutta jos Suomen tosiasiallinen ja käytännöllinen kansantuote olisi lisääntynyt vuosina 1990–2015 samaa tahtia kuin 1975–1990 (minä aikana varsinkin 1978–80 ja 1982–89 olivat huomattavia kasvukausia), tilanne ei olisi niin toisenlainen kuin faktoja vilkaisematta voisi kuvitella. Edelleen Tilastokeskuksen mukaan vuoden 1975 BKT miinus inflaatio oli 62,3 % vuoden 1990 vastaavasta lukemasta. Vuosivauhti on näin ollen hidastunut reilut 40 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään – eikä sinnepäinkään – miksi nykysuomalainen työtön saa rahaa käteen alle kymmenesosan, ja asumistuenkin huomioiden esimerkiksi Tampereella maksimissaan 12,5–15,3 prosenttia, vuoden 1966 optimistisista ennusteista.

Työttömät, opiskelijat, pieneläkkeensaajat ja muut varsinaisen työelämän ulkopuoliset ryhmät ovat nyky-Suomessa verraten suurikokoinen ryhmä. On myös helppo todeta, että heillä ei ole "enemmän rahaa kuin koskaan ennen". Lähes kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden varallisuus ei ole kasvanut koko yhteiskunnan tai keskimääräisen kansalaisen tahdissa, ollaan koko ajan halukkaita leikkaamaan. Näkemyksen tueksi esitellään omatekoisia iskulauseita kuten "kaikkien on osallistuttava talkoisiin". Kuka ei silti osallistu sinänsä tarpeettomiin talkoisiin? Ne, joita hallitus hyysää – kapitalistiluokka, yhteiskunnan hyväosaiset. Työttömiin kohdistetaan poliittisten leikkauspaineiden lisäksi valtamedian moraaliset paineet: elät meidän verovaroillamme, tulet kalliiksi yhteiskunnalle. Kuka on se "yhteiskunta", jolle me tulemme kalliiksi? Emmekö kuulu siihen itse? Lisäksi vanhenevaa väestöä vaaditaan pidentämään työuriaan, työviikkoa ehdotellaan pidennettäväksi ja tietysti palkatonta työtä teetetään koko ajan enemmän. Järjestelmä haluaa kerta kaikkiaan puristaa kaikki mehut irti kansalaisista, joilta media muistaa joka ainoa päivä viedä toivon poliittisesta ratkaisusta (kapitalismin lopusta) tulevaisuudessa.

Kun ihminen seurailee mediakeskustelua ja toisaalta elää itse työttömien, prekaarien ja opiskelijoiden keskuudessa, hänelle saattaa hyvinkin tulla vaikutelma, että Suomen talous on tiukilla ja talkoot ovat paikallaan. Mutta kun hän päätyy esimerkiksi halvalla nettilipulla Matkahuollon bussiin, joka ajaa Helsingistä Tampereelle suunnatessaan Vantaan lentoaseman kautta, hänen silmiinsä välähtää hämmentävä todellisuus. Pääkaupungin kehätiet, ulosmenoväylät ja lentoaseman seutu ovat täpösen täynnä yksityisen sektorin harmaanpuhuvia kolosseja, joissa käydään kauppaa joko asiakas- tai liikemiestasolla. Tiet ja niitä reunustavat pysäköintialueet ovat myös täpösen täynnä yksityisautoja, jotka ovat vielä 1990-luvunkin muistikuviin nähden suhteettoman isoja. Kolme neljästä vastaantulijasta saattaa ajaa farmariautolla tai citymaasturilla – yksin. Tällaisissa ympäristöissä näkyy se raha, jota nyky-Suomessa on oikeasti ihan sikana. Palvelut, joita farkku- tai citymaasturikuskit käyttävät, ovat ihmisen toimeentuloa ajatellen täysin sekundäärisiä, lähes tarpeettomia – joskin monia tuotteita mainostetaan ja piilomainostetaan välttämättömyyksinä, kuten viihde- ja viestintäelektroniikkaa: tavallisessa ylemmän keskiluokan kodissa voi olla oma läppäri jokaisella perheenjäsenellä, vähintään yksi tabletti ja enemmän kuin yksi älykännykkä per nenä. Fyysisiin tuotteisiin liittyvän bisneksen lisäksi runsaasti rahaa pyörii yhteiskunnalliselta tarpeellisuudeltaan täysin fiktiivisillä aloilla, kuten markkinoinnissa ja verkostoitumisessa. Kaikesta näihin Kehä 3 -piireihin kasautuneesta rahasta liikenisi järisyttäviä määriä yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon, jos Suomessa riittäisi poliittista tahtoa. Kaikkien leikkialojen työntekijöiden voitaisiin myös antaa vapautua työtehtävistään ja siirtyä joko nauttimaan oikeasti kattavasta perustulosta (aluksi vaikkapa 1000 €/kk + asumismenojen huomioiminen) tai yhteiskunnallisesti tärkeille aloille, joilla työtä yhä riittää ja joista ei enää tehokkuuden tai "talkoiden" nimissä tingittäisi.

Asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Ei tämäkään ole. Joitakin perusteesejä voin kuitenkin esittää: Suomessa on aivan hitosti rahaa, sitä riittäisi erittäin hyvin kaikkien yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon; työn ja varsinkin tarpeellisen työn käsitteet on kyseenalaistettava; kaikkien ei aina tarvitse tehdä työtä, eikä varsinkaan ihmisen toimeentulon perustarpeisiin liittymätöntä työtä; on rakennettava uusi tulevaisuus, jonka ei pidä perustua hyväosaisen kapitalistiluokan sanelemille arvoille, mitä varten on kumottava nämä arvot, niitä ylläpitävä valtamedia, niitä toteuttava hallitus sekä kapitalistinen järjestelmä.

Kohtaus tulevaisuuden Suomesta (toivottavasti ei toteudu)

"Poliisista päivää. Tulin ilmoittamaan, että asumuksenne on pystytetty laittomasti Tampereen Maanomistus Oy:n maille ja se täytyy purkaa. Jollette pura sitä itse ja roudaa rakennusmateriaaleja ynnä irtaimistoa johonkin lailliseen paikkaan, Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee toimenpiteen ja lasku siitä tulee teille."
"No päivää. Tiedän kyllä, että laitontahan tämä on, mutta minulla ei ole muutakaan paikkaa, mihin mennä."
"Kuinka niin? Kaupungissa on lukemattomia asuntoja tyhjillään."
"Ei minulla ole varaa ostaa asuntoa tai edes maksaa vuokraa."
"No menkää sitten töihin."
"Minä olen töissä. Palkan sijaan minulle maksetaan pelkkää sosiaalitukea, joka ei riitä asunnon ostoon tai vuokranmaksuun."
"No menkää sitten palkkatöihin."
"Palkkatöitä ei ole tarjolla. Voisitte siellä poliisissa tutustua yhteiskunnallisiin tilastoihin, ennen kuin tulette tänne köyhiä häätämään."
"Olemme tutustuneet ja tiedämme, että tälläkin hetkellä on Tampereen seudulla useita palkkatyöpaikkoja vapaana ja koko maassa vielä paljon enemmän."
"Juu, onhan muutama sellainen työpaikka, johon vaaditaan oma auto, sekä pari sellaista työpaikkaa, joihin minulla ei ole ammattiosaamista."
"No ostakaa sitten auto tai kouluttautukaa uuteen ammattiin."
"Luuletteko tosiaan, että ihmisellä, jolla ei ole varaa asunnon vuokranmaksuun, on varaa auton hankintaan ja ylläpitoon? Opintolainaakaan minulle ei myönnetä, koska on vanhoja velkoja, ja opintoraha lakkautettiin viisi vuotta sitten, kuten varmasti tiedätte. Eikä silläkään olisi tullut toimeen."
"No ryhtykää sitten yrittäjäksi."
"Mistäs kuvittelette minun pieraisevan alkupääoman yritykselleni?"
"En minä tiedä eikä minua kiinnosta. Myykää vaikka huumeita. Teidän on kuitenkin kerättävä kimpsunne ja kampsunne ja lähdettävä Tampereen Maanomistus Oy:n mailta."
"Minulla ei edelleenkään ole minne mennä."
"Maaseudulla on halvempia asuntoja. Niiden vuokranmaksuun sosiaalitukikin saattaa riittää."
"Mutta siellä ei ole töitä, ja ilman työtä ei saa tukea. Sitä paitsi, jos jostakin löytyisi töitä, minulle tulisi nykyisen työsuhteen keskeytyksestä karenssi enkä alkuun saisi mitään tukea."
"No asukaa sitten jonkun sukulaisen tai tuttavan luona, kunnes palkkatyö löytyy."
"Äiti ja isä ovat kuolleet, ja sisko asuu Kiinassa. Tuttuja tietysti on, mutta he asuvat samanlaisissa asumuksissa kuin minä tai niin pienissä yksiöissä, etteivät he kovin hyvin mahdu sinne itsekään."
"No matkustakaa sitten Kiinaan."
"Liftaamallako?"
"Kuulkaas, nyt minä alan saada tarpeekseni teidän näsäviisaudestanne. Tehkää vain niin kuin minä sanon ja laki määrää. Muuten Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee sen teidän puolestanne ja lasku tosiaan lähetetään teille."
"Mihin he aikovat sen laskun lähettää? Postiosoitetta ei ole nytkään ja..."
"Jos ette ole ilmoittanut sähköpostiosoitetta ja tilinumeroa viranomaisten tietoon, tehkää se välittömästi."
"Miten?"
"Se on helppo tehdä netissä."
"Mistä minä sen netin pieraisen?"
"Teillä näkyy olevan puhelin."
"Niin on, mutta ei nettiä. Ei ole varaa."
"Nettiin pääsee ihan kaikkialla. Kirjastoista, virastoista. Turha teidän on itsestänne mitään marttyyriä tehdä."
"Kaikki on maksullista. Kirjastokorttikin maksaa nyt, kun kirjastot on yksityistetty. Ja virastot on yksityistetty, ne verottavat minun netinkäyttöni suoraan sosiaalituesta. Lopputulemana käytän niin vähän nettiä, etten edes tiedä, onko minulla toimivaa sähköpostiosoitetta."
"Parempi nyt mennä kuuliaisesti sinne virastoon ja hankkia itsellenne sellainen."
"Tietääkseni se virasto, jossa olen joskus käynyt, on lakkautettu ja toiminnot siirretty Ideaparkiin, johon bussimatka maksaa 12 euroa yhteen suuntaan. Ja sille bussille on täältä yhdeksän kilometriä. Paikallisbussi menee reilun parin kilometrin päästä ja maksaa neljä euroa yhteen suuntaan. Minun täytyisi siis maksaa 32 euroa plus netinkäyttö ja kävellä viitisen kilsaa, tai maksaa 24 euroa plus netinkäyttö ja pyöräillä 18 kilsaa, tai maksaa netinkäyttö ja pyöräillä 53 kilsaa. Ei tule kauppoja."
"Tietää vaikeuksia, jollette tee työtä käskettyä."
"Päinvastoin. Laskua ei voi lähettää minulle ollenkaan, koska Pirkanmaan Purkutyö ei tiedä, mistä minut tavoittaa."
"Tehän olette töissä. Siinä tapauksessa teidät tavoittaa työpaikaltanne."
"Mutta eihän teillä ole hajuakaan, kuka minä olen. Voin sanoa olevani vaikka presidentti Justin Bieber. Käskekää vain lähettää laskuni Valkoiseen Taloon."
"Voimme tarvittaessa tutkia omaisuutenne ja etsiä identiteettikorttinne. Periaatteessa voimme tehdä sen vaikka heti, koska laittomaan asumukseen ei tarvita kotietsintälupaa."
"Siitä vain. Epäilen kuitenkin, herra konstaapeli, että se on tarpeetonta, koska kysymys taisi olla asunnon purkamisesta."
"Kuinka niin?"
"Luulisin, että Pirkanmaan Purkutyöltä ei löydy sellaista työntekijää, joka ei itse asuisi laittomasti. Se ei näet maksa työntekijöilleen palkkaa. Ja vaikka ihmiset on saatu tekemään kaikkia älyttömyyksiä, sitä minä en usko, että he ilmaiseksi jyräisivät nurin oman asuntonsa ja lähettäisivät laskun itselleen."
"Pirkanmaan Purkutyö Oy on kyllin viisas laittaakseen työntekijänsä purkamaan toistensa asunnot omiensa sijaan."
"Voisitte ennen toimenpiteisiin ryhtymistä googlata sanat 'työväen solidaarisuus'."
"Voisitte itse tulla jo pois sieltä 1900-luvulta."

Työttömät, yhteiskunnan pohjasakka

Viime vuonna kirjoitin kakkoskerroksen väestä, työttömistä pakollisessa infotilaisuudessa TE-toimiston toisen kerroksen kokoussalissa. Sen jälkeen työttömien asema on heikentynyt, ja niinpä elokuun 26. päivänä 2015 saatoimme vain haaveilla kaupungissa keskeisellä paikalla sijaitsevista TE-toimiston tiloista. Sen sijaan meidän pakollinen infotilaisuutemme oli dumpattu kauas Kalevaan, Linkosuon leipomo-kahvilan kellarisaliin. Parempaa metaforaa sille, mikä on työttömien asema nyky-yhteiskunnassa, on hankala etsiä.

Kuten arvata saattoi, pian meille aloitettiin typerryttävä lässytys. Luennoitsija – energinen, trimmattu naisihminen – käytti meille luusereille ilmauksia kuten "upea onnistumiskokemus", "voi tulla niitä onnistumistarinoita" ja "ne oli kovin innostuneita mun osaamisesta, mä tein niille töitä ilmaiseksi". Voi luoja. Mahdottomat asiat eivät olleet mahdottomia, vaan "haastavia" tai "työläitä", työvoima-alan työntekijän kohtaaminen oli nimeltään "vierihoitoa" ja yksi yleisemmistä verbeistä oli "speksata", jonka merkityksestä minulla ei ole hajuakaan. Tietenkään luennoitsija ei edes ollut TE-toimistosta vaan ostopalveluväkeä.

Niin kuin yhtä lailla saattoi arvata, työttömien joukosta nousi soraääniä. Hyvin pian luennoitsijaa muistutettiin, että jos meistä tulee parempia työnhakijoita, se ei luo uusia työpaikkoja, vaan jotkut toiset päätyvät meidän asemaamme tämmöisiin infotilaisuuksiin. Luennoitsijan näkemys tällaisesta ajattelutavasta oli kokonaisvaltaisen kielteinen. Hänen mukaansa "on paljon asioita, joille me ei voida mitään". Sen sijaan kukin voi (kliseisen individualistisesti ja amerikkalaisesti) tehdä jotakin omalle elämälleen. Muita ulottuvuuksia hän ei nähnyt eikä hyväksynyt. Olin itse palannut muutama päivä takaperin Helsingistä Joukkovoiman kymmentuhantisesta mielenosoituksesta, ja vaikka yksi suurkulkue ei asioita muuttanutkaan, on ilmiselvää, että yritän (ja tuhannet muut yrittävät) jatkossakin vaikuttaa asioihin minkä kykenemme. "Ei voida mitään" -asennoituminen ja sisäänpäin kääntyminen ovat vallanpitäjien kurjistavan politiikan hyväksyntää, mikä lienee myös työttömien infotilaisuuden luennoitsijan tarkoitus ja ihanne.

Kun luennoitsija oli oivaltanut, että jotkut salissa pitivät häntä työttömiin nähden parempiosaisena ja ylempiluokkaisena, hän tietysti kielsi tämän ja perusteli asian sillä, kuinka paljon energiaa ja ponnisteluja nykyinen asema on häneltä vaatinut. On vaikea löytää osuvampaa parempiosaisen ja ylempiluokkaisen aseman indikaattoria kuin tämä perustelu. Kun tuohtuneena tölväisin ääneen inhoavani kaikkea selviytymis- ja menestystarinapaskaa, se herätti työttömissä hymyjä ja hilpeyttä, mutta luennoitsijaan tölväisy tietysti sattui ja niinpä hän heitti peliin epämääräisen vastatölväisyn uhmaikäisistä lapsistaan. Yhteiskunnan pohjasakan uhma ei siis ole hänelle vakavasti otettavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaan pelkkä matala kehitysvaihe, josta voi individualistisen selviytymisen ja menestyksen kautta päästä luomaan uusia uljaita onnistumistarinoita. Samaa ylenkatsetta viestii puhe "vierihoidosta": kun työttömät eivät tykkää asioida netissä tai puhelimitse vaan haluavat kohdata palvelutyöntekijän inhimillisesti naamatusten (mikä aiemmin oli yleisenä käytäntönä), se on pelkkää työttömyyteen sairastuneen "potilaan" terapiaa.

Meitä työttömiä täytyy siis vain kannustaa, rohkaista, kitkeä vahingolliset yhteiskunnalliset ajattelumallit ja välillä heiluttaa hiukan keppiä, kun porkkanat on syöty hallintoportaassa. Kyllä se siitä – ja maailma pelastuu! Vai kuinka onkaan? Samaan aikaan TE-toimiston avoimien työpaikkojen sivulta voi löytää "työpaikkoja", jotka eivät tarjoa työntekijälle oikeasti palkkaa vaan "työssäoppimista" ja kehtaavat vaatia opetettavalta vähintään vuoden työkokemusta. Työnantajille tarjotaan kädestä pitäen mahdollisuudet kusettaa työvoimaa yhteiskunnan tuella. Tämä tietysti tulee halvaksi työnantajille, mutta kalliiksi yhteiskunnalle, sillä Kela maksaa näiden kvasi-työssäkäyvien työttömyys- ja kulukorvaukset. Asia tuntuu järjenvastaiselta, mutta lisäjärkeä tuo sen oivaltaminen, että perskekohallitus edustaa työnantajia eikä yhteiskuntaa. Se tekee ensisijaisesti luokkapolitiikkaa eikä yhteiskuntapolitiikkaa. Itse asiassa vanhat valtiolliset järjestelmät ovat hallituksen ja virkamiesten papereissa alasajettavia sosialistisia rakenteita, jotka halutaan tietoisesti tuhota ajamalla ne muka liian kalliiksi ylläpitää, ja niinpä tähtäimessä on vastikkeettoman työttömyysturvan lakkauttaminen. Jos työttömyystukea ei saisi ilman, että on töissä, se ei enää olisi työttömyystukea vaan uusi fasistinen matalapalkka halpatyövoimaksi muuttuneelle yhteiskunnan pohjasakalle.

On paljon asioita, joille meidän täytyy voida jotakin.

Tämä ei ole lässytystä eikä uhmailua, vaan vallankumouksen lähtölaukaus.

Vaaliohjelmani 2015

En ole koskaan ollut ehdolla missään vaaleissa, enkä toivottavasti tule olemaan. Ehdokkaaksi on kuitenkin kyselty. Asialle ovat vuorollaan ehättäneet ainakin kommarit, vassarit ja vihreät. Aina olen vastannut ei, sillä mikään puolue ei ole koskaan esittänyt haluamaani vaaliohjelmaa. Tästäkin syystä tuntuu käsittämättömältä se naivismi, jota puoluejengit omiaan kohtaan esittävät kaduilla ja sosiaalisessa mediassa.

Äänestin jo ennakkoäänestyksessä SKP:n ehdokasta, sillä puolueen vaaliohjelmassa on minun silmääni luultavasti vähiten puutteita ja virheitä. Silti niitä on silläkin. Hyvä vaaliohjelma on myös vasemmistoliitolla, vaan ei täydellinen, ja lisäksi vas-liitto tapaa korruptoida politiikkansa aina vaalien jälkeen. STP:n ja KTP:n ohjelmiin en ole edes tutustunut, sillä niillä ei ole vaalipiirissäni varteenotettavia ehdokkaita. Ainoa STP:n ehdokas on sentään SKP:n kanssa vaaliliitossa, KTP:n kaksi ehdokasta ei. Varsinaisten vasemmistopuolueiden ohella itsenäisyyspuolue on esittänyt sellaisia teesejä ja yleistä meininkiä, joihin ihan mielelläni yhdyn.

Seuraavassa listaan niitä asioita, joita kannattamani puolueen (tai ehdokkaan) mielestäni pitäisi ohjelmassaan esittää. Tällaisen politiikan, ja Suomen, minä haluan.

Taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen tasa-arvo on keskeinen tavoite. Tulo- ja varallisuuseroja on Suomessa tasattava, ja missä laajamittainen verouudistus saisi aikaan hyvää, työn kokonaisvaltainen yhteiskunnallistaminen (sosialisointi) tekisi vielä parempaa. Sekä köyhyydestä että rikkaudesta tulisi päästä eroon. Köyhyyden moninaiset ongelmat myöntää ainakin poliittinen vasemmisto, mutta ekologisessa mielessä rikkaus on vielä pahempi ongelma. Sen lisäksi tasa-arvo on itsessään arvo: ihmisten ei kuulu sukupolvesta toiseen olla eriarvoisessa asemassa jo lähtökohtaisesti. Talous ei tietysti ole ainoa suomalaisia eriarvoistava tekijä. Tietyissä piireissä nykyään muodikkaat antifeministit voivat levittää hevonkukkuaan, mutta naiset ovat yhä arvoasteikossa miesten alapuolella. Pääasiassa sama ihmisryhmä kieltää myös valitettavan tosiasian, että maahanmuuttajilla on edelleen heikommat elämän edellytykset kuin kantasuomalaisilla. Lisäksi nuoret ja vanhukset ovat hieman toisen luokan kansalaisia verrattuna keski-ikäisiin. Maaseudulla ja metsälähiöissä asuvilla ei yleisesti ole yhtä hyvää sosiaalista ja kulttuurista asemaa kuin kantakaupunkilaisilla. Uutena ilmiönä on havaittavissa, että kaupallisen median ylläpitämistä kapeista ulkonäköihanteista poikkeavien ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen asema on heikompi kuin niihin soveltuvien. Poliittisella tasa-arvolla tarkoitan sitä, ettei Suomessa pitäisi olla ihmisryhmiä, joiden ääni ei kuulu yhteiskunnan päätöksenteossa. Niitä kuitenkin on. Kaikki nämä eriarvoisuusongelmat on pyrittävä pikimmiten poistamaan.

On myös muistettava, että luonto on koko ajan täysin sorretussa asemassa yhteiskunnassa. Mikään ei kerro sitä totuutta selkeämmin kuin tapaus Talvivaara, jonka edessä vihreätkin ovat olleet voimattomia/saamattomia (yliviivaa tarpeeton). Kaivostoiminta tarvitsee uutta tiukkaa säännöstelyä ja kaivosvaltaukset pikaista kiistämistä. Kaikenlainen luonnon ja luontoelementtien tuhoaminen ja riisto talouden tai edes työllisyyden nimissä on pysäytettävä. Lisäksi talouskasvun vaatimus ylipäänsä on epäekologinen, sillä elämme yli varojen jo nykyään. Lamasta huolimatta Suomessa on suorastaan liikaa rahaa; pelkkä varallisuuden entistä tasa-arvoisempi jako voisi poistaa köyhyysongelman ja saman tien myös rikkausongelman. Kulutusta on hillittävä, ja tämä pätee myös energiankulutukseen. Hillitsemispainetta ei kuitenkaan pidä kohdistaa ensisijaisesti tavallisiin kansalaisiin, vaan energiaa sumeilematta ylikuluttavaan bisnekseen sekä mm. liikenteeseen. Tosin porvariluokka tuhlailee energiaa ylisuuriin asumuksiin ja autoihin. Sen ongelman ratkaisisi yläluokan köyhtyminen: kun rahaa ei enää olekaan ylenpalttisesti, saamme nähdä tuhansien isojen omakotitalojen muuttuvan pari-, pienkerros- tai yhteisötaloiksi. Energia on tuotettava uusiutuvilla niin täydellisesti kuin voidaan. Fossiilisista polttoaineista (turve mukaan lukien) on asteittain luovuttava, emmekä voi hyväksyä ydinvoiman riskejä. Nykyinen vesivoimakapasiteetti on toistaiseksi hyvä. Aurinko, tuuli, maalämpö, muut luonnonresurssit sekä jätteet on otettava käyttöön entistä moninkertaisesti tehokkaammin.

Työstä on jauhettu näiden vaalien ohjelmissa aivan loputtomiin. Valtaosa siitä on ollut valitettavan ilmanaikuista. Kommunistit sentään ovat vaatineet työpäivän lyhentämistä kuusituntiseksi. Tässä olen samoilla linjoilla. Työtä riittäisi entistä useammalle, ja työssäkäyville jäisi aikaa ja voimia muuhunkin elämään. Sen sijaan vaatimuksen jatko "ansiotasoa alentamatta" ei saa minun tukeani. Varsinaisia matalapalkka-aloja (ja ulkomailta rekrytoitua tilapäistä halpatyövoimaa, jonka käyttö on hylättävä) lukuun ottamatta suomalaisille maksetaan liian isoa palkkaa. Se lisää koko ajan paineita siirtää työtä ulkomaille, ja sen takia myös Suomessa valmistetut tuotteet ovat sekä meille että muille automaattisesti ylihintaisia. Lisäksi politiikan tulisi pyrkiä siihen, että työn fyysinen ja psyykkinen vaativuus nostavat palkkatasoa ja vientiteollisuuden lonkerot eivät. "Siisti sisätyö" voisi aivan hyvin tarkoittaa keskitasoa alempaa palkkaa. Palkkaeroja olisi kuitenkin tuntuvasti supistettava. Perustulo on ihan hyvä idea, mutta sitä ei mielestäni kuulu maksaa ihmisille, joilla on tarpeeksi muitakin tuloja. Ehkä siksi kommunistien käyttämä perusturvan käsite sopii tähän malliin paremmin. Perusturva olisi säädettävä tasolle, joka ei tehosta kulutusta eikä palkankorotuspaineita, mutta varmistaa ihmisten toimeentulon. Sen kanssa käsi kädessä kulkisi uudelleen käyttöön otettava vuokrasääntely. Lisäksi työn käsite olisi määriteltävä uudelleen. On parempi, että ihmiselle maksetaan siitä mitä hän tekee, kuin että hänelle maksetaan nimenomaan siitä ettei hän tee mitään (ja hakee sellaista työtä, mitä järjestelmä haluaa hänen hakevan).

Ihmisten hyvinvointia pitäisi ajatella kokonaisvaltaisesti. Ei riitä, että yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelut muodollisesti säilytetään. Niiden täytyisi olla oikeasti saatavilla kaikille ihmisille ilman lisäkuluja, asiakkaille pitäisi olla aikaa, ja ylipäänsä ihmisten täytyisi saada yhteiskunnalta välittämistä ja huolenpitoa. Tämä ei saa tarkoittaa kyttäystä ja patistelua. Kukin täysi-ikäinen kansalainen eläköön niin kuin lystää, ja kun hän itse tarvitsee apua, hänen täytyy saada sitä. Tähän järjestelmän pitäisi tähdätä. Ketään ei saisi syyllistää yhteiskunnan palvelujen käytöstä, sillä niillä on poliittista itseisarvoa. Talousluvut on korvattava onnellisuusluvuilla. Terveys on tietysti tärkeä asia, mutta yhtä oleellista on, että sairaallakin on täysi ihmisarvo. Ihmisen hyvinvoinnin kokonaisvaltainen ymmärtäminen tarkoittaa myös, että terveyden- ja sairaanhoidossa siirrytään lääkkeiden tuputuksesta yhä enemmän terapeuttisten menetelmien ja nk. vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttöön ja hyväksyntään. Lääketeollisuuden lonkerot järjestelmän sisällä on sahattava poikki. Kotimainen lääketuotanto olisikin yhteiskunnallistettava ja alistettava kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin filosofialle. Mitä vanhusten, vammaisten ja lasten hoitoon tulee, Suomessa pitäisi sekä säilyttää yhteiskunnalliset hoitoinsituutiot (ja kehittää niitä) että antaa täydet mahdollisuudet hoitaa kotona. Yhden yhteiskunnallisen diskurssin ei kuulu kieltää toisia toteutumasta silloin, kun kaikki varsinaiset asianomaiset niin haluavat.

Lääke- ja terveysbisneksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hyvinvointiyhteiskunnan kanssa. (Pidän parempana puhua hyvinvointiyhteiskunnasta kuin hyvinvointivaltiosta, sillä valtiosta tulee mieleen lähinnä koneisto – yhteiskunta taas olemme me.) Oman ohjelmani mukainen hyvä yhteiskunta tarjoaisi kaikki oleelliset palvelut itse. Näihin kuuluu myös se, mitä ei missään Suomen historian vaiheessa ole edes yritetty yhteiskunnallistaa, eli vähittäiskauppa. Yhteiskunnan olisi kerta kaikkiaan tarjottava ihmisille peruspalvelut siellä, missä he asuvat tai majailevat. Asuminen ja majaileminen olisi tietysti niin ikään syytä järjestää yhteiskunnallisesti – enemmän, halvempia ja moninaisempia vuokra-asuntoja – ja joukkoliikenne, joka veisi ihmisen kotiinsa tai kotoaan palvelujen pariin, missä ne ikinä sijaitsevatkin, järjestyy myös parhaiten yhteiskunnalliselta perustalta. Alas voittoa tuottava VR – tilalle uusi, puoli-ilmainen, liki jokaisen tavoitettavissa oleva raideliikenne, jonka otsikkona voisi toimia vaikka huippuinnovatiivinen Valtionrautatiet. (Tästä nimestä ei sitten makseta konsulteille killinkiäkään! Yksityisten konsulttien käyttö julkisella puolella olisi muuten lakkautettava.) Hinnoittelujärjestelmästä, jossa ostajat kilpailevat toisiaan vastaan, on joukkoliikenteessä päästävä eroon. Ylipäänsä kilpailuperiaatetta täytyisi yhteiskunnassa kaventaa ja mahdollisimman paljon karttaa. Hyvä suunnittelu on aina parempi kuin typerä kilpailu.

Yllä esitetyt ideat vaatisivat yhteiskunnan kokonaisvaltaista muuttamista. Siihen kuuluisi edelleen myös pyrkimys elintarvikeomavaraisuuteen sekä valtakunnallisella, alueellisella että jopa paikallisella tasolla. Lähtökohtaisesti kaiken, mitä syömme, pitäisi olla lähellä tuotettua, luonnonmukaista ja mieluiten lisäaineetonta. Tietenkään ei riisiä, etelän hedelmiä, viiniä ynnä muuta voi eikä kannata kasvattaa väkipakolla kotiseudulla, vaan jonkin verran on ostettava ulkomailta. Jos ostot tekisi aina yhteiskunnallinen organisaatio, sen olisi helppo vaatia reilun kaupan periaatteita ja geenimuuntelemattomuutta. Tällaiset sosialistiset periaatteet ovat aivan omaa luokkaansa ekologisesti ja myös ekonomisesti: nykyinen riippuvuus kansainvälisistä markkinoista on isolta osin syynä siihen, ettei yllä esittämiäni uudistuksia voida soveltaa vallitsevaan järjestelmään ilman tolkutonta velkasyöveriä. Euroopan unioni ei hyväksy jäsenmaansa irtautumista kansainvälisistä markkinoista ja omasta keskitetystä sääntelystään, ja siksi EU:lle täytynee jättää hellät hyvästit. Samalla jättäisimme hyvästit läntiselle bisnesimperialismille, jonka poliittisiin tavoitteisiin koko ajan sitoudumme, vaikka varsin harva sitä haluaa.

Nyt päästiin ulkopolitiikkaan. Kaksi sanaa: TTIP ja Nato. "Vapaakauppasopimukseksi" virheellisesti nimitetty TTIP olisi yhtä kuin suurbisneksen tyrannialupa eli luopuminen demokraattisesta järjestelmästä (tai sen rippeistä). Sen vuoksi sitä virhettä ei kuulu tehdä tai edes harkita. Nato-jäsenyyttä ei tietenkään ole paikallaan hakea, vaan päinvastoin luopua nykyisestäkin Nato-yhteistyöstä. Suomen kaltaisen maan ei missään tapauksessa pidä pyllistää Natoa vihollisenaan pitävälle – ja Naton vihollisenaan pitämälle – naapurimaalleen Venäjälle, jonka kanssa ystävyys ja kumppanuus sen sijaan toisivat valtavia lisämahdollisuuksia. En fanita Vladimir Putinia, mutta hänestä ja nyky-Venäjästä levitetään suurbisnestä mielistelevässä ja Natoa fanittavassa valtamediassa tolkutonta skeidaa. Lisäksi, missä Putinin Venäjä onkin ehkä esittänyt kovia autoritäärisiä otteita, USA ja Nato ovat harrastaneet samaa paljon pahemmin. On parempi diilata Venäjän kanssa kuin sellaisten roisto-organisaatioiden. Suomen ulkopoliittinen asema on oikein hyvä idän ja lännen välissä sitoutumatta liikaa kumpaankaan. Hyvät suhteet Pohjolan maihin ja ihan erityisesti Ruotsiin ovat tietysti plussaa. Suomen valtio voisi myös oikein hyvin toimia välittäjänä Venäjän sekä Pohjolan ja Itämeren maiden poliittisten näkemysten välillä. Parhaassa lykyssä voisimme luottaa hyviin naapurisuhteisiin niin täydellisesti, että voisimme käynnistää omakohtaisen aseistariisunnan ilman sotilasliittoja ja purkaa asevelvollisuusjärjestelmän ilman palkka-armeijaa. Peace!

Takuulla jonkun mielestä kaikki tässä tekstissä esitetyt tavoitteet ovat epärealistista puppua, ja juuri siksi on ymmärrettävää, ettei mikään puolue aja tällaista vaaliohjelmaa. Tiedätkö mitä? Juuri siksi tällaiset uudistukset eivät osittainkaan toteudu tai ole edes tapetilla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Suomeen tarvittaisiin nyt pikimmiten sellainen vasemmisto, joka uskaltaa vaatia "mahdottomina" pidettyjä parannuksia, joka luo oman keskustelunsa ja diskurssinsa, joka esittää politiikkaan uskonsa menettäville ihmisille todellisen vaihtoehdon lamaannuttavalle nykymenolle. Usko tai älä, mutta avaimet muutokseen ovat yhä meidän käsissämme. Kovin kauan ne eivät ole, jos nykymeno jatkuu. On toimittava nyt; on ajateltava nyt; on unelmoitava nyt.

Miksi mikään ei toimi?

Ylikansallinen markkinajätti myy valmistamansa teknisen laitteen suomalaiseen kotiin. Aluksi kuluttaja on mielissään, koska laite on kätevä ja monipuolinen käyttää. Pian laitteessa kuitenkin ilmenee vika, myöhemmin toinen ja lopulta laite lakkaa toimimasta ihan tykkänään. Kuluttaja on raivoissaan ja epäilee saaneensa maanantaikappaleen. Asiaa selviteltyään hän saa tietää, että tällaiset viat ovat yleisiä ja tyypillisiä. Missä vastaava laite kesti ennen kymmenen vuotta tai kymmeniä vuosia, nykyään uuden voi varautua hankkimaan jopa kerran vuodessa. Laitteiden hinnat ovat kyllä pudonneet, mutta yhtälö on silti kuluttajalle epäedullinen.

Miksi ja miten on käynyt näin? Ensiksikin ylikansallinen markkinajätti hommaa työntekijät ja työtilat jostakin halvan työvoiman maasta (tai kilpailuttaa työn ja saa halvimman tarjouksen halvan työvoiman maasta). Suomessa monesti ajatellaan, että bangladeshiläinen työvoima on huonompaa kuin kotimainen. Tämä sinänsä tuskin pitää paikkaansa. Työt teetetään kuitenkin usein kiireellä, matalalla palkalla ja kehnoissa työoloissa, mikä saattaa vaikuttaa työn laatuun. Työn lisäksi ylikansallinen markkinajätti on hommannut kaiken muunkin halvimmasta lähteestä. Laitteen osat, jotka ovat perinteisesti olleet metallia, saattavat olla helpommin hajoavaa muovia. Lisäksi laitteissa käytetty metalli on halvimmalla saatua seosta, joka ei kestä. Muoveissakin on samalla lailla eroja kalliimman hyväksi. Kuluttajalle myyty kompaktiuden ihanne voi myös kätkeä taakseen tosiseikan, että laitteessa on helpommin katkeavia ohuita osia – ja ylikansallinen markkinajätti myy pientä ja taskuunmahtuvaa ensisijaisesti säästääkseen raaka-ainekuluissa. Kaikki ylikansallisen markkinajätin valmistamassa laitteessa on ns. sutta ja sekundaa. Lisäksi tuote on todennäköisesti sysätty markkinoille ennen kuin sen tekniset toiminnot on todella kehitetty valmiiksi. Onhan markkina-asema pitänyt varmistaa. Kuluttaja saa siis tietämättään käyttöönsä beta-version.

Edelleen on todennäköistä, että kun kuluttaja toimittaa laitteensa korjattavaksi, hän joutuu odottamaan korjausta viikkoja tai kuukausia, sillä ylikansallinen markkinajätti on kulujensa säästämiseksi keskittänyt laitteiden korjaukset yhteen keskeiseen maahan. Näin ollen aikaa vie korjauksen lisäksi myös laitteen lähettäminen paikasta toiseen ja takaisin. Huonossa lykyssä laitteeseen tarvitaan myös jotakin pikkuosaa, jota ei saa sen enempää Suomesta kuin korjauspaikasta, sillä näiden pikkuosien tuotanto on keskitetty toiselle puolelle maapalloa. Ja taas kuluu aikaa ja tupakkia. Kaikesta tästä tuohtuneena kuluttaja saattaa hankkia seuraavaksi toisen ylikansallisen markkinajätin tuotteen, kostaakseen ensimmäiselle markkinajätille, mutta joutuukin ojasta allikkoon. Toinen ylikansallinen markkinajätti nimittäin toimii aivan samojen periaatteiden mukaan ja jokin ketjun osanen saattaa klikata vielä pahemmin kuin ensimmäisellä.

Samaan aikaan toinen kuluttaja ostaa suomalaisesta marketista supisuomalaisen tekstiilin. Näin hän tuotemerkin perusteella kuvittelee. Ostopäätöksen ja kaupan jälkeen yllätys ja närkästys seuraavat toisiaan. Tekstiili ei olekaan suomalainen, vaan valmistettu Turkissa. Kuluttaja on kiusaantunut luultuaan suosivansa kotimaista, mutta ymmärtää sen verran, ettei laatu sinänsä riipu nykyään valmistusmaasta. Sitä ikävämpää on, että jo muutamien käyttökertojen jälkeen tekstiili on kulunut puhki tai vähintään jokin sauma on auennut. Vaikka jälleen työntekijöiden palkat, työtahti ja työolot voivat vaikuttaa lopputulokseen negatiivisesti, ei työvoima sinänsä ole ammattitaidotonta vaan ongelma on suomalaisen valmistuttajan toimintaperiaatteissa. Kaikki on näet hankittu halvimmasta lähteestä. Halpa lanka on huonolaatuista ja katkeilee helposti. Neuleet on neulottu kiireellä halvoista langoista. Huonolaatuiset teollisuusompelukoneet, jotka on valmistettu saman laadunsäästöperiaatteen mukaan, sylttäävät lankaa ja jättävät saumoihin huomaamattomia virhekohtia, joista ne lähtevät purkautumaan. Myös logistiikkapuoli on kilpailutettu halvimman hyväksi, ja heiveröiset tekstiilit saattavat kärsiä kiireisestä ja piittaamattomasta kuljetuksesta sekä huonosta varastoinnista.

Harmeja on muillakin kuluttajilla. Huonekalut eivät kestä, laatikot hajoilevat oletettua nopeammin ja perusteellisemmin, polkupyörä on puolessa vuodessa vanha kitisevä rakkine, valokuva putoaa kehyksistään ja kastuu pilalle lattialla, johon on valunut vettä vuotavasta kastelukannusta. Kaikki ne on samasta syystä valmistettu huonosti. Hienossa uudessa kodissa ilmenee kosteusvaurio, sillä yhtäältä se on eristetty halvoilla ja liian tiiviillä muovieristeillä, mistä kosteus ei luontaisesti pääse ulos; toisaalta talossa voi olla rakennevikoja, sillä kaikki insinöörisuunnittelusta kirvesmiestaitoon on kilpailutettu halvimman eduksi. Elintarvikkeesta löytyy hevosen-, aasin- tai puhvelinlihaa, sillä sitä on liikkunut halvalla siinä kehitysmaaympäristössä, missä länsimainen valmistuttaja on elintarvikkeensa teettänyt. Ja totta kai kallis korvataan halvalla, kun siihen vain on tilaisuus, sillä kaikesta on säästettävä. Laktoosittomille elintarvikkeille on monissa maissa laajat markkinat, joten niitä on saatavilla entistä paremmin, mutta vastineeksi laktoosia ilmaantuu lisäaineena tuotteisiin, joissa ei luontaisesti tarvita lainkaan maidonainesosia. Tämä johtuu siitä, että eristettyä laktoosia saa markkinoilta hylkytuotteena halvemmalla kuin muita makuaineita. Kuluttajan suolistoparka saa kyytiä. Lisäaineita on elintarvikkeissa sitä enemmän, mitä halvemmalla elintarvike on valmistettu, sillä lisäaineet ovat halvempia kuin varsinaiset valmistusaineet. Kuluttajan terveysparka saa kyytiä.

Miksi näin tapahtuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Miksi laatu huononee, vaikka teknologiat kehittyvät? Miksi tuotteisiin ilmaantuu haittatekijöitä, joista ei ole ennen ollut hajuakaan? Kaikki on yksinkertaista. Teollisuus valmistaa ja valmistuttaa kaiken halvimmalla, sillä se haluaa pärjätä ylikuormitetuilla markkinoilla ja kääriä mahdollisimman suuret voitot linnoissaan ja kartanoissaan istuvan sikariportaansa taskuun. Halvat tuotteet ovat tietysti kuluttajalle houkuttelevampia kuin kalliit. Lisäksi uusi (esim. puolivalmis tekninen ohjelmisto) on houkuttelevampaa kuin vanha. Mielikuvilla markkinoituja merkkituotteita, joita sijoitellaan auliisti tv-ohjelmiin, Hollywood-elokuviin ja julkkisten ylle, saatetaan kyllä myydä suuria määriä suurella hinnalla, mutta kuvitelma niiden paremmasta laadusta on harhaa. Kuljetus ja varastointi saatetaan hoitaa ulkonäköjen varjelemiseksi hieman huolellisemmin, mutta raaka-aineet ja yleiset työperiaatteet ovat samoja.

Järjestelmä, joka ei ainoastaan hyväksy vaan vaatii yllä kuvailtuja toimintaperiaatteita, on nimeltään kapitalismi. Sanan runko-osa, 'kapital', tarkoittaa pääomaa; kapitalismi on siis pääoman äärimmäiseen kasvuun tähtäävä ideologia. Nämä pääomat eivät kulkeudu tasaisesti kaikille työn osapuolille, vaan kasautuvat huipulle, sillä huipulta käsin säädetään, kuinka paljon eli vähän voidaan rahaa käyttää alempiin tasoihin eli työntekijöiden palkkoihin, työtiloihin ja -välineisiin, raaka-aineisiin sekä kokonaisprosessiin liittyviin ostopalveluihin. Nyt 2000-luvulla suuren bisneksen johtajat ovat rikkaampia kuin koskaan ennen. Vaikka kapitalismi on saavuttanut nykyisen äärimuotonsa nimenomaan äärimmilleen viedyn yksityistämisen ja yksityissektorin glorifioinnin aikakaudella, se ei ole täysin riippuvainen edes omistusmuodosta: jokainen oikeistolainen, joka pilkkaa taannoisten "sosialistimaiden" huonosti tehtyjä tuotteita, pilkkaa itse asiassa valtiokapitalismia.

Kapitalismi ja rahavalta ovat todellisia vihollisia, joita vastaan tiedostavien ihmisten on käytävä taistelua. Sitä taistelua ei käydä asein. (Itse asiassa kapitalismi eli sotateollisuus hyötyy aina, kun jossakin paukutellaan panoksia ja kalistellaan sapeleita.) Yhtäältä voimme kieltäytyä kulutustuotteista laajamittaisesti ja luoda niille taloudellisesti tuottamattomia vastineita. Toiseksi voimme käydä informaatiotaistelua kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Tämän taistelun välineitä ovat media ja ihmisten kohtaaminen. Kolmas taistelurintama on poliittinen. Yksikään valtapuolue ei auta meitä siinä. Meidän on luotava kaikkien antikapitalistien yhteisrintama ja varmistettava vielä sen sisälläkin, ettei pirulle anneta enää pikkusormen puolikastakaan. Vain tällä tavoin on mahdollista keikauttaa suuren bisneksen johtajien valtaistuimet, tarjota työntekijöille riittävää palkkaa ja ihmisarvoisia työoloja, antaa ihmiselle kuluttajuuden sijaan ihmisarvo ja tarjota hänelle krääsän sijaan oikeasti tarpeellisia tarvikkeita, jotka toimivat ja joihin hänellä – ja maapallolla – on kaiken lisäksi varaa.

"Työlöys" ja "kansanterous"

Tiedämme jokseenkin, mitä Talvivaarassa tapahtui alkaen (virallisesti) marraskuun alkupäivistä tai (todennäköisesti) jo lokakuun jälkipuolelta. Me kriittiset tiesimme jo paljon ennen akuuttia katastrofia jotain siitä, kuinka Talvivaara vaikuttaa luonnossa ja mikä uhka se on luonnolle. Ihan varmasti tiedämme kaikki, ettei Talvivaaran kaivosta ole suljettu eikä kynnetön ympäristöhallinto mahtanut yhtiölle yhtään mitään. Ja Perästä on kuulunut.

Miksi näin kävi? Talvivaaran piti olla pelastus Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, ja koko kaivosalasta odotettiin – itsensä presidentti Niinistön sanoin – Suomen "uutta Nokiaa". Eikä siinä vielä kaikki: jotkut pitävät Talvivaaraa edelleen pelastuksena Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, varmaan kaivosalaakin uutena Nokiana. Me punaiset ja vihreät hihhulit voimme sanoa haluamamme somessa ja mielenosoituksissa – Suomihan on "tunnetusti" "vapaa" "maa" – mutta käytännössä asialla ei näyttäisi olevan paljon painoarvoa. Eniten arvoa on rahalla, jolla Talvivaaraakin tietysti pyöritetään.

Mistä lähtien työllisyys on alkanut tarkoittaa samaa kuin talous? Kaivosten sanotaan tuovan työllisyyttä, kun pitäisi sanoa, että ne tuovat rahaa. Ydinvoimalahankkeita on perusteltu niin ikään työllisyydellä. Pyhäjoki hinkui ja vinkui itselleen kuudetta ydinvoimalaa, ja ainakin nimellisesti sai sen. Ulkomainen raha kuitenkin vetäytyi hankkeesta, joka saattaa näin ollen kariutua. Money talks. Tiedämme myös Olkiluodon loputtomiin venyneestä, sikakalliista ja juridis-eettisesti kyseenalaisesta ydinvoimalaprojektista, että rakennustyöntekijät ynnä muut on värvätty ulkomailta. Näin ollen ainakaan voimalan rakennustyö ei juuri työllistäisi paikallisia. Rahaa se kyllä voisi tuoda Pyhäjoelle. Työllisyyttä käytetään selvästi talouden kauniimpana nimenä. (Valmis ydinvoimala työllistäisi toki parisensataa ihmistä, ja heistä hyvinkin moni voisi olla suomalainen ja asua Pohjois-Pohjanmaalla.)

Työ ja työllisyys kuuluvat niihin mahtisanoihin, joita ei Suomessa hevillä kyseenalaisteta. Kuten tämä Twitter-keskustelu ilmentää, punavihreässäkin leirissä nähdään "työmoraali" helpommin positiivisena määreenä kuin osana kapitalistista riistomekanismia, jolla ihmiset saadaan paiskimaan mahdollisimman paljon duunia. Ellei ajatella näennäisluterilaisia syitä, miksi ihmisten täytyy paiskia niin paljon töitä? Tietysti tuottavuuden tähden. Mikä tuottavuus? Tietysti taloudellinen tuottavuus. Käytännössä kaikki työhön ja työllisyyteen liittyvät käsitteet yhdistyvät keskusteluun taloudesta, rahan virtaamisesta koko maahan tai jollekin tietylle seudulle. Ja kuten me syvällisemmin kapitalismikriittiset ihmiset tiedämme, tämäkin on hämäystä: käytännössä rahat virtaavat vain kapitalistien taskuihin, jotka yhä useammin sijaitsevat fyysisesti jossain aivan muualla kuin Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla tai edes Suomessa.

Työn paiskintaa ehkäisee tietysti moni muukin syy kuin työttömyys. Yksi niistä on alkoholismin turmio, josta onkin viime aikoina kuullut yhä useammin Turmiolan Tommi -henkistä propagandaa, puhuttuna muun muassa ministeri Maria Guzenviinaan... anteeksi Guzenina-Richardsonin suulla. Hänhän kaivoi hiljattain jostain historian roskatunkioilta esiin ajatuksen oluen laimentamisesta. Kulttuuri- ja sivistysmaa Suomi ei luonnollisesti edes yritä olla, paitsi jos Marialla on hieman vinksahtanut käsitys kulttuurista ja sivistyksestä, mutta ministeri perusteleekin aikeita kansanterveydellä. Tämä puolestaan jälleen tarkoittaa samaa kuin (kansan)talous. (Sana "kansantalous" tarkoittaa siis käytännössä samaa kuin kapitalistien taskujen täyteysaste.) Alkoholin näet katsotaan aiheuttavan käyttäjilleen terveydellisiä ongelmia, joiden hoito tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Vielä alkoholiakin enemmän terveys-talous-fasismin kohteena on tupakka, jonka kuluttajat laitetaan vuosi vuodelta ahtaammalle. Euroopan komissio puhuu jopa mentolisavukkeiden kieltämisestä mukamas liian houkuttelevina. Parveketupakoinnin kieltoa perustellaan kansanterveyssyillä, vaikkei kerrostaloasukin hengityselimiin päädy naapurin parvekkeelta muuta kuin tuoksu. Kansanterveydestä on tullut kaunis nimi, jonka taakse kätkeytyy jälleen kysymys taloudesta: yhtäältä oletetaan tupakasta aiheutuvien terveysongelmien tulevan jälleen yhteiskunnalle kalliiksi, toisaalta ajatellaan tupakkaan sijoitettujen rahojen voivan ohjautua muihin, siunatumpiin kulutuskohteisiin (autot, viihdeteknologia, matkailu, kosmetiikka, liikuntapalvelut...).

Tupakan ja alkoholin lisäksi kansanterveyskysymyksiin, jotka ovat oikeasti talouskysymyksiä, kuuluu myös kysymys ylipainosta. Ajatellaan, että ylipainoiset sairastelevat helpommin, mikä tietysti tulee jälleen kerran yhteiskunnalle kalliiksi. Asiaan liittyy myös, että laihdutus on nykymaailmassa valtavan iso bisnes ja näin ollen ihmisten patistelu laihduttamaan tukee "rehellistä" elinkeinonharjoitusta. Lopputulos on melkoista fasismia: ihmisten on laihdutettava itsensä mallinmittoihin, tupakointi on kielletty ja laimennetun olutlitkun on käytävä alkoholista. Puhe kansanterveydestä, ja viime kädessä siis taloudesta, perustelee tarvittaessa jopa fasistisen suhtautumisen ihmisten elämäntapoihin.

Mitä talouspuheessa sitten on sinänsä vikaa? Eikö ole ihan asiallista ja ymmärrettävää, että pyritään maksimoimaan voitot ja säästämään kuluissa? Kapitalistisen logiikan kannalta onkin näin. Mikään muu logiikka ei sitä perustele. Elinkeinoelämän keskusliitto kyllä toivoo, ettei Suomessa muuta logiikkaa enää tiedettäisikään, ja Hesarista se on saanut erinomaisen propagandatorven. Kapitalistien taskuihin ohjautuvia rahoja kaivattaisiin kuitenkin kipeästi mm. ympäristö-, kulttuuri-, sivistys-, sosiaali- ja terveystoimessa, joiden taloutta on vuosi vuoden jälkeen kavennettu ja jotka kärsivät kapitalistisen logiikan hirmuvallasta yhä enemmän. Jos fasististen vaatimusten sijaan ihmisten annettaisiin elää niin kuin he oikeasti tykkäävät ja tarjottaisiin hoitoa, kun he sitä tarvitsevat, ihmiset olisivat taatusti nykyistä onnellisempia. Tämä söisi rahaa, mutta sitähän on jo kapitalistien taskuissa tarjolla tukuttain. Jos kaivoksiin ja ydinvoimaan investoidut rahat sijoitettaisiin kaivosten ja ydinvoiman aiheuttamiin ympäristöongelmiin, luonto voisi taatusti nykyistä paremmin, ja kun luonto voi hyvin, ihmisilläkin on edellytykset voida hyvin. On karkea virhe hyväksyä "työlöyden" (työllisyys -> talous) ja "kansanterouden" (kansanterveys -> talous) logiikka ja jumiutua sen viitekehykseen, sillä tämä logiikka ei ole mitään muuta kuin kapitalismin logiikkaa. Ja kapitalismi on sorron ja riiston järjestelmä, jossa ympäristöllä ja ihmisellä on arvoa vain rahassa mitattuna.

Mutta eikö sitten ole hyvä asia, että ihmiset käyvät töissä ja elävät terveesti? Tavallaan tietysti kyllä. Jokaisella on syytä olla mielekästä tekemistä, mutta: nykyinen taloudelliseen tuottavuuteen pohjautuva työllisyysjärjestelmä ei tarjoa sitä kuin pienelle osalle ihmisistä. Jokaisen on hyvä olla onnellinen, tai ainakin voida hyväksyä itsensä ja elämänsä, mutta: terveys ei sinänsä tarkoita onnellisuutta ja: nimenomaan nyky-yhteiskunnassa ihmiset sairastavat aina vain enemmän, eikä sitä voi pelkistää alkoholinkäyttöön, tupakointiin ja ylipainoon. Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä voisi tarjota kaikille halukkaille sopivaa ja mielekästä työtä, joka ei enää olisi kiinni taloudellisesta tuottavuudesta, ja kokonaisvaltaisesti terveemmän ympäristön ja yhteiskunnan, jossa ihmisillä olisi edellytykset olla onnellinen. Sellaista työ- ja terveyspuhetta minäkin kannatan.

Viekö vihreiden perustulomalli köyhältä toimeentulon?

Perustulosta, kansalaispalkasta tai perusturvasta – rakkaalla lapsella monta nimeä – on puhuttu viime vuosina paljon hyvää ja kaunista. Hyvä niin. Nykyinen pikkuruisten tukien onnistuneen metsästyksen varassa eläminen, joka on tuttua niin monelle työttömälle, opiskelijalle ja eläkkeensaajalle, kaipaa roimaa parannusta. Tuet ovat jääneet palkkakehityksestä rajusti jälkeen, eikä esimerkiksi pelkän työmarkkinatuen + asumistuen varassa käytännössä elä. Silloin tarvitaan ainaista sossun luukkua, joka on omassa rahapulassaan tuntunut välillä tekevän kaikkensa evätäkseen toimeentulotuen asiakkaalta.

Politiikan vasemman laidan ohella myös vihreät ovat ylläpitäneet ajatusta "perustulosta". Asioihin perehtymättömille on tullut vaikutelma, että vihreät hoitavat köyhän asiaa siinä missä vasemmistoliitto ja kommunistit. Kauniin ja siloitellun pinnan alla vaanii kuitenkin vaara. Vihreiden esittämä perustulo ei nimittäin ole sen enempää kuin 500 euroa kuukaudessa. Nykyisin esimerkiksi työmarkkinatukea maksetaan nettona reilut 410 euroa neljältä viikolta, joten vihreiden malli kasvattaisi verovapaana tulona pottia reilun 10 prosentin verran. Elämiseen 500 euroa (plus asumistuki) on kuitenkin yhä turhan vähän. Vihreiden malli säilyttäisikin lisänä "tarveharkintaisen toimeentulotuen". Käytännössä ei siis mikään oikeasti muuttuisi, vaan köyhät joutuisivat yhä sossun luukulle anelemaan.

Vihreiden 500-lappusen verovapaus perustuu lähtökohtaan, että kaikki alle 1000 euron suuruiset tulot pitäisi vapauttaa veroista. Sekin on ihan hyvä ajatus. Sen sijaan vihreät kuitenkin "siirtäisivät verotuksen painopistettä kulutukseen". Käytännössä tämä ei tarkoittaisi mitään muuta kuin perinteistä hintojen nousua. Jos ruuan ja muiden päivittäishyödykkeiden hinta nousisi reilut 10 prosenttia (minkä se tekee nykypolitiikalla ennen pitkää muutenkin), tämä söisi kokonaan "perustulon" tarjoaman tuenkorotuksen. Jokainen ymmärtänee nyt, mitä tarkoittaisi esimerkiksi 15 %:n hintatason nousu. "Perustulo" tekisi siis köyhistä käytännössä entistäkin köyhempiä.

Vielä edellistä pelottavampi lähtökohta on vihreiden "perustulon" osittainen käyttöönotto: 500 euron tasamalli hyväksyttäisiin, mutta alle 1000 euron tulojen verottomuutta ei. Tällaisen älyttömyyden toteutuminen olisi porvariyhteistyössä täysin mahdollinen. Se tietäisi, että esimerkiksi työmarkkinatuella elävien toimeentulo heikentyisi nykyisestä noin 10 prosenttia. Vaikka "perustulon" verotus muutettaisiin pientä palkkaa vastaavaksi (nykyisiä työttömyystukiahan verotetaan aivan sikana), lopputulos ei edelleenkään parantaisi köyhän asemaa ollenkaan vaan pienikin inflaatio kääntäisi toimeentuloviisarit miinukselle. Ja sitä olisi tiedossa, kunhan vihreät pääsisivät siirtämään verotuksen painopistettä kulutukseen. Epätoivoisten sossunluukun jonottajien määrä kasvaisi entisestään – ja mikäli kuntatalouksia hoidettaisiin yhä kuten ennen, olisi luukulla ennen pitkää lappu.

Työttömyys- ja toimeentulotuen pitämistä pienenä perustellaan mm. siten, että se kannustaa ihmisiä tekemään töitä laiskottelun sijaan. Nykyinen verotus suosii työtulojen sijaan kuitenkin pääomatuloja, joita Suomessa verotetaan varsin niukasti. Tämä ei ole samassa linjassa töihin kannustamisen kanssa. Vihreät olisivat kantansa mukaan "korottamassa pääomaveroa maltillisesti". Saamme kenties nähdä, mitä tämä maltti käytännössä tarkoittaa – Ruotsin kokoomuskin on nimensä mukaan "maltillinen". Laiskottelu ei myöskään päde perusteena, kun ajatellaan nykyistä tukijärjestelmää, jossa hakemus joudutaan usein kirjoittamaan ja viemään paitsi moneen paikkaan, myös moneen kertaan.

Aivan ylivoimaisen perusturvapaketin tarjoaa SKP. Siinä on myös mainio logiikka: perusturva on nostettava EU:n virallisen köyhyysrajan tasolle. SKP esittää 900 euroa kuussa verottomana kaikille vähävaraisille. Työnteon houkuttelevuutta puolue lujittaisi määrittelemällä 1500 euroa kuukausipalkan yleiseksi ajarajaksi. Kommunistit rahoittaisivat perusturvansa mm. korottamalla pääomaveroa, palauttamalla varallisuusveron, muuttamalla kunnallisveron progressiiviseksi ja laittamalla pörssikaupan verolle (todellinen rahasampo!). Hyvä diili.

Työstä ja vähän taistelustakin

Työ on kummallinen asia. Sekä Raamatussa että Neuvostoliiton laissa on kirjoitettu: "Joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä." 1950-luvun harrastehirvitys Mieleni minun tekevi sanoo yksiselitteisesti: "Jokainen ihminen kaipaa työtä." Poliittiset päättäjät ylistävät kilpaa työn merkitystä. Julkkikset julistavat, että työ auttaa toipumaan menetyksestä ja välttämään masennusta. Ja kaikesta huolimatta en tunne montakaan ihmistä, joka ei heti lopettaisi työntekoa, jos siihen avautuisi taloudellinen tilaisuus.

Tosiasia on, että ihmiskunta on aina tehnyt kaikkensa välttääkseen liikaa työntekoa. Teknologisen kehityksen idea pohjautuu siihen. Kun kapitalismi vakiintui Eurooppaan, se antoi tehtaiden ja kauppayhtiöiden johtajille mahdollisuuden pitäytyä "vastuun" nimissä työnteosta yksinkertaisesti teettämällä hommat toisilla. Työläiset ajautuivat ihmisarvottomiin oloihin, joissa työtä teetettiin valtaosa vuorokaudesta ja palkkakin saatettiin maksaa yhtiön omina tuotteina. Syntyi vanha työväenliike, jonka uskomaton saavutus mm. Suomessa oli 8-tuntinen työpäivä. Myöhempinä vuosikymmeninä painotus on muuttunut: työväestön palkat ovat nousseet huomattavasti, mutta töitä teetetään jälleen usein toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Nyt kahdeksan tunnin ylittävää osaa kutsutaan "ylityöksi" ja siitä maksetaan ylimääräinen korvaus.

Kun Tampereen Vihreän puolueen järjestämässä kapakkapolitiikkaillassa puhuttiin työstä viime lokakuussa, joku otti esiin vanhan ajatuksen kuusituntisesta työpäivästä. Illan alustaja, prekariaattiin perehtynyt Jukka Peltokoski otti heti hälyttävän puolustuskannan: ei. Hänen ilmeiseksi yllätyksekseen paikallaolijat näyttivät olevan aiheeseen mieltyneitä. Yksi keskustelija muistutti, että mitä vähemmän työ sitoo aikaamme, sitä enemmän ehdimme muuttamaan yhteiskuntaa. Lopulta alustajakin antoi periksi ja suostui katsomaan työajan lyhentämistä yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona.

Peltokosken reaktio jätti pohdiskeltavaa. Miksi työtä käydään niin usein ensi tilassa puolustamaan? Lisäosviittaa tarjoaa sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen toiminta erityisesti sodanjälkeisenä aikana. Työajan lyhentäminen entisestään ei ole koskaan ollut asialistalla. Palkkojen nostaminen tekee työläisistä rikkaita, muttei vapaita. Marxin ja Engelsin julistusta "kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen" on sorkittu: sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike käyttää sitä muodossa "kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen". Lisäksi monia on hämmentänyt, miksei ay-liike aktivoidu nykyistä enemmän työttömyysasiassa. Onko unohdettu, että työttömät ovat työläisiä, joille ei riitä töitä? Vai muistetaanko se aivan nimenomaan?

Täytyy muistaa, että työväellä on aina vastapuolikin olemassa vaatimuksineen. Tehdastyöläisten kammottavat olot sijoittuvat aikaan, jolloin ei ollut demokratiaa. 1900-luvun alussa demokraattinen järjestelmä oli luotava, sillä muuten työläiset olisivat pysäyttäneet koneet. Kapitalisteilla ei ollut sen joukkovoiman edessä vaihtoehtoja. Siitä alkaa työväenliikkeen hämmentävä transformaatio yhteiskunnan tasapainoa horjuttavasta tekijästä yhdeksi sen ylimmistä ylläpitäjistä. Kehitys olisi ymmärrettävä, jos järjestelmä olisi lineaarisesti parantunut, mutta se on tulkintavirhe. Erityisesti 1980-luvulta alkaen kehitys on ollut yhteiskunnan alimman luokan osalta negatiivista. Sosiaalidemokraattien tyypillinen antikommunismi ei selity yhtään enempää.

Voisin ehdottaa, että kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä ikään kuin "kaappasi" sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen – Suomessa tämä tapahtui kansalaissodan (luokkasodan) jälkeen 1920-luvulla. Systeemi syötti liikkeeseen omat arvonsa, ja liike nieli ne selkä seinää vasten: viimeistään lapuanliike, Mäntsälän kapina ja IKL näyttivät, mitä väärällä puolella aitaa seisoville tehdään. Sen päälle tulivat talvisodan "ihme" ja sodanjälkeinen totalitaarinen isänmaallinen propaganda. Sos.dem. liike käsitti, että sen oli syytä pelata vallanpitäjien säännöillä, ja jos niillä pelattiin, selkeissä talousluvuissa mitaten hyödyttiin. Tänä päivänä kapitalismin säännöt vaativat mahdollisimman suuren työmäärän teettämistä mahdollisimman pienellä työntekijämäärällä. Ylityökorvaus on pieni paha, varsinkin kun työläisen on huono valittaa ylityöstä, koska hänellä on laillinen oikeus kieltäytyä siitä. Väliäkö sillä, jos hän saa potkut – työttömissä kyllä riittää reserviä. Niinpä sosiaalidemokraattinen ay-liike jatkaa pelailua vallanpitäjien säännöillä, hyväksyy niin työttömyyden kuin ylityöt ja keskittyy palkankorotusvaatimuksiin. Saahan isommilla palkoilla helpommin omistusasunnon, auton, ylellisyystavaroita ja pääsylipun yläluokan elämäntapaan.

Itse olen ollut työttömänä valtaosan tutkinnon suorittamisen jälkeisestä ajasta. Ollessani töissä olen aina havainnut, että viiden työtunnin jälkeen työtehoni lopahtaa säännöllisesti. Kokopäivätyössä stressaannuin valtavasti, kun tuntui, etten ehtinyt "omana aikanani" tehdä mitään kiinnostavaa tai oikeasti tärkeää. Työn ylistäjien ja puolustajien silmissä olen tietysti vastuuton luopio, mutta haluaisin esittää mielestäni pätevän kysymyksen: eikö olisi oikeasti yhteiskunnan (ei vain sen nykyisten vallanpitäjien) etu, jos työ jaettaisiin uudelleen, yhä useampi saisi työpaikan, kaikki saisivat toimeentulon eikä kukaan saisi burn-outia? Eikö olisi kokonaisvaltaiselle ihmisyydelle hyödyksi, jos raksatyöläinen ehtisi muutakin kuin rakentaa ja levätä, hoitsu muutakin kuin hoitaa ja levätä, myyjä muutakin kuin myydä ja levätä, ohjelmoija muutakin kuin ohjelmoida ja levätä? Ja keneltä se olisi pois? Progressiivinen verotus tasaa tuloja joka tapauksessa, kunhan se maltetaan säilyttää. Ettei vain pieni kiltti sosiaalidemokraattinen ay-työläinen ajaisi kapitalistin etuja?