Xitterissä (oik. X, aik. Twitter) on minunkin taipumus ajautua joskus poliittisluontoiseen väittelyyn, vaikka olen ihan nimenomaisesti pitäytynyt tekemästä politiikkaa. Yhteistä useimmille väittelyille on päätyminen ad hominem -tilaan, jossa "väärää" mieltä oleva somettaja leimataan armottomasti jonkin ideologian kannattajaksi – riippumatta siitä, mitä hän oikeasti kannattaa tai kannattaako mitään. Itse olen ollut vastainttäjien mukaan kommunisti, natsisymppaaja, suvakki, rasisti, terelibis, vasemmistolainen, oikeistolainen, vihreä, persu ja viimeisimpänä järjettömyytenä demari.
Edellisen innoittamana ajattelin elvyttää tilapäisesti tämän poliittisluontoisen blogin – ollakseni nykyään politiikanvastainen ihminen – ja tehdä selväksi, mistä olen tullut, mitä olen ollut ja mihin olen päätynyt. Toistaiseksi.
* * * * * * * * * *
Ensimmäiset elinvuoteni kuluivat nelihenkisen perheen asuttamassa kaksiossa, josta sittemmin muutettiin omakotitaloon. Kotona ei politikoitu, vaikka "asioista" puhuttiinkin. 1970-luvun poliittisen vastakkainasettelun kokemukset saivat vanhemmat selvästi tarjoamaan lapsille politiikkavapaan kodin. Vaalisalaisuus pidettiin uskollisesti. Siitä huolimatta minulle varisi pieniä tiedonjyväsiä heidän poliittisista kannoistaan. Myönteisesti asennoiduttujen joukossa olivat ainakin keskustapuolue ja liberaalit (LKP) sekä vihreät heti, kun he ilmestyivät kuvioihin.
Oma ensimmäinen poliittinen kannanottoni tapahtui presidentinvaalien 1982 yhteydessä. Kannatin avoimesti Mauno Koivistoa enkä yhtään lähtenyt isän kelkkaan hänen yrittäessään ohjata minua epäpoliittiseen suuntaan julistamalla "Juice pressaksi". Vuosikymmenen puolivälissä järjestin kavereilleni oikein puoluegallupin. (Sellainen rasittava pentu minä olin.) Kaveripiirin sen ajan asennetta kuvatkoon, että SMP voitti gallupin ylivoimaisesti, kakkoseksi sijoittui keskusta ja kolmanneksi vihreät. Vennamolainen (postvennamolainen?) reteys oli poikavoittoisen porukan piirissä kasarillakin in ja pop.
Itse olin esiteini- ja teini-iässä selkeästi vihreä. Alkuperäiset syyt olivat selvät: luontonäkökulma oli ihan yksinkertaisesti hyvä ja sitä paitsi vihreys oli vahvassa kurssissa Saksassa, johon suhtauduttiin kasarilla aika ihaillen ja jossa olin käynyt vanhempien kanssa autoreissulla. (Tarkennus kaikille historiallisesti aivopestyille pölvästeille: kysymys on todellakin Länsi-Saksasta.) Sen päälle tuli vielä vuosikymmenen klassikko ja sukupolvikokemus, eli tuntemattoman Pekka Haaviston tv-esiintyminen eduskuntavaalien edellä 1987. Hän oli nuori, mukava, älykäs, asiallinen, ryvettymätön ja pöhöttymätön – kerta kaikkiaan tulevaisuuden ihminen. Siihen mennessä keskustan, SDP:n, kristillisten ja varsinkin kokoomuksen siannäköisistä ukkeliehdokaskuvista oli tullut jo lasten ja nuorten kollektiivinen ällötys.
1990-luku lähestyi ja alkoi, teiniporukoissa alkoi tapahtua vakavampaakin luontoherätystä ja minua kiinnosti hippiliike. Itäblokki kaatui rymisten ja Etelä-Afrikan apartheid oli päättymässä. Itseäni mietitytti, miksei se kaikki tuntunut niin ihmeelliseltä. Havaitsin kiinnostusta aikaan, jolloin aatteet olivat vielä aatteita eikä kaikki valunut kohti yhdenmukaista pinnallista kivaa. Tämä sointui yhteen uuden taaksepäin katsoneen musiikkikiinnostuksen kanssa: yhtäkkiä noin 1963–83 tehty musiikki tuntui relevantimmalta kuin Guns n' Roses. Televisio näytti Eilisen pop -ohjelmasarjassa kaksi päräyttävää jaksoa: yksi keskittyi punkiin ja uuteen aaltoon, toinen taas 1960–70-luvun radikaaleihin. Niissä meiningeissä oli elämää! Suunnittelimme parin kaverin kanssa lakkautetun sahalaitoksen tiloihin vallankumouskeskusta, jossa olisi kirjoituskone ja kopiokone ja sieltä käsin syydettäisiin kapinajulisteita ympäri kaupunkia. Myös punkahtavien protestilaulujen ideoita oli ilmassa. Aatteeni oli epäselvä ja jäsentymätön, se ei ollut varsinaista anarkismia, mutta anarkismin vaikutus on helppo tunnistaa.
"Elämisen meininkiä ja systeemi mäsäksi" -aatteen rinnalla minussa eli myös hengellinen kaipuu. Etsin sitä kausittain herätysliikekristillisistä piireistä, ja oli vähintään yksi kausi, jona hahmotin kristillisen vaihtoehtoyhteisön sosiaalisesti edistykselliseksi ratkaisuksi. Kun kiinnostukseni hippiliikkeeseen kasvoi uudestaan noin vuonna 1998, tämän tilalle tuli kiinnostavasti jokin itämaisen elämänfilosofian läpäisemä "luostarimainen" yhteisö. Ajatus sellaisesta pysyi päässäni vuosikausia. Yhä toisinaan mietin, olisiko muusta yhteiskunnasta eristäytynyt ja omien pelisääntöjensä mukaan elävä vaihtoehtoyhteisö kaikkein paras ratkaisu.
Mutta eipäs mennä asioiden edelle. 1990-luvulla näet käynnistyi yksi ainakin periaatteessa pitkäksi venähtänyt aatteellinen elämänvaihe. Sen alkupiste oli kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä. En tykännyt EU:sta, koska minusta entinen ja erillinen Suomi oli ihan hyvä ympäristö elää ja kasvaa. (Ehei, kasari-Suomi ei ollut itäryhmää. Tätä tuntuu pöljältä joutua painottamaan.) Presidentinvaalit 1994 olivat ensimmäiset vaalini, äänestin EU:n vastustajien ykkösehdokasta Keijo Korhosta ja tein hänelle jopa vaalityötä. Siitä oli sujuvaa liukua mukaan EU-kansanäänestyksen ei-kampanjaan, jossa pyöri myös vasemmistolaisia. Vasurit vastustivat EU:ta (todellakin!), vaikka vasemmistoliiton johtoporras käänsikin äänestystuloksen myötä kelkkansa ilmoittaen, että demokratia oli puhunut. Omaan silmääni demokratia nimenomaan ei puhunut: Hesari ja muu kaupallinen valtamedia olivat asettuneet avoimesti kyllä-kannalle, S-ryhmä oli luvannut alennetut hinnat heti EU-jäsenyyden tultua voimaan ja iso raha paimensi meitä muutenkin unioniin. Marxilainen vasemmisto oli oikeassa: ongelman nimi oli kapitalismi!
Yliopisto-opintojeni (1994–2000) aikaan minut tunnettiin luentosaleissa ihmisenä, joka uskalsi sanoa luennoitsijoille vastaan. Opiskelin pääaineena kulttuurimaantiedettä, sivuaineina muun muassa aate- ja oppihistoriaa sekä sosiologiaa. Välillä joka ikinen harjoitustyöni sisälsi luokkatietoisen kannanoton kapitalismia vastaan. Haaveilin yliopistosta sellaisena kuin se oli ollut joskus optimaalisessa vaiheessa 1970-lukua, "suuren unelman aikana". Kirjoitin kolumneja paikalliseen ylioppilaslehteen ja toimin vähän aikaa ainejärjestön hallituksessa, jossa aiheutin enemmän vasta- kuin myötävaikutusta. Ylioppilaskunnan edustajiston vaaleihin minua pyydettiin, mutta kieltäydyin. Samoin minua pyydettiin ehdolle valtakunnallisiin vaaleihin ja tietysti myös kieltäydyin. Vuonna 1996 aloittanut uusi SKP oli lähimpänä sydäntäni, muttei sekään kovin lähellä. Sen toiminnassa oli näet lähinnä väsynyttä ukkeliväkeä. En myöskään ymmärtänyt SKP:n ja vielä pienemmän KTP:n välistä vastakkainasettelua. Kirjoitin kuitenkin vähän aikaa kolumneja Tiedonantajaan.
Samanmielisiä etsiessäni törmäsin nuoriin aikuisiin, jotka olivat vasemmistolaisia, mutteivät 1970-lukulaisella tavalla. He muistuttivat hiukan sekä punkkareita että hippejä. Heidän kanssaan oli sen verran kivaa, että avasin sylini tuoreemmille vaikutteille, jotka koin sukulaisina sekä anarkismille että 1960-luvun radikalismille. Tuona aikana, 1990-luvun lopulla, minusta tuli ajanmukaisella tavalla vasemmistolainen – ei enää "suuren unelman ajan" mallin mukainen marxilainen sosialisti. Tuohon aikaan viittaan myös, jos nykyisin tulen muistuttaneeksi, ettei ennen tuntemani vasemmistolaisuus ollut laisinkaan autoritaristista, moralistista tai poliittisesti korrektia.
Aatteellinen väljentyminen näkyy pienlehdissä, joita tuolla porukalla väsäsimme. Ysärin loppuvuosien Punos/Punnus ja vielä ensimmäinen Kulttuurivallankumous (2000) henkivät nimenomaan vasemmistolaista ideologiaa, sen jälkeen linja muuntui yleisemmäksi yhteiskuntakritiikiksi ja hörhöilyksi. Feminismini ja sukupuolikritiikkini näkyy joissain alkuajan "Kulttiksissa", samoin sijaa oli rauhanliikkeelle. Feminismi oli perintöä yliopistolta, vaikka olinkin jo valmistunut. Tosin työskentelin kaksi pätkää tutkimusapulaisena kasvatustieteissä vuonna 2003 ja sain paikan juuri feministiyhteyksien kautta. Rauhanliike rakentui USA:n Afganistanin-sodan kynnyksellä ja huipentui Irak-iskun aikaan (omassa silloisessa kotikaupungissanikin tuhannen osallistujan mielenosoitusmarsseihin). Touhusin siinä aktiivisesti, olin mukana järjestämässä tapahtumia ja noin viidessä sekunnissa keksimästäni Pomminvarma tulevaisuus -ilmauksesta tehtiin näiden tapahtumien yleisotsikko.
Koko vuosikymmentä (siis 00-lukua) värittävät osaltani hipahtavat ideat todellisuuden rakentumisesta ensisijaisesti ihmisten päässä. Tätä vastaan oli jyrkässä ristiriidassa em. "nuorten aikuisten" porukassa vaikuttaneen, sosiologiaa opiskelemaan Helsinkiin muuttaneen nykyisen valtiotieteen tohtorin näkemys: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää." Pikku hiljaa jouduin oivaltamaan, että kriittisen valtavirran ajattelutapa kulki yleisestikin deterministiseen suuntaan. Omaa 2010-luvun alkuani luonnehtii uuspolitisoituminen, joka ensin löysi paikan sieltä, mistä oli ysärin lopulla lähtenyt eli vasemmalta läheltä kommunisteja.
Sitten päästäänkin, ah, niin ihanan sosiaalisen median aikakauteen ja vaikutukseen. Jo Facebookissa 2008–09 ja etenkin Twitterissä 2010-luvulla oli selvästi havaittavissa, että minunlaiseni USA:n imperialismia ja kulttuuri-imperialismia vastustaneet mediakriittiset rauhanpuolustajat olivat vasemmalla käymässä harvinaisiksi. Wikileaks herätti aluksi laajemminkin toivoa, mutta pian sen tarkoitusperiä alettiin epäillä. Jotkut pitivät lännen militantteja operaatioita "diktatuureja" vastaan oikeutettuina, koska Barack Obamaan luotettiin – hänhän oli afroamerikkalainen demokraatti! Hälyttävää oli myös, kun jotkut yhdistivät valtamedian käsitteen käytön persuoikeistoon. Vuonna 2014 julkaistun tutkimuksen mukaan puolet median eliitistä oli kokoomuslaisia, mutta (persu)oikeistolainen käsitys punavihreästä valtamediasta kukki ja alkoi vanhaan kunnon goebbelsilaiseen tyyliin muuttua todeksi, kun uusi mediaväki tuli entistä enemmän vasemmalta.
2014... Vuosiluku tuo ensimmäisenä mieleeni sen, että vaahtosin jatkuvasti politiikkaa Twitterissä. Ukrainan tilanne oli räjähtänyt ja toisinajattelijoiden "Venäjä-trollittelu" vimmattua. Se tarvitsi vastavoiman – myös minua, niin kuvittelin. Toisin kuin nykyään tykätään muistaa, toisinajattelijoita oli paljon. FB:n ironisesti nimetyssä Venäjän trolliarmeija -ryhmässä oli tuhansittain jäseniä. Meitä tietysti leimattiin konservatiiveiksi, mutta vielä tuossa vaiheessa isolla osalla toisinajattelijoista oli vasemmistotausta ja samaa väkeä oli ehdolla vassareiden (ja kommareiden) listoilla vaaleissakin. Eduskunnassa "meikäläistä" vasemmistoa edustivat enintään herrat Mustajärvi (Markus) ja Yrttiaho (ensin Jyrki, sitten Johannes). Pidemmän päälle mahdoton oli mahdotonta, ja myös itse – pidettyäni jo vasemmiston muuttumisesta luentojakin – irtauduin vasemmiston käsitteestä vuonna 2019.
Yleisellä tasolla kansaa jakoi kysymys maahanmuutosta. Itse olen aina vastustanut rasismia, ja kävin pitkän aikaa rasisminvastaisissa mielenosoituksissa. Vuoden 2015 pakolaiskriisi ei muuttanut osaltani mitään. Sen sijaan pari vuotta myöhemmin "antifasistinen" retoriikka oli muuttunut niin luotaantyöntävän vihaiseksi, että oivalsin sen kääntyneen edustamaan samoja arvoja, joita muka ihmisoikeuksien nimissä vastustettiin. Havahduin identiteettipolitiikka-ilmiöön ja sen liitännäiseen, joka lähivuosina sai nimen woke. Minusta kaikkea syrjintää, eikä vain tiettyjen erityisasemiin nostettujen vähemmistöjen syrjintää, oli syytä välttää ja vastustaa. Uuden polven aktivistit sen sijaan syrjivät ja sortivat ennestään syrjittyjä ja sorrettuja, jotka ajattelivat väärin tai kuuluivat vääriin väestöryhmiin! Ei sellaista voinut hyväksyä. Päädyin sosiaalisen median blokkilistoille "rasismin" tähden, vaikka olisin kerta kaikkiaan viimeinen ihminen ajattelemaan rasistisesti: minusta etnisen taustan perusteella ei kuulu eriarvoistaa ihmisiä mihinkään suuntaan. Ihmiset ovat ihmisiä eivätkä "rodun" tai identiteettiryhmän jäseniä.
Poliittisen korrektiuden vaatimusten sinkoillessa ympärillä minunlaiseni vastarinnankiiski alkoi painottaa enemmän epäsovinnaisuutta, antikonformismia ja ihan yksinkertaisesti vapautta. Tätä vastaan oli tietysti jyrkällä törmäyskurssilla koronaoperaatio, joka pääsi valloilleen maaliskuussa 2020. Siinä vaiheessa otin etäisyyttä myös alakulttuuriliikehdintään, joka osoittautui auktoriteettiuskovaiseksi ja jopa lakkautti itse itseään. Yhteiskunnalliset ratkaisuideani olivat silti yhä järjestelmänsisäisiä. Vasemmiston käsitteestä irtauduttuani olin luonnostellut puoluetta nimeltä Aamutähti. Korona-aikana ajattelin, että meillä pitäisi olla Liberté, Égalité, Fraternité -puolue, sillä koin juuri näiden klassisten ihanteiden ajautuneen ahdinkoon. Ne päätyivät tämän blogin selitteeksi. Turhauduin Kristallipuolueen perustamisesta, koska sen niminen ja teemainen puolue marginalisoi itsensä jo lähtökohtaisesti. Eikö tavoitteena pitäisi olla vanhan vallan nujertaminen? Vielä tuoreemmat VKK:t ja Vapauden liitot taas leimasivat itsensä oikeistoon ja niiden perustajat olivat entisiä persuja, joten ne eivät ole kiinnostaneet.
Hetken aikaa näytti talvikaudella 2020–21 löytyneissä koronakriitikoissa olevan toivoa ja elämää. Heidät kuitenkin imaistiin osaksi perinteistä oikeisto–vasemmisto-asetelmaa, vaikka se oli kääntynyt edellisinä vuosina niin ettei hitaampi pysynyt perässä. Minusta teki lopulta anarkistin kolme toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä ilmiötä. 1) Koronaoperaatio osoitti, että mikä tahansa, teoriassa jopa hyvä yhteiskuntajärjestelmä voidaan sujuvasti taivuttaa totalitaariseksi. Kun ihmiset uskovat systeemiin, he uskovat sen johtajiin silloinkin, kun systeemin luonnetta radikaalisti muutetaan. Näin voidaan ihmisiltä riistää vapaudet, oikeudet ja luontaiset yhteydet. 2) 2020-luvun alun uudet puolueet todistivat itsessään, että systeemi vääristää ja banalisoi ongelmiinsa esitetyt ratkaisut jo ennen kuin ne tulevat täytäntöön. Kansalle tarjotaan kliseitä ja umpikujia, ei aitoja asioita tai eteenpäin vieviä teitä. 3) Korona-aika hävitti anarkismin Suomesta liki täydellisesti, entiset punamustan lipun heiluttajat paljastuivat holhousyhteiskuntaa kannattaviksi sosiaalidemokraateiksi ja missä anarkismia yhä tunnustettiin, siitäkin oli tullut identiteettipolitiikkaa. Niinpä koin olevan syytä rientää täyttämään tyhjää tonttia, ja koska se oli tyhjä, sille saattoi luoda uuden sisällön.
Kevättalvella 2022 jouduin tietysti näkemään entisten pasifistien kääntyvän sotaa käyvän maan militanteiksi kannattajiksi, entisten maailmanpoliittisten toisinajattelijoiden taipuvan valtavirran puolelle, entisten Nato-kriittisten kääntyvän sotilasliiton kannattajiksi ja entisten – lähes viimeisten – USA:n imperialismin vastustajien siirtyvän sen tukijoukkoihin. Miten tämä muutti ajattelutapaani? Lähinnä siten, että vituttaa vielä enemmän. Kiinnostukseni separatismia, oman itsenäisen alueen ja/tai erillisen yhteiskunnan luomista kohtaan on vakiintunut tasolle, jolla se käväisi jo koronakiihkossa. "Uudessa rauhanliikkeessä" olin alusta asti mukana, mutta lupaavan alun jälkeen se on lässähtänyt lähinnä FB-ryhmäksi enkä yhdy sen perustajan käsitykseen, että paras tapa vaikuttaa on mennä joukolla kaikkiin some- ja internet-keskusteluihin inttämään. Ei se vain toimi niin ja se on nähty. Jo loppuvuonna 2014 vetäydyin tilapäisesti Twitter-väännöistä oivallettuani, että vimmainen sananjulistukseni aiheutti sivustaseuraajissa enemmän vasta- kuin myötäreaktioita. Uusin ajatukseni on, että meidän pitäisi levittää ja synnyttää enemmän ihan vain kivaa. Mikä hyvänsä ratkaisu – tai yhteiskunta tai systeemi – muuttuu paremmaksi, kun ihmiset eivät vihaa toisiaan, synkistele, kyräile joka suuntaan varautuneina ja suorita hymyttömästi. Kiva manifesti on ehkä tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti