Älä äänestä!

Vuonna 2010 julkisuuteen livahti tieto, että yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Company oli laatimassa seuraavaa hallitusohjelmaa Suomelle. Tämä asia on niin läpeensä mätä, että sen tajuttuaan ei voi suhtautua poliittiseen järjestelmäämme niin kuin meille opetetaan. On tietysti selvää, ettei hallitusohjelmia pitäisi teettää konsulttitoimistoilla, sillä kyseiseen tehtävään on vaaleilla valittu poliittiset päättäjät eikä konsultteja. Lisäksi kysymys oli Suomen päätöksenteosta ja toimisto on amerikkalainen. Kaikkein törkeintä on kuitenkin, että hallitusohjelmaa ei ollut teettämässä uusi, vaan seuraavana vuonna väistymässä ollut vanha hallitus. Edes tulevan eduskunnan poliittisista voimasuhteista ei teoriassa ollut hajuakaan. Uudelle hallitukselle – koostuipa se mistä aineksista hyvänsä – oltiin ojentamassa valmis, vanhan hallituksen teettämä, jenkkiläisten konsulttien viimeistelemä hallitusohjelma!

Vuonna 2014 bloggari Sami "Sande" Parkkonen esitteli häkellyttävän todistusaineiston. Sen mukaan – täysin yksiselitteisesti – Suomen valtio löytyy sekä Suomen että USA:n yritysrekisteristä. Suomessa valtio on merkitty yritykseksi vuoden 1995 alussa eli Euroopan unioniin liityttäessä. Yritysten hallintoa ja taloudenhoitoa säätelevät periaatteet poikkeavat radikaalisti siitä, mitä meille opetetaan valtioista. Sanden esittämien todisteiden mukaan tämä poikkeaminen on nykypäivänä pelkkää vieraantunutta teoriaa. Yritysdemokratiaa on olemassa, mutta valtiodemokratian suurta kertomusta se ei vastaa. Kun ymmärrämme valtion yritykseksi, oivallamme myös, kuinka suhteellista demokraattisuus Suomessakin on.

Vuonna 2020 itse kirjoitin kaikkien aikojen hallitushuijauksesta, vaikkei Marinin hallitus ollut edes vielä näyttänyt kuin osan kaikista takinkäännöistään. Joka tapauksessa hallitus on toteuttanut täysin erilaista – käytännössä lähes päinvastaista – politiikkaa kuin äänestäjälle eduskuntavaaleissa 2019 uskoteltiin. Sama oli tapahtunut, kenties hieman lievemmässä muodossa, vuonna 1995 Lipposen ensimmäisen hallituksen yhteydessä. Molemmissa tapauksissa hallitusvastuussa on ollut SDP, mutta kokoomus- ja keskustajohtoiset hallitukset ovat nekin olleet kaikkea muuta kuin syyttömiä. Aivan erityinen huomio kiinnittyy Anneli Jäätteenmäen savustamiseen ulos pääministerin paikalta 2003. Sen virallinen perustelu ei kestä päivänvaloa. Keskusta oli Jäätteenmäen johdolla esittänyt uudistuksia ja saanut kannatusta, mutta hänet korvanneen Vanhasen hallitus ei niitä toteuttanut. Samoinhan Antti Rinne heitettiin pois Sanna Marinin tieltä 2019. Täysin järisyttävä – ja järisyttävän antidemokraattinen – tempaus oli myös perussuomalaisen puolueen hajottaminen ja sen seurauksena syntyneen täysin kannatuksettoman puolueen, "Sinisen tulevaisuuden" (nyk. Korjausliike), kiskaiseminen Sipilän hallitukseen vuonna 2017.

Hälytyskellojen pitäisi soida myös ajateltaessa, kuinka yksimielisesti koko eduskunta on lähtenyt mukaan vuosikymmenien poliittiselle jatkumolle täysin vastakkaisiin linjauksiin. Koronan rantauduttua Suomeen lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt rajat kiinni, kokoontumisrajoitukset pystyyn, kulttuurielämä seis, pienellä viiveellä myös kasvomaskit ja rokotteet kaikille – mikä kehitys huipentui vapautta ja tasa-arvoa musertavasti loukanneen koronapassin käyttöönottoon. Venäjän hyökättyä Ukrainaan lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt äkkiä Suomi Natoon, suomalaisia aseita Ukrainaan ja kaikki viralliset valtiolliset tahot tekemään kunniaa Ukrainan lipulle. Yksimielisyys tällaisissa tapauksissa ei vastaa kansalaisten ajantasaista mielipidettä – siitä puhumattakaan, mitä kansalaiset olisivat sanoneet (tai jopa sanoivat) näistä asioista eduskuntavaalien yhteydessä 2019.

Päättäjien yksimielisyyttä voi tarkastella kahdelta kantilta. Voidaan painottaa sitä, mihin viittaavat jenkkikonsulttien etukäteen sorvaamat hallitusohjelmat, valtion asema yrityksenä, täydelliset poliittiset takinkäännöt heti vaalien jälkeen ja epäsopivien ministereiden tai puolueiden juonitteleminen ulos kuvasta: "demokraattisilla" päättäjillä ei oikeasti ole valtaa. He ovat pelkkiä napinpainajia, joille virkamiehet, EU ja näiden taustalla piileksivät bisnesvetoiset herrakerhot esittävät omat valmiiksi pureskellut "totuutensa". Toisaalta itse päättäjät voi nähdä herrakerhona. Twitterissä käytiin talvella vääntöä, kun tuli ilmi, että muuan tunnettu kokoomusnuori ja muuan tunnettu vasemmistonuori kävivät yhdessä kaljalla. Poliitikot muodostavat yhdessä oman kuplansa, joka on mahtavaa leviämismaastoa joukkopsykoosin kaltaisille ilmiöille. "Kriisi! Nato pelastaa!" ja "Kriisi! Rokote pelastaa!" ovat lähtökohtia, joista tulee mieleen uskonnollinen kultti.

Vai onko kysymys joukkopsykoosia yksilötasoisemmasta mielenterveysongelmasta? Puolalainen psykiatri Andrzej Łobaczewski kehitti 1970-luvulla idean "poliittisesta ponerologiasta", jonka ydinajatuksiin kuuluu, että vallanpitäjien joukossa on poikkeuksellisen paljon psykopaatteja ja lisäksi psykopaattiset vallanpitäjät voivat jopa aiheuttaa psykopaattisen "epidemian". Ajatus on kiinnostava ja jättää pohtimaan, millaiset ihmiset ylipäänsä hakeutuvat poliittisiksi päättäjiksi. "There's room at the top they are telling you still / but first you must learn how to smile as you kill", lauloi John Lennon kappaleessa Working Class Hero (1970). Varsinkin pienissä puolueissa on vielä jäljellä ihmisiä, jotka ovat mukana kirkasotsaisesti muuttamassa maailmaa, mutta tässä järjestelmässä siltä pohjalta ei voi edetä. Niinpä nousevan liikkeen kaappaavat järjestelmällisesti ihmiset, jotka eivät tahdo parantaa maailmaa vaan hallita sitä. Tästä mieleen voi juolahtaa kysymys: miksi maailmaa eli käytännössä ihmisiä ylipäänsä täytyy hallita? Emmekö me aikuiset osaa itse hallita itseämme, toimintaamme ja elämäämme?

Tältä pohjalta olen muotoillut 11 kohtaa, jotka perustelevat, miksi ei kannata äänestää:

1. Äänestämällä luovutat vapaaehtoisesti sinua koskevissa asioissa vallan muille ihmisille, jotka eivät yleisesti ottaen tunne sinua etkä sinä heitä.

2. Äänestämällä tuet psykopaatteja, narsisteja ja kyynisiä pyrkyreitä, jotka haluavat päästä hallitsemaan toisia ihmisiä. (Mikäli tässä kohdassa ajattelet, ettei oma ehdokkaasi ole sellainen, tutustu Suomen vaalimenetelmään.)

3. Äänestämällä osoitat kannatuksesi päättäjien herrakerholle, kansalaisista vieraantuvalle kuplalle, jossa on poikkeuksellisen otolliset olosuhteet hurahtaa yksimielisesti kulttimaiseen tai joukkopsykoosin kaltaiseen olotilaan.

4. Äänestämällä annat hyväksyntäsi sille, että poliitikot ja puolueet järjestelmällisesti valehtelevat kansalaisille ennen vaaleja ja kääntävät täydellisesti kelkkansa vaalien jälkeen.

5. Äänestämällä annat hyväksyntäsi käytännölle, jossa kansalaisten suursuosion saaneet, mutta vakiintuneiden valtapiirien mielestä epäsopivat poliitikot ja puolueet voidaan kansalaismielipiteen vastaisesti syrjäyttää – ja propagoida valtamedian avulla asia ylösalaisin, ikään kuin syrjäyttäminen nimenomaan edustaisi demokratiaa.

6. Äänestämällä voit vaikuttaa enintään valtion nimeä itsestään käyttävän yrityksen asioihin, et yritysten yläpuolelle sekä moraalisesti että käytännöllisesti sijoittuvan valtion asioihin (koska sellaista ei ole enää olemassa).

7. Äänestämällä osallistut sen itsetarkoituksellisen savuverhon ylläpitämiseen, että valta ihan oikeasti on "demokraattisesti" valituilla päättäjillä eikä esimerkiksi virkamiehillä, konsulteilla, epämääräisillä "asiantuntijoilla", ylikansallisilla organisaatioilla, liike- ja investointipankeilla tai amerikkalaisilla miljardööreillä.

8. Äänestämällä tuet järjestelmää, jonka kautta mahdollistetaan sodat ja väkivaltamonopolit.

9. Äänestämällä tuet järjestelmää, joka mahdollistaa yksilönvapauden riiston lukemattomissa eri muodoissa.

10. Äänestämättä jättämällä osoitat, etteivät poliittisten huijareiden huijaukset mene sinuun täydestä.

11. Äänestämättä jättämällä voit osallistua todelliseen historialliseen käänteeseen. Viime aikoina yhä useampi on jättänyt äänestämättä. Jos äänestysprosentti jää alle viidenkymmenen, jokainen edes alkeellista logiikkaa tunteva ihminen oivaltaa, että koko poliittinen järjestelmä pysyy pystyssä enää vähemmistön tuella ja enemmistö on kääntänyt sille selkänsä. Tällä oivalluksella voi olla täysin mullistavat seuraukset.

Siis: ÄLÄ ÄÄNESTÄ!

Väärän totuuden palvelijat

"Näissä vieraissa on liian monta tuttuu
jotka tietää totuudesta liian vähän"
(Liisa Tavi: Lasta ei saa tukuttaa, san. Pelle Miljoona)

Kun uusi koronakuria vastustava vapausliike alkoi nousta talvikaudella 2020–21, julistin alusta lähtien sen keskeisisi tavoitteiksi omat pyhät arvoni: vapauden, rakkauden ja totuuden. En ollut yksin: toukokuun 15. päivän 2021 kansainvälisten mielenosoitusten sloganeiden joukossa oli "Love, Truth, Freedom". Suomessa toukokuun mielenosoitus jäi tussariksi, koska sadat vapausliikkeeseen lukemani ihmiset olivat siirtäneet huomion koronakurista EU:n elvytyspakettiin. Siinäkin huudettiin totuutta, mutta vapauden tavoittelu oli aika suhteellista ja rakkauden kanssa ei asialla ollut mitään tekemistä.

Kuntavaalit piti alun perin järjestää 18. huhtikuuta. THL:n ja hallituksen kuvitteellisen epidemiauhan vuoksi vaalit siirrettiin kesäkuun 13. päivälle, mikä on tiennyt vaalikampanja-ajan pitenemistä luonnottomiin mittoihin. Tämä voi olla jopa tarkoituksellista. Hajota ja hallitse on aina ollut kaikkein toimivin keino ylläpitää valtaa. Toki myös hallituspuolueet saivat kuvitteellisen sulan hattuunsa, kun täysin älyttömästä 11 000 päivittäisen tartunnan arviosta jäätiin ylimmillään alle kymmenesosaan. Sehän voitiin nyt tulkita maalis-huhtikuisen sulkupolitiikan ansioksi.

Ikävä kyllä perseily kansan kustannuksella ei rajoitu hallituspuolueisiin. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa kääntääkseen yhteiskunnalliset kysymykset perinteisen puoluepolitiikan ja vanhan standardoidun poliittisen kentän mukaisiksi kiistoiksi. Pandemiakriittinen vapausnäkökulma oli vallankumouksellinen: se yhdisti libertaareja, konservatiiveja, nationalisteja, aitoja anarkisteja ja myös useita vanhanaikaisen yhteiskuntakritiikkinsä säilyttäneitä klassisia vasemmistolaisia. Kuntavaalien läheisyys on tehnyt kaikesta taas puoluepolitiikkaa, jossa oikeistoon samastuvat käyttävät kaikki tilaisuutensa mustamaalata vasemmistoa ja päinvastoin.

Perussuomalainen puolue on häikäilemättä pyrkinyt omimaan pandemiakritiikin ja vapausnäkökulman omien siipiensä alle. Lukuisia näissä kysymyksissä aktiivisia sosiaalisen median vaikuttajia on päätynyt persujen kuntavaaliehdokkaiksi. Heidän näkökulmastaan asia voi näyttää luonnolliselta: "vasemmistolainen" hallitus on toteuttanut koronarajoitukset, ja persut ovat heille uskottavampi oikeisto-opposition edustaja kuin kokoomus, kristillisdemokraatit tai Liike Nyt. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa olleet pandemiakriittinen puolue, vaan päinvastoin heidän riveistään on toistuvasti vaadittu tiukempia rajoituksia. Minunlaiselleni ei-persulle tämä näyttää klassiselta silmänkääntötempulta.

Persuissa on myös se kiusallinen piirre, että heidän politiikkansa on yhtä kuin hajota ja hallitse katutasolla. He tekevät asiakysymyksistä, ei edes henkilökysymyksiä, vaan ihmisryhmäkysymyksiä. Ärsyttääkö koronakuri? Syynä on vasemmisto. Vastusta vasemmistolaisia. Huolettaako yhteiskunnan varojen loppuminen? Syynä on hyysääminen. Vastusta hyysääjiä ja niitä joita hyysätään. Aggressiivinen kuntavaalikampanjointi muistuttaa likipitäen joka päivä, kuinka vähän esimerkiksi minulla ja perussuomalaisten ehdokkaaksi lähteneellä pandemiakriitikolla on yhteistä – mikä on erittäin varmasti tarkoituksellista. Kun kansalaiset vieroksuvat tai pelkäävät toisiaan, vallanpitäjät ovat turvassa.

Vielä ongelmallisempaa on kuitenkin, että kuntavaalikampanjat vievät huomion pois pääasioista. Päinvastoin puolueet (piskuista Kristallipuoluetta lukuun ottamatta) tuntuvat tekevän kaikkensa salatakseen, että suomalainen yhteiskunta (tai maailma) on peruuttamattomasti muuttunut siitä, mitä se vielä 2010-luvulla oli. Esimerkiksi punavihreät ryhmät saattavat puolustaa kirjastoja, mainitsematta että kirjastot ovat talven 2019–20 jälkeisestä ajasta valtaosan joko olleet kiinni tai toimineet rajoitetusti. Jotkut samassa leirissä ovat jopa häikäilemättä ratsastaneet kulttuurielämällä – emopuolueittensa lähes lakkautettua Suomen kulttuurielämän. Etätyön radikaali yleistyminen on jäänyt huomiotta: työpaikkojen hoiteleminen omaan kuntaan ei yksinkertaisesti enää toimi samalla tavalla.

Näiltä puilta pitäisi vielä malttaa nähdä metsä: vanhan yhteiskunnan alasajo on ilmiselvästi tahallista, "uusi normaali" ei ollut vahinkoilmaus ja yhteiskuntamme perusteet on kertakaikkisesti muutettu. Hallituspuolueet ovat toimineet järjestelmällisesti niitä arvoja vastaan, joiden kannattajat ovat äänestäneet ne valtaan. Silti ne jatkavat samojen arvojen promoamista kampanjoissaan. Oppositiopuolueet vastustavat hallitusta, mutta innokkaammin sitä mitä hallitus väittää kannattavansa, kuin sitä kuinka hallitus toimii. Koko kuvio selittyy vain sillä, että hallitus toteuttaa jonkin ihan muun tahon agendaa kuin omaansa. Pandemiakriittisille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, mutta kuntavaalikampanjoinnin aikana osa heistä on aktiivisesti unohtanut asian – ainakin hetkittäin – ja syyttänyt tapahtuneesta nimenomaisesti hallituspuolueiden virallista poliittista taustaa. Käytännöllisesti katsoen koko poliittinen kenttä on huijattu osaksi kaikkien aikojen megavalhetta, joka on mahdollisesti saneltu Great Resetin laatijoiden piirissä "build back better" -hengessä.

Megavalheen luonteeseen kuuluu aktivistien johdattaminen täysin eri suuntaan kuin mitä kohti he ovat lähteneet. Kun keväällä 2020 ensimmäisten joukossa kyseenalaistin koronapandemian mittasuhteet, oletin, että tämä tie johtaa koko meille tarjotun todellisuuskuvan kyseenalaistamiseen ja disilluusioon. Kun syksyllä 2020 ainakin näennäisesti samoin ajattelevia oli jo löytynyt, oletukselleni näytti tulevan katetta. Perinteisten poliittisten asetelmien marssittaminen kentälle – niin kuin kuntavaalikampanjoinnin myötä on käynyt – on käännyttänyt oikeistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen oikeistolaisten tai konservatiivisten perustotuuksien äärelle ja harvalukuisemmat vasemmistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen vasemmistolaisten tai liberaalien perustotuuksien äärelle. Ne ovat kuitenkin vääriä "totuuksia" – siis ainakin osittaisia valheita tai megavalheen osasia. TOTUUS, se aito asia, saa yhä levätä rauhassa.

Matrix on ainakin jossain määrin totta. Juuri, kun olimme hahmottamassa sen, iso osa meistä opastettiin kädestä pitäen pois totuuden ääreltä. Luonnollisesti tämä ei ole koko totuus. Harhaanjohdetuista näet tuli nopeasti osa Matrixia. Kritisoitko autoritaarisia toimia? Oletko enemmän konservatiivi ja oikealla? Tässä on sinulle isänmaa ja Raamattu. Oletko enemmän liberaali ja vasemmalla? Tässä on sinulle kansainvälinen yhteistyö ja kriittinen kirja finanssikapitalismista. Onko näkyvissä salaliittoja? Vasemmistolainen, pidä etäisyyttä sellaiseen paskaan! Konspirasismi on vähintään yhtä paha kuin rasismi! Oikeistolainen, hyvä, tartu vain salaliittoteoriaan, niin me paremmin tietävät kerromme sinulle, mitä sen takana piilee. Luovu vain omasta ajattelustasi. Näin oli tapahtuva, ja näin tapahtui.

Jutun juju on tietysti, että sekä "antikonspirasismi" että harhaanjohdettu salaliittoajattelu ajautuvat tukemaan yhteiskunnan ja maailman todellisia vallanpitäjiä. Mitä enemmän jollakin taholla on valtaa, sitä varmemmin kriittiset ja radikaalit äänet kääntyvät pidemmän päälle tukemaan sitä tahoa. En usko, että tähän tarvitaan erillistä salaliittoteoriaa. Kyseessä on ihan luontainen prosessi. Ei perussuomalainen puoluekaan tarkoituksellisesti johdata kannattajiaan valheeseen. Se vain houkuttelee (konservatiivisia, oikeistolaisia) kriittisiä ajattelevia puolelleen saadakseen kuntavaaleissa ääniä. Ei puolueita eikä edes valtamediaa kiinnosta aktivistien ajautuminen väärän totuuden palvelijoiksi. Totuus ei voisi niitä vähempää kiinnostaa. Mediaa kiinnostaa raha, viranomaisia toisten asettamien sääntöjen totteleminen, ihmisryhmiä ryhmänmukaisuus ja puolueita vaaleissa saadut äänet.

En äänestä kuntavaaleissa 2021. Yksikään asuinkunnassani tarjolla oleva puolue tai ehdokas ei edusta minun asiaani. Lisäksi poliittinen järjestelmä perustuu ihmisten hallitsemiseen, ja itse olen yhä enemmän sitä mieltä, ettei ihmisiä pidä hallita. Huomattavasti mieluummin hallitsen itseäni, tai en hallitse jos ei huvita.

Tämän lausunnon myötä lakkautan toistaiseksi tämän vuodesta 2010 toimineen politiikkablogini. Saattaa olla, että kertoja kiellon päälle vielä tulee. Ainakin toistaiseksi tahdon keskittyä elämässäni johonkin ihan muuhun kuin politiikkaan, ja kaiken ihmiselämän politisoituminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kesä 2021 voisi, tai ainakin olisi voinut, olla rakkauden kesä: kohtaamme toisemme, kuuntelemme toisiamme, ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme, syleilemme ja rakastamme. Viivästytetyt kuntavaalit ja poliittisen kinastelun armoton hyväksikäyttö taustatasolla (yhä jatkuva kielto- ja suojelumentaliteetti) pyrkivät pitämään meidät erillämme ja toisiamme vastaan. Ehkä poliittiset keinot on hylättävä. Ehkä meidän on parempi vain olla piittaamatta.

Unelma Vapaasta Suomesta

Tämän kirjoitushetkellä maa, johon minulla oli kunnia syntyä kauan sitten 1970-luvulla, on ensimmäistä kertaa omana elinaikanani liukunut johonkin, mitä voi luonnehtia diktatuuriksi. Tässä maassa puhutaan armeijan marssittamisesta kaduille "terveyden" ja "turvallisuuden" nimissä. Mielenosoitukset on käytännössä kielletty. Kaupoissa ja ostoskeskuksissa kaikuu lähes sanasta sanaan sama lipevän orwellilainen "tee näin, älä tee noin, kaikki sinun turvallisuutesi vuoksi" -kuulutus. Valtiollinen televisio lakkautti kanavallaan pyörineen ajankohtaissatiirin lennosta, ja hätäpäissä sen ohjelmapaikalle tungettiin uusintoja vanhasta, nyt epäajankohtaisesta poliittisesta huumorisarjasta. Erityisen tärkeinä pidetyissä asioissa tiedotusvalta on siirretty asiantuntijoilta hallitukselle. Sieltä täältä kuuluu uutisia väkivalloin tehdyistä tautitesteistä tai rokotuksista. Hallitus valmistelee lakia, joka usuttaisi ihmiset ilmiantamaan naapurinsa poliisille. Kuntavaalit siirrettiin mielivaltaisesti.

Tällaisena aikana ei ihmetytä, että vapautta rakastavan kansalaisen mieleen tulee unelma ihan toisenlaisesta Suomesta – tai jopa ihan toisesta Suomesta. Marinin hallituksen johtamaa, mutta ulkomailta saneltua diktatuuria tuskin hävitetään hetkessä, sillä juuri ne kansanosat, joiden vanhastaan luulisi vastustavan diktatuuria, on huijattu sen kannattajiksi. (Tästä aiheesta on luvassa oma kirjoitelma hyvin pian.) Tästä huolimatta Suomessa asuu paljon vapautta rakastavia, pandemia(operaatio)n kyseenalaistavia kansalaisia. Omalla autolla reissatessa on myös osunut silmään – joko todellisuutena tai harhana – että eri paikkakunnat poikkeavat tuntuvasti toisistaan esimerkiksi kasvomaskin ja turvavälien käytössä.

Nyt vihjaillaan jo kuntavaalien siirtymisestä syyskuulle. Kenties ennen kuntavaalien toteutumista ehtii syntyä vapausmielisiä vaalilistoja ja löytyä lisää pandemiakriittisiä ehdokkaita. Entäpä, jos käykin niin, että Suomeen muodostuu kuntia ja jopa kuntien muodostamia alueita, joilla vapausaate ja pandemiakritiikki nousevat oikeasti vaikuttaviksi poliittisiksi tekijöiksi? Tämän herkullisen ajatuksen pohjalta lähti elämään melkoinen ajatusleikki.

Kuvitellaan tilanne, jossa joukko Suomen kuntia liittoutuu julistaakseen, etteivät ne aio ottaa käyttöön uusimpia hallituksen vaatimia pakkolakeja tai rajoituksia. Vastakkainasettelu menee niin pitkälle, että kunnat eroavat omista maakuntaliitoistaan ja sote-piireistään ja perustavat tilalle omansa, joita valtiovalta ei tietenkään hyväksy. Valtiolliset rahahanat katkaistaan. Kapinalliset kunnat tuohtuvat ja ilmoittavat, etteivät Suomen valtion muutkaan rajoitukset enää päde niiden alueella ja kaikki liiketoiminta on tästedes yhtä sallittua kuin ennen kevättä 2020. Paikallistalous elpyy heti, ja kun muualla Suomessa tehdään konkursseja, kapinakunnissa perustetaan uusia yrityksiä. Asiasta innostuneena perustetaan sote-rahasto, johon tulvii lahjoituksia. Monilla paikkakunnilla poliisi ratsaa liiketiloja ja tapahtumia, yksillä muodolliseen "joopa joo, jatketaan" -tyyliin, mutta toisilla ehdottomammin. Jälkimmäisillä järjestetään mielenosoituksia ja kerätään nimilistoja. Poliisin rivit rakoilevat, kun osa kieltäytyy toimimasta joviaaleina tunnettuja paikallisia yrittäjiä vastaan.

Suomen valtamedia yrittää järjestelmällisesti mustamaalata kapinakuntia, mutta tosiasioille se ei voi mitään. Niissä voidaan ilmiselvästi paremmin kuin muualla maassa. Yritystalous kukoistaa, kauppa käy ja jopa tautilukemat ovat valtakunnan pienimmät, mikä linkittyy siihen, että asukkaat käyvät muuta maata vähemmän testeissä. Kuolonuhrien määrä ei räjähdä eikä edes lisäänny. Suomen valtamedia yrittää valehdella, että kuntien terveydenhuolto on kaaoksessa. Valheet menevät yksiin täydestä, toisiin eivät.

Kesä tulee. Kapinakunnissa on paljon kesämökkejä. Valta-Suomi lanseeraa kampanjan, joka kehottaa ihmisiä olemaan menemättä mökeilleen. Aluksi kyse on olevinaan "terveydestä" ja "turvallisuudesta", mutta kesän edetessä on selvempää, että kampanjalla pyritään kuihduttamaan kapinakuntien talous. Satoja, ehkä tuhansia etelän kaupunkilaisten kesämökkejä päätyy myyntiin, ja niille löytyy innokkaita ostajia vapausmielisistä ihmisistä. Lukuisat mökit ovat talviasuttavia, ja kun asiasta tulee tiedusteluja, kapinakuntien liitto päättää mahdollistaa pysyvät muutot mökeille ilman erillisiä lupia. Muuttoliike kapinakuntiin yltyy. Seuraavana temppunaan valta-Suomi kieltää asukkaitaan matkustamasta näihin kuntiin. Tässä vaiheessa monet kunnat – varsinkin sellaiset, jotka sijaitsevat kahden kapinakunnan välissä – ilmoittavat liittyvänsä kapinallisiin, jos rajoituksia ja sanktioita tulee voimaan. Valtio ei peräänny, eivätkä kapinallisetkaan. Entisistä sirpaleista muodostuu yhtenäisiä alueita, jotka kattavat aika laajoja osia sisä-Suomesta.

Siinä vaiheessa, kun poliisivoimat määrätään valvomaan kapinallisalueiden eristämistä – joskin kunnanrajat ylittäviä yksityisteitä ja metsäautoteitä käytetään naureskellen – nämä päättävät julistautua itsehallintoalueeksi. Nimi Vapaa Suomi otetaan käyttöön. Vapausaatteesta otetaan kaikki ilo irti, ja kuntaliitto päättää virkaatekevänä hallintona sallia huumausaineet ja alastomuuden, mikäli ne eivät aiheuta häiriökäyttäytymistä. Alueilla on pari lentokenttää, ja niiltä avataan lentoyhteyksiä ulkomaille – luonnollisesti ilman terveyspassin tarkistusta. "Pilviturismi" ja "na-turismi" pääsevät vauhtiin. Koska Vapaa Suomi ulottuu Venäjän rajalle, muuan aiemmin vain poikkeustapauksissa käytetty rajanylityspaikka vakiinnutetaan ja venäläisiä tuotteita alkaa tulvia Vapaan Suomen kauppoihin. Vastoin valta-Suomen suunnitelmia talous kukoistaa, ja vielä enemmän kukoistavat taide ja kulttuuri, jotka kokevat mahtavan, tämän sukupolven aikana ennenkokemattoman renessanssin. Vapaan Suomen legenda välittyy maailmalle musiikin, elokuvan ja muun taiteen muodossa. Vapaata Suomea ihaillaan ja jäljitellään. Maailman ihmeeksi teho-osastot eivät vieläkään ole täynnä potilaita.

Tästä olisi mahdollista edetä kolmeen suuntaan: 1) valta-Suomi ja maailma tunnustaisivat olleensa väärässä, rajat ja sulut avattaisiin, pandemiatila purettaisiin; 2) valta-Suomi liittolaisineen murskaisi Vapaan Suomen asein ja pakottaisi sen lyhyen, mutta verisen ja traumaattisen sodan kautta globalitarismiin; 3) kaksi täysin erilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa vakiintuisi elämään rinnakkain kummankin pitäessä omaa vaihtoehtoaan parempana, yksi turvallisuuden, toinen vapauden nimissä.

Paska 2010-luku

2010-luku alkoi perussuomalaisuuden nousulla ja pikku-uutisella, että hallitus oli tilannut yhdysvaltalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta uuden hallitusohjelman. Jälkimmäisen suhteen hälytyskellot soivat niin vaimeasti, että siitä olisi voinut ennakoida koko vuosikymmenen tapahtumakulut. Silti ilmassa oli myös toiveikkuutta. Kesällä 2010 uutiskynnys ylittyi, kun "satoja alastomia hippejä vaelsi Suomeen". European Rainbow Gathering -leiriksi paljastunut hippivirta saattaisi muistuttaa yksinkertaisesta ja rauhantahtoisesta elämästä vapaana järjestelmästä ja instituutioista. Eikä persuilmiökään tiennyt pelkkää pessimismiä. Monella persuilijalla oli oikeastaan klassisessa mielessä aika vasemmistolaiset arvot.

Huhtikuussa 2011 sain kuitenkin aiheen kirjoittaa erääseen tuolloin aktiiviseen blogiini: "Miten ihminen voi nostalgisoida toissapäivää?" Eduskuntavaalien lopputulos oli todella surullinen. Useimmat kuplani ihmiset järkyttyivät perussuomalaisten "jytkystä". Itselleni pahempaa oli kokoomuksen asema kiistattomasti suurimpana puolueena. Sama jatkui kuntavaaleissa syksyllä 2012. Vasemmistoliiton vaalitulosta pidettiin "torjuntavoittona", vaikka sen kannatus oli jatkanut supistumistaan eduskuntavaaleista 2007. Kommunistien, joille olin jopa tehnyt vaalityötä, ennestäänkin vähäinen kannatus hupeni suorastaan olemattomiin. Neljä vuotta myöhemmissä vaaleissa valitus jatkui, mutta jälleen omaan silmääni hieman omituiselta pohjalta. Persujen yhä iso, mutta entisestä kutistunut kannatus nähtiin pahimpana järkytyksenä, vaikka itseäni pännivät enemmän vasemmiston yllätysromahdus ja kokoomuksen ennakoitua isompi vaalimenestys. Siihen aikaan "vasemmistoon" oli vielä helppo samastua.

Kevät 2011 tunnetaan myös "arabikevään" nimellä. Aluksi luonnollisesti kaikille meille, jotka toivoisimme maailman elävän yhteisymmärryksessä, tässä ilmiössä näkyi paljon toivoa. Jossain vaiheessa asiat rupesivat menemään pyllylleen. USA:(n demokraattipuoluet)ta lähellä olevien voimien vihjattiin sotkeutuneen "arabikevään" masinointiin samoin kuin entisissä neuvosto- tai itäblokkimaissa tapahtuneisiin värivallankumouksiin. Libyassa ilmenneet levottomuudet antoivat länsivalloille tekosyyn pommittaa maata kohti keskiaikaa, syyllistyä Muammar Gaddafin murhaan ja aiheuttaa kurjuutta, joka jatkuu edelleen. Oli käsittämätöntä, kuinka lukuisat suomalaiset vihreät puolustivat Libya-iskua. Tässä vaiheessa ymmärsin jonkin suomalaisessa poliittisessa kentässä muuttuneen peruuttamattomasti. "Arabikeväästä" lähti liikkeelle Syyrian sisällissota, josta tuli käsittämätön lännen ja idän välinen informaatiotaistelu. Esiin nousi myös pelätty terroristirintama ISIS (IS, ISIL, Daesh), saudiarabialaisten aseiden ja USA:n Irakissa harjoittaman taistelukoulutuksen äpärälapsi.

Yksi 2010-luvun alun toiveikkuuden herättelijä oli WikiLeaks, Julian Assangen isännöimä projekti, jonka onnistuneet paljastukset erityisesti USA:n kähminnöistä ja salailuista vihjailivat, että tulevaisuudessa totuus – on se kuinka hyvänsä karu, irvokas tai ristiriidassa valtainformaation kanssa – tulee paremmin ilmi. Mitä sitten tapahtui? Ensimmäinen merkki rajusta vastaiskusta oli Chelsea (silloin Bradley) Manningin, jonka paljastukset WikiLeaks oli julkaissut, vangitseminen vuonna 2010. Kaksi vuotta myöhemmin itseään Assangea vastaan toteutettiin salaliitto: hänen niskoilleen kyhättiin keksitty raiskaussyyte Ruotsissa; kun hänet oli etsintäkuulutettu, hänet voitaisiin toimittaa Ruotsin kautta USA:han, jossa häntä odottaisivat muhkeat syytteet. Assange sai turvapaikan Ecuadorin suurlähetystöstä Lontoossa, jossa piileksien hän jatkoi WikiLeaksin ylläpitoa vuosikausia, kunnes häneltä katkaistiin verkkoyhteydet. Lopulta vuonna 2019 Ecuador irtisanoi turvapaikan ja psykofyysisesti huonoon kuntoon ajautunut Assange traagisesti vangittiin. Välillä vapautunut Manning päätti myös 2010-luvun vankilassa, koska ei suostunut todistamaan oikeudessa Assangea vastaan. Lisäksi kuuluisa yhdysvaltalainen tietovuotaja Edward Snowden on piileksinyt vuodesta 2013 Venäjällä, joka tarjosi hänelle turvapaikan. Näin 2010-luku kohteli totuuden puhujia.

Vuoden 2012 tapahtumiin kuuluivat Suomen presidentinvaalit. Voittajaksi kruunattiin Sauli Niinistö, jonka vaikutus 1990–2000-luvun suomalaiseen politiikkaan oli kenties musertavampi (kielteisessä merkityksessä) kuin yhdenkään muun. Tähän toki luetaan Niinistön vuoden 2006 ketku presidentinvaalikampanja, jonka suunnitteli mainostoimisto Bob Helsinki. Väitän joka tapauksessa, että perussuomalaisten henkilöimä poliittisen kulttuurin muutos lähti (Tony Halmeen eduskuntatyöstä riippumatta) juuri Niinistön vuoden 2006 kampanjasta. Vuonna 2012 Sauli Niinistön vastaehdokkaana oli toisella kierroksella vihreiden Pekka Haavisto, joka onnistui saamaan taakseen jonkinlaista ilmiötä. Niinistö kuitenkin keräsi 62,6 % äänistä. Kuusi vuotta myöhemmin hän sai samat 62,6 % jo ensimmäisellä kierroksella. Joku minua innokkaampi foliohattu voisi nähdä tässä keksityn lukeman. Itse en ole koskaan henkilökohtaisesti tuntenut Niinistön äänestäjiä, ja hänen ympärilleen rakennettu henkilökultti näyttää todella oudolta ja itsetarkoitukselliselta.

2010-luvun alkupuolella saimme myös kansalaisaloitteet. Homma näytti lähtevän mukavasti käyntiin – turkistarhauksen kieltoaloite meni eduskuntaan, tasa-arvoinen avioliitto jopa hyväksyttiin siellä – mutta sen ovat vesittäneet jäykkä eduskuntabyrokratia ja viimekätisten päätöksentekijöiden väheksyvä suhtautuminen. Lisäksi osa sinänsä kannatettavista aloitteista on ollut heikosti laadittuja ja päällekkäisiä toisten aika lailla samansisältöisten aloitteiden kanssa. Uskottavuutta on vienyt myös jokunen aloite sellaisesta laista, joka Suomessa on ollut jo iät ajat, mutta jonka olemassaoloa tietty kansanryhmä on pitänyt disinformaationa. Keskustelu, joka edellisellä vuosikymmenellä velloi keskustelufoorumeilla, on siirtynyt sosiaaliseen mediaan (Facebookiin ja Twitteriin) ja puppuuntunut entisestään. Oikeiston lisäksi puppuväitteitä on enenevissä määrin levittänyt myös vasemmiston nimeä käyttävä porukka; erityisesti Venäjästä on levitetty "totuuksia", jotka perustuvat täysin USA:n ja Britannian suurten propagandapajojen valheisiin ja puolitotuuksiin, ja joiden levittäjillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä ja mitä itäinen naapurimaamme todellisuudessa on.

Niin, se Venäjä. Kun 2000-luvun alussa kokoustimme rauhanmarssien ja paneelikeskustelujen järjestämisen merkeissä, ennustimme jo silloin USA:n aggression kääntyvän ennen pitkää Venäjää vastaan. Julkisuudessa kukaan ei virallisesti suostunut näkemään asiaa. Olimme oikeassa – jo 2010-luvun alkuun mennessä Venäjästä oli tehty "uhka", ja lopullisesti homma räjähti käsiin vuodenvaihteen 2013–14 molemmin puolin, Ukrainan uuden värivallankumouksen yhteydessä. Uhkapropagandan väittämien perusteella Venäjän olisi pitänyt hyökätä länteen jo sata kertaa, mutta vieläkään hyökkäystä ei ole näkyvissä. Oikealta vasemmalle juuri kukaan ei suostu hyväksymään, että uhkamedia (valtamedia) on valehdellut meille koko ajan päin naamaa. Propagandan sisältä löytyy yksi tosiasia: Venäjä oikeasti liitti Krimin itseensä vastoin ns. kansainvälistä oikeutta. Krimillä kuitenkin järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan krimiläisten ylivoimainen enemmistö halusi kuulua mieluummin Venäjään kuin Ukrainaan; venäläiset olivat sotkeutuneet tapahtuman järjestämiseen, mutta kansanäänestyksen lopputulos olisi ollut sama, vaikka sen olisi järjestänyt YK. Krimin asukkaiden enemmistö on näet venäläisiä, ja vuonna 2014 Ukrainan hallinto oli aktiivisesti alkanut vainota venäläisiä ja venäjän kieltä sekä heikentänyt näiden asemaa.

Venäjän väitettiin sitkeästi hyökänneen myös Itä-Ukrainaan. Siellä asukkaiden enemmistö ei kuitenkaan ole venäläisiä, vaan venäjänkielisiä ukrainalaisia. Tämän pitäisi jo perustella, miksei Vladimir Putinin nationalistinen hallinto ole ollut kiinnostunut Itä-Ukrainan liittämisestä Venäjään. Asia ei ole kuitenkaan kiinnostanut länkkäreitä, vaan Donetskin ja Luganskin "kansantasavaltoja" on pidetty Venäjän kätyreinä (eikä separatismina) ja venäläisiä vapaaehtoisia Venäjän armeijan sotilaina. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestötkin menivät lankaan jakaessaan syksyllä 2014 ilmakuvan tankeista ukrainalaisella pellolla. Tarkemmassa syynissä ne osoittautuivat leikkuupuimureiksi. Separatistit ovat ehkä Venäjä-mielisiä, mutta heidän välinsä Putinin hallintoon ovat ajoittain olleet kireät. Pitäisikö Venäjä-mielisyyden sijaan puhua neuvostomielisyydestä? Käsite "kansantasavalta" viittaa siihen suuntaan. (Itse asiassa välillä epäilin synnyteltävän uutta Neuvostoliittoa, jossa Venäjä ei olisi mukana.) Lisäksi se viittaa sosialismiin, kun taas separatistien vastapuolta, Ukrainan armeijaa, ovat välillä hallinneet fasistit. Sotku on melkoinen, kun Venäjää on lännessä yritetty leimata äärioikeiston tukijaksi ja koko 2010-luvun oikeistoradikalismin nousua Venäjän masinoimaksi. Kuka hyvänsä looginen ihminen käsittää, ettei kuviossa ole mitään järkeä.

Oikeistoradikalismi puolestaan purskahti uusiin lukemiin "pakolaiskriisin" myötä syksyllä 2015. Suomeenkin tuli lyhyessä ajassa noin 30 000 turvapaikanhakijaa. Rasistipiireissä läikähti niin, että nähtiin jopa pari vastaanottokeskuksiin kohdistettua tuhotyön yritystä. Toinen samansuuntainen käännekohta oli syyskesällä 2017, kun Turussa marokkolaistaustainen mies puukotti jihadistisessa tarkoituksessa kymmentä ihmistä, joista kaksi kuoli. Vielä "pakolaiskriisin" jälkeen enemmistö suomalaisista hyväksyi kyselyn mukaan turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen; Turun iskun jälkeen enemmistö halusi tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaa. Samalla aikavälillä myös rasismin ja fasismin vastainen aktivismi muutti selvästi luonnettaan. Aktivistit pyrkivät entistä avoimemmin oikeuttamaan omaa vihaansa, ja "tolkun ihmisiä", jotka asemoivat itsensä molempien "ääripäiden" ulkopuolelle, alettiin halveksia ja leimata vastapuoleksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä sama käytäntö oli ulotettu meihin, jotka kritisoimme nykyantifasismin lisäksi nykyvasemmistoa ja intersektionaalista feminismiä samastumatta millään tavalla näiden vastapuoliin.

Sipilän hallituksen aloitettua kurjistavan politiikkansa vuonna 2015 Suomessa nähtiin poikkeuksellisen vilkas ja toivoa herättänyt mielenosoituskausi. Elokuun lopulla osoitimme yli kymmenentuhannen ihmisen voimin mieltä Helsingissä Joukkovoiman mielenosoituksessa. Lähes vastaava voimannäyttö tapahtui samojen tunnusten alla kevättalvella 2016. Jälkimmäinen oli osa mielenosoitusviikkoa, jonka aikana nähtiin muun muassa huomiota herättänyt traktorimielenilmaus. Kaikkein laajin joukkokokous tapahtui kuitenkin syksyllä 2015, kun ay-liike kokosi voimansa yhteiseen lakkopäivään. Koko tämän kauden ajan mielenilmausten muutosvoimaan selvästi uskottiin. Sen jälkeen homma alkoi lässähtää. Syitä oli monia – mielenosoitusten järjestämisorganisaatiot hajosivat, yksi tapahtuma meni sään vuoksi pipariksi, poliisi käyttäytyi toistuvasti täysin asiattomasti mielenosoittajia kohtaan ja, kenties ennen kaikkea, sekä maahanmuuttovastaiset että -myönteiset pyrkivät omimaan mielenilmauksia eivätkä nämä kaksi leiriä enää mahtuneet edes tilapäisesti yhteen. Omissa silmissäni kesän 2015–kevään 2016 mielenosoituskauden raunioittamiseen tiivistyy koko vuosikymmenen unelman romahtaminen.

Vuoden 2016 lopulla USA:n uudeksi presidentiksi valittiin televisiosta tuttu bisnesmiljonääri Donald Trump. Hänen nousunsa ja taustatukensa olisi ollut hyvin tutkittavissa ja selitettävissä (samoin kuin Recep Tayyip Erdoğanin Turkissa – ja perussuomalaisten Suomessa), mutta asia ei kiinnostanut heitä, joita sen nimenomaan olisi pitänyt kiinnostaa. Niinpä Trumpin synnyttämät keskenkasvuiset viha- ja halveksumisreaktiot, toisinaan myös ylikorostetut tykkäämisreaktiot, määrittävät koko 2010-luvun jälkipuolta. Kun Trump ja Putin kohtasivat toisensa kesällä 2018 Helsingissä, useimmat yhteiskuntakriittisiksi tai "vasemmistolaisiksi" itsensä mieltäneet vastustivat koko tapahtumaa maalaillen seinille Molotoveja ja Ribbentropeja. Tosiasiassa kokous tuntuvasti liennytti suurvaltojen kireitä välejä. Kaikkein pateettisinta oli Helsingin Sanomien "welcome to the land of free press" -kampanjointi tapahtuman aikana. Hesari tunnetaan mediakriittisten joukossa Suomen Pravdana, ja kaikilla meillä sadoilla tai tuhansilla toisinajattelijoilla, joiden tekstejä valtamedia on sensuroinut, syrjinyt, jättänyt julkaisematta tai poistanut nettikeskustelusta perusteettomasti, voisi olla jotakin sanottavaa maamme "vapaasta lehdistöstä". Eikä Ylegatestakaan ollut kulunut kuin reilut puolitoista vuotta.

Suomen oma poliittinen järjestelmä ajautui vielä pidemmälle tuhon tiellä. Yksi raja ylitettiin kesällä 2017, kun Sipilän hallituksen jatko turvattiin aika äärimmäisellä keinolla: uuden eduskuntaryhmän ja puolueen perustamisella. Perussuomalaiset valitsivat kesäkuussa 2017 uudeksi puheenjohtajakseen Jussi Halla-ahon – entisen pj:n Timo Soinin kannattaman Sampo Terhon sijaan – ja puolue luotsautui avoimemmin kohti ns. kansallismielisyyttä. (Oikeasti tuo kansallismielisyyskin on huijausta.) Sipilän hallitus pyrki irtisanoutumaan tuosta linjasta, mutta koska hallitus ei voinut jättää kesken aktiivista kurjistamispolitiikkaansa, Soinin ja Terhon vetämänä luotiin uusi Sininen tulevaisuus -puolue. Tällaista kikkailua ei koskaan pitäisi hyväksyä demokratiassa. Suomen nujerrettu kansa alistui kohtaloon, muttei koskaan hyväksynyt tekoa. Kevään 2019 vaaleissa epäuskottavat siniset jäivät kokonaan ilman eduskuntapaikkoja ja Sipilän hallitus sai muutenkin pahasti turpiinsa. Sen sijaan radikaalimmat perussuomalaiset kelpasivat kansalle paremmin kuin entiset uusliberalismin korruptoimat persut. Puolue hävisi vain niukasti SDP:lle, joka sentään kokosi uuden punavihreäksi leimatun hallituksen Antti Rinteen johdolla.

Uutta hallitusta vastaan nähtiin "vapaassa" mediassa jatkuva hyökkäys. Joulukuun alussa 2019 Rinne lopulta keploteltiin nöyryyttävästi eroamaan samalla tavoin kuin toinen hankala henkilö, Anneli Jäätteenmäki, vuonna 2003. Uusi pääministeri Sanna Marin on fiksu ja pystyvä ihminen, mutta valtamedia muokkasi hänestä yhdessä yössä lianderssonin: leimallisen Etelä-Suomen kaupunkilaisen, jonka vahvuudet esitellään naiselliseen tapaan edustuksellisina ja punavihreille nuorille mieluisina. Tällä varmistettaneen, ettei edellistä ryhmää vierastava kansanosa koe uutta pääministeriä omakseen. Lisäksi Marinin hallitus näyttää – Rinteen hallituksen tavoin – jatkavan ennakko-odotuksiin nähden ihmetyttävän entisenlaista politiikkaa. Ei voi olla heräämättä kysymys: kuka hallitsee Suomea – oikeasti?

Näin olemme päätyneet tilanteeseen, jossa perussuomalaiset nauttivat massasuosiota, kokoomus ketkuilee niiden kanssa yhteinen hallitus tähtäimessä, vasemmisto on täysin hurahtanut moralismiin ja identiteettipolitiikkaan, "feministit" räyhäävät etuoikeuksista, ilmastonmuutos on silmin nähden edennyt ja silti näkyvä ihmisryhmä kieltää sen olemassaolon, suursodan uhka leijuu maailman yllä ja globaali kapitalismi on luonut täysin absurdin maailmanjärjestelmän, jota silti kukaan silmää tekevä ei viitsi kyseenalaistaa. Sosiaaliset mediat toimivat algoritmipohjalta, eikä niissä saa edes näkyvyyttä, ellei tee samoja asioita samalla lailla kuin muutkin. Ihmiset ovat yksinäisempiä, ulkopuolisempia ja kuplaantuneempia kuin koskaan. Kaupallisuus on ulottanut lonkeronsa kaikkialle järjestelmään, joka ei viitsi edes huomioida, jos luo aikakauden tärkeintä ja tasokkainta musiikkia, teatteria, kuvataidetta, mediaa, yhteisöllistä kulttuurielämää, mitä hyvänsä. Ihmiset kyllä osaavat ja jaksavat yhä. 2010-luvun aikana nähtiin valtaisa määrä hyviä ideoita ja alkuja, jotka kuitenkin onnistuttiin sössimään. Vuosien 2015–16 mielenosoitusten, kansalaisaloitteiden ynnä muun mainitun lisäksi vastaan kävelivät Syrizan ja Jeremy Corbynin kaltaiset kansainväliset vasemmistoilmiöt, Loldiers of Odin, Panama-paperit, kehopositiivisuusliike, Tampere Underground -skene ja tietysti Greta Thunberg ilmastolakkoliikkeineen. Kaikki ne ovat joko korruptoineet itsensä tai vähin äänin kadonneet, vaikka viimemainitun pohjalta saattaakin yhä kehittyä jotain oikeasti hyvää.

Hyvästi, paska 2010-luku. Tervetuloa iloinen 2020-luku, joka toivottavasti ei päästä hyviä alkuja lipumaan käsistä, vaan luo niistä uuden kauniimman todellisuuden: tanssivan ja laulavan vallankumouksen, ihmisten kädestä pitävän kohtaamisen, aidosti luonnon kanssa sopusoinnussa elämisen, vihan ja pahoinvoinnin korvautumisen inhimillisellä ymmärryksellä, vieraannuttavan kulutusyhteiskunnan korvautumisen läheisellä jakamisella, teeskentelyn ja huijausten korvautumisen totuudella.

Vasemmisto ei pärjää, sekä muita huomioita vaaleista ja politiikasta

Eduskuntavaalit on taas käyty. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi, vaikka perussuomalaiset ja kokoomus työntyivät jopa samalle prosenttiluvulle. Eduskuntapaikkoja SDP:llä on yksi enemmän kuin persuilla ja kaksi enemmän kuin kokoomuksella. Vihreiden kannatus nousi vuoden 2015 vaaleista kaikkein eniten. Tosin vihreätkin jäivät vuoden 2017 kuntavaalien prosenttilukemista, mutta isomman äänestysprosentin ansiosta heidän äänestäjiään oli enemmän nyt kuin kaksi vuotta sitten.

Vasemmistoliitossa näyteltiin vaalien jälkeen vaalivoittajaa. On totta, että puolue sai prosenttiyksikön verran enemmän ääniä nyt kuin vuonna 2015 – ja myös yli 25 000 ääntä enemmän kuin kuntavaaleissa 2017. Mutta kuntavaaleissa vassareilla oli isompi kannatusosuus. Lisäksi kaikki gallupit olivat luvanneet vasemmistoliitolle paljon mahtavampaa kannatusta. Neljä vuotta sitten gallupit lupailivat puolueelle vaalivoittoa; sen sijaan vassarit saivat pahasti turpiinsa. Tämä on hälyttävä ilmiö.

Kun gallupien luotettavuudesta kysyy äänestäjiltä, yksi väittämä luultavasti toistuu vuosikymmenestä toiseen: ne eivät tavoita tavallista kansaa. Vihreiden pärjääminen gallupeissa vaaleja paremmin on jo kauan ollut yleisesti tunnettu vitsi. Vihreitä äänestetään eniten Helsingin vaalipiirissä, jossa se on puolueiden ykkönen; lisäksi vihreitä pidetään tyypillisesti korkeakoulutettujen sekä mediassa äänensä kuuluviin saavien ihmisten puolueena. Takavuosikymmeninä, jolloin "sivistysporvareita" oli todistettavasti olemassa, toinen gallupeissa loistanut puolue oli kokoomus. Tämä on nyt hälyttävästi kääntynyt: vasemmistoliitto on jo kaksissa eduskuntavaaleissa peräkkäin jäänyt dramaattisesti gallup-ennusteistaan. Sen sijaan kokoomus on menestynyt hiukan ennakoitua paremmin. Selvin parannus gallupeihin nähden on koko 2010-luvun ajan tapahtunut perussuomalaisilla.

Mikä on muuttunut? Olisi täyttä höperyyttä kuvitella, että gallupit ovat alkaneet entistä paremmin löytää nimenomaan syrjittyjä ihmisiä ja näiden kannattaman puolueen asema ylikorostuisi. Sen sijaan näyttäisi, että vasemmistoliitosta on tullut vihreiden (ja "sivistysporvari"-vaiheen kokoomuksen) kaltainen eliittipuolue. Puolueen äänestäjät asuvat lähinnä kaupungeissa, eivät enää edusta työväen- vaan enemmänkin keskiluokkaa ja ovat aktiivisia mediassa ja kulttuurielämässä. Perussuomalaisten äänestäjät asuvat useammin maaseudulla – Helsingin vaalipiirissä kannatus jäi ääniharava Jussi Halla-ahosta huolimatta yli viisi prosenttiyksikköä alle maan keskitason – ja lähiöissä, eikä heillä ole sen enempää välineitä kuin kiinnostustakaan työntää itseään (valta)medioihin.

Vasemmistoliiton kohkaus omasta vaalivoitostaan on suoraan sanoen myötähävettänyt. Kaikki puolueen kampanjassa ja Li Anderssonin julkisessa esiintymisessä tuntui menevän nappiin – lukuun ottamatta yhtä tekijää: valtamediat lyttäsivät puolueen talous- ja yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä siinä missä ennenkin. Minua on jo kauan hämmästyttänyt, kuinka vassaripiireissä jaksetaan suhtautua valtamediaan puolustelevasti (kuvitteellista "valemediaa" vastaan), kun valtamedia toistuvasti mätkii sitä kuin vierasta sikaa. Vasemmistolaiselta kannalta kampanja näytti joka tapauksessa onnistuvan niin kuin se nykyiseltä perustalta voi. Lopputulos osoittaa kuitenkin epäonnistumista: vaikka vasemmistoliitto sai määrällisesti enemmän ääniä kuin missään vaaleissa sitten vuoden 2003 eduskuntavaalien, sen kannatusosuus oli (kohonneen äänestysprosentin myötä) alempi kuin 1) eduskuntavaaleissa 2007, 2) kuntavaaleissa 2017. Koko 2000-luvun ajan vasemmistoliiton kannatus on pysynyt alle 10 prosentissa, eikä haamuraja parista gallupista huolimatta nytkään edes häämötä, vaikka Sipilän hallituksen politiikan pitäisi loogisesti ajatellen olla suorastaan lietsonut kansaa oikeistoa vastaan. Itse Sipilän hallitus sai kyllä rökäletappion.

Toinen eduskuntavaaleissa selvästi epäonnistunut ryhmä oli vanhan eduskunnan ulkopuoliset puolueet. Ainoastaan varsinaiseksi puolueeksi jäsentymätön Liike Nyt sai läpi ehdokkaan – yhden. Tämä tulos poikkeaa melkoisen paljon siitä, miltä omasta kuplastani katsoen näytti. Ennen kaikkea feministiselle puolueelle ennusteltiin yleisesti ainakin yhtä paikkaa. Helsingin valtuustossa istuva Katju Aro sai kuitenkin vain reilut parituhatta ääntä ja koko puolue omassa vaalipiirissään alle yhden prosentin äänistä, mikä on kaiken lisäksi maan selvästi paras vaalitulos. Koko muussa Suomessa näet feministien kannatus oli 0,1–0,2 %. Toisin kuin sosiaalinen media(kupla) antaisi ymmärtää, puolueen kannatuksella ei Helsinkiä lukuun ottamatta ole toistaiseksi minkäänlaista perustaa. Mutta politiikan toista laitaa edustava, näyttävästi vaaleihin marssinut Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liike ei pärjännyt juuri kaksisemmin. Lapin vaalipiirin 0,7 % oli puolueen suurin vaalipiirikohtainen kannatus, ja itse Väyrynen sai ääniä nolosti vain hieman toista tuhatta. Tähtiliike oli vetänyt puoleensa joitakin "äärioikeistoon" leimautuneita vaikuttajia, mutta toisin kuin kauhistelu ns. antifasistisissa piireissä oli antanut ymmärtää, näillä ei selvästi ole laajempaa kannatusta (esimerkiksi MV-"lehden" päätoimittaja Ilja Janitskin sai vain 390 ääntä).

Aivan surkea oli kommunistien tulos: SKP ja KTP saivat yhteensä reilut 5 500 ääntä eli lähes 2 000 vähemmän kuin SKP yksin vuonna 2015, jolloin sen tulos oli laskua vuodesta 2011, jolloin kannatus oli romahtanut noin puoleen vuodesta 2007. Eikä SKP:llä silloinkaan ollut yhtään kansanedustajaa! Haluaisin vedota kommunistipiirien lähellä pyöriviin ihmisiin, etteivät he allekirjoittaisi enää näiden puolueiden kannattajakortteja: jos tarvittavaa viittätuhatta ei saada kokoon, kommunisteille väännetään lopultakin rautalangasta, ettei samalla meiningillä voi jatkaa. Itsenäisyyspuolueen laiha äänisaalis oli myös valitettavan ennalta-arvattava. Puolue menetti Antti Pesosen myötä määrätietoisen johtohahmon, ja sen niskassa on edelleen muisto hajaannuksensekaisesta hämmennyksestä Pesosen kuoleman jälkeen. Pirkanmaalla Ipun listoilla oli myös Kristallipuolueen väkeä; nämä pyrkivät kovasti oikeaksi puolueeksi, mutta minkäänlaista kannatuspohjaa ei heilläkään näy. Oikeastaan ainoa näyttävä valopilkku suurten puolueiden ulkopuolella tuli myös pienten puolueiden ulkopuolelta: brutaalilla "kusipäisyyttä vastaan" -kampanjalla julkisuuteen päässyt Markus Kuotesaho sai Oulun vaalipiirissä yli 4 000 ääntä. Koska hän oli yksin omalla listallaan, se ei tietenkään riittänyt läpimenoon, mutta hän sai silti 21. eniten ääniä koko vaalipiirissä.

* * * * * * * * * *

Ennen eduskuntavaaleja kävin lukuisina päivänä katselemassa kampanjointia Tampereen Keskustorin vaalimökeillä. On kiinnostavaa tarkastella vaalitulosta suhteessa omiin kokemuksiini vaalitorilla. Vihreiden ja vasemmistoliiton mökit olivat vierekkäin, ja niiden edustoilla näytti jatkuvasti riittävän kuhinaa. Vihreät saivat kyllä tamperelaisten äänistä 17,4 %, mutta vassarit vain 9,4 %. Perussuomalaisten mökillä oli myös aika selvästi havaittavaa vilskettä. Persujen kannatus jäi selvästi vihreiden alapuolelle, mutta ylitti vielä selkeämmin vasemmistoliiton kannatuksen. Suurimmaksi puolueeksi nousi Tampereellakin SDP (21,2 %); Keskustorilla demarit kyllä kiinnostivat, mutteivät mitenkään häikäisevästi. Kokoomuksen (20 %) mökki taas oli usein kiinni, ja meno sen edustalla oli muutenkin vaisumpaa kuin naapurissaan perussuomalaisilla. Voi olettaa, että kokoomus ja myös SDP vetoavat johonkin muuhun kansanosaan kuin siihen, joka pyörii Tampereen Keskustorilla. Stereotypisoiden ehdottaisin, että demarit paiskivat töitä ja painuvat suoraan koteihinsa, kun taas kokkarit tuskin malttavat jalkautua Audeistaan, Mersuistaan ja Bemareistaan huonosti pysäköitävään keskustaan. Vihreät ja vasemmistoliitto puolestaan vetoavat juuri siihen jengiin, joka pyörii ison kaupungin torilla. Jälkimmäiselle tämä asetelma ei mielestäni istu ollenkaan.

Oma vaalimökki oli myös keskustalla, kristillisdemokraateilla, Liike Nytillä, Seitsemän tähden liikkeellä, piraateilla ja SKP:llä sekä Suomen Kansa Ensin -ryhmällä ymmärtääkseni jaettuna kansalaispuolueen kanssa. Näiden lisäksi torin länsikulmalla partioi usein feministi tai pari. Ipulaisen kohtasin kerran tai pari, eläinoikeuspuoluelaista tai KTP:läistä en kertaakaan. Piraattien äänisaalis Tampereella ei ollut ihan surkea, mutta heidän vaalimökkinsä luona oli silmiinpistävän hiljaista. Tähtiliikkeen olisi voinut Keskustori-kokemukseni pohjalta luulla saavan piraatteja enemmän ääniä, joskaan ei paljon. Toisin kävi. SKE yritti aktiivisesti, mutta äänestäjiä sen kohkaus ei kiinnostanut – anarkistilähteiden mukaan 15. huhtikuuta puolueen kampanjoijat jopa ajettiin tiehensä joukkovoimalla. Toisena ääripäänä monessakin mielessä toimivat SKP:läiset kommunistit taas eivät edes yrittäneet. Minä olen heikäläisille tuttu henkilö, enkä välttämättä myönteisessä mielessä, joten minun jättämiseni noteeraamatta ei välttämättä kerro koko totuutta. Mutta tilannetta seuraillessani kommarit (toinen heistä Tiedonantajan päätoimittaja) ignorasivat myös yhden vanhemman ja yhden nuoremman pariskunnan, jotka selvästi yrittivät tulla juttelemaan. Erään tuttavani mukaan Tesomalla kommunistit olivat kieltäytyneet antamasta karkkejaan nuorisolaisille, koska näillä ei ole äänioikeutta. Tällaisella meiningillä ei todellakaan saada ääniä.

Paskat vaalit. Toivottavasti saamme silti ihan siedettävän hallituksen, joka tekee silppua vihatusta raippamallista ("aktiivimalli"), säätää perustulon, toimittaa USA- ja Nato-porukat sopimuksineen tuhannen hittuun ja ottaa ympäristö- ja terveysasiat tosissaan.

Poliittinen Suomi, eduskuntavaalit ja Undie Media

Tämän kirjoitelman kolme lähtökohtaa: 1) Yhteiskuntakriittinen, mutta riippumaton ja sitoutumaton mielipide- ja kulttuurilehti Undie Media ilmestyi maaliskuun viimeisellä viikolla 2019 minun päätoimittamanani. 2) Suomessa järjestetään eduskuntavaalit 14. huhtikuuta 2019, ja tätä kirjoittaessani ennakkoäänestys on jo käynnissä. 3) Törmäsin Tampereen kaupunginkirjaston julkaisemalla videolla kiinnostavaan asiatietoon: tutkimuksen mukaan Ultra-lehden tyypillinen naislukija äänestää vihreitä, tyypillinen mieslukija taas perussuomalaisia.

Siinä vaiheessa, kun Undie Mediaa suunniteltiin, visioin sen edustavan poliittisesti "vanhan liiton vasemmistoa". Epäilemättä myös lopputulos on sitä lähellä. Koko julkaisussa ei kuitenkaan käytetä samastumismielessä sanaa 'vasemmisto'. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä hämmennyksestä, että viime aikoina on tuntunut kuin vasemmisto ja oikeisto olisivat jossain mielessä vaihtaneet paikkaa. Toki edelleen on selvää, että oikeisto kannattaa julkisen sektorin ja yhteiskunnallisten palvelujen purkamista, vasemmisto haluaa säilyttää vahvan julkisen sektorin ja jopa yhteiskunnallistaa joitakin yksityisiä palveluja. Tämä ei ole muuttunut miksikään. Mielestäni vasemmiston kuuluisi ehdottomasti olla näin kapitalismin aikana kriittinen sellaisia yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan kuin koulu, tiede ja media. Oikeisto on anastanut näiden kritiikin ja vasemmisto kääntynyt yksisilmäiseksi instituutioiden puolustajaksi. Vielä muutama vuosikymmen takaperin vasemmalla tunnettiin Louis Althusser ja hänen "ideologiset valtiokoneistonsa".

Myöhemmässä vaiheessa, kun Undie Median alun perin kaavailtu tekijäpohja oli hajonnut, ounastelin siitä tulevan enemmänkin yleistä inhimillistä ja universaalia tietoisuutta heijasteleva media. Kutsuin sen linjaa "foliohattujournalismiksi" ja suunnittelin levittäväni lehteä Joukkovoiman mielenosoituksessa foliohattu päässä. Loppujen lopuksi mukaan tuli sittenkin pari selkeän poliittista kirjoittajaa, omien painotusteni lisäksi. Foliohatusta en luopunut, ja se keräsikin aika mukavasti huomiota Joukkovoiman marssilla 30.3.2019. Harmillisesti mielenilmaus oli paljon pienempi kuin aiemmat Joukkovoima-tapahtumat, joskin hyvätunnelmainen. Lehtiä levisi joka tapauksessa kymmeniä, ja niitä myös näkyvästi luettiin. Pienemmässä mitassa Undie Mediaa on levitetty myös Tampereella ja Oulussa.

Eduskuntavaaleja ajatellen on kiinnostavinta, että Undie Median sivuilla 12–13 on vaaliopas, joka on avoimen kriittinen kaikkia tarjolla olevia puolueita kohtaan – yksiä kohtaan vain kriittisempi kuin toisia. Kirjoitin koko tekstin, joskin hyödynsin parin muun kirjoittajan kahdenvälisissä keskusteluissa heittämiä ideoita. Vaalioppaan tarkoitus on ollut riisua puolueiden naamiot. Esimerkiksi vasemmistoliittoa kutsun nukkevasemmistoksi ja SKP:tä nukkekommunisteiksi – ryhmiksi, joiden funktio (uusliberalistis-korporatistisessa näennäisdemokratiassa) on enemmänkin roolin täyttäminen kuin nimellisen ideologian mukainen poliittinen vaikuttaminen. Toisaalta perussuomalaisten kohdalla on aiheellista muistuttaa, että sitä välineenä käyttäen työväenluokkaa luotsataan sumeilematta oikealle. Vihreiden russofobia ja feministien "sääntö-Suomen" kannatus eivät jää huomiotta. Itsenäisyyspuolue ja KTP:kään eivät ole säästyneet kritiikiltä, mutta toisaalta näiden puolueiden "ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä".

Tällaista kriittisyyttä tavataan kutsua foliohattuiluksi, ja leimaajat ovat valitettavasti nykyään usein vasemmistolaisia. Vielä 2010-luvun alussa itse foliohatutkin olivat leimallisesti vasemmistolaisia, mutta nykykeskustelu tahtoo mieltää koko ilmiön oikeistolaiseksi – vasemmistolaisethan ovat muka tieteellisesti tutkittujen faktojen ja uskottavasti perustellun median kannattajia. Käytännössä jälkimmäinen tarkoittaa usein pitäytymistä valtavirtatieteessä ja -mediassa, mikä on huolestuttavaa. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa kuulla Ultra-lehden lukijakunnan jakautumisesta vihreisiin (naisiin) ja perussuomalaisiin (miehiin). Vihreäthän ovat näennäisesti vielä enemmän sotajalalla uuskonservatiivisen oikeiston kanssa kuin vasemmistolaiset. Nämä ryhmät mahtuvat kuitenkin oikein hyvin samoille sivuille, kun kysymys on rajatiedosta ja paranormaaleista ilmiöistä. Sopivasti Undie Mediassa on uudelleenjulkaistun varhaisnuorten klassikon Noidan käsikirjan arvostelu.

Itse uskon, että koko nykysuomalainen poliittinen kenttä on jonkinlaista sumutusta, ja sumutuksen taustalla ovat ison rahan oikeistolaiset, joita nykytilanne hyödyttää eniten. Äänestäjälle annetaan illuusio toimivasta monipuoluedemokratiasta, josta kuitenkin oikeasti radikaalit ja muutoshakuiset ainekset siivotaan joko syrjään tai siistimmiksi. Lisäksi köyhät ja sorretut on saatu riitelemään toisia köyhiä ja sorrettuja vastaan. Prosessi on takuulla pyörittänyt itse itseään jo kauan – rahaherrojen ei tarvinne enää soluttautua keskustelufoorumeille tai edes sosiaaliseen mediaan, vaan me teemme sen itse heidän hekotellessaan koko matkan pankkeihinsa. Silti tämän kevään eduskuntavaaleissa on ilmassa uutta toivoa, sillä kokoomus ja keskusta ovat kumpikin menettämässä kannatustaan radikaalisti, siniset jäänevät kokonaan ulos eduskunnasta ja persujenkin kannatus pysynee selvästi vuoden 2015 vaalien alapuolella (luultavasti silloinkin, jos siniset ynnätään mukaan). Vasemmistoliitto, vihreät ja SDP ovat kaikki selvässä nousussa. Lisäksi ilmapiiri on nyt huomattavan paljon positiivisempi myös pieniä puolueita kohtaan. Lopputuloksena voi olla niin radikaali muutos, että hallitus ilman yhtään suurta oikeistopuoluetta on mahdollinen. Silloin rahaherroilla saattaisi mennä sormi suuhun ja konjakki väärään kurkkuun. Siispä: nyt kaikki äänestämään. Ihan kaikki.

"Älä äänestä Niinistöä" ja muut vaalivinkit

Tämän kirjoitushetkellä, vain yhdeksän päivää ennen presidentinvaaleja ja ennakkoäänestyksen jo käynnistyttyä, näyttää siltä kuin yli puolet suomalaisista äänestäjistä haluaisi antaa äänensä istua kököttävälle presidentille. Kaikenlaisiin äärilaidan kohkaajiin verrattuna Sauli Niinistö on näyttänyt kritiikittömän kansalaisen silmään jopa asialinjan kaverilta; toisaalta onhan se niin hellyttävän kotoisaa, kun hän ja puolisonsa Jenni saavat vauvan. Kriittisen kansalaisen silmään Niinistön syntilista on kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi. Seuraavassa joitakin esimerkkejä:

— Työskennellessään valtiovarainministerinä molemmissa Lipposen hallituksissa (1996–2003) Sauli Niinistö tuli Wikipedian mukaan "tunnetuksi valtiontalouden ankarasta säästölinjasta". Tämä on suorastaan vähättelyä. Varsinainen vampyyrin maine on nykyään sälytetty puoluetoveri Iiro Viinaselle – joka hoiti samaa tehtävää sekä Ahon hallituksessa 1991–95 että ihan aluksi Lipposen ensimmäisessä hallituksessa – kun taas Niinistön vastaava maine on tarkoituksellisesti valkopesty. Tosiasiassa Saulia manailtiin ja epäiltiin hyvin laajalti koko "yhden totuuden" kurjistamispolitiikan aikakauden varsinaiseksi takapiruksi. Hänen ympärillään oli todellinen Pahan Porvarin musta sädekehä, joka mielestäni kuuluisi hänelle edelleen.

— Ei sovi unohtaa, että juuri Niinistön rahaministerikaudella Suomi muilutettiin epädemokraattisesti, kansalaisilta kysymättä markasta euroon ja EMU:n jäseneksi. Demokratian sivuuttamisen tulisi olla paha asia siitä riippumatta, mitä mieltä eurosta on muutoin.

— Niinistö on taustoiltaan paitsi kiistelty kokoomuspoliitikko, myös pankkiiri. Hän oli Euroopan investointipankin varapääjohtaja vuosina 2003–07. Jos tämä on jonkun mielestä meriitti, suosittelen tutustumaan pankkisektorin äärimmäisen ongelmalliseen rooliin nykyjärjestelmässä esimerkiksi Talousdemokratia-sivustolla. Mainittakoon myös, että pankkisektorin käytännöllisesti katsoen yksin aiheuttama finanssikriisi oli jo hyvää vauhtia kehittymässä Niinistön ollessa pankkivirassa.

— Niinistön vuoden 2006 provokatiivinen presidentinvaalikampanja ("työväen presidentti" ym.) käytännössä synnytti koko sen poliittisen kulttuurin muutoksen, jonka seurauksista kaikkine disinformaatioineen, mustamaalauskampanjoineen, vihapuheineen ja tahallisine väärinymmärtämisineen kärsimme edelleen. Paljon parjatut persut ovat vain oppipoikia. Sauli Niinistön kampanja kerta kaikkiaan muilutti vanhan lintukodon uudelle kyräilevän katkeralle aikakaudelle, jossa oikeus olla paskiainen on vahvin kansalaisoikeus, loka lentää puskista eikä kritiikittömällä kansalaisella ole oikeasti enää hajuakaan poliittisten toimijoiden aate- ja luokkaidentiteeteistä.

— Presidentiksi vihdoin päästyään Niinistö loi käsitteen "oleskeluyhteiskunta", jolla pyritään mustamaalaamaan ihmisiä, joille ei riitä töitä tai jotka ovat työhön kykenemättömiä. Tämän kanssa on täysin linjassa se, että presidentti hyväksyi sen "aktiivimalliksi" vääristellen nimetyn kurjistamislain, joka täysin absurdisti ja paradoksaalisti heikentää työttömyysturvaa silloin, kun "työtön" ei ole töissä. Näiden esimerkkien perusteella istua pönöttävä presidentti suorastaan vihaa yhteiskunnan huono-osaisia ja antaa tukensa ylempien yhteiskuntaluokkien heitä vastaan suuntaamalle kylmälle luokkasodalle.

No niin. Tietenkään emme äänestä tuollaista kapitalistiporvaria. On siis ehdottoman tärkeää, että maltamme pistäytyä uurnilla, että näemme edes oikeat vaalit toisine vaalikierroksineen. Se on edes jonkinlaista demokratiaa. Luonnollisesti ei kuitenkaan ole ihan sama, ketä Sauli Niinistön vastustajaa äänestämme, vaan heissä on todellakin eroja. Tässä hieman tarkennusta:

— Jos Niinistö on oja, Laura Huhtasaari on allikko. Ulkoisesti varsin perinteisenä naisena hänen imagonsa värittyy pehmeäksi, mutta hänen arvonsa ovat kivikovat. Huhtasaari esimerkiksi vastustaa aborttia ja haluaa karkottaa turvapaikanhakijat. Se ei ole unohdetun kansan puolustamista, vaan häikäilemättömän kylmää vallanpitäjämentaliteettia. Jos Saulin kampanja 2006 loi poliittisen kulttuurin muutoksen, Laura on uusi ärsyttävä poliittinen kulttuuri in action. Mikäli kaikesta huolimatta mietit hänen äänestämistään, mieti samalla, äänestäisitkö Sarah Palinia.

— Paavo Väyrysellä on monen kriittisen kansalaisen tuki. Hänen poliittinen henkilöhistoriansa on täynnä ketkuilua ja nykyinen suhtautuminen esimerkiksi pakolaisiin sangen epähumaani. Väyrysellä voi olla ulkopoliittista osaamista ja ymmärrystä enemmän kuin muilla ehdokkailla, ja kaivattuja left field -ideoita riittää. Vasemmistolaisittain tai humanistisesti ajattelevan ihmisen ei kannata langeta hänen ansaansa.

— Pekka Haavisto ei ole vasemmistolainen, vaikka hänellä on sellainen maine jopa monen vasemmistolaisen silmissä. Hän ei myöskään ole enää vuosikymmeniin ollut se kirkasotsainen viheraktiivi, johon moni ihastui telkkarissa vuoden 1987 eduskuntavaalien aikoihin. Demokratian kannalta on hankala yksityiskohta, että vihreät nimittivät vuonna 1995 Haaviston ainoaksi ministerikseen, vaikkei kansa ollut äänestänyt häntä edes eduskuntaan. Kannattaa muistaa myös Haaviston vuoden 2012 sammakko, joka samasti eläinoikeusaktivistit uusnatseihin, sekä patologinen Venäjä-vihamielisyys, joka kiteytyy mahtavasti näissä katteettomissa Twitter-bottisyytöksissä.

— Nils Torvalds on koko presidentinvaalien fanaattisin natottaja, joten se siitä ja hänestä. On paha olla näennäisesti humanisti ja kannattaa koko maailman epähumaaneinta organisaatiota.

— Matti Vanhanen nostettiin harmaasta keskustan keskivertopoliitikosta pääministeriksi vuonna 2003. Kansalaiset olivat antaneet tukensa Anneli Jäätteenmäen politiikalle, mutta tämä siivottiin vallanpitäjille ongelmallisena hahmona lavastetun valehteluskandaalin myötä sivuun (mitä itse pidän kabinettivallankaappauksena). Kulissientakaisten vallanpitäjien kilttinä hännystelijänä haljusta Vanhasesta ei ole kerta kaikkiaan mitään sanottavaa poliittisessa mielessä. Presidentiksi? Buhahaa.

SDP:n Tuula Haatainen on osoittanut yllättävää selkärankaisuutta muutamissa lausunnoissaan. Näyttää suorastaan siltä, ettei hän ole poliittisesti luonteeton "demari", vaan sosiaalidemokraatti. Vasemmistoliiton Merja Kyllönen uskaltaa humanistisen puolen ehdokkaista ainoana selvästi kyseenalaistaa istua jöpöttävän presidentin ja hänen konsensuspiirinsä näkemykset esimerkiksi talous- ja ulkopolitiikasta. Olen äänestänyt häntä jo ennakkoon.

Miksi äänestän niin kuin äänestän

Näin otsikoitu kirjoitelma on aloitettava perustelemalla, miksi yleensä äänestän. Nythän on kaikenlaisia anarkisteja mesoamassa ympäriinsä, että äänestäminen on ylipäänsä tuen antamista mädälle kapitalistiselle järjestykselle. Tätä väitettä en ole koskaan allekirjoittanut. Itse asiassa uskon enemmän huonojen järjestelmien kaatamiseen sisältä kuin ulkoa – ja toisaalta myös parlamentarismin ytimessä edelleen itävään demokratian siemeneen. Tärkeintä on kuitenkin, että kaikenlaiset ääliöt ja paskiaiset äänestävät joka tapauksessa. Jos minä ja kaltaiseni jättäisimme äänestämättä, kokoomus ja perussuomalaiset saisivat vielä isomman osuuden potista. Siinä sitten ihmeteltäisiin, miksi kunnan asiat menevät entistäkin pahemmin pyllylleen.

Miksi en äänestä SDP:tä tai vihreitä, joiden ryhmät ovat oman kaupunkikuntani valtuuston suuruusjärjestyksessä toinen ja kolmas? Minulle on oleellista, että äänestämäni ehdokas tai puolue on poliittisesti vasemmalla, mitä SDP ja vihreät eivät valitettavasti nykymuodossaan ole. Molemmat puolueet hyväksyvät päätöksenteossa "markkinat hoitavat" -periaatteen, jota itse vastustan. SDP ylläpitää toiminnallaan työväestön sosioekonomisia eroja ja hyväksyy työttömien kyykyttämisen. Puolueen arvot ovat pohjimmiltaan aika kovat. Samaa voi sanoa vihreistä, jotka ainakin Tampereella ja Helsingissä toimivat kaikkea muuta kuin vihreästi. Kaupungin tiivistämisen pakkomiellettä kyllä perustellaan ekologisesti, mutta perustelu on osoitettu vääräksi. Tampereen vihreät kannattavat lähes yksimielisesti Eteläpuiston rakentamista. Häkellyttävää kyllä, useissa suomalaiskaupungeissa vihreät ovat sännänneet jopa kannattamaan yksityisautoilua tukevia hankkeita. Tällä cityliberalismilla ei ole mitään tekemistä vihreyden kanssa.

Edellisissä kunnallisvaaleissa 2012 (ja eduskuntavaaleissa 2015) äänestin kommunistia. Miksi nyt en? Kommunistinuoret, mukaan lukien oma entinen ehdokkaani, ovat rynnänneet sumeilematta mukaan negatiivisiin, toivottomuutta levittäviin meemeihin. Uhkakuvia nähdään kaikkialla, uusia hyviä alkuja ei missään. Ratkaisuksi ei pian kelpaa muu kuin väkivaltainen raivonpurkaus yhdessä anarkistiveljien ja -siskojen kanssa. En kannata. Itse emäpuolue SKP taas on tuntunut suorastaan kaapatulta. Puolueen puheenjohtaja on käsitetaiteilija, jonka epäilen tekevän puheenjohtajan paikallaan käsitetaidetta eikä politiikkaa. Hänen nousunsa nykyiseen asemaankin on aina ihmetyttänyt: 2010-luvun alkupuolen vaaleissa hän sai Helsingissä nelisenkymmentä ääntä. Sellaisella kannatuspohjalla ei pitäisi yletä johtavaan asemaan ilman selittämättömiä lisäsyitä. Samaan aikaan SKP:n muitakin johtotehtäviä on täytelty omaan makuuni epäilyttävillä henkilöillä. Muistiini on pysyvästi jäänyt erään puoluekellokkaan aidosti järkyttynyt ilme hänen tajuttuaan, että olin tekemässä jotain oikeasti radikaalia. Kirjoitin myös jo viime vaalien jälkeen, kuinka SKP:n kampanjat ovat olleet kuin huonon kampanjoinnin oppikirjasta. Lisäksi kommunistipuolueesta on kävellyt ulos joukko entisiä aktiiveja, jotka kokevat itsensä syrjäytetyiksi. Kannatusääntä tällaiselle kokonaisuudelle ei voi antaa.

Feministisellä puolueella, eläinoikeuspuolueella ja piraattipuolueella on omat hyvät puolensa. Itse toivon, että ne saavat liikkeelle äänestäjiä, jotka muutoin jäisivät kotiin. Feministien, piraattien ja EOP:n äänestäminen tuo uutta hajontaa, pienentää kokoomuksen kaltaisten inhokkien ääniosuuksia sekä lähentää isompia ja pienempiä puolueita toisiinsa. Ennen kaikkea feministien ainoa tamperelaisehdokas ja EOP:n ehdokkaat sijoittuvat omassa vaalikonelistauksessani aika kärkipäähän. Yhden asian puolueita en silti osaa äänestää, vaikka asia olisikin hyvä ja ehdokas kaikkea muuta kuin yhden asian ihminen.

Tähän kuuluisi nyt kirjoittaa, että vasemmistoliitto on hyvä puolue ja plaa plaa. En kuitenkaan osaa tehdä sitä. Äänestän vasemmistoliittolaista, koska muut ovat vielä huonompia (tai vähemmän hyviä) vaihtoehtoja. Puolueella on Tampereella sata ehdokasta, ja listassa on kosolti hyviä tyyppejä. Oma ehdokas on suorastaan mukava valita. Ikävä kyllä laaja lista tietää myös laajaa hajontaa. Kuka ihme on sekin miesvassari, jonka kanssa yhteensopivuuteni on Ylen vaalikoneen perusteella heikompi kuin kummankaan Suomi ensin -listan ehdokkaan? Onneksi en usko hänen saavan isoissa mitoissa ääniä. Vasemmistoliiton yhteydessä häiritsee yleisluonteinen keskustavasemmistolaisuus – viime vuosisadalla useimmat näistä tyypeistä olisivat hakeutuneet SDP:hen – ja väkinäinen me-hengen nostattaminen, joka ei vedä kriittisiä, epävarmoja äänestäjiä puoleensa (toisin kuin vassarit itse ehkä kuvittelevat) vaan työntää vahvasti luotaan. En minä riemusta kiljuen vasemmistoliittoa äänestä, mutta puolue on kaikesta huolimatta ihan oolrait. Ja sen listoilla on hyviä tyyppejä, joiden kanssa haluaisin hengailla ja vaikka ystävystyä. On sitä huonommistakin syistä valittu ehdokkaita.

Demokratian rääppiäiset

Kansalaisaloite on loistava idea. Aikana, jona äärimmäisen harvalla on "oma" kansanedustaja eduskunnassa, se tuo päätäntävallan pykälää lähemmäksi meitä edustuksettomia kansalaisia – ainakin periaatteessa. Moni kansalaisaloite on noussut eduskuntaan, ja yksi on hyväksytty eduskunnassa. Meille ihmisille tulee se miellyttävä tunne, että meillä on entistä enemmän välineitä saada äänemme virallisesti kuuluviin. On eduskunta-, presidentin-, kunnallis- ja eurovaalit sekä vuodesta 2012 tosiaan mahdollisuus valtakunnallisiin kansalaisaloitteisiin. Demokratia toimii?

Mietitäänpä hetkinen. Noin neljässä ja puolessa vuodessa suomalaiset ovat tehneet yhteensä 545 kansalaisaloitetta. Yrityksen puutteesta meitä ei siis voi syyttää. Aloitteista vain 13 eli 2,4 % on kerännyt vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta. Nämä 13 ovat edenneet eduskuntakäsittelyyn, mutta vain yksi (tasa-arvoinen avioliittolaki) on mennyt eduskunnassa läpi. Näin ollen eduskuntaan lähetetyistä aloitteista vain 7,7 % on hyväksytty; kaikista 545 kansalaisaloitteista tämä yksi on prosenttiosuutena alle 0,2 %! Tosin tässä vaiheessa useampi aloite – mm. äitiyslaki – on vielä käsittelemättä. Eduskuntaa onkin jopa syytelty tahallisesta hitaudesta kansalaisaloitteiden käsittelyssä.

Tätä havaintoa en ole tehnyt mielikseni, mutta näyttää siltä kuin kansalaisaloite vaikutuskeinona yritettäisiin tahallaan vesittää. Hetkittäin suorastaan epäilyttää, että tähän on alun perinkin pyritty tai uskottu. Kansanedustajien ja eduskuntainstituution penseys aloitteita kohtaan on vain yksi puoli asiasta. Toinen puoli on itse aloitteiden piirissä tapahtunut hölmöily ja sitä lähes luonnollisesti seurannut (valta)mediakeskustelu. Kansalaisaloitteita on tehty älyttömistä ja typeristä aiheista, kirjoitettu huonosti ja laadittu ilman minkäänlaista lakien ja oikeushistorian tajua. Useimmilla näistä aloitteista on vain satoja tai parituhatta kannatusilmoitusta, mutta ne kaikki joutuu ainakin otsikkotasolla kahlaamaan läpi etsiäkseen oikeasti hyviä ja tarvittavia aloitteita. Toisaalta jotkut typeryydet tai älyttömyydet ovat saaneet kannatusta ja huomiota, mikä on vielä pahempi asia uskottavuudelle. Esitän tässä kolme esimerkkiä:

1) Marraskuussa 2015 eduskuntaan lähetettiin kansalaisaloite rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta. Se oli saanut alkunsa 2010-luvun alussa kulovalkean tavoin netissä levinneistä rasistisista väittämistä, joiden mukaan turvapaikanhakijat ja muut maahanmuuttajat syyllistyivät usein raiskauksiin ja muihin rikoksiin. Ilmapiiriä yllytti populistisen oikeiston, rasistien ja uusnatsien piireissä yleinen huuhaakuvitelma, että Suomen valtio hyysää mamuja. Kun aloite sai kokoon tarvittavat kannatusilmoitukset, se sai kuitenkin myös naurut. Kansalaisaloite nimittäin vaati Suomeen lakia, jollainen täällä on jo olemassa.

2) Kun tasa-arvoinen avioliittolaki oli hyväksytty eduskunnassa, sen vastustajat laativat Aito avioliitto -kansalaisaloitteen, jonka sisältö oli käytännössä yhtä kuin tasa-arvoisen avioliittolain kumoaminen. Myös Aito avioliitto -aloite sai harvinaisen paljon kannatusilmoituksia, joskin yli 60 000 vähemmän kuin kumoamansa aloite. Tällainen eteen-taakse-pelleily voi saada ihan naurettavat mittasuhteet. Brexitin innoittamana voidaan kuvitella vaikkapa jäsenyyttä EU:sta tai eurosta: jos valtio, jossa on kansalaisaloitejärjestelmä, hyväksyy eron unionista tai rahaliitosta, voi parlamenttiin putkahtaa nykyisessä liittoutumistilassa pysymistä kannattava aloite ennen kuin eropäätös on pantu täytäntöön. Kyllä riittäisi euroherroilla hampaissa kiristelemistä ja/tai naurussa pitelemistä. Totta kai Suomeen voisi laatia lain, jonka mukaan yhdelle kansalaisaloitteelle vastakkainen aloite voidaan hyväksyä vain, jos jälkimmäisellä on enemmän kannatusilmoituksia kuin ensimmäisellä. Mutta tämä vain korostaisi sitä juopaa, mikä kansalaisten aloitteilla on ilmiselvästi yhä eduskunnassa tehtyihin aloitteisiin.

3) Euroaiheesta saamme hyvän aasinsillan europarlamentaarikko Paavo Väyrysen laatimaan kansalaisaloitteeseen, jonka mukaan Suomessa olisi järjestettävä kansanäänestys maamme jäsenyydestä euroalueessa. Huomiota sai ymmärrettävästi se seikka, että pääministeripuolueen eurokansanedustaja, entinen moninkertainen ministeri ja moninkertainen presidenttiehdokas pyrkii vaikuttamaan käytössään olevien suorien välineiden sijaan "kansalaisena". Kaiken älyttömäksi huipuksi aloitteen saavutettua tarvittavat kannatusilmoitukset Väyrynen ilmoitti, ettei hän itse enää kannata omaa aloitettaan! Sinänsä kansalaisaloitteessa on kysymys tärkeästä asiasta, mutta tällainen pelleily syö uskottavuutta ja vesittää koko homman pahanpäiväisesti.

Voi olla mielikuvituksellista ajatella, että vallanpitäjät syöttävät kansalaisaloitejärjestelmään tahallaan uskottavuutta syöviä meemejä. Mahdollista se kuitenkin on – joskin, myönnettäköön, epätodennäköistä. Paljon varmempaa on, että kansalaisaloitejärjestelmä ei toimi samasta syystä kuin yleensäkin demokratia. Syynä on ihmisten tietämättömyys, sivistymättömyys ja tyhmyys. Tämä voi myös olla – hiukan todennäköisemminkin – tahallisesti aiheutettua. Tällä hetkellä hallitus romuttaa koulutusta vimmaisin leikkauksin, massaviihdeinstituutioksi ajetun Ylen ainoaa yleissivistävää televisiokanavaa ollaan lakkauttamassa, kaupallinen media on siinä tilassa kuin on, vapaa sivistystyö on vesitetty jo aikoja sitten pelkäksi self help -henkiseksi näpräilyksi ja niin edelleen. Kaikki tämä istuu samaan kokonaisuuteen vähän turhan hyvin. Kansalaisaloitteet toimisivat hyvin, jos ihmiset ymmärtäisivät kuvittelun sijaan ottaa selvää ja asioiden kannattaminen tai vastustaminen seisoisi tukevalla perustalla; äänestäminen toimisi hyvin, jos ihmiset selvittäisivät ja ymmärtäisivät, keitä heidän itsensä ja ympäristönsä parasta ajatellen kannattaisi äänestää. Nykysysteemi vieraannuttaa ihmisiä edellä mainituista ihanteista niin kuin pystyy.

Tämä on ominaista 2000-luvun demokratian rappeutumiselle: kansalaisilta ei näennäisesti oteta pois yhtään lakisääteistä valtaoikeutta, vaan niitä saatetaan jopa lisätä – samalla, kun todellinen valta liukuu yhä kauemmas kansalaisten ulottuvilta. Tätä eivät useimmat ihan fiksutkaan (liberaalit) ihmiset osaa nähdä tai suostu näkemään. Olin häviävän pientä vähemmistöä yhdistäessäni kauden 2007–11 lukuisat eduskuntapaikasta luopumiset koko parlamentaarisen järjestelmän asteittaiseen vallanmenetykseen, josta kieli hallitusohjelmaluonnoksen tilaaminen amerikkalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta. (On mielenkiintoista, että Ylen alkuperäinen uutinen tästä tilauksesta on poistettu; nettihaku löytää sen vielä tätä kirjoittaessani.) Yhä useampi yhteiskuntakriitikko on myös kääntynyt entistä kielteisemmäksi koko poliittista järjestelmää kohtaan, mikä valitettavasti pönkittää nykyisten todellisten vallanpitäjien asemaa entisestään. On kuin meitä ohjailtaisiin kohti tilaa, jossa demokratian jämäversiokin voidaan hylätä turvallisesti, ilman kansannousuja tai edes tusinaluokkaa uskottavampia mielenosoituksia – joiden olemassaolosta valtamedian on aina vain helpompi olla piittamatta – ja valta siirtää virallisestikin niille tahoille, jotka siitä ovat jo käytännössä kahmaisseet leijonanosan: sikarikkaille kansainvälisen suurbisneksen pampuille, jotka vain hyvää hyvyyttään antavat köyhien ja muiden luusereiden elää.

Ellemme herää ajoissa, joudumme tulevaisuudessa taistelemaan demokratian puolesta tilassa joka vallitsi, ei ennen 1960- tai edes 1900-lukua, vaan ennen 1500-lukua.

Yksikään demokraattinen muutosliike, jonka ohjelma ei painota riittävästi ihmisten opettamista, sivistämistä ja tietoisuuden herättämistä, ei tule aikaansaamaan tarvittavaa muutosta parempaan.

Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi

En ollut uskoa silmiäni 5. toukokuuta 2016, kun valtamedia kaivoi pohjattomista laareistaan päivän kohuaiheeksi Pirkkalan monisteen. Siitähän tietysti kohuttiin jo 1975, kun kysymyksessä oli ajankohtainen (oppi)materiaali; lisäksi monisteeseen on viitattu läpi seuraavien vuosikymmenien säännöllisesti aina, kun 1970-luvun vasemmistolaisuutta on pengottu yhtään syvemmältä tai professionaalimmin. Lyhyesti sanottuna: Pirkkalan moniste oli 1974–75 peruskoulussa Pirkkalassa kokeiltu historian oppikirjoja korvaava moniste, jonka historiakäsitys oli marxilainen. Tämä ei tietenkään porvarillista yhteiskuntaa vaalineelle oikeistolle ja oikeistomedialle kelvannut, vaan asiasta nostettiin kohu periaatteella "nyt nämä röyhkeät vasemmistolaiset menevät liian pitkälle". Hämmentävää kyllä, vuonna 2016 – koko maailmankuvan muututtua täydellisesti – kyltymätön oikeistomedia nostattelee uutta kohua samalla periaatteella. Erityisesti SDP:läisten ainesten mukanaoloa on korostettu, millä on naurettavan ja pateettisen itsestäänselvä yhteys edellisenä päivänä uutisoituun gallupiin, jonka mukaan demarit olivat kirineet selvästi ykköseksi ja koko hallituksen suosio huvennut entisestään.

Kaikesta huolimatta monia on huolestuttanut ajatus, joka Pirkkalan monisteen taustoiksi esitettiin. Ettäkö vasemmisto 1970-luvulla rakensi määrätietoisesti sosialistista Suomea ihan kouluopetusta myöten kansan enemmistön tahdosta piittaamatta? On totta, ettei SKDL:n ja tuolloin vielä varsin vasemmalla operoineen SDP:n yhteiskannatus yltänyt 50 prosenttiin. Toisaalta kyseessä oli vuoden 1975 eduskuntavaalien perusteella kaksi suurinta puoluetta. Kun yllä mainitun gallupin mukaan nykyistä hallitustamme kannattaa 45,9 % äänestäjistä, tuolloin sosialistisiksi nimitettyjä puolueita kannatti 44,1 %. Ero on pieni – ja kuitenkin "perskeko" rellestää paraikaa ihan täysillä yhteiskunnan kimpussa muka näennäisenemmistön mandaatilla. Kaiken kukkuraksi eduskuntavaalien 1975 äänestysprosentti oli jopa 79,7 %, kun se vuonna 2015 oli ainoastaan 70,1 %. Ja toisin kuin typerä valtamedia uskottelee, äänestysaktiivisuuden lasku ei johdu niinkään ihmisten laiskistumisesta kuin kääntymisestä koko poliittista järjestelmää vastaan. (Jos nyt laskeskellaan, vuonna 1975 antoi 35,15 % Suomen äänioikeutetuista mandaatin sosialismille, 2015 nykyiselle hallitukselle 39,92 % ja tällä hetkellä sen ryöstökapitalismi saisi samalla äänestysvilkkaudella vain 32,18 prosentin mandaatin.)

Oikeistopainotteisen 2010-luvun valtavirta-Suomen on siis vaikea hyväksyä tosiasiaa, että tuntuva osa 1970-luvun puolivälin suomalaisista olisi halunnut sosialistisen Suomen. Niinpä Pirkkalan moniste – jonka taustalla oli muiden muassa Tampereen yliopiston psykologian laitos – on nähty esimerkkinä demokratianvastaisesta vasemmistolaisesta hivutuksesta tai, vielä höperömmin, suomettumisesta. On monta kertaa toistettu fakta, että 70-luvulla nimenomaan vasemmisto ei ollut suomettunut. Kommunisteja ja sosialisteja ohjasi sekä innostus aatteestaan että usko aatteeseensa, ei Neuvostoliitolle kumartelu. Sen sijaan oikeisto osasi kyllä suomettua, sillä se kumarteli NL:lle aatteensa vastaisesti. Niinpä (muutoinkin kyseenalainen) suomettumishöpötys on Pirkkalan monisteen yhteydessä täysin väärässä paikassa. Mitä vasemmiston hivutukseen tulee, näin vuoden 2016 perspektiivistä suhtaudun siihen lähinnä ihaillen. Missä nykypäivänä osataan usein vain ajautua latteaan keskustavasemmistoon tai konfliktiin kyttien kanssa, 1970-luvun puolivälissä rakennettiin viisaasti ja laaja-alaisesti rauhanomaista sosialistista vallankumousta. Oli vasemmistolainen mediakenttä ja kulttuurikenttä, oli punapääoma ja todellakin, kaiken kukkuraksi, vasemmistolainen peruskoululaisten oppikirja!

Mitä hienoa sitten oli (edes rauhanomaisen) sosialistisen vallankumouksen rakentamisessa? Nykyinen historiankirjoitus – mielenkiintoista: historiankirjoituksesta oli kysymys myös Pirkkalan monisteessa! – tietysti katsoo, että 70-luvun vasemmiston ajama sosialismi oli yhtä kuin Neuvostoliiton ja itäblokin malli. Useat aikakauden vasemmistoliikkeessä mukana olleet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. Heidän mukaansa 1970-luvun sosialistinen unelma syntyi hyvin pitkälti länsimaisen, 1960-luvun kulttuurisessa myllerryksessä muokkautuneen tajunnan pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallisesti helppo todentaa. Hieman yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi esittää, että uutta sosialistista Suomea rakensivat Pekka Kuusen ja Beatlesin lapset. 70-luvulle tultaessa heidän ajatuksensa vain radikalisoituivat – tämä oli hyvin yleinen ja yhdenmukainen länsimainen kehityskulku. Sosiologi Antti Eskola on syntynyt 1934 ja laulaja Liisa Tavi 1956, mutta molemmat olivat omalta osaltaan mukana paremman sosialistisen Suomen unelman rauhanomaisessa rakennustyössä. Täysin naurettava on se usein hoettu puppuväite, että tällaiset ihmiset olisivat toimineet vasemmistoliikkeessä jotenkin Moskovasta kauko-ohjattuina.

Pirkkalan monisteesta on mielestäni ihan asiallista herättää keskustelua, muttei sellaista typerryttävän yksipuolista, lyttäävää ja vääristelevää kohua, johon ala-arvoinen valtamedia jälleen kerran sortui. Ja tietystikään valtamediaa ei kiinnostanut tarttua syöttiin, jota muiden muassa Outi Popp ja minä tarjosimme Twitterissä. 1970-luvulla ei nimittäin juoninut tai hivuttanut ainoastaan vasemmisto, vaan – kahta kavalammin – tämän vaikutuksesta ja viime kädessä demokratisoitumisesta huolestunut oikeisto. Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli suorastaan salaseuran tavoin toiminut oikeistolainen hivutusorganisaatio, joka toimi vuosina 1973–91. Sen taustalla olivat lähinnä STK ja 1974 perustettu EVA. Julkisuudessa säätiöstä ei tiedetty yhtään mitään ennen vuotta 2004, jolloin ilmestyi sitä käsitellyt Jari Leskisen tutkimus. Säätiö näyttää onnistuneen melkein kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Alkuaikana se listasi tutkijoiden ja opettajien poliittisia kantoja sekä kirjoitti eduskunnan porvaripuolueille ryhmäpuheita koulutuspoliittisissa asioissa. 70-luvun kuluessa sen pyrkimyksiksi asettuivat "ajankohtaisten tietojen opettaminen tulosvastuullisesti" sekä "haitallisen kouludemokratian poistaminen". On muistettava, että peruskoulu oli tuolloin ihan uusi asia ja ajan ilmapiirin tuntien oikeisto, kenties psykologisella tasolla ymmärrettävästi, koki sen yleispätevän kansalaiskasvatuksen uhkana siinä missä kouludemokratiankin. Jälkimmäinen menikin läskiksi heti 1980-luvulla – ensin hieman oikeistolaistuttuaan – ja myös edellinen on viimeistään nykypäivään tultaessa kaikonnut. Tässä on syytä muistaa, että Pirkkalan moniste jäi kohun saattelemana käytöstä heti ensimmäisen kokeiluvuotensa jälkeen, Suomesta ei tullut sosialistimaata ja vasemmisto on siitä lähtien sekä taantunut että siirtynyt poliittisessa kentässä keskemmälle. Mutta joissakuissa meistä sosialistinen unelma elää yhä.

Vaalipaskaa 2

(Jatkoa ja näkökulman laajennusta edelliseen Vaalipaskaa 1 -bloggaukseeni.)

Varsinaista eduskuntavaalipäivää edeltävänä lauantaina 18.4.2015 olin Helsingissä TTIP:n (ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten) vastaisessa mielenosoituksessa. Ihmisiä oli Thomas Wallgrenin epävirallisen laskutoimituksen mukaan 540 – huomattava osa heistä puolueväkeä (kommareita, vassareita, piraatteja, ipulaisia, pari demaria ja muutama vihreä), paljon kansalaisliikeaktiiveja, jonkin verran "tiedostavia kansalaisia", anarkistiblokkia ei ollenkaan. Poliisi oli silti varustautunut ratsuin ja paikoin myös mellakkavarustein. Tämä hämmensi, mutta suurimmat epäuskoiset huutonaurut saatiin Aleksanterinkadulla. Siellä poliisi oli täysissä mellakkavarusteissa saartanut Nordea-pankin pääkonttorin. Meiltä, kansalaisliikkeiden aktiiveilta, huolestuneilta kansalaisilta ja kansanedustajaehdokkailta! Kulkueesta kuului huutoja, kuten "näinkö ne meitä pelkäävät" ja "älkää suojelko pankkeja kansalta, vaan kansaa pankeilta".

Vaalituloksen paljastuttua on kieltämättä ollut mielessä, että jos suomalaiset ymmärtäisivät, millaisessa yhteiskunnassa elämme, he äänestäisivät aivan toisin. Pankkien sotilaallisen näköinen suojeleminen rauhanomaisilta mielenosoittajilta (myös Forexin edustalla oli poliisimiehitys!) on keskeinen yhteiskunnan kuva. Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä ei vuonna 2015 ole olemassa kansalaisten turvaamiseksi uhkatekijöiltä, vaan tiettyjen uhkatekijöiden suojaamiseksi kansalaisilta. Me olemme yhteiskunnan jäseniä, ja me annamme vaaleissa muodollisen hyväksyntämme järjestelmälle, joka puolustaa vaalien ulottumatonta valtaa meitä vastaan. Pankkiireja ei ole kukaan demokraattisesti valinnut. Pankkimme tosin itse valitsemme, mutta esimerkiksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Nalle Wahlroos jatkavat julkisia möläytyksiään, vaikka minä ja sadat muut vaihdammekin pankkia. Julkisuuden heille tarjoavat valtamediat, joiden toimituksia – saati rahoittajia – emme ole valinneet yhtään sen demokraattisemmin. Demokratia ei yllä myöskään poliisin nimityksiin tai toimintakäytäntöihin. Ison rahan ideologia sanelee pelisäännöt, emmekä useimmiten edes tiedä sitä.

Koska demokraattinen vaalijärjestelmä on yhä periaatteessa olemassa, on selvää, että yhteiskunnan perimmäiset vallanpitäjät pelkäävät sitä samoissa mitoissa kuin meitä 540:tä rauhanomaista mielenosoittajaa. Niinpä he tekevät kaikkensa, ettei valtaan pääsisi vääriä ihmisiä. Pienet puolueet on ulkoistettu käytännössä koko demokratian ulkopuolelle. Piraatit, itsenäisyyspuolue, kommunistit ynnä muut saavat vähän silmiinpistävän vastentahtoista julkisuutta Yleltä – rautalangasta kakkosluokkaan väännettyinä – eivätkä lainkaan kaupalliselta valtamedialta. Pienpuolueväen keskustelualoitteista vaietaan, heidän poliittisia hypoteesejaan pilkataan salaliittoteorioiksi ja heidän vaikuttamismahdollisuutensa leimataan etukäteen olemattomiksi. Ihmisten turhautuminen ilmanaikuisiin perinteisiin valtapuolueisiin ohjattiin perussuomalaisiin, joka oikeistopopulistisesta luonteestaan johtuen oli vallanpitäjille harmiton puolue. Sitä jopa käytettiin hyväksi: turhautuminen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kohdistua oikeistoon, suunnattiin vasemmiston (ja vihreiden) suuntaan. Silti persujen vuoden 2011 iso rytky, vai mikä se olikaan, saattoi olla vallanpitäjiltä pieni lipsahdus. Ison rahan valta on turvattu – sen sijaan että persuja suoraan vastustettaisiin – ujuttamalla turvallisia meemejä persujen sisään. Niinpä esimerkiksi Timo Soini on saatu kannattamaan Natoa. Persujen vastustus on jäänyt vihreiden ja vasemmiston asiaksi, minkä myötä loputkin persujen ymmärtäjistä ovat kääntäneet kohtalokkaasti selkänsä vasemmistolle.

Vaalien jälkeen on lisäksi tullut ilmi epäselvyyksiä ääntenlaskennassa. Julkisuuteen pääsi satakuntalaisen Osmo Häkkilän tapaus: KTP:n ehdokas äänesti itseään, mutta virallisten taulukoiden mukaan häntä ei kyseisellä paikkakunnalla äänestänyt kukaan. Kadonnutta ääntä ei löydetty edes hylätyistä äänistä. Yhden tapauksen esittäminen ainutkertaisena hämää, sillä vastaavista tapauksista on epävirallisesti raportoitu muualtakin. Kaikissa tapauksissa ovat kyseessä olleet pienten puolueiden äänet. Yksi nettikirjoittaja muistutti, että joskus "tarkastuslaskennassa on löytynyt pienelläkin paikkakunnalla yli 20 ääntä tyhjästä, kun kunnalliskerman napa on ollut putoamassa". Toisen some-kommentoijan, joka on ollut kerran vaalivirkailijana, mukaan "siinä ääntenlaskentakiireessä voi hyvin muutaman äänen pistää taskuun, jos haluaa". Aiemmin pikkupuolueiden äänten katoamisilmiöstä on vauhkonnut erityisesti Köyhien asialla -puolueen Terttu Savola, joka on hyvin laajalti leimattu hulluksi. Samaa leimaamista kohdistetaan myös vaihtoehtomedioihin ja -foorumeihin, jotka uskaltavat nostaa esiin tätä ilmeisen todellista ilmiötä. Ja vaikka kyse olisikin marginaalisesta ilmiöstä (edes tätä emme oikeasti tiedä), sen olemassaolo ja asiaan liittyvä vastavehkeily silti todistavat saman kuin Nordea-pankin väkivaltainen suojaaminen kansalaisaktiiveilta ja pienpuolueiden vaaliehdokkailta: meitä pelätään. (Onkin epäilty, että äänten katoamisesta voi olla vastuussa Tieto Oyj, jonka osakkeista osan omistaa USA:n rahaeliittiin kytkeytynyt Goldman Sachs.)

Miksi ihmiset eivät sisäistä tai edes tiedä, millainen yhteiskunta Suomi tänä päivänä on? Oleellista lienee uskottelu, ettei mikään ole missään vaiheessa ratkaisevasti muuttunut. Suomea markkinoidaan valtamediassa joka päivä samana Suomena, jossa elimme 1970–80-luvulla, paitsi kansainvälisempänä ja edistyneempänä. Media tehtailee silmänkääntötemppuja: julkinen poliittinen keskustelu pelkistetään maahanmuuttokeskusteluksi, homoliittokeskusteluksi, talouskasvukeskusteluksi, työllisyyskeskusteluksi, kulttuuripoliittiseksi keskusteluksi tai miksi hyvänsä muuksi, joka vie fokusta poispäin yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Kun jotain todella merkittävää ilmenee, se salataan tai sen yhteydet muihin ajankohtaisiin ilmiöihin kielletään. Sami Parkkosen vedenpitävä paljastus, että Suomi on virallisesti yritys, pidettiin täysin pimennossa. Vuonna 2010 tapahtunut hallitusohjelman tilaaminen amerikkalaiselta konsulttitoimistolta pääsi uutisiin, mutta olin melkein ainoa, joka selitti kansanedustajien tuolloista pakoa eduskunnasta edellisen ilmentämällä eduskunnan vallanpuutteella. Tällaiset asiat ovat periaatteessa perustuslain vastaisia – Nato-isäntämaasopimuksen tavoin – mihin ei tietenkään sallita yhtään viittausta valtamediassa. Tällä tavoin suomalainen yhteiskunta on hivutettu täysin erilaiseksi kuin se on ollut vielä oman ikäpolveni lapsuudessa, ja koska yhtä merkittävää vallankaappauspäivää on mahdotonta osoittaa (ei, Ipu, se ei ollut yksinomaan 1.1.1995), kansalle voidaan uskotella, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ja se menee uurnille ja äänestää typeryyksissään keskustaa, kokoomusta, perussuomalaisia, SDP:tä ja vihreitä.