Venäjän lokakuun vallankumouksesta – joka tosiaan tapahtui meikäläisen ajanlaskun mukaan marraskuussa – tuli hetki sitten kuluneeksi sata vuotta. Laajempaa keskustelua vallankumouksesta ja sen historiallisesta merkityksestä ei ole tässä yhteydessä käyty kotimaassamme. Vaikuttaa siltä, kuin lokakuun vallankumousta pidettäisiin yksinomaan epärelevanttina asiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Maailmamme olisi täysin toisenlainen, ellei vallankumousta, Leniniä, Neuvostoliittoa ja sosialistista maailmaa olisi koskaan ollut.
1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.
Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?
2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.
Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestä. Aiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.
Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti