Aatteellinen omaelämäkerta

Xitterissä (oik. X, aik. Twitter) on minunkin taipumus ajautua joskus poliittisluontoiseen väittelyyn, vaikka olen ihan nimenomaisesti pitäytynyt tekemästä politiikkaa. Yhteistä useimmille väittelyille on päätyminen ad hominem -tilaan, jossa "väärää" mieltä oleva somettaja leimataan armottomasti jonkin ideologian kannattajaksi – riippumatta siitä, mitä hän oikeasti kannattaa tai kannattaako mitään. Itse olen ollut vastainttäjien mukaan kommunisti, natsisymppaaja, suvakki, rasisti, terelibis, vasemmistolainen, oikeistolainen, vihreä, persu ja viimeisimpänä järjettömyytenä demari.

Edellisen innoittamana ajattelin elvyttää tilapäisesti tämän poliittisluontoisen blogin – ollakseni nykyään politiikanvastainen ihminen – ja tehdä selväksi, mistä olen tullut, mitä olen ollut ja mihin olen päätynyt. Toistaiseksi.

* * * * * * * * * *

Ensimmäiset elinvuoteni kuluivat nelihenkisen perheen asuttamassa kaksiossa, josta sittemmin muutettiin omakotitaloon. Kotona ei politikoitu, vaikka "asioista" puhuttiinkin. 1970-luvun poliittisen vastakkainasettelun kokemukset saivat vanhemmat selvästi tarjoamaan lapsille politiikkavapaan kodin. Vaalisalaisuus pidettiin uskollisesti. Siitä huolimatta minulle varisi pieniä tiedonjyväsiä heidän poliittisista kannoistaan. Myönteisesti asennoiduttujen joukossa olivat ainakin keskustapuolue ja liberaalit (LKP) sekä vihreät heti, kun he ilmestyivät kuvioihin.

Oma ensimmäinen poliittinen kannanottoni tapahtui presidentinvaalien 1982 yhteydessä. Kannatin avoimesti Mauno Koivistoa enkä yhtään lähtenyt isän kelkkaan hänen yrittäessään ohjata minua epäpoliittiseen suuntaan julistamalla "Juice pressaksi". Vuosikymmenen puolivälissä järjestin kavereilleni oikein puoluegallupin. (Sellainen rasittava pentu minä olin.) Kaveripiirin sen ajan asennetta kuvatkoon, että SMP voitti gallupin ylivoimaisesti, kakkoseksi sijoittui keskusta ja kolmanneksi vihreät. Vennamolainen (postvennamolainen?) reteys oli poikavoittoisen porukan piirissä kasarillakin in ja pop.

Itse olin esiteini- ja teini-iässä selkeästi vihreä. Alkuperäiset syyt olivat selvät: luontonäkökulma oli ihan yksinkertaisesti hyvä ja sitä paitsi vihreys oli vahvassa kurssissa Saksassa, johon suhtauduttiin kasarilla aika ihaillen ja jossa olin käynyt vanhempien kanssa autoreissulla. (Tarkennus kaikille historiallisesti aivopestyille pölvästeille: kysymys on todellakin Länsi-Saksasta.) Sen päälle tuli vielä vuosikymmenen klassikko ja sukupolvikokemus, eli tuntemattoman Pekka Haaviston tv-esiintyminen eduskuntavaalien edellä 1987. Hän oli nuori, mukava, älykäs, asiallinen, ryvettymätön ja pöhöttymätön – kerta kaikkiaan tulevaisuuden ihminen. Siihen mennessä keskustan, SDP:n, kristillisten ja varsinkin kokoomuksen siannäköisistä ukkeliehdokaskuvista oli tullut jo lasten ja nuorten kollektiivinen ällötys.

1990-luku lähestyi ja alkoi, teiniporukoissa alkoi tapahtua vakavampaakin luontoherätystä ja minua kiinnosti hippiliike. Itäblokki kaatui rymisten ja Etelä-Afrikan apartheid oli päättymässä. Itseäni mietitytti, miksei se kaikki tuntunut niin ihmeelliseltä. Havaitsin kiinnostusta aikaan, jolloin aatteet olivat vielä aatteita eikä kaikki valunut kohti yhdenmukaista pinnallista kivaa. Tämä sointui yhteen uuden taaksepäin katsoneen musiikkikiinnostuksen kanssa: yhtäkkiä noin 1963–83 tehty musiikki tuntui relevantimmalta kuin Guns n' Roses. Televisio näytti Eilisen pop -ohjelmasarjassa kaksi päräyttävää jaksoa: yksi keskittyi punkiin ja uuteen aaltoon, toinen taas 1960–70-luvun radikaaleihin. Niissä meiningeissä oli elämää! Suunnittelimme parin kaverin kanssa lakkautetun sahalaitoksen tiloihin vallankumouskeskusta, jossa olisi kirjoituskone ja kopiokone ja sieltä käsin syydettäisiin kapinajulisteita ympäri kaupunkia. Myös punkahtavien protestilaulujen ideoita oli ilmassa. Aatteeni oli epäselvä ja jäsentymätön, se ei ollut varsinaista anarkismia, mutta anarkismin vaikutus on helppo tunnistaa.

"Elämisen meininkiä ja systeemi mäsäksi" -aatteen rinnalla minussa eli myös hengellinen kaipuu. Etsin sitä kausittain herätysliikekristillisistä piireistä, ja oli vähintään yksi kausi, jona hahmotin kristillisen vaihtoehtoyhteisön sosiaalisesti edistykselliseksi ratkaisuksi. Kun kiinnostukseni hippiliikkeeseen kasvoi uudestaan noin vuonna 1998, tämän tilalle tuli kiinnostavasti jokin itämaisen elämänfilosofian läpäisemä "luostarimainen" yhteisö. Ajatus sellaisesta pysyi päässäni vuosikausia. Yhä toisinaan mietin, olisiko muusta yhteiskunnasta eristäytynyt ja omien pelisääntöjensä mukaan elävä vaihtoehtoyhteisö kaikkein paras ratkaisu.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. 1990-luvulla näet käynnistyi yksi ainakin periaatteessa pitkäksi venähtänyt aatteellinen elämänvaihe. Sen alkupiste oli kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä. En tykännyt EU:sta, koska minusta entinen ja erillinen Suomi oli ihan hyvä ympäristö elää ja kasvaa. (Ehei, kasari-Suomi ei ollut itäryhmää. Tätä tuntuu pöljältä joutua painottamaan.) Presidentinvaalit 1994 olivat ensimmäiset vaalini, äänestin EU:n vastustajien ykkösehdokasta Keijo Korhosta ja tein hänelle jopa vaalityötä. Siitä oli sujuvaa liukua mukaan EU-kansanäänestyksen ei-kampanjaan, jossa pyöri myös vasemmistolaisia. Vasurit vastustivat EU:ta (todellakin!), vaikka vasemmistoliiton johtoporras käänsikin äänestystuloksen myötä kelkkansa ilmoittaen, että demokratia oli puhunut. Omaan silmääni demokratia nimenomaan ei puhunut: Hesari ja muu kaupallinen valtamedia olivat asettuneet avoimesti kyllä-kannalle, S-ryhmä oli luvannut alennetut hinnat heti EU-jäsenyyden tultua voimaan ja iso raha paimensi meitä muutenkin unioniin. Marxilainen vasemmisto oli oikeassa: ongelman nimi oli kapitalismi!

Yliopisto-opintojeni (1994–2000) aikaan minut tunnettiin luentosaleissa ihmisenä, joka uskalsi sanoa luennoitsijoille vastaan. Opiskelin pääaineena kulttuurimaantiedettä, sivuaineina muun muassa aate- ja oppihistoriaa sekä sosiologiaa. Välillä joka ikinen harjoitustyöni sisälsi luokkatietoisen kannanoton kapitalismia vastaan. Haaveilin yliopistosta sellaisena kuin se oli ollut joskus optimaalisessa vaiheessa 1970-lukua, "suuren unelman aikana". Kirjoitin kolumneja paikalliseen ylioppilaslehteen ja toimin vähän aikaa ainejärjestön hallituksessa, jossa aiheutin enemmän vasta- kuin myötävaikutusta. Ylioppilaskunnan edustajiston vaaleihin minua pyydettiin, mutta kieltäydyin. Samoin minua pyydettiin ehdolle valtakunnallisiin vaaleihin ja tietysti myös kieltäydyin. Vuonna 1996 aloittanut uusi SKP oli lähimpänä sydäntäni, muttei sekään kovin lähellä. Sen toiminnassa oli näet lähinnä väsynyttä ukkeliväkeä. En myöskään ymmärtänyt SKP:n ja vielä pienemmän KTP:n välistä vastakkainasettelua. Kirjoitin kuitenkin vähän aikaa kolumneja Tiedonantajaan.

Samanmielisiä etsiessäni törmäsin nuoriin aikuisiin, jotka olivat vasemmistolaisia, mutteivät 1970-lukulaisella tavalla. He muistuttivat hiukan sekä punkkareita että hippejä. Heidän kanssaan oli sen verran kivaa, että avasin sylini tuoreemmille vaikutteille, jotka koin sukulaisina sekä anarkismille että 1960-luvun radikalismille. Tuona aikana, 1990-luvun lopulla, minusta tuli ajanmukaisella tavalla vasemmistolainen – ei enää "suuren unelman ajan" mallin mukainen marxilainen sosialisti. Tuohon aikaan viittaan myös, jos nykyisin tulen muistuttaneeksi, ettei ennen tuntemani vasemmistolaisuus ollut laisinkaan autoritaristista, moralistista tai poliittisesti korrektia.

Aatteellinen väljentyminen näkyy pienlehdissä, joita tuolla porukalla väsäsimme. Ysärin loppuvuosien Punos/Punnus ja vielä ensimmäinen Kulttuurivallankumous (2000) henkivät nimenomaan vasemmistolaista ideologiaa, sen jälkeen linja muuntui yleisemmäksi yhteiskuntakritiikiksi ja hörhöilyksi. Feminismini ja sukupuolikritiikkini näkyy joissain alkuajan "Kulttiksissa", samoin sijaa oli rauhanliikkeelle. Feminismi oli perintöä yliopistolta, vaikka olinkin jo valmistunut. Tosin työskentelin kaksi pätkää tutkimusapulaisena kasvatustieteissä vuonna 2003 ja sain paikan juuri feministiyhteyksien kautta. Rauhanliike rakentui USA:n Afganistanin-sodan kynnyksellä ja huipentui Irak-iskun aikaan (omassa silloisessa kotikaupungissanikin tuhannen osallistujan mielenosoitusmarsseihin). Touhusin siinä aktiivisesti, olin mukana järjestämässä tapahtumia ja noin viidessä sekunnissa keksimästäni Pomminvarma tulevaisuus -ilmauksesta tehtiin näiden tapahtumien yleisotsikko.

Koko vuosikymmentä (siis 00-lukua) värittävät osaltani hipahtavat ideat todellisuuden rakentumisesta ensisijaisesti ihmisten päässä. Tätä vastaan oli jyrkässä ristiriidassa em. "nuorten aikuisten" porukassa vaikuttaneen, sosiologiaa opiskelemaan Helsinkiin muuttaneen nykyisen valtiotieteen tohtorin näkemys: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää." Pikku hiljaa jouduin oivaltamaan, että kriittisen valtavirran ajattelutapa kulki yleisestikin deterministiseen suuntaan. Omaa 2010-luvun alkuani luonnehtii uuspolitisoituminen, joka ensin löysi paikan sieltä, mistä oli ysärin lopulla lähtenyt eli vasemmalta läheltä kommunisteja.

Sitten päästäänkin, ah, niin ihanan sosiaalisen median aikakauteen ja vaikutukseen. Jo Facebookissa 2008–09 ja etenkin Twitterissä 2010-luvulla oli selvästi havaittavissa, että minunlaiseni USA:n imperialismia ja kulttuuri-imperialismia vastustaneet mediakriittiset rauhanpuolustajat olivat vasemmalla käymässä harvinaisiksi. Wikileaks herätti aluksi laajemminkin toivoa, mutta pian sen tarkoitusperiä alettiin epäillä. Jotkut pitivät lännen militantteja operaatioita "diktatuureja" vastaan oikeutettuina, koska Barack Obamaan luotettiin – hänhän oli afroamerikkalainen demokraatti! Hälyttävää oli myös, kun jotkut yhdistivät valtamedian käsitteen käytön persuoikeistoon. Vuonna 2014 julkaistun tutkimuksen mukaan puolet median eliitistä oli kokoomuslaisia, mutta (persu)oikeistolainen käsitys punavihreästä valtamediasta kukki ja alkoi vanhaan kunnon goebbelsilaiseen tyyliin muuttua todeksi, kun uusi mediaväki tuli entistä enemmän vasemmalta.

2014... Vuosiluku tuo ensimmäisenä mieleeni sen, että vaahtosin jatkuvasti politiikkaa Twitterissä. Ukrainan tilanne oli räjähtänyt ja toisinajattelijoiden "Venäjä-trollittelu" vimmattua. Se tarvitsi vastavoiman – myös minua, niin kuvittelin. Toisin kuin nykyään tykätään muistaa, toisinajattelijoita oli paljon. FB:n ironisesti nimetyssä Venäjän trolliarmeija -ryhmässä oli tuhansittain jäseniä. Meitä tietysti leimattiin konservatiiveiksi, mutta vielä tuossa vaiheessa isolla osalla toisinajattelijoista oli vasemmistotausta ja samaa väkeä oli ehdolla vassareiden (ja kommareiden) listoilla vaaleissakin. Eduskunnassa "meikäläistä" vasemmistoa edustivat enintään herrat Mustajärvi (Markus) ja Yrttiaho (ensin Jyrki, sitten Johannes). Pidemmän päälle mahdoton oli mahdotonta, ja myös itse – pidettyäni jo vasemmiston muuttumisesta luentojakin – irtauduin vasemmiston käsitteestä vuonna 2019.

Yleisellä tasolla kansaa jakoi kysymys maahanmuutosta. Itse olen aina vastustanut rasismia, ja kävin pitkän aikaa rasisminvastaisissa mielenosoituksissa. Vuoden 2015 pakolaiskriisi ei muuttanut osaltani mitään. Sen sijaan pari vuotta myöhemmin "antifasistinen" retoriikka oli muuttunut niin luotaantyöntävän vihaiseksi, että oivalsin sen kääntyneen edustamaan samoja arvoja, joita muka ihmisoikeuksien nimissä vastustettiin. Havahduin identiteettipolitiikka-ilmiöön ja sen liitännäiseen, joka lähivuosina sai nimen woke. Minusta kaikkea syrjintää, eikä vain tiettyjen erityisasemiin nostettujen vähemmistöjen syrjintää, oli syytä välttää ja vastustaa. Uuden polven aktivistit sen sijaan syrjivät ja sortivat ennestään syrjittyjä ja sorrettuja, jotka ajattelivat väärin tai kuuluivat vääriin väestöryhmiin! Ei sellaista voinut hyväksyä. Päädyin sosiaalisen median blokkilistoille "rasismin" tähden, vaikka olisin kerta kaikkiaan viimeinen ihminen ajattelemaan rasistisesti: minusta etnisen taustan perusteella ei kuulu eriarvoistaa ihmisiä mihinkään suuntaan. Ihmiset ovat ihmisiä eivätkä "rodun" tai identiteettiryhmän jäseniä.

Poliittisen korrektiuden vaatimusten sinkoillessa ympärillä minunlaiseni vastarinnankiiski alkoi painottaa enemmän epäsovinnaisuutta, antikonformismia ja ihan yksinkertaisesti vapautta. Tätä vastaan oli tietysti jyrkällä törmäyskurssilla koronaoperaatio, joka pääsi valloilleen maaliskuussa 2020. Siinä vaiheessa otin etäisyyttä myös alakulttuuriliikehdintään, joka osoittautui auktoriteettiuskovaiseksi ja jopa lakkautti itse itseään. Yhteiskunnalliset ratkaisuideani olivat silti yhä järjestelmänsisäisiä. Vasemmiston käsitteestä irtauduttuani olin luonnostellut puoluetta nimeltä Aamutähti. Korona-aikana ajattelin, että meillä pitäisi olla Liberté, Égalité, Fraternité -puolue, sillä koin juuri näiden klassisten ihanteiden ajautuneen ahdinkoon. Ne päätyivät tämän blogin alaotsikoksi. Turhauduin Kristallipuolueen perustamisesta, koska sen niminen ja teemainen puolue marginalisoi itsensä jo lähtökohtaisesti. Eikö tavoitteena pitäisi olla vanhan vallan nujertaminen? Vielä tuoreemmat VKK:t ja Vapauden liitot taas leimasivat itsensä oikeistoon ja niiden perustajat olivat entisiä persuja, joten ne eivät ole kiinnostaneet.

Hetken aikaa näytti talvikaudella 2020–21 löytyneissä koronakriitikoissa olevan toivoa ja elämää. Heidät kuitenkin imaistiin osaksi perinteistä oikeisto–vasemmisto-asetelmaa, vaikka se oli kääntynyt edellisinä vuosina niin ettei hitaampi pysynyt perässä. Minusta teki lopulta anarkistin kolme toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä ilmiötä. 1) Koronaoperaatio osoitti, että mikä tahansa, teoriassa jopa hyvä yhteiskuntajärjestelmä voidaan sujuvasti taivuttaa totalitaariseksi. Kun ihmiset uskovat systeemiin, he uskovat sen johtajiin silloinkin, kun systeemin luonnetta radikaalisti muutetaan. Näin voidaan ihmisiltä riistää vapaudet, oikeudet ja luontaiset yhteydet. 2) 2020-luvun alun uudet puolueet todistivat itsessään, että systeemi vääristää ja banalisoi ongelmiinsa esitetyt ratkaisut jo ennen kuin ne tulevat täytäntöön. Kansalle tarjotaan kliseitä ja umpikujia, ei aitoja asioita tai eteenpäin vieviä teitä. 3) Korona-aika hävitti anarkismin Suomesta liki täydellisesti, entiset punamustan lipun heiluttajat paljastuivat holhousyhteiskuntaa kannattaviksi sosiaalidemokraateiksi ja missä anarkismia yhä tunnustettiin, siitäkin oli tullut identiteettipolitiikkaa. Niinpä koin olevan syytä rientää täyttämään tyhjää tonttia, ja koska se oli tyhjä, sille saattoi luoda uuden sisällön.

Kevättalvella 2022 jouduin tietysti näkemään entisten pasifistien kääntyvän sotaa käyvän maan militanteiksi kannattajiksi, entisten maailmanpoliittisten toisinajattelijoiden taipuvan valtavirran puolelle, entisten Nato-kriittisten kääntyvän sotilasliiton kannattajiksi ja entisten – lähes viimeisten – USA:n imperialismin vastustajien siirtyvän sen tukijoukkoihin. Miten tämä muutti ajattelutapaani? Lähinnä siten, että vituttaa vielä enemmän. Kiinnostukseni separatismia, oman itsenäisen alueen ja/tai erillisen yhteiskunnan luomista kohtaan on vakiintunut tasolle, jolla se käväisi jo koronakiihkossa. "Uudessa rauhanliikkeessä" olin alusta asti mukana, mutta lupaavan alun jälkeen se on lässähtänyt lähinnä FB-ryhmäksi enkä yhdy sen perustajan käsitykseen, että paras tapa vaikuttaa on mennä joukolla kaikkiin some- ja internet-keskusteluihin inttämään. Ei se vain toimi niin ja se on nähty. Jo loppuvuonna 2014 vetäydyin tilapäisesti Twitter-väännöistä oivallettuani, että vimmainen sananjulistukseni aiheutti sivustaseuraajissa enemmän vasta- kuin myötäreaktioita. Uusin ajatukseni on, että meidän pitäisi levittää ja synnyttää enemmän ihan vain kivaa. Mikä hyvänsä ratkaisu – tai yhteiskunta tai systeemi – muuttuu paremmaksi, kun ihmiset eivät vihaa toisiaan, synkistele, kyräile joka suuntaan varautuneina ja suorita hymyttömästi. Kiva manifesti on ehkä tulossa.

Kapinallinen bilettäminen, eliitti vs köyhät ja Sanna Marin

Ymmärrän oikein hyvin ihmisiä, joiden mielestä kohu pääministeri Sanna Marinin bilettämisen ympärillä saavutti nopeasti liian isot mittasuhteet. Eikö PM:n ja SDP:n politiikka ole oleellisempaa? Harva tulee ajatelleeksi, että aihepiiriin liittyy häkellyttävän paljon piilo- ja liitännäismerkityksiä – eikä siitä pidä heitä syyttää. Useimmat ihmiset ajattelevat joko valtamedian, sosiaalisen median valtavirran tai molempien ehdoilla, ja silloin, kun esiintyy syvällisempiä vivahteita, mediat tuskin niitä esittelevät.

Aion kaikesta huolimatta pureutua tässä kirjoitelmassani syvällisesti case Sanna Marinin tarjoamiin piilo- ja liitännäismerkityksiin. Vaikka aihepiiriin olisi kyllästynyt, näihin näkökulmiin ei ole tarjottu kyllästymistilaisuutta:

1) "Bileministeriksi" on leimattu henkilö, jonka johtama hallitus yritti edellisenä vuonna kieltää kaiken bilettämisen.

2) Pääministerin näyttäytyminen bilettämisen esitaistelijana tekee vaikutuksen liberaaleihin, jotka vielä hetki sitten olivat vimmoissaan siitä, kun pääministerin johtama hallitus oli vähällä tuhota koko tapahtuma-alan ja ison joukon bilepaikkoja (ravintoloita).

3) Pääministerin bilettämisen kritisoijat alkavat näyttää konservatiivisilta ilonpilaajilta, vaikka nuo samat kriitikot olivat viime vuonna raivoissaan, kun pääministerin johtama hallitus kielsi ihmisiä tapaamasta toisiaan ja pitämästä hauskaa yhdessä.

4) Se, että pääministeri leimautuu bilettäjäksi ja hänen hallituksensa on kieltänyt kansaa bilettämästä, tuo kiinnostavasti mieleen vuonna 2021 laajalle levinneet todisteet siitä, etteivät kansaa koskevat tapaamisrajoitukset ja maskivaatimukset koske valtaeliittiä.

5) Pääministerin biletys on tapahtunut eliitin piirissä. Hänen bilekavereinaan on ollut julkkiksia ja bilemusiikkina 2010-luvun pintaliitopoppia, ja bileisiin yhdistetty kokaiini on leimallisesti rikkaiden eliittihuume.

6) Huomattava osa pääministerin bilettämisen tukijoukoista kuuluu alempiin yhteiskuntaluokkiin.

7) Lukuisat opiskelijat, työttömät, pätkätyöläiset ja muut köyhät samastuvat pääministerin biletykseen lähtökohtien vastakkaisuudesta huolimatta, koska PM:n poliittinen identiteetti ei assosioidu eliittiin ja sen etuoikeuksiin, vaan työväenluokkaan ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

8) Alempien yhteiskuntaluokkien bilettämisellä on pitkä kapinallinen historia. Identiteettipoliittisesta ajatusvirheestä johtuen pääministerin alempiluokkainen tukijajoukko samastaa PM:n tähän kapinaan eikä eliitin etuoikeutettuun sikailuun.

Aloitan vyyhdin purkamisen loppupäästä. 1980-luvulla syntyi sosiokulttuurinen hybridi, jossa 1960-luvun hippiliikkeen ideat tajunnan laajentamisesta, "happeningista" ja "heimon" kokoontumisesta yhdistyivät 1970-luvun uuden aallon vastakulttuuriin sekä toisaalta diskojen tanssikulttuuriin ja (etnisten, seksuaalisten) vähemmistöjen hyväksyntään. Mukana oli myös huumeita. Acid house, joka herätti Britanniassa valtavan konservatiivisen vastareaktion, sai nimensä hapolta eli LSD:ltä. Hyvin pian bilesukupolven ja tanssivallankumouksen nimikkohuumeeksi muodostui ekstaasi, joka on periaatteessa yhtä kuin MDMA (ekstaasitableteissa tosin oli usein muitakin ainesosia). Iso osa 1990-luvusta oli rave-kulttuurin mahtiaikaa: elektronista tanssimusiikkia soitettiin läpi koko yön epävirallisissa paikoissa kuten hylätyissä teollisuusrakennuksissa tai pelloilla ja metsäaukioilla. Alun perin laittomat tilaisuudet siirtyivät asteittain sovinnaisen kulttuurin piiriin ja bilevallankumous alkoi laantua.

1980–90-luvun vastakulttuurisesta, uppiniskaisen kapinallisesta, sovinnaisen valtakulttuurin hylkäämistä juhlineesta bilemeiningistä on pitkä matka 2010–20-luvun valtavirtailmapiiriin, jossa jyräävät elitismi, kanonisoidut ulkonäköarvot, entisten seksuaalisesti ja sukupuolisesti radikaalien ilmiöiden kaavamaistuminen, vihamielisyys "vääriä" "heimoja" kohtaan sekä lukuisat uuden luokkayhteiskunnan piirteet. Elämme täysin eri maailmassa, jossa kulttuuriset asetelmat ovat ehtineet heittää vähintään yhden täyden kuperkeikan. Kun kaavamaisuus ryöpsähti koronahysterian aikana yli äyräiden silloisen peruspalveluministerin Krista Kiurun julistaessa tanssin ja laulun loppua, ajattelin 2020-luvun tarvitsevan uutta bilekapinaa. "Jos se ei tanssi ja laula, se ei ole minun vallankumoukseni", olen jo kauan julistanut mottonani. Jos festarit ja ravintolat ovat poissa käytöstä tai säännösteltyjä, bileitten on palattava hylättyihin rakennuksiin ja pelloille – ja paremman puutteessa koteihin, joista ollaan verkkoyhteydessä toisiin niskoitteleviin kotibilettäjiin.

Biletys voi siis olla kapinaa. Se voi kääntää selkänsä yhteiskunnan vaatimuksille, sovinnaisuudelle ja luonnollisesti myös kaupallisuudelle. Sanna Marinin julkkispiirien biletys kaupallisen valtavirtapopin ja eliittihuumeiden parissa ei ole kapinaa. Sen sijaan se on 2020-luvun alun "nuorekas" editio herrojen sikailusta sikarien ja konjakkien kera klubeillaan ja kartanoissaan. Tätä asiaa ei muuta miksikään se, että Sanna Marin on SDP:stä, työskennellyt Sokoksen kassalla ja häntä usein tukevat virheellisesti opiskelijat, työttömät, pätkätyöläiset ja muut köyhät. ("I used to have a little, now I have a lot", pääministeri voisi laulaa Jennifer Lopezin lailla tukijoidensa kompatessa. Kuinka se kuulostikaan jenkkiläiseltä 20 vuotta sitten ja kuinka nyky-Suomea se onkin.) Toisin kuin intersektionalistipiirit luulottelevat, Sanna Marin on yksi koko Suomen etuoikeutetuimmista ihmisistä: täydellinen insider, jolle avautuvat kaikki ovet mikäli hän niin haluaa. Ja tämän saman ihmisen johtama hallitus julisti kansalle keväällä 2021, että tanssi ja laulu loppuu nyt.

Ei ole sattumaa, että tänä aikana on esitetty näkemyksiä uuden autoritaarisen eliitin noususta. Usein se yhdistetään Maailman talousfoorumiin (WEF). Itse kriittisenä ihmisenä epäilen WEF-pomo Klaus Schwabin über-pahikseksi julistamista tahalliseksi vääräksi johtolangaksi, mutta tässä tapauksessa ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana. Suomessa vasemmisto on saanut paskaa niskaan samoista tekijöistä, joista toisissa maissa on vastannut oikeisto. Tämän, jos jonkin, pitäisi kertoa ihmisille, minkä verran nykypolitiikassa on kysymys "oikeistosta" ja "vasemmistosta". Nuo leimat eivät enää kerro itse asioista, vaan identiteeteistä – mikä on 2010–20-luvun versio postmodernista heimoajattelusta. Mikäli Suomessakin Sanna Marinin ja hänen hallituksensa perseilyn olisi hoitanut oikeistojengi, olisi vasemmistojengi siitä kaikesta yhtä vihainen oikeistolle kuin oikeistojengi on nyt vasemmistolle.

Vuosien 2020–22 kuluessa ymmärrys siitä, että vasemmistohallitus käyttäytyy niin kuin oikeistohallituksen on pelätty käyttäytyvän, on epäilemättä ehtinyt laajentua arveluttaviin mittoihin. Sanna Marinin hallitus on muun muassa laittanut ajoittain rajat kiinni, tehnyt Suomesta hetkeksi poliisivaltion, järjestänyt sadoille tai tuhansille ihmisille potkut töistään heidän vakaumuksensa takia, ottanut käyttöön natsi-Saksan "Gesundheitspaßia" vastaavan rajoituskeinon, kylvänyt miljardeja amerikkalaisiin hävittäjiin, liittänyt Suomen läntiseen hyökkäysliittoon ja sotilaallisesti rajanaapuriaan vastaan, vesittänyt ylikansallisia kapitalisteja hillitsevän kaivoslakihankkeen, ottanut käyttöön muka osallistamisen nimissä kulkevan työttömien orjuutuskeinon, kaatanut epäonnistuneiden taloudellisten päätösten hoidon yhteiskunnan köyhimpien ja sorretuimpien niskaan ja niin edelleen. Vielä vuosikymmen takaperin tämä kaikki olisi ollut äärioikeistolaista politiikkaa.

Kaikki ihmiset eivät ole tyhmiä. Moni on nähnyt punavihreän kanan munivan sinimustia munia. Mikä neuvoksi? Myydään vaalikarjalle kuva pääministeristä liberaalina, radikaalina, jopa kapinallisena bilettäjänä, jonka politiikan vastustaminen on itse asiassa tanssin ja laulun vastustamista. Samojen tanssin ja laulun, joita PM:n puoluetoveri, tai hallitus, oli viime vuonna kieltämässä! Tuhannet köyhät opiskelijat, työttömät ja pätkätyöläiset – jotka viime vuonna kenties liittyivät mielenilmaukseen tapahtuma-alan puolesta – ovat innoissaan: tässä on yksi meistä, bileministeri, ei etuoikeutettu valtaelitisti vaan entinen ihan tavallinen Sokoksen kassa (she used to have a little, now she has a lot). Tuhannet konservatiivit nielevät syötin yhtä innokkaasti: kuinka epäkorrektia* ja radikaalia onkin, kun PM bilettää virantoimituksessa ja päästää julkkiskavereitaan Kesärantaan ilman turvatarkastusta – Suomihan on sotilaallisen uhan alaisena, ja sitä paitsi sama PM ujuttaa Suomeen vallankumouksellisesti** jotain ulkopuolelta syötettyä agendaa. (*Samat konservatiivit ovat tuhansia kertoja syyttäneet vasemmistoa liiasta poliittisesta korrektiudesta. **Olen kohdannut somevaikuttajia, joiden mielestä on tosiaan mahdollista, että pääministeri, päähallituspuolue tai koko hallitus on vallankumouksellinen. Kenellähän se kumoamisen kohteena oleva valta sitten on, ellei näillä? Presidentti Urh... korjaan Vlad... korjaan Sauli Niinistöllä?)

Kaikki ihmiset eivät ole ollenkaan tyhmiä. Me näemme jälleen silmänkääntötempun onnistuvan. Emme voi tehdä mitään. Paitsi kapinoida. Vaikka bilettämällä!

Väärän totuuden palvelijat

"Näissä vieraissa on liian monta tuttuu
jotka tietää totuudesta liian vähän"
(Liisa Tavi: Lasta ei saa tukuttaa, san. Pelle Miljoona)

Kun uusi koronakuria vastustava vapausliike alkoi nousta talvikaudella 2020–21, julistin alusta lähtien sen keskeisisi tavoitteiksi omat pyhät arvoni: vapauden, rakkauden ja totuuden. En ollut yksin: toukokuun 15. päivän 2021 kansainvälisten mielenosoitusten sloganeiden joukossa oli "Love, Truth, Freedom". Suomessa toukokuun mielenosoitus jäi tussariksi, koska sadat vapausliikkeeseen lukemani ihmiset olivat siirtäneet huomion koronakurista EU:n elvytyspakettiin. Siinäkin huudettiin totuutta, mutta vapauden tavoittelu oli aika suhteellista ja rakkauden kanssa ei asialla ollut mitään tekemistä.

Kuntavaalit piti alun perin järjestää 18. huhtikuuta. THL:n ja hallituksen kuvitteellisen epidemiauhan vuoksi vaalit siirrettiin kesäkuun 13. päivälle, mikä on tiennyt vaalikampanja-ajan pitenemistä luonnottomiin mittoihin. Tämä voi olla jopa tarkoituksellista. Hajota ja hallitse on aina ollut kaikkein toimivin keino ylläpitää valtaa. Toki myös hallituspuolueet saivat kuvitteellisen sulan hattuunsa, kun täysin älyttömästä 11 000 päivittäisen tartunnan arviosta jäätiin ylimmillään alle kymmenesosaan. Sehän voitiin nyt tulkita maalis-huhtikuisen sulkupolitiikan ansioksi.

Ikävä kyllä perseily kansan kustannuksella ei rajoitu hallituspuolueisiin. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa kääntääkseen yhteiskunnalliset kysymykset perinteisen puoluepolitiikan ja vanhan standardoidun poliittisen kentän mukaisiksi kiistoiksi. Pandemiakriittinen vapausnäkökulma oli vallankumouksellinen: se yhdisti libertaareja, konservatiiveja, nationalisteja, aitoja anarkisteja ja myös useita vanhanaikaisen yhteiskuntakritiikkinsä säilyttäneitä klassisia vasemmistolaisia. Kuntavaalien läheisyys on tehnyt kaikesta taas puoluepolitiikkaa, jossa oikeistoon samastuvat käyttävät kaikki tilaisuutensa mustamaalata vasemmistoa ja päinvastoin.

Perussuomalainen puolue on häikäilemättä pyrkinyt omimaan pandemiakritiikin ja vapausnäkökulman omien siipiensä alle. Lukuisia näissä kysymyksissä aktiivisia sosiaalisen median vaikuttajia on päätynyt persujen kuntavaaliehdokkaiksi. Heidän näkökulmastaan asia voi näyttää luonnolliselta: "vasemmistolainen" hallitus on toteuttanut koronarajoitukset, ja persut ovat heille uskottavampi oikeisto-opposition edustaja kuin kokoomus, kristillisdemokraatit tai Liike Nyt. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa olleet pandemiakriittinen puolue, vaan päinvastoin heidän riveistään on toistuvasti vaadittu tiukempia rajoituksia. Minunlaiselleni ei-persulle tämä näyttää klassiselta silmänkääntötempulta.

Persuissa on myös se kiusallinen piirre, että heidän politiikkansa on yhtä kuin hajota ja hallitse katutasolla. He tekevät asiakysymyksistä, ei edes henkilökysymyksiä, vaan ihmisryhmäkysymyksiä. Ärsyttääkö koronakuri? Syynä on vasemmisto. Vastusta vasemmistolaisia. Huolettaako yhteiskunnan varojen loppuminen? Syynä on hyysääminen. Vastusta hyysääjiä ja niitä joita hyysätään. Aggressiivinen kuntavaalikampanjointi muistuttaa likipitäen joka päivä, kuinka vähän esimerkiksi minulla ja perussuomalaisten ehdokkaaksi lähteneellä pandemiakriitikolla on yhteistä – mikä on erittäin varmasti tarkoituksellista. Kun kansalaiset vieroksuvat tai pelkäävät toisiaan, vallanpitäjät ovat turvassa.

Vielä ongelmallisempaa on kuitenkin, että kuntavaalikampanjat vievät huomion pois pääasioista. Päinvastoin puolueet (piskuista Kristallipuoluetta lukuun ottamatta) tuntuvat tekevän kaikkensa salatakseen, että suomalainen yhteiskunta (tai maailma) on peruuttamattomasti muuttunut siitä, mitä se vielä 2010-luvulla oli. Esimerkiksi punavihreät ryhmät saattavat puolustaa kirjastoja, mainitsematta että kirjastot ovat talven 2019–20 jälkeisestä ajasta valtaosan joko olleet kiinni tai toimineet rajoitetusti. Jotkut samassa leirissä ovat jopa häikäilemättä ratsastaneet kulttuurielämällä – emopuolueittensa lähes lakkautettua Suomen kulttuurielämän. Etätyön radikaali yleistyminen on jäänyt huomiotta: työpaikkojen hoiteleminen omaan kuntaan ei yksinkertaisesti enää toimi samalla tavalla.

Näiltä puilta pitäisi vielä malttaa nähdä metsä: vanhan yhteiskunnan alasajo on ilmiselvästi tahallista, "uusi normaali" ei ollut vahinkoilmaus ja yhteiskuntamme perusteet on kertakaikkisesti muutettu. Hallituspuolueet ovat toimineet järjestelmällisesti niitä arvoja vastaan, joiden kannattajat ovat äänestäneet ne valtaan. Silti ne jatkavat samojen arvojen promoamista kampanjoissaan. Oppositiopuolueet vastustavat hallitusta, mutta innokkaammin sitä mitä hallitus väittää kannattavansa, kuin sitä kuinka hallitus toimii. Koko kuvio selittyy vain sillä, että hallitus toteuttaa jonkin ihan muun tahon agendaa kuin omaansa. Pandemiakriittisille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, mutta kuntavaalikampanjoinnin aikana osa heistä on aktiivisesti unohtanut asian – ainakin hetkittäin – ja syyttänyt tapahtuneesta nimenomaisesti hallituspuolueiden virallista poliittista taustaa. Käytännöllisesti katsoen koko poliittinen kenttä on huijattu osaksi kaikkien aikojen megavalhetta, joka on mahdollisesti saneltu Great Resetin laatijoiden piirissä "build back better" -hengessä.

Megavalheen luonteeseen kuuluu aktivistien johdattaminen täysin eri suuntaan kuin mitä kohti he ovat lähteneet. Kun keväällä 2020 ensimmäisten joukossa kyseenalaistin koronapandemian mittasuhteet, oletin, että tämä tie johtaa koko meille tarjotun todellisuuskuvan kyseenalaistamiseen ja disilluusioon. Kun syksyllä 2020 ainakin näennäisesti samoin ajattelevia oli jo löytynyt, oletukselleni näytti tulevan katetta. Perinteisten poliittisten asetelmien marssittaminen kentälle – niin kuin kuntavaalikampanjoinnin myötä on käynyt – on käännyttänyt oikeistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen oikeistolaisten tai konservatiivisten perustotuuksien äärelle ja harvalukuisemmat vasemmistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen vasemmistolaisten tai liberaalien perustotuuksien äärelle. Ne ovat kuitenkin vääriä "totuuksia" – siis ainakin osittaisia valheita tai megavalheen osasia. TOTUUS, se aito asia, saa yhä levätä rauhassa.

Matrix on ainakin jossain määrin totta. Juuri, kun olimme hahmottamassa sen, iso osa meistä opastettiin kädestä pitäen pois totuuden ääreltä. Luonnollisesti tämä ei ole koko totuus. Harhaanjohdetuista näet tuli nopeasti osa Matrixia. Kritisoitko autoritaarisia toimia? Oletko enemmän konservatiivi ja oikealla? Tässä on sinulle isänmaa ja Raamattu. Oletko enemmän liberaali ja vasemmalla? Tässä on sinulle kansainvälinen yhteistyö ja kriittinen kirja finanssikapitalismista. Onko näkyvissä salaliittoja? Vasemmistolainen, pidä etäisyyttä sellaiseen paskaan! Konspirasismi on vähintään yhtä paha kuin rasismi! Oikeistolainen, hyvä, tartu vain salaliittoteoriaan, niin me paremmin tietävät kerromme sinulle, mitä sen takana piilee. Luovu vain omasta ajattelustasi. Näin oli tapahtuva, ja näin tapahtui.

Jutun juju on tietysti, että sekä "antikonspirasismi" että harhaanjohdettu salaliittoajattelu ajautuvat tukemaan yhteiskunnan ja maailman todellisia vallanpitäjiä. Mitä enemmän jollakin taholla on valtaa, sitä varmemmin kriittiset ja radikaalit äänet kääntyvät pidemmän päälle tukemaan sitä tahoa. En usko, että tähän tarvitaan erillistä salaliittoteoriaa. Kyseessä on ihan luontainen prosessi. Ei perussuomalainen puoluekaan tarkoituksellisesti johdata kannattajiaan valheeseen. Se vain houkuttelee (konservatiivisia, oikeistolaisia) kriittisiä ajattelevia puolelleen saadakseen kuntavaaleissa ääniä. Ei puolueita eikä edes valtamediaa kiinnosta aktivistien ajautuminen väärän totuuden palvelijoiksi. Totuus ei voisi niitä vähempää kiinnostaa. Mediaa kiinnostaa raha, viranomaisia toisten asettamien sääntöjen totteleminen, ihmisryhmiä ryhmänmukaisuus ja puolueita vaaleissa saadut äänet.

En äänestä kuntavaaleissa 2021. Yksikään asuinkunnassani tarjolla oleva puolue tai ehdokas ei edusta minun asiaani. Lisäksi poliittinen järjestelmä perustuu ihmisten hallitsemiseen, ja itse olen yhä enemmän sitä mieltä, ettei ihmisiä pidä hallita. Huomattavasti mieluummin hallitsen itseäni, tai en hallitse jos ei huvita.

Tämän lausunnon myötä lakkautan toistaiseksi tämän vuodesta 2010 toimineen politiikkablogini. Saattaa olla, että kertoja kiellon päälle vielä tulee. Ainakin toistaiseksi tahdon keskittyä elämässäni johonkin ihan muuhun kuin politiikkaan, ja kaiken ihmiselämän politisoituminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kesä 2021 voisi, tai ainakin olisi voinut, olla rakkauden kesä: kohtaamme toisemme, kuuntelemme toisiamme, ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme, syleilemme ja rakastamme. Viivästytetyt kuntavaalit ja poliittisen kinastelun armoton hyväksikäyttö taustatasolla (yhä jatkuva kielto- ja suojelumentaliteetti) pyrkivät pitämään meidät erillämme ja toisiamme vastaan. Ehkä poliittiset keinot on hylättävä. Ehkä meidän on parempi vain olla piittaamatta.

Kommunismista

Kommunismia ja kommunisteja on viime aikoina alettu nähdä kaikkialla. Kokoomuksen kuntavaaliehdokas Atte Kaleva julisti unelmansa olevan "Helsinki ilman kommunisteja". Entinen jytkymies Timo Soini höpisi fillarikommunisteistaan jo vuonna 2016. Perussuomalaisten Laura Huhtasaari on leimannut kommunisteiksi valtaosan poliittisista puolueista aina kokoomusta myöten. Suomen Kuvalehden haastattelussa (maksumuurin takana) mediatutkija Anu Koivunen mietiskeli, että haukkumasanojen kirjo oli ennen monipuolisempi: "Oli vihervassareita, stalinisteja, suvakkeja. Nyt on kaikki korvattu yhdellä sanalla." Twitterissä muuan humoristi tölväisi tammikuussa 2021, että kommunismi ei ole kommunismia – "kaikki muu havaintojeni mukaan on". Koko kuvio muistuttaa vahvasti sosiologi Antti Eskolan 1960–70-luvun vaihteen kuvausta siitä, miten pieniä punaisia "maolaisia" ja "stalinisteja" oli alettu nähdä kaikkialla.

Oudointa tässä on, että oman käsitykseni mukaan kommunisteja on Suomessa häviävän vähän. Itse olin kolmella vuosikymmenellä tekemisissä heidän kanssaan. Tällaisena aikana tuntuu, että niitä kokemuksia on paikallaan kirjata ylös, sillä ne eivät muistuta yhtään sitä minä kommunismi ja kommunistit halutaan nykyaikana nähdä.

1990-luvun loppuvuosina kokoonnuimme oululaisen toimintaryhmän (joka järjesti vaihtoehtoisia vappumarsseja ja julkaisi pienlehteä) kanssa joskus kommunistien piiritoimistossa, koska yksi mukana ollut naishenkilö oli kommunisti ja hänellä oli toimistolle avain. Vasemmistoliitto oli hallituksessa, siitä oli tullut eri porukkaa ja vassarit jopa lakkasivat marssimasta vappuna. Kapinankytyä pitivät yllä anarkistit, riippumattomat aktivistit ja kommunistit. Olin myös pari kertaa kommareiden kokouksessa kuunteluoppilaana, tapasin SKP:n puheenjohtajan Yrjö Hakasen ja kirjoitin jonkin aikaa kolumneja Tiedonantaja-lehteen. 2000-luvun alun jälkeen kommunismi tuntui silloisesta hipahtavasta näkökulmastani ummehtuneelta, mutta vuosikymmenen lopulla – muutettuani Tampereelle – aloin uudestaan tähyillä kommunistien suuntaan: sikäläiset kommaripiirit olivat paljon laajemmat ja moninaisemmat kuin Oulussa. Lopulta ajauduin jopa SKP:n kampanjatyöntekijäksi eduskuntavaalien alla 2011, kun olin kommunistien pyörittämällä Demokraattisella sivistysliitolla työharjoittelijana. Minua pyydettiin ehdokkaaksikin, mutta kieltäydyin. Kirjoitin blogitekstejä Tiedonantajan verkkosivuille, pari juttua itse lehteenkin ja kävin Marko Korvelan isännöimässä "Tiekkarin" toimittajakoulutuksessa.

Kokemusta siis on. Kuinka kommunistit suhtautuivat nuoreen aktivistiin ja kynäniekkaan, joka osoitti heitä kohtaan kiinnostusta, muttei kuulunut puolueeseen? Aktivoituiko ujutus-, solutus- ja värväyskoneisto? Tuota, öh, ei. Useimmiten asenne oli luokkaa "kiva, kun nuorempiakin näkee", ja käännytystoiminta oli laiskaa tai sitä ei ollut laisinkaan. (Vaaliehdokkaaksi minua on vuosien saatossa kysytty melkein kaikkialta muualta kuin kokoomuksesta.) Kukaan ei koskaan vedonnut mukanaoloon tiedostavassa etujoukossa tai voittajien puolella vallankumouksessa. Vallankumouksesta puhuin itse paljon enemmän kuin kommunistit. Punakaarteista ei ollut tietoakaan, kukaan ei ollut militantti, enkä ole kohdannut radikaalimpaa esimerkkiä kommunistisesta väkivallasta kuin yhden nuoren tyypin hölmö kolaisku Alexander Stubbia vastaan. Itse asiassa väitän kokemukseni pohjalta, että poliittista väkivaltaa kannattava vasemmistomilitantti olisi suljettu kommunistipuolueen piireistä vikkelästi ulos.

Ihailtiinko Neuvostoliittoa? Enpä muista kohdanneeni sitä kertaakaan. Toki NL:ää puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan. Idealisoitiinko neuvostoyhteiskuntaa? Ehkä mukana oli muutama jäärä, jotka pitivät sitä hyvänä tavoitteena, mutta heillä ei selvästi ollut puolueessa mitään asemaa ja kaikki he olivat syntyneet viimeistään 1960-luvun alussa. Ihailtiinko Pohjois-Koreaa? Ei. Suomessa oli kyllä muutamasta melko aktiivisesta tyypistä koostunut juche-aatteen fanikunta, mutta ilmeisesti he kannattivat edesmennyttä KTP:tä tai vielä edesmenneempää STP:tä. Ihailtiinko Kiinaa? Tämä on viimeaikaisten Twitter-huomioitteni perusteella yhtä tärkeä kysymys kuin Neuvostoliitto. Vastaus tietysti kuuluu: ei. Suhtautuminen Kiinaan on suomalaisissa kommaripiireissä ollut ristiriitainen tai jopa negatiivinen. Moni oikealle samastuva antitotalitaristi selvästi kuvittelee, että Kiina likipitäen rahoittaa länsimaisia kommunisteja. Tapaamillani kommunisteilla ja Tiedonantajassa näki vain kahdenlaista Kiina-suhdetta: 1) vastustettiin avoimesti toisinajattelijoiden vainoja, 2) puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan (jälleen).

Kiinan miettiminen tässä yhteydessä on aika hämmentävää. Suomessa seurataan tarkemmin USA:n kuin Euroopan mahtimaiden poliittista keskustelua. USA:n demokraattipuolueen propagandistit syyttivät – ja syyttävät edelleen – Donald Trumpia veljeilystä venäläisten kanssa. Trumpin ja hänen lähipiirinsä syytökset demokraattien veljeilystä kiinalaisten kanssa ovat tämän pohjalta tehty vastaisku. Sen seurauksena Trumpia kannattaneet tai häneen toivonsa sijoittaneet suomalaiset (QAnon!) ovat mukisematta nielleet käsityksen Kiinan solutuksesta länsimaissa ja vaikutuksesta nyt käynnissä olevaan globalitarismi-operaatioon. Koko asetelma lässähtää, kun muistamme, että Venäjä ja Kiina ovat keskenään poliittisia liittolaisia. Kyse on pelkästä jenkkien omat sisäiset uhat ulkoistavasta kahnauksesta, joista ei ajattelevien ihmisten pitäisi Suomen kaltaisessa maassa pahemmin piitata.

Tästä pääsemmekin (takaisin?) kysymykseen: voisinko kokemusteni pohjalta kuvitella, että kommunisteilla on jotain valtaa Suomessa? Vastaus ei kuulu edes "ei", vaan "heh-heh, haha, hahahahaha". Minusta Suomen kommunistit ovat koko ajan olleet marginaaliryhmä, joka on täysin vieraantunut poliittisista realiteeteista eikä edes itse tajua, kuinka vähän heikäläiset voivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. (Tosin vassari Anna Kontula on väittänyt olevansa kommunisti, mutta kommunistiseen liikkeeseen hän ei ole ikinä kuulunut eikä halunnut kuulua.) 2010-luvulla kommunistit olivat – jälleen yhdessä anarkistien kanssa – aktiivisia Joukkovoima-mielenosoitusten järjestämisessä, mutta nekin hiipuivat hyvän alun jälkeen liialliseen lokeroitumiseen. Ja tämä lokeroituminen liittyy asiaan, joka minusta on paljon oleellisempi keskustelunaihe nykykommunismin kohdalla kuin siitä esitetyt absurdit uhkakuvat.

2010-luvun alkuvuosina kommunistipiirit olivat muutoksessa. Entiset, vanhan vasemmiston aikakauteen linkittyvät toimijat olivat väistymässä ja uusia astumassa tilalle. Ensimmäisenä lähti SKP:n pitkäaikainen pääsihteeri Arto Viitaniemi. Hänen tilalleen tuli käsitetaiteilija Juha-Pekka Väisänen. Tiedonantajaa 1980-luvulta asti päätoimittanut Erkki Susi lopetti vuonna 2012, ja tilalle nousi kuudeksi vuodeksi Marko Korvela – kunnes Petra Packalén valittiin hänen paikalleen. Lopulta Yrjö Hakanenkin väistyi, Väisäsestä tuli SKP:n puheenjohtaja ja pääsihteereitä on ollut hänen jälkeensä kolme, keskimmäisenä heistä Packalén.

Uuden sukupolven esiinmarssin voisi olettaa tekevän hyvää. Tässä tapauksessa on näkyvillä kaksi ongelmaa: 1) uusilla nimillä ei ollut aitoa kannatusta kommunistien riveissä, 2) heidän politiikkansa oli selkeästi uusvasemmistolaista. Esimerkiksi Juha-Pekka Väisänen sai pääsihteeriaikoinaan Helsingissä vain joitakin kymmeniä (!) ääniä vaaleissa. Reilusti suositumpia olivat monet vanhat kommarit, jotka savustettiin 2010-luvulla ulos puolueesta leimaamalla heidät rasisteiksi tai seksisti-sovinisteiksi. Nämä osasivat kommunikoida työväenluokan ihmisten kanssa. Uudet tulokkaat eivät osanneet edes yrittää, vaan mieluummin taiteilivat pinnallisilla huomioilla: hei, mekin olemme työväenluokkaa, kun olemme palkkatyöammatissa. (Periaatteessa tämä on tietysti totta. Sosiokulttuurisessa kuplassa elämistä ei silti voi jättää huomiotta.)

Väitän siis pokkana, ettei nykyajan kommunisteissa ole vikana se että he ovat kommunisteja, vaan se, etteivät he ole kommunisteja. Vanhan ajan kommunismia määrittivät työväenluokkaisuus, eliittivastaisuus, herraviha ja huomion keskittäminen lillukanvarsien sijaan kapitalistiseen riistosysteemiin. Iskusanoja olivat työväen(luokan) ohella vallankumous, vapaus ja demokratia. Lisäksi perinteiset kommunistit eivät olleet nykyvasemmiston tavoin "veropuolue": heidän tavoittelemassaan yhteiskunnassa ihmiset kävisivät töissä joko valtiolla, osuuskunnilla tai yhteisöillä – niinpä bruton ja neton voisi pitää samana. Kommunistit ovat aina vastustaneet niin ylikansallisia pääomia ja suuryhtiöiden valtaa kuin Naton ja EU:n kaltaisia liittoutumia.

Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne kaipaisi myös vasemmistolaisia pandemiakriittisiä toimijoita. Koronaoperaatiota on luonnehdittu ennennäkemättömäksi varainsiirroksi työväenluokalta kaikkein rikkaimmille. Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat tehneet käsittämättömiä voittoja tempuilla, joita ei olisi tarvittu lainkaan, mikäli korona olisi ymmärretty edes kohtuullisissa mittasuhteissa (ilman "denialismin" häivääkään). Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat myös päivänselvästi globalitaristisen projektin keskiössä (Great Reset, "Build Back Better" ynnä muut otsikot, joiden alla yhteiskunnallinen todellisuus pyritään globaalilla tasolla muuttamaan pysyvästi). Jotkut oikeistopiirit tykkäävät leimata sen projektin kommunistiseksi, mutta väitän kivenkovaan, että vanha kommunismi olisi vastustanut projektia henkeen ja vereen ja kyseenalaistanut avoimesti myös pandemian.

Vasemmisto on kokonaisuudessaan hylännyt työväenluokan, aidon demokratian, vapausihanteen ja ylikansalliseen suurpääomaan kohdistuvan vastarinnan. 2010-lukua edeltävä kommunismi ei olisi hypännyt tähän kelkkaan, vaan jäänyt taistelemaan vasemmistolaisena erityislinnakkeena. Kelkkaan hyppääminen on tiennyt sitoutumista epämääräiseen "punavihreyteen", uusvasemmistoon, joka on näennäisen poikkeustilan vallitessa ajettu vastustelematta uuteen autoritarismiin. Tähän myös pyydän kiinnittämään huomiota: 2020-luvun autoritarismi ei pohjaudu millään lailla siihen autoritarismiin, jota neuvostomyönteisessä 1990-lukua vanhemmassa kommunismissa ehkä kannatettiin. Kommunistinen liike on pyörähtänyt sen jälkeen täyden ympyrän, eikä tietenkään päätynyt samalle kohdalle, vaan spiraalimaisesti – itse katsoisin sen osoittavan alaspäin.

Sitoutuminen "punavihreyteen" ja uusvasemmistoon liittyy luonnollisesti myös identiteettipolitiikkaan ja sitä myöten nykyiseen "antirasistiseen" (jonka näen uusrasismina!) ja intersektionaaliseen liikkeeseen. Tämän myötä kommunistit eivät enää esimerkiksi osallistu EU-vastaisiin mielenilmauksiin tai kannata EU- tai eurojäsenyyden kyseenalaistavia aloitteita, mikäli ne ovat lähtöisin "väärästä" leiristä eli konservatiiveilta. Ja silti näissä mielenilmauksissa nähtiin pitkään kommunisteja. He edustivat SKP:n sijaan KTP:tä, Kommunistista työväenpuoluetta, joka ei mennyt mukaan identiteettipoliittiseen jakoon eikä sen kommunismi ollut uusvasemmistolaista. Kirjoitin Undie Median ykkösnumeron (2019) vaalioppaaseen KTP:n ja itsenäisyyspuolueen olevan "niitä, joiden ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä". Muuan Ipun (ja nykyisin Kristallipuolueen) ehdokas kommentoi minulle ymmärtävänsä oikein hyvin, miksi niin kävi juuri näille kahdelle. Vuonna 2020 KTP:n rippeet lähtivät mukaan "etävappu"-hölmöilyyn, minkä myötä lakkasin kiinnittämästä huomiota mokomaan jäänteeseen. Samassa suossa SKP oli todella syvällä.

Summa summarum: ei kommunismi ole mikään mörkö, jota ylikansallisiin suuryhtiöihin, talouden ja vallan globalisaatioon sekä pandemiaoperaatioon kriittisesti suhtautuvan ihmisen kannattaisi pitää uhkana. Kommunistien entistä ehdottomuutta sen sijaan kaivattaisiin yhä. 1980-luvun jälkeen ei suomalaisessa kommunismissa ole näkynyt merkkiäkään diktatuurin tai totalitaarisen maailmanvallan ihannoinnista. Väite kommunistisesta pyrkimyksestä globalitaristisessa projektissa on siis taatusti pelkkä salaliittoteoria – ja itsekin salaliittoteoriaa tehdäkseni epäilen kyseen olevan itsetarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta, tahallaan syötetystä väärästä johtolangasta. Kommunistit ovat Suomessa ja koko Euroopassa marginaaliryhmä, jonka pääjoukko on ajettu kiltisti ja kuuliaisesti kohti identiteettipoliittista woke- eli heräkkivasemmistoa. Heistä ei ole uhaksi – kun taas entisistä kommunisteista olisi saattanut muodostua uhka sille, mille pitääkin: ylikansallisen suurpääoman ja korruptoitujen poliittisten päättäjien epäpyhistä epäpyhimmälle liitolle.

Kuinka poliittinen kartta käännettiin ylösalaisin

Ilkka Remeksen rikosromaani Omertan liitto ilmestyi vuonna 2013. Muutoinkin poikkeuksellisen kiehtovassa dekkarissa todetaan luontevana osana juonikuviota, että ison rahan piirit olivat tehneet suurkaappauksen soluttautumalla Euroopan sosialistipuolueisiin. Omertan liitto on fiktiivinen teos, mutta muun muassa Kauppalehden Tommi Aitio totesi kirja-arviossaan: "Koskaan aiemmin Remeksen dekkarit eivät ole liipanneet näin läheltä reaalimaailmaa." Remes itse kertoo sivuillaan: "Löysin maailman, joka kuhisee salaisia operaatioita, petoksia, laittomia kotietsintöjä, valtakamppailua, korruptiota, mafiakytköksiä, selittämättömiä kuolemantapauksia ja juonitteluja, joiden keksimiseen mielikuvitukseni ei riittäisi." Näin ollen tuntuu hyvin mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ettei vihjaus sosialistipuolueiden kaappauksesta ole mielikuvituksen tuotetta.

Loogisesti ajatellen kuvio on ymmärrettävä. Suurpääoman edustajat ovat vuosikymmeniä, lähes vuosisatoja liittoutuneet poliittisen oikeiston kanssa, sillä oikeisto on profiloitunut suurpääoman intressien puolustajaksi. Vasemmisto on kuitenkin ollut sen pysyvä vastustaja, ja usein on käynyt, että demokraattisen maan hallitus on muodostettu vasemmiston varaan ja iso raha saanut kyytiä. Viime vuosikymmeninä iso raha on pyrkinyt kohti maailmanvaltiutta. "Vapaakauppasopimusten" nimellä tunnetuista, suuryhtiöt valtioiden yläpuolelle korottavista hankkeista moni on kaatunut tai lykkääntynyt, ja jälleen yhtenä avainsyynä on ollut vasemmistoryhmien vastustus. Niinpä oikeistoryhmissä roikkuminen ei ole kannattanut, vaan paljon kannattavampaa on ollut vallata pari nurkkaa vasemmistoryhmistä. Viherpesu ja pinkkipesu ovat olleet erityisen tepsiviä konsteja punavihreän väen käännyttämiseksi, ja organisaatiotasolla on takuuvarmasti käytetty sitä itseään eli rahaa – "tietysti edellyttäen, että".

Toisaalta myös toisensuuntaista muutosta on havaittavissa. Sitä mukaa, kun iso raha on keventänyt otettaan oikeistosta, siellä on ilmennyt suurpääoman vastaisia tendenssejä. Kun vasemmisto on yhä useammin kääntynyt hyväksymään suuryhtiöt – joiden kanssa diilaamalla on kuviteltu vaikutettavan kertarysäyksin ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin haasteisiin – se on yhä useammin nähnyt pienet ja keskisuuret yritykset hankalina: iso joukko itsenäisiä toimijoita on huonosti kontrolloitavissa. Tämän tullessa näkyväksi oikeistossa on opittu samastamaan vasemmiston ja suuryritysten intressit, ja itse oikeistolaiset ovat yhä useammin samastuneet pk-sektoriin ja julistautuneet sen ainoiksi puolustajiksi. Samalla vimmalla, jolla ennen on käyty liiketoiminnan kahlitsijoina pidettyjä sosialisteja vastaan, käydään nyt myös ison rahan suuryhtiöitä vastaan.

Vuonna 1999 Seattlessa Maailman kauppajärjestön huippukokouksen yhteydessä mellakoitiin. Globalisaatiokriittiseen mielenosoittajajoukkoon, jota kutsuttiin "Seattlen kansaksi", kuului muun muassa anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten ryhmien edustajia ja nationalisteja. Maailman kauppajärjestön lyhenteen WTO:n julistettiin tarkoittavan "World Take Over". Kuulostaako tutulta? 2000-luvulla tuotettiin WTC-iskujen (hmm... World Trade...), Afganistan- ja Irak-operaatioiden, islamismin ja islamofobian kautta äkkisyvä juopa entisen "Seattlen kansan" sisään. Maahanmuutosta ja islamista tehtiin valtava kynnyskysymys, joka paitsi teki entisen globalisaatiokriittisen yhteistyön mahdottomaksi, myös muotoutui koko poliittisen kentän näkyvimmäksi jakolinjaksi. Ilmastonmuutosteeman hyväksikäyttäminen on täydentänyt tämän social engineering -projektin. Nyt toinen puoli vanhasta globalisaatiokriittisestä rintamasta on manipuloitu globalisaatiomyönteiseksi. Samalla tämä merkitsee 1990-lukulaisen anarkismin kuolemaa, sillä on loogisesti mahdotonta olla anarkisti ja kannattaa globaalia ilmastohallintoa.

Operaation nimeltä Covid-19 myötä "World Take Over" on todellisempi kuin koskaan ennen. Globaali totalitarismi eli globalitarismi tekee tuloaan. Edellä kuvattujen prosessien myötä sekä poliittinen vasemmisto että 1990-lukulainen anarkistiliike ovat täysin mahdottomia työkaluja globalitarismin vastustamiseen. Vasemmisto on larpannut pandemiassa ilmastonmuutosta. Tämä on tiennyt flirttailua totalitarismin kanssa erityisesti Suomen kaltaisissa maissa, joissa vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa. Oikeistojohtoisissa maissa asetelma on hämärämpi. Ilmastonmuutoksen erityisasema paljastaa, ettei muutaman vuoden takainen "vihervasemmistoa ei ole olemassa" -väittämäni pidä 2020-luvulla todellakaan paikkaansa. Anarkistiliike on feidannut anarkismin pois tunnuksistaan, vahvistanut sen sijaan "antifasismia" ja nyt jopa "antikonspirasismia" – kaiken törkeäksi huipuksi liikkeen logosta on esitetty muunnelma, jossa punainen ja musta lippu on korvattu samanvärisillä kasvomaskeilla. En usko, että missään tilanteessa on tätä enemmän syytä epäillä liikkeen kaappaamista ja manipulointia alkuperäisen tarkoituksensa vastaiseksi. Ne, joiden olisi vanhastaan luullut vastustavan totalitarismia, kannattavat sitä.

Twitterissä on kuluneen talvikauden aikana useita kertoja ihmetelty, ovatko vasemmisto ja oikeisto vaihtaneet paikkaa keskenään. Suomessa, jossa vasemmisto on hallituksessa, radikaaleimpia ja kapinallisimpia twiittejä ovat kirjoittaneet Tuomas Malisen ja Ano Turtiaisen kaltaiset hahmot, jotka on helppo samastaa oikeistoon. Eikä "radikalismi" tässä tapauksessa tarkoita perinteistä oikeistoradikalismia. Malinen on ajoittain käyttänyt selkeän vasemmistolaista retoriikkaa yleislakkoehdotuksineen, ja Turtiaisen poliisia kritisoivaan lausumaan esitti yksi vääräleuka vastakritiikin, joka arveli häntä anarkistiksi ja kettutytöksi. Itse kommentoin Helsingin huhtikuun 10. päivän väkivaltaisesti tukahdutetun mielenosoituksen tiimoilta, että vapausliike edustaa tänä päivänä sitä mitä anarkismi 2000–10-luvulla. Yhteisiä vihollisiakin on: maailmanvaltiuteen pyrkivät ison rahan suuryhtiöt. Vapausliike on käsitteenä hyvin pätevä. On todettu yleisesti, ettei vasemmisto–oikeisto-jako enää toimi: uusi jako on libertarismin ja autoritarismin välillä. Ja ellei vasemmiston ja oikeiston suoranaiseen paikanvaihtoon uskoisi, on helppo ymmärtää vinha perä Mark Changizin väitteessä, että vasemmisto on siirtynyt kohti autoritarismia ja oikeisto vastaavasti kohti libertarismia.

Yllä kuvattu kuvio olisi sinänsä ihan selkeä: lakkaamme olemasta (libertaari)vasemmistolaisia, olemme (libertaari)oikeistolaisia – ja se siitä. Ikävä kyllä nyt tulevat asetelmaa sotkemaan vasemmiston ja oikeiston vanhat poliittiset rakennelmat: puolueet, mediat, järjestöt, ajatuspajat ja kaikenlaiset muut tiimit. Ja kuin tahallisena muistutuksena vanhasta maailmasta näiden manipulointipyrkimykset toimivat sillä omituisella logiikalla, jonka tunnistin jo 2010-luvun alussa: oikeisto vetää puoleensa ja vasemmisto hylkii. Kokoomuslaiset ja varsinkin perussuomalaiset piirit yrittävät voimallisesti kaapata uuden vapausliikkeen omalle puolelleen. Keskusteluun ujutetaan sarjasyötöllä ideoita valtionvelasta uhkana, talouskasvusta hyvänä, verotuksesta varkautena, kaikenlaisen "hyysäämisen" kalleudesta ja tietysti pandemiaoperaatiosta "vihervasemmiston", "sosialistien" tai "kommunistien" projektina – sen sivuuttaen, että lukuisissa maissa samaa operaatiota ovat johtaneet oikeistopiirit. Vasemmistolaisten, vihreiden ja ex-anarkististen piirien sanoma taas kuuluu, että olemme pahiksia ja yhteiskunnalle vaarallisia: olemme "denialisteja", "hörhöjä" ja "äärioikeistolaisia", joiden avulla pystytetään fasismia – niinpä kanssamme ei pidä olla tekemisissä, saati kuunnella meitä ja luoda yhteistyötä, vaan on oltava hyviksiä ja pysyttävä hallituksen puolella. Vapauden, rakkauden ja totuuden perustalle fasismia? Jaaha.

Yhden nykyhetkeä määrittävän avainoivalluksen tein vuonna 2016 kirjoittaessani, kuinka muun muassa taide, tiede, koulutus ja journalismi olivat yhteiskunnassa värittyneet "sinänsä vasemmistolaisiksi". Siinä vaiheessa näkökulmani oli yhä vasemmistolainen enkä kyennyt näkemään asiaan liittyvää uhkaa Sipilän hallituksen perseillessä menemään. Nyt, kun vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa, valtaosa taiteen, tieteen, koulutuksen ja journalismin aloilla toimivasta väestä on etukäteen ostettuna vapaudenriisto-operaation tukijoukkoihin. Kulttuurielämän alalta on onneksi alkanut kiduttavan hitaasti, mutta varmasti löytyä vastarannankiiskiä – tunnetuimpina Anna Eriksson ja Paula Vesala, joista ensin mainitun puheenvuoro oli jopa radikaali. Mutta esimerkiksi ennen muinoin hehkuttamani Tampereen underground-yhteisö on ällistyttävästi täysin kuuliainen ja kiltti. Tiede on luonteeltaan moniarvoinen, ja niinpä on itsestään selvää, että tieteen piiristä kuuluu paljonkin soraääniä. Hallitusmielinen rintama, jotka on olevinaan tiedemyönteinen, pyrkii häkellyttävästi tukahduttamaan soraäänet ja osoittaa näin ollen olevansa itse asiassa tiedevastainen. Totalitarismin perinteen mukaisesti se pyrkii korvaamaan vapaan tieteen pseudotieteellä, joka on yhdenmukainen auktoriteetti. On toinen asia, onko tiede ennenkään ollut vapaata tai sen luonteenomainen moniarvoisuus hyväksyttyä.

Edelliset asiat kootakseni minusta nyt pitäisi hyväksyä nämä tekemäni johtopäätökset:
1) Vasemmiston ja oikeiston merkitys on muuttunut. Vasemmistolaisuus on nykyään lähinnä autoritarismia, oikeistolaisuus libertarismia.
2) Uuden merkityksen mukaiseen oikeistoon tai vasemmistoon samastuminen ei tarkoita samastumista perinteisiin oikeistoa tai vasemmistoa edustaviin puolueisiin.
3) Se, että vasemmisto nyky-Suomessa edustaa autoritarismia ja totalitarismia, ei tarkoita että vasemmisto olisi vanhassa merkityksessäänkin edustanut autoritarismia ja totalitarismia.
4) Se, että kyseenalaisen pandemian varjolla tehdyn vapaudenriisto-operaation ovat Suomessa toteuttaneet perinteiset vasemmistopuolueet, ei tarkoita että kyseessä olisi vasemmistolainen projekti vanhassa merkityksessä. Useissa maissa saman operaation ovat toteuttaneet perinteiset oikeistopuoleet.
5) Vasemmiston merkityksen muuttuminen liittyy siihen, että ”ison rahan” ylikansalliset suuryhtiöt ovat ensin ilmastonmuutoksen, nyt koronan avulla manipuloineet vasemmiston samastumaan omiin etuihinsa.
6) Oikeisto on vanhastaan samastunut ”ison rahan” ylikansallisten suuryhtiöiden etuihin, mutta näiden käännettyä katseensa enemmän vasemmistoon on myös oikeiston merkitys muuttunut.
7) Vasemmisto–oikeisto-jakoa ja muita poliittisia jakoja hyödynnetään häikäilemättä sekä perinteisten puolueiden propagandassa että ”hajota ja hallitse” -politiikassa.
8) 1990-lukulainen anarkistiliike on kuollut ja sen rippeet muuttuneet vallanpitäjien käsikassaraksi.
9) Vapausliike, uuden totalitarismin (ja globalitarismin) vastainen liike, on 2020-luvulla sitä mitä anarkistiliike oli edellisillä vuosikymmenillä. Sen on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa yhteiskunnalliseen taisteluun ja ottaa oppia anarkistiliikkeen käymästä taistelusta. Se ei voi eikä saa olla vanhassa merkityksessä oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan yksinomaan libertaarinen.
10) Vapausliikkeen teemat ovat tärkeitä myös kaikille niille yhteiskunnan osa-alueille, jotka yllä kuvatuista syistä ovat asemoituneet vasemmalle: taiteelle ja kulttuurille, tieteelle, koulutukselle, journalismille ja medialle sekä – 2020-luvun propagandan huomioiden häkellyttävää kyllä! – terveydelle ja turvallisuudelle. SIKSI ON ELINTÄRKEÄÄ HYVÄKSYÄ JA OMAKSUA NÄMÄ LÄHTÖKOHDAT, KESKUSTELLA NIISTÄ, TEHDÄ TYÖTÄ YHDESSÄ JA ERIKSEEN TAVOITTEIDEN TOTEUTUMISEKSI, KUMOTA TOTALITARISMIN VALTA, MUUTTAA YHTEISKUNTA JA MAAILMA.

Vasemmistoa ei ole olemassa

18. joulukuuta 2020 Vasemmistoliitto-nimellä operoivan puolueen eduskuntaryhmä antoi kansanedustaja Johannes Yrttiaholle varoituksen ja toiselle kansanedustajalle Markus Mustajärvelle huomautuksen. Syy tähän oli varsin toisenlainen kuin "vasemmisto"-nimeä käyttävältä ryhmältä luulisi. Yrttiaho ja Mustajärvi näet olivat vastoin hallituksen linjaa avoimesti vastustaneet yhdysvaltalaisten hävittäjien hankintaa, joka maksaa miljardeja ja sitoo Suomen pitkäaikaisesti USA:n ulkopolitiikkaan. Ai minkä hallituksen linjaa? Tietysti saman Sanna Marinin (SDP) johtaman hallituksen, jota yleisesti on nimitelty "punavihreäksi" ja jopa "vasemmistolaiseksi".

Jenkkihävittäjien ostaminen on selvästi ollut monelle se käänteentekevä hetki, kun usko vasemmiston nimellä esiintyvään poliittiseen ryhmään on loppunut. Itselläni se usko loppui ikävä kyllä jo aikoja sitten. Muotoilin esimerkiksi Undie Median ykkösnumeroon kevättalvella 2019, että "vasemmistoliitolla on uusliberalistis-korporatistisessa näennäisdemokratiassa lähinnä nukkevasemmiston rooli". "Puolueen tehtävänä ei ehkä ole toimia tosiasiallisena vasemmistona, vaan näytellä uskottavasti vasemmiston roolia." Saman vuoden syksyllä julistauduin irti koko vasemmiston käsitteestä: siitä oli tullut jotain muuta kuin olin ymmärtänyt. Keväällä 2020 koronasulkujen keskellä voivottelin, kuinka Sääntö-Suomen äärimmäinen kannattaminen "vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää". Syksyllä 2020 kirjoitin laajamittaisesti kaikkien aikojen hallitushuijauksesta. (Tämän kirjoitushetkellä Undie Mediasta on juuri ilmestynyt kolmas numero, joka käsittelee laajemmin "vuotta, jonka jälkeen maailma ei ollut entisensä".)

Puolue, jolla on vasemmiston nimi ja asema, on siis hyväksynyt yhdysvaltalaisten hävittäjien hankinnan ja antanut kurinpalautusta linjasta poikenneille kansanedustajilleen. Sitä ennen se hyväksyi "aktiivimalli kakkosen", joka pakottaa työttömät hakemaan työpaikkoja liukuhihnalta ja raportoimaan siitä koko ajan byrokraateille. Kuka muistaa vielä perustulokeskustelun? Keväällä 2020 se oli mukana tekemässä Suomesta poliisivaltion. Suomi tungettiin mukaan EU:n hintavaan koronaelvytyspakettiin. Kaivoslaki vesitettiin. Ja niin edelleen. Maassa, jossa on sellainen "vasemmisto", ei oikeasti ole vasemmistoa. Ainakaan eduskunnassa.

Mitä olemme saaneet vasemmiston tilalle? Vasemmistoliitto on pelkkä ontto rakenne, kulissi, jonka suojissa tapahtuvalla ei ole enää paljon tekemistä edes kyseisen puolueen kanssa. Puoluetoimijat ovat nukkeja, jotka ovat toimivinaan politiikassa ja hallituksessa – lukuun ottamatta Yrttiahoa ja Mustajärveä, jotka yhä jaksavat yrittää. Syvärakennetasolla vasemmistolle kuuluneen "yhteiskuntakriittisen" roolin on ottanut aktivismi, josta useimmiten käytetään nimeä woke. Omaan suuhuni sana ei oikein istu. Käytän tässä yhteydessä sanaa heräkki. Nettikeskusteluissa esiintyneet -kki-päätteiset sanat ovat vähemmän lempi- kuin haukkumanimiä. Tämä paljastaa myös, että oma suhteeni woke-aktivismiin – toisin kuin vielä muutama vuosi takaperin olisi voinut kuvitella – on kaikkea muuta kuin positiivinen.

Vasemmistoon usein samastettujen heräkkien äänekkäistö on kiusaajia, nillittäviä nilkkejä, jotka väittävät Shakespearen lukemista rakenteelliseksi väkivallaksi, työntävät väen vängällä rodun käsitettä takaisin sosiaaliseen keskusteluun ja vieläpä korosteiseen asemaan (mitä Ilja Lehtinen tuo hyvin esille artikkelissaan) ja ovat näin ollen käänteisrasisteja. Britanniassa on hupaisasti nimitelty rasistiseksi jopa maaseutua ja puutarhanhoitoa. Heräkit ovat luoneet vastenmielisen cancel-kulttuurin, joka on ilmeisesti syntynyt sosiaalisen median blokkikulttuurista, mistä sen periaate on siirretty kaikkialle sosiaaliseen elämään. Cancel-kulttuuri on johtanut usein jollakin lailla harhaisten boikottien lisäksi tuhansien ammatillisesti pätevien työntekijöiden erottamiseen tehtävistään, koska nämä ovat yksityishenkilöinä sanoneet jotain rasistiseksi, seksistiseksi, homo- tai transfoobiseksi tulkittavaa, tiedekriittistä tai valtavirtanarratiivia kritisoivaa.

Jos Karl Marxin Pääoma ilmestyisi tänään, sen viiltävän tarkka ja paikkaansapitäväksi osoittautunut kapitalismin analyysi ei tavoittaisi heräkkejä, sillä heräkit olisivat jo etukäteen julistaneet teoksen ja sen kirjoittajan boikottiin Kommunistisen manifestin misogynian takia. Heräkit ovat vallanpitäjille täydellisiä hyödyllisiä idiootteja: heidän toimintansa ansiosta juuri se ihmisryhmä, jonka täytyisi maailmaa muuttaakseen lukea, kuulla tai katsoa jokin tietty asiasisältö, pysyy loitolla siitä asiasisällöstä, koska siihen kohdistuva ennakkoluulo on heidän piirissään sosiaalinen laki. Entinen valta pitää otteensa ja visertelee koko matkan pankkiin. Jos hitusia Marxin historiallisesta luokka-analyysista saavuttaisi heräkit, he luonnollisesti hylkäisivät sen, koska sitä ei ole pohjattu patriarkaattiin, rakenteelliseen rasismiin tai muuhun muodikkaaseen.

Jos Kansainvälinen ilmestyisi tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin, koska on lurjusmaista leimata ketään "laiskaksi lurjukseksi". Sellainen loukkaa niiden tuntoja, jotka kärsivät mielenterveysongelmista tai somaattisista vaivoista, joiden tähden eivät pysty työhön, opiskeluun tai muuhun kunnolliseen™ yhteiskuntaelämään. Tietysti myös "veljet keskenään" herättäisi vastalauseiden myrskyn, koska heräkin mieli ei yhdistä sitä ystävyyteen ja tasa-arvoon, vaan patriarkaaliseen hyvävelijärjestelmään.

Jos Lapualaisooppera saisi ensiesityksensä tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin, koska näytelmässä ei ole yhtään ei-valkoista eikä LGBT-hahmoa. Lapualaisooppera antaisi heräkkien mukaan vääristyneen kuvan 90 vuoden takaisen Suomen asukkaista, sillä tämän päivän USA:ssa kolme kymmenestä on jotain muuta kuin valkoisia.

Jos Charlie Chaplinin Diktaattori, kaikkien aikojen tärkein ja paras fasisminvastainen elokuva, saisi ensi-iltansa tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin, koska se kuvaa fasistit huvittavina hahmoina. Natseille ei saa nauraa, koska se liittyy jollakin hämärällä tavalla normalisoimiseen ja hyväksymiseen. Sen sijaan heitä täytyy vastustaa totisesti hampaat irvessä, järjestää heille potkuja työpaikoistaan ja syyttää poliisia heidän suosimisestaan.

Jos Pink Floydin The Wall, kaikkien aikojen tärkein ja paras länsimaisen yhteiskunnan piilofasismin osoittava musiikkialbumi, ilmestyisi tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin misogynian tähden, sillä "äiti" on siinä pahishahmo, johon Systeemin valta kiteytyy mikrotasolla. Toki myös todettaisiin, että pandemiassa on vastuutonta levittää Systeemin kyseenalaistavaa informaatiota, ja epäilemättä sen keittiöpsykologia "poikkeaa yleisesti hyväksytystä tiedekäsityksestä".

Jos V – legendaarinen scifikonsepti, joka on poikinut kaksi suosittua tv-sarjaa, kirjoja, elokuvan, sarjakuvia ja mitä lieneekään – ilmestyisi tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin, koska se levittäisi salaliittoteoriaa ja salaliittoteoriat ovat kuulemma itsessään jotain äärioikeistolaista. Taatusti myös älähdettäisiin, kun alkuperäisessä tv-sarjassa maan ihmisen ja liskoihmisen välille kehittyy heteroseksuaalinen suhde eikä yhtään homoseksuaalista suhdetta, eikä tarinassa ole yhtään transhahmoa.

Se siitä "vasemmistosta". Vaikka Suomen kaltaisten maiden ulkopuolella onkin siellä täällä jäljellä ihan klassista vasemmistoa – esimerkiksi Bolivian vaaleissa heitä ilmestyi USA:n vastustamien vaalivoittajien tueksi – on Suomessa ainoa toivo Systeemin kumoamiseen ihan toisissa suunnissa. Se elää juurikin esimerkiksi salaliittoteoreetikoissa, vaikka heidän keskuuteensa ilmiselvästi syötetäänkin vääriä vihjeitä – nyt viimeksi "Great Resetin" väitettynä (loogisesti järjettömänä) sosialistisuutena, jonka vastustaja muotoutuu väkisinkin oikeistolaiseksi. Salaliittoteoreetikoiden piirissä kuitenkin ymmärretään, että on olemassa diktatuuri 2.0, piilevä totalitaarinen järjestelmä, joka pyrkii lujittamaan otettaan ja muuttumaan piilevästä avoimeksi sortovallaksi. Toivo elää myös suosiossa, jota sellainen kiistelty mielipidevaikuttaja kuin Maria Nordin eräissä piireissä nauttii – Johanna Blomqvistin kiehtovasta Hypertodellisuus-kirjasta puhumattakaan: näiden vaikuttajien sanoma yhtyy siihen tuhatvuotiseen viisauteen, että minä, ihminen, olen voimani, viisauteni ja vapauteni lähde. Sellaisen ihmiskuvan omaksunutta ihmistä ei orjuuteta eikä käytetä hyödyllisenä idioottina. Ja viimeisenä, kaikkein tärkeimpänä, toivo elää suuressa enemmistössä, joka saattaa joskus taipua valtaapitävien tahtoon, mutta pohjimmiltaan tietää ja ymmärtää.

Kaikkien aikojen hallitushuijaus?

Se alkoi vuonna 1995. Kansa oli saanut tarpeekseen Esko Ahon porvarihallituksesta. Eduskuntavaalien tulos oli murskaava. Kaikki hallituspuolueet menettivät kannatustaan, yhteenlaskettuna noin seitsemän prosenttiyksikköä. Sen sijaan SDP kasvatti suosiotaan roimasti ja keräsi uuteen eduskuntaan peräti 63 kansanedustajaa. Myös vasemmistoliitto sai vaalivoiton – viimeisensä eduskuntavaaleissa 24 vuoteen – ja kolme uutta kansanedustajaa. Uuteen Lipposen hallitukseen tuli SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden ja RKP:n ohella kokoomus, joka ei tyypilliseen tapaansa ollut ryvettynyt edellisessä hallituksessa niin kuin keskusta. Lopputulos oli häkellyttävä. Lipposen hallitus harjoitti edeltäjäänsäkin yksipuolisempaa uusliberalistista politiikkaa. Lukemattomat ihmiset kokivat tulleensa huijatuiksi. Emme me tätä halunneet!

Paavo Lipposen pitkän pääministerikauden jälkeen keskusta palasi suurimmaksi puolueeksi Anneli Jäätteenmäen ja inhimillisyyttä henkineen vaaliohjelman vetämänä. Seurasi tolkuton selkkaus ja poliittinen katastrofi. Jäätteenmäki juoniteltiin tekaistuilla perusteilla sivuun, valta ojennettiin vain kahden kuukauden hallitusjakson jälkeen mukautuvammalle Matti Vanhaselle ja tapahtui vaivihkainen kabinettivallankaappaus. Lopputulemana keskusta- ja SDP-vetoinen hallituskausi 2003–07 ei poikennut mitenkään kokoomusvetoisten uusliberalistihallitusten kausista.

Vanhasen–Kiviniemen hallituksessa olivat mukana vihreät, Kataisen–Stubbin hallituksessa sekä SDP, vasemmistoliitto että vihreät. Kumpikaan näistä ei ainakaan perinteisessä mielessä ollut millään lailla vasemmistolainen tai vihreä. On kuvaavaa, että Kataisen hallituksen toteuttamaa työttömyystuen nostoa yrittivät omia hallituksen kaikki punavihreät ryhmät. Vasemmalle soveltuvat päätökset olivat niin harvassa, että kun yksi sellainen tehtiin, yhtä lailla demarit, vihreät kuin vassaritkin halusivat kiillottaa sillä kilpeään.

Sipilän hallituksen aikana näimme ällistyttävän tempun. Kun Jussi Halla-ahon perussuomalaiset eivät enää sopineet porvarihallituksen pirtaan, koko puolue päätettiin repiä hajalle ja hallitukseen tempaistiin siniset – puolue, jota kukaan ei ollut koskaan äänestänyt, eikä moni äänestänyt sitä myöskään eduskuntavaaleissa 2019. Tämän tempun taustoja ei ole kunnolla analysoitu. Sosiaalinen media on sentään tehnyt jotain, mitä valtamedia ei: yrittänyt.

Mutta kaiken tämän jälkeen se hallitushuijaus, joka ainakin tällä hetkellä (syksyllä 2020) tuntuu härskeimmältä, liittyy hallitukseen, joka asetettiin tehtäväänsä Sipilän hallitukselle persettä näyttäneiden eduskuntavaalien jälkeen. Alun perin pääministerinä oli Antti Rinne, ja kun hänen tilallensa juonittiin Sanna Marin, voi olla, että näimme samansuuntaisen tempun kuin Jäätteenmäen ja Vanhasen yhteydessä. Kuitenkin jo Rinteen hallituksen aikana lokakuussa näin syytä kirjoittaa (otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?): "Uusi hallitus on hyväksynyt asevientilupia sotaisiin maihin ja toteuttamassa edeltäjänsä suunnitelmaa uusien sikakalliiden hävittäjien hankinnasta. (...) Ihmisoikeusaktivistit ovat tuohtuneet, kun Rinteen hallitus jatkaa ristiriitaista ja epähumaania pakolaispolitiikkaa. (...) 16.10. myös uutisoitiin, että hallitus on käynyt salaisia neuvotteluja EU:n komission kanssa EU:n päästövähennysvelvoitteen kiertämiseksi." Punavihreää politiikkaa?

Kaikesta huolimatta vasta Marinin hallitessa meininki on räjähtänyt täysin käsittämättömiin mittoihin. Hallituksen koronapolitiikkaa olen kritisoinut keväästä lähtien. Ihmiset luulivat äänestävänsä leimallisesti liberaaleja ryhmiä. Keväällä 2020 huomasimme elävämme poliisivaltiossa. Kieltoja ja rajoituksia on käytetty tehokkaasti ja tuhoisasti. Sen yhden asian (tartuntojen hillitsemisen) kannalta vaikutus on ehkä ollut hyvä (tämäkin on "ehkä", ei "varmasti"), mutta useimmat muut vaikutukset – kansantaloudesta mielenterveyteen – ovat olleet kielteisiä. Punavihreiden hallituspuolueiden tunnolliset kannattajat ovat hylänneet vapausaatteensa rippeet ja paljastuneet totalitaristeiksi, mikä viimeistään on tuhansien ihmisten silmissä kääntänyt poliittisen kentän päälaelleen. Ja sen dramaattiset seuraukset ovat vielä täysin näkemättä.

Paljon puhuva asia on myös kaivoslain vesitys. Tuhannet suomalaiset vasemmalta oikealle ovat raivoissaan, kun kuka hyvänsä mistä hyvänsä voi aloittaa kaivostoiminnan Suomessa. Uhattuina on kansallismaisemia ja ainutlaatuista, jopa lailla suojeltua luontoa. Uuden lain piti tehdä siitä lopun, mutta yllätys yllätys: meno jatkuu entisellään. Hallitus on pitänyt äänivallan kaivosteollisuuden käsissä ja haistattaa paskat sekä pitkän linjan ympäristöaktivisteille, tilanteen eskaloitumisen myötä heränneille kansalaisille että saamelaisille, joiden perinteistä elämäntapaa kaivostoiminta uhkaa Lapissa.

Inhottavimpiin ja ärsyttävimpiin linjauksiin kuuluu aktiivimalli kakkonen. Mikä Sipilän hallituksen aikana sai punavihreät ryhmät vastaansa ja kimppuunsa, on nyt toteutumassa itse punavihreiden ryhmien suunnalta. Klassisessa mielessä tämä politiikka ei tietysti ole punavihreää nähnytkään. Työttömistä halutaan tehdä Systeemin orjia. Vasemmistoliitto on kehunut itseään maasta taivaaseen saatuaan mukaan karenssien kevennykset, mistä tulee mieleen, että myös holokaustin keventämisestä olisi periaatteessa joku voinut ottaa kunnian.

Laajat kansanjoukot ovat tuohtuneet EU:n koronaelvytyspaketista, johon hallitus empimättä liitti Suomen mukaan. Arvion mukaan paketti aiheuttaa Suomelle menoja yli tuplasti tuloihin nähden. Marinin perustelut ovat olleet käsittämättömiä tilanteessa, jossa miljardeille olisi todellakin ollut käyttöä akuuttiin lamaan suistuneessa kotimaassa. Jälleen tulee mieleen ajatus päättäjistä taustavaikuttajien ja heidän agendansa sätkynukkeina. On myös esitetty arvio, että varsinaisen elvytyksen sijaan paketin ensisijainen tarkoitus on ohjata EU:ta liittovaltion suuntaan. Vuosikausien hajota ja hallitse -politiikan seurauksena EU-vastaiseen mielenosoitukseen, joka järjestettiin 1.9. Helsingissä nimenomaan elvytyspaketin inspiroimana, lähtivät vain oikeistokonservatiiviset EU-kriitikot muiden kriittisten (mm. kommunistien) pysytellessä visusti sivussa. Tämä tietysti antoi valtamedialle loistavat aseet lyömään äärioikeistoleimaa koko EU:n vastaiseen toimintaan.

Luonnollisesti hävittäjäkauppoja ollaan yhä tekemässä, ja Suomi myy myös sotiin sotkeutuneille maille aseita. Suomalaisia on uudenkin hallituksen aikana mukana sotaoperaatioissa Afganistanissa ja Irakissa, ja Nato-hivutus jatkuu. Yhdessäkään konfliktissa hallitus ei ole asettunut maailmanpoliittisen altavastaajan puolelle. Julian Assangen kohtalo ei kiinnosta Suomen vasemmistoa tai liberaaleja, eikä muillekaan rohkeille totuudenpuhujille anneta arvoa tai tunnustusta. Kontrollia ja valvontaa ollaan edelleen lisäämässä kaikilla aloilla – koronan tai muun "turvallisuuden" varjolla (kenen turvallisuuden?!) – ja byrokratian purkajia alkaa olla ikävä.

Byrokratian purkajaksi oli ilmoittautunut tietysti Sipilän hallitus. Sekin oli huijausta, mutta Marinin hallitus on ollut niin katastrofaalinen, että sen aikana on alkanut suorastaan ikävöidä Sipilän ankeita aikoja. Vuodet 2015–19 olivat kylmää kyytiä suomalaiselle yhteiskunnalle, mutta nyt ollaan jo paukkupakkaslukemissa. Silläkö hallitus luulee hillitsevänsä ilmastonmuutoksen? Sipilän hallituksen aikana näkymät olivat hämäävän selvät: hyvä oppositio taisteli pahaa hallitusta vastaan. Syksyllä 2020 maamme umpikujasta ei näy minkäänlaista ulospääsytietä. On vallassa kuka tai mikä hyvänsä nykyisistä vaihtoehdoista, sorto jatkuu muodossa tai toisessa – aika isolta osin jopa samassa muodossa. Tämä on masentavin ja lamaannuttavin poliittinen käänne, mitä Suomi on omana elinaikanani nähnyt, mukaan lukien 1990-luvun lama ja sen seuraukset.

Ellei uutta kansan tunnot tiivistävää puoluetta yhtäkkiä synny ja nouse, olivat entiset anarkistit sittenkin oikeassa: HALLITUS ALAS! EI UUTTA TILALLE!

Vapaus, kapina, "demokraatit" ja "republikaanit"

En olisi ikinä uskonut olevani jossain asiassa samaa mieltä kuin yksi Suomen johtavista natottajista ja Venäjä-pelon levittäjistä, professori Jarno Limnéll. Kesäkuun alussa hän ilmaisi Nykypäivä-lehden kolumnissaan, että "populistipoliitikot niin oikealla kuin vasemmalla ajavat nykyään vain yhtä asiaa: muiden oikeuksien rajoituksia". Ja edelleen: "Molemmat ääripäät haluavat rajoittaa sitä, minkälaisia kahdenvälisiä sopimuksia aikuiset ihmiset saavat keskenään tehdä."

Olen aiemmissa kirjoituksissa ilmaissut, että "punavihreän" hallituksen ihmisoikeuksia sumeilematta polkenut koronapolitiikka tuli itselleni järkytyksenä – siitä puhumattakaan, että minulle tuttu hallituspuolueiden kannattajakunta hyväksyi ja myötäili sitä. Hallituksen vähiten punavihertävä ryhmä eli keskusta on kuitenkin näyttänyt vaativan vielä tiukempia rajoituksia, ja perussuomalaisten alkuperäinen koronalinja oli kaikkein tiukin. (Myöhemmin persuissa käännyttiin peripopulistisesti kannattamaan rajoitusten purkua, kun oli huomattu, etteivät ns. syvät rivit kannatakaan niitä. Sama ilmiö tapahtui valtamediassa.) Kansalaisoikeuksien rajoittaminen on siis miltei koko nyky-Suomen poliittisen kentän agendalla.

Koronapandemia ei tietenkään ole ainoa asiayhteys, missä oikeisto ja/tai vasemmisto on rajoitusten kannalla. Vasemmiston nimeä käyttävä ryhmittymä on jo ajat sitten yhtynyt sosiaalidemokraatteihin kannattamaan erinäisiä nautintoainekieltoja ja kypäräpakkoja. Uudesta tieliikennelaista tehtiin niin hankala, että se haiskahtaa tarkoitukselliselta. Kaikkein häkellyttävintä on kansalaisten sähköisen tarkkailun hyväksyntä. Oikealla halutaan rajoittaa ei-suomalaistaustaisen väestön kansalaisoikeuksia ja maahantuloa – pahimmassa tapauksessa jopa naisten perusihmisoikeuksia. Poliittinen toiminta, joka lähtisi liikkeelle klassisesta vapauden, tasa-arvon ja veljeyden/sisaruuden ihanteesta (liberté, égalité, fraternité), on vuonna 2020 todella piilossa.

Näkisin, että oikeistolla ja vasemmistolla on oikeuksien rajoittamisessa yksi tunnistettava ero. Oikealla ajatellaan, että ihmisen on saatava tehdä mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa olla. Vasemmalla katsotaan, että ihmisen on saatava olla mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa tehdä. Jälkimmäistä näkökulmaa ehkä puoltaa globaalien ympäristöuhkien – kuten ilmastonmuutoksen – hoito, minkä tähden olen itsekin joskus taipunut sinnepäin. Ilmastoasioista tuttu suhtautumistapa ja jopa käsitteistö kaapattiin kuitenkin myös koronapolitiikan tarkoituksiin, mikä samalla vesitti sen tehtävän ilmastokysymyksessä.

Jaksoin pitkään taistella vasemmiston ja oikeiston uusia merkityksiä vastaan. Syksyllä 2019 annoin periksi. Vasemmistosta oli kerta kaikkiaan tullut itselleni tunnistamaton ilmiö, jonka kannattajaksi en enää osannut julistautua. Nykyään vasemmistoon luetaan joukko piirteitä, jotka ovat aiemmin olleet ns. sivistysporvariston heiniä. Oikeistoon puolestaan luetaan sekä entisaikojen työväenliikettä että vielä oman aikani vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä lähellä olevia ilmiöitä. Tästä on helppo tehdä oivallus, että puhuessamme "vasemmistosta" ja "oikeistosta" puhumme yhä useammin siitä, mitä USA:n demokraattipuolueen ja republikaanipuolueen toimialaan lukeutuu. Demokraattipuolueessa on Alexandria Ocasio-Cortezin kaltaisia toimijoita, jotka ovat klassisesti vasemmalla, mutta enemmän valtaa on yhä Joe Bideneillä, jotka hyväksyvät kansalaisoikeuksien polkemisen – vain republikaaneja "lievemmin" – sekä maailmanpoliittisten vihollisten pommittamisen, mikä sopii kiintoisasti yhteen SDP:n ajamien (jenkki)hävittäjähankintojen kanssa.

Twitterissä on viime aikoina näkynyt useampikin huomio, että suomalaiset aktivistit omivat jenkkiläiset ideat ja konseptit niin sellaisinaan, että heidän voisi kuvitella elävän Yhdysvalloissa ja tunnustavan USA:n isänmaakseen. Huomio on liittynyt muun muassa Black Lives Matter -mielenilmauksiin, joissa jotkut olivat lukemassa jenkkipoliisien synnit suomalaisillekin poliiseille. (Ei sikäli, etteikö Suomen poliisi perseilisi useinkin, mutta sillä on omat, suomalaiseen yhteiskuntaan linkittyvät ongelmansa.) Ilmiö on kansainvälinen. Esimerkiksi toimittaja Iida Sofia Hirvonen kertoi Helsingin Sanomissa, kuinka Brasiliassa majailevan kansainvälisen politiikan tutkijan Alex Hochulin mukaan "Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa käsitellään kuin se olisi muiden maiden 'kotimaan ongelma'". "Rasismia esiintyy kaikkialla maailmassa", Hochuli sanoo. "On kuitenkin jo itsessään kolonialistista, jos esimerkiksi white privilegen käsite siirretään sellaisenaan maasta toiseen." Tätähän se on ollut myös suomalaisessa keskustelussa: aito yhteiskuntakritiikki puuttuu, meikäläisen yhteiskunnan kokonaiskuva ei ole hahmottunut aikoihin – sen sijaan lainataan rakkaasta kulttuuri-imperialistisesta USA:sta ideoita ja meemejä, joiden valossa asioita pinnallisesti tarkastellaan.

BLM-mielenosoituksista puheen ollen. On typerryttävää, että sloganista "all lives matter" (todellakin, kaikilla elämillä on väliä!!!!!) on joissakin piireissä tehty rasismia tukeva ja vähättelevä. Yhtä typerryttävää on, että väkivallattoman ja rauhanomaisen kapinan korostaminen ja puolustaminen on leimattu epäilyttäväksi tolkunihmisyydeksi. Historian luulisi opettavan: Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat ylisukupolvisia kansainvälisiä sankarihahmoja. Gandhilla oli kuitenkin vastustajia, paitsi vanhoillisissa, myös radikaalimmissa piireissä; Kingille taas jotkut kovan linjan kannattajat antoivat pilkkanimen "Martin Loser King". Ei tarvinne muistuttaa, että molemmissa tapauksissa väkivallan kannattajat on isolta osin unohdettu. Hyvää yhteiskuntaa ei rakenneta väkivallan päälle. Tämän ihmisten enemmistö muistaa. Hyväksymällä mielenosoitusväkivallan vasemmisto tekee myös tyhjäksi vuosikausien työn sen osoittamiseksi, että poliittiseen väkivaltaan syyllistyy useimmiten oikeisto.

Kapinaa kyllä tarvitaan. Tänä vuonna niin vasemmistolta kuin oikeistoltakin on unohtunut, että todellisen kapinan päämäärä on aina vapaus. Muitakin päämääriä voi olla (demokratia, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, ympäristönsuojelu...), mutta tällöinkin kysymyksen on oltava yhteiskunnan vapauttamisesta demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen jne. Kapina tiukemman sääntelyn puolesta ei ole oikeasti mikään kapina. Sen sijaan se haiskahtaa epäilyttävältä. Kontrolloitu oppositio tarkoittaa sitä, että oppositioryhmä on luotu tai kaapattu muodostamaan vallanpitäjille näennäinen vastavoima. Tämä on nykymaailmassa todennäköisesti yleisempi ilmiö kuin kuvittelemme, ja sitä (on) taatusti esiinty(n)y(t) jossain muodossa myös Suomessa. Kysymys "ketä se hyödyttää?" on aina syytä kysyä ja vastausta pohtia perusteellisesti. Oma lukunsa on leikkiä kapinallista ja kannattaa ("demokraattista") hallitusta, jonka poliittinen linja eroaa marginaalisesti ("republikaanisesta") vastapuolesta lukuun ottamatta katteettomia uhkakuvia. Ja niitä kyllä riittää.

Uhkakuvilla hallitaan meitä. Kielloilla ja rajoituksilla hallitaan meitä. Vastapuoleksi tekeytymisellä ja soluttautumisella hallitaan meitä. Kulttuuri-imperialismilla hallitaan meitä. Poliittisten termien uusilla merkityksillä hallitaan meitä. Uusilla laeilla ja sähköisellä tarkkailulla hallitaan meitä. Silläkin hallitaan meitä, jos näennäiskapinalliset pyrkivät vapauttamisen sijaan hallitsemaan meitä. Ainoa hyvä hallitus on sellainen, jonka lopullinen päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sellaista ei koskaan tule, jos tähtäimessä ei ole vapaus; vapautta ei koskaan tule ilman kapinaa.

Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.