Hyvästit yksisilmäradikalismille

Kävin joskus aiemmin talvella epämiellyttävän yksityisviestiväännön erään punavihreän aktivistin kanssa. Hän kiersi keskusteluketjuissa vaatimassa ihmisiä olemaan linkittämättä Sami "Sande" Parkkosen blogia, koska tämä oli kuulemma natsimielinen. Itse en ole Sandea sellaiseksi kokenut, vaikka hän onkin kansallismielinen, tuohtui Loppu MV-lehdelle -kampanjasta ja ilmoitti auliisti puolustavansa MV:tä sananvapauden tähden. Niin ikävä ilmiö kuin MV-"lehti" onkin, Sanden näkemyksessä on pointtinsa. Itse epäilin alusta lähtien valtamedian, tai ainakin valtamediaihmisten, luuraavan vastakampanjan taustalla. Ainakin sen yhteydessä on tykätty esittää epäilyttävän – ja naurettavan – valtamediamyönteisiä näkemyksiä.

Minusta Sande Parkkonen on joka tapauksessa tuonut paljon hyvää ja tärkeää ainesta 2010-luvun yhteiskuntakriittiseen keskusteluun. Ihan erityisenä helmenä kimaltelee selkeä todistusaineisto Suomesta yrityksenä, joka on ihan oikeasti ja virallisesti kirjattu sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin. Väläystensä välissä Sande on kirjoittanut paljon sellaista, mitä en alkuunkaan allekirjoita. Sellaista kirjoittavat kuitenkin myös jotkut vasemmistoaktiivit. On erittäin tympeää ajattelua, että jos kirjoittaja tai aktivisti samastuu – tai tulee samastetuksi – jossakin asiayhteydessä taantumuksellisiin piireihin, koko hänen panoksensa on mitätöitävä ja hänet kaikkine väläyksineen eristettävä.

Yksi suurimpia ansoja 2010-luvun poliittisessa aktivismissa on aggressiivinen lahkolaistuminen. Kaikki tietävät rasistiliikkeen (johon Parkkonen ei lukeudu, vaikkei pakolaiskriisistä tykkääkään – toisaalta, kukapa meistä tykkäisi?) kaivaneen omat poteronsa ja juoksuhautansa nähden kaikkialla arveluttavia suvakkeja, mokuttajia ja mädättäjiä. Rasistien vastakkaiseksi ääripääksi on nimitelty anarkisteja. Puhe ääripäistä on sinänsä taannuttavaa, sillä sen varjolla on poliittisen kentän painopistettä ujutettu kohti konservatiivista oikeistoa: keskikohta näyttäisi liukuvan jonnekin fasismin porttien ja melko maltillisen hyväksynnän puoliväliin. Ei silti voi kieltää, etteikö lahkolaistuminen olisi anarkopiireissä lähes yhtä aggressiivista kuin rasistipiireissäkin. Jos sanoo yhden väärän lauseen, on pysyvästi persona non grata. Tällaista käyttäytymistä ei pidä kannattaa.

Lisäksi on tehtävä yksi henkilökohtainen tunnustus. Tunnistan näet lahkolaisessa äärivasemmistolaisessa paljon itseäni. Olen lukuisat kerrat ollut se yksisilmäinen radikaali, jonka mielestä yhdenkään vihreän tai sosiaalidemokraatin kanssa ei ole saanut tehdä yhteistyötä, koska vihreät ovat oikeasti kapitalisteja ja demarit läpeensä korruptoituneita wannabe-valtionhoitajia. Näin mielestäni edelleen onkin, mutta se ei estä nykyminua jatkuvasti tykkäilemästä joidenkin vihreiden tai demarien merkinnöistä sosiaalisessa mediassa. Vihreät ja SDP edustavat myös oikeasti helpommin lähestyttäviä ansoja vasemmistolaisen aktivismin piirissä, kun taas Sande Parkkonen ja ipulaiset piirit tavataan useimmiten hylätä suoralta kädeltä. Tämäkin on virhe, vaikka Ipun suunnalla on nyttemmin tehty kosolti poliittisia virheitä.

Kaikkein masentavin piirre lahkolaistuneessa tajunnassa on, että mörköjä nähdään absoluuttisesti kaikkialla. Vain oman oikeaoppisten kerhon parissa voidaan tehdä yhteistyötä. (Tämä on myös kommunistiryhmien perisynti.) Kaikkialla muualla nähdään pelkkiä uhkia. Lopputuloksena yksisilmäradikaalin maailmankuva on pimeä, ahdistava ja toivoton. Niinpä yksisilmäisimmät radikaalit usein luopuvat koko aktiivisuudestaan, saattavat jopa kääntyä sitä vastaan tai – paskimmassa tapauksessa – loikata uhkaavan vastapuolen leiriin, niin kuin Susanna Kaukiselle tapahtui. Mieluummin tahdon lietsoa toivoa, luottamusta ja positiivisuutta. Sellainen ilmiö kuin Loldiers of Odin (jonka filosofinen yhteys omaan "uuteen iloiseen vasemmistooni" on kiinnostava) ei voisi syntyä ilman käsitystä tavallisesta kaduntallaajasta ihan hyväntahtoisena otuksena. Emme edes voi olla varmoja, milloin poliittinen aktiivisuus tekee enemmän hyvää poliittisille tavoitteille kuin silkka hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan. On kokonaisuutena aika heittää hyvästit yksisilmäradikalismille, joka ei ole valmis vastaanottamaan eteenpäin vieviä virikkeitä suunnalta, joka yhdestä pisteestä katsoen saattaa näyttää taantumukselliselta.

Ei fasismi, vaan luokkayhteiskunta

Amanda Cross (1926–2003) oli sekä dekkarikirjailija että akateeminen kirjallisuudentutkija, oikealta nimeltään Carolyn Heilbrun. Hänen dekkareistaan on käännetty suomeksi 3213 heinäpaalia, Testamentin toimeenpanija ja Ainokaisen kuolema, joiden alkuperäinen aikakehys ulottuu 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun alkuun. Näissä kaikissa lukijan yllättää ensiksi dekkareille yleensä vieras akateemisuus, seuraavaksi teräväkatseinen sosiokulttuurinen ajankuva ja lopulta yhteiskuntakritiikki, jossa feminismillä tuntuu olevan paljon osuutta. Kaikki mainitut kirjat sijoittuvat Yhdysvaltojen itäosiin, Testamentin toimeenpanija myös hieman Englantiin eli yliopistokaupunki Oxfordiin.

Suomalaisen 2010-lukua elävän lukijan, joka ymmärtää Crossin kirjallis-akateemisesta kielestä ns. mitään, silmille hyppää kuvauksia yhteiskuntaluokkaeroista ja -erottelusta, sukupuolierottelusta sekä ihmisistä, jotka elävät hillitäkseen ja kahlitakseen pyrkimykset noiden erojen ja erottelujen kumoamiseen. Kuvauksia lukiessaan ymmärtää viimeistään, kuinka tärkeää ja oleellista on ollut päästä eroon mokomista valtaapitävän osapuolen tyhmyyteen perustuvista jakolinjoista; ihmisiähän tässä ollaan ja yhtä lailla kyvykkäitä kotitaustasta tai sukupuolesta riippumatta. Samalla lukukokemuksesta jää suuhun kuitenkin katkera sivumaku. On helppo ymmärtää, että oikeisto haluaa palauttaa suomalaiseen yhteiskuntaan juuri näitä samoja aataminaikuisia jakolinjoja. Köyhät eivät enää pääsisi yliopistoon, vaikka kykyjä olisi tavattomasti; tiettyihin julkisiin rakennuksiin tai pihapiireihin ei olisi asiaa, jos syntyperä tai sukupuoli olisi väärä; yhteiskunnallisissa avainasemissa olisi iso liuta henkilöitä, jotka eivät antaisi millimetriäkään vaikutusvaltaa ihmisille, joilla on väärä sosiaalinen viitekehys tai ideologia.

Olen viime aikoina törmännyt pessimisteihin, joiden mukaan Suomi ja koko Eurooppa ajautuvat väistämättä fasismiin, vaikka sitä vastaan yritettäisiinkin pullikoida. (Sivumennen sanoen: näin ajatteli myös lapuanliikkeen uudelleenperustajana "mainetta" "niittänyt" Susanna Kaukinen, ennen kuin hänestä itsestään – entisestä vasemmistolaisesta – tuli fasisti.) Itse en mokomaa höpötystä usko, ellei kyse ole fasismin käsitteen tuntuvasta laventamisesta tyyliin "Alexander Stubb on fasisti". (Jälleen sivuhuomio: Stubbin Nato-fanituksessa ja urheilullis-positiivisessa ihmiskuvassa on fasistisia piirteitä, mutta kokonaisuutena hän silti kallistuu uusliberalistin puolelle.) Sen sijaan on päivänselvää, että meitä yritetään ajaa entistä jyrkempään luokkayhteiskuntaan, jossa 1) todellinen valta on aina rahalla, 2) uusvanhat (tai uudet "vanhat") rahapiirit pyrkivät myös ehdottomasti säilyttämään asemansa tavallisen rahvaan yläpuolella. Fasistisia kansanliikkeitä hyväksikäytetään ennen kaikkea viemään huomiota pois vasemmistolaisilta yhteiskunnallisilta muutospyrkimyksiltä. Mitään muuta tietä pois edellä mainitusta skenaariosta kuin vasemmistolaiset yhteiskunnalliset muutospyrkimykset ei tästä johtuen ole olemassa.

Suomalaisen yhteiskunnan, ja toisaalta suomalaisen vasemmiston, ensisijainen vastustaja ja uhka ei edelleenkään ole fasismi ja fasistit, vaan iso raha, kokoomus, yhteiskunnan luokittaminen ja kapitalismi.