Vuonna 1996 postmodernismille alkoi käydä köpelösti. Yksi vuosikymmenen merkittäviä hetkiä on amerikkalaisen fyysikon Alan Sokalin toteuttama huijaus. Hän lähetti Social Text -lehteen artikkelin, joka sisälsi postmodernismin "anything goes" -filosofian hengessä epäselvää mukatieteellistä jargonia. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen toisen tekstin, jossa hän tunnusti Social Text -artikkelinsa olevan puppua. Homma meni täydestä, ja Social Text todella julkaisi Sokalin artikkelin. Huijaus synnytti valtavasti keskustelua tiedemaailmassa, ja lähivuosina käytiin ns. tieteiden sota, joka kääntyi lopulta humanistien ja luonnontieteilijöiden keskinäiseksi jahnaukseksi. Se ei taatusti ollut Sokalin tavoite, mutta postmodernismi – hänen varsinainen maalinsa – ei toipunut huijauksesta.
Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.
Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.
Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.
Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanha vasemmisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanha vasemmisto. Näytä kaikki tekstit
tiistai 19. joulukuuta 2017
lauantai 29. heinäkuuta 2017
Unelma uudesta vanhasta vasemmistosta, jolla groovaa ihan sikana
Vuonna 1995, nuorena ja innokkaana opiskelijana, luin City-lehdestä nuorsuomalaisille suunnatun suosituksen unohtaa koko juttunsa, koska "vasemmisto on se jolla svengaa". Tämä tuntui tietysti oikein hyvältä. Toki teksti tarkensi, että uusvasemmiston nousu oli toistaiseksi tapahtunut maissa, joissa vasemmisto ei tuonut mieleen Esko-Juhani Tennilää ja Metalliliittoa. Uusvasemmiston? 1990-luvulla en ajatellut sen välttämättä merkitsevän laimennettua, luokkakantaisuudestaan luopunutta vasemmistoa. Niinpä minulla groovasi, ja vasemmistolla ylipäänsä groovasi.
Uusvasemmistolla (moraalinen vasemmisto, joka näkee rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä vasemmistona) ehkä groovasi Suomessakin jonkin aikaa. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen mittaan se alkoi taantua, eikä ikävä kyllä tajunnut ajoissa omaa taantumistaan. Jos suomalaisen vasemmiston historiasta etsii kunnon svengiä, täytyy mennä 1970-luvulle saakka – ja huom.: sehän oli vanha vasemmisto. Nuorkommunistit ja varsinkin vasemmistodemarit varmasti saivat vaikutteita 1960-luvulla meilläkin esiin nousseelta uusvasemmistolta, mutta vuodesta 1969 alkaen vasemmisto vasemmistolaistui ilmiselvästi. Se ei olisi vasemmistolaistunut, ellei sillä olisi groovannut niin hyvin – ja kääntäen: sillä ei olisi groovannut niin hyvin, ellei se olisi vasemmistolaistunut. 2010-luvulla vasemmisto on ehkä hieman radikalisoitunut, muttei vasemmalle vaan paljolti liberaalipohjalta. Eikä suosiokaan ole juuri kasvussa.
Vuonna 2010 kirjoitin blogitekstin otsikolla "Missä vanha vasemmisto luuraa?". Siinä muistutin, että vanhoihin, 1970–80-lukulaisittain vasemmistolaisiin törmää edelleen kaikkialla, mutta he vain ovat poliittisesti hieman kodittomia. Lopulta ehdotin vasemmistolaisten kulttuuri-iltamien järjestämistä jengin kokoamiseksi. Ajatus voisi toimia tänäkin päivänä, mutta sillä alkaisi olla kiire: suuret ikäluokat ovat jo eläkeiässä. Niinpä "vanhan-vanhan" vasemmiston sijaan katse alkaa kääntyä "uuteen vanhaan" vasemmistoon. Heitähän on: ihmisiä, jotka ihmisoikeusmielensäpahoittamisen sijaan pyrkivät inhimilliseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ymmärtäen, mitkä tekijät estävät meitä toteuttamasta sitä. Niihin tekijöihin kuuluvat valtamedia ja sen ylläpitämä hegemonia, kokoomus, EK, vasemmiston oma vieraantuneisuus, EU ja USA sekä kaiken taustalla luuraava iso raha.
Näkisin uuden vanhan vasemmiston sellaisena, jossa ihan marxilaisella tavalla yhdistyisivät työväenluokka ja sivistyneistö. Niitä yhdistäisi pyrkimys sosialismiin ja vapautumiseen ison rahan vallasta. Tämä on radikaalia mutta yksinkertaista, riittävän yksinkertaista toimiakseen. Tällainen jättää tilaa yhteenkuuluville aineksille groovata omilla tavoillaan. Ehkä työväenluokkainen groove olisi irwinpunkahtavaa protestireteyttä, jossa ei enää olisi tilaa oikeistopopulistisille sävyille persukuplan lässähdettyä pelkäksi perinneoikeistolaisuudeksi. Ehkä sivistyneistöläinen groove olisi vaihtoehtoisia ja omaehtoisia kulttuuritilaisuuksia, yhteiskuntakriittistä undergroundia. Ehkä mukana olisi annos sellaista peruskansalaisgroovea, että tanssitaan ja lauletaan, nauretaan ja iloitaan yhdessä enemmän kuin ennen.
On joitakin vasemmistossa tyypillisiä ilmiöitä, jotka pidättelevät svengaamasta. Yksi sellainen on poliittinen korrektius. Jos uusi vanha vasemmisto haluaa groovata, sen on oltava hiukan tuhma. Tuhmuuden ei tänä päivänä tarvitse tarkoittaa sitä, että ahdistellaan naista ja lausutaan hassu ruma sana vähemmistöistä. Kyllä nykyihminen osaa tuhmailla omalla tavallaan. Myöskään "sääntö-Suomen" hyväksyminen tai suoranainen puolustaminen ei svengaa ollenkaan. Ei siinä ole groovea, että lähikaupan löytyessä puolen kilsan päästä on alkoholijuomia mentävä ostamaan seitsemän kilsan päähän (suljettu sunnuntaisin). Tai siinä, että pyöräilyyn on aina varauduttava kypärällä. Eikä siinä, ettei kalastaja saa myydä torilla omaa saalistaan hygieniapuuteriskin takia. Lisäksi se aiemmin jo vihjattu mielensäpahoittaminen on sellaista epäsvengaavuutta, että huh-huh. Mitä väliä sillä on, että ollaan periaatteessa moraalisesti oikeassa, jos tuloksena on hemmetin huonoja fiiliksiä sekä itsessä että toisille? Positiivisuudessa, yhteisyydessä ja rakkaudessa on enemmän groovea.
Uusi vanha vasemmisto ei voi olla poliittisesti korrekti, ei sääntö-Suomen etuvartio, ei pahantuulinen mielensäpahoittaja eikä yksilön syyllistäjä. Se ei saa olla yhtään ylenkatsova eikä poissulkeva – tämä näkökulma usein nykyään unohtuu. Sen on oltava reteä, protestoiva, vaihtoehtoinen, rakastava, groovaava, iloinen ja tuhma. Sen on oltava myös luokkakantainen, sosialistinen, mediakriittinen, lännen imperialismia vastaan ja täysin yksiselitteisesti isoa rahaa vastaan. Toistaiseksi tämä on pelkkää unelmaa, koska valtamedia ja myös uusvasemmistolainen keskustelu tykkäävät tukahduttaa sen idut. Mutta asioiden on muututtava. Jos vaikka ajatellaan lähestyvää ilmastokatastrofia, kumpi meininki vetää ihmisiä enemmän puoleensa – ahdistus siitä, kuinka on "pakko, pakko" tehdä asioille jotain vai riemu siitä, että vaadittavien toimien myötä saamme lopultakin sosialismin? Laula pieni laulu, tanssi pieni tanssi, naura pieni nauru ja lakkoile pieni svengaava lakko!
Uusvasemmistolla (moraalinen vasemmisto, joka näkee rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä vasemmistona) ehkä groovasi Suomessakin jonkin aikaa. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen mittaan se alkoi taantua, eikä ikävä kyllä tajunnut ajoissa omaa taantumistaan. Jos suomalaisen vasemmiston historiasta etsii kunnon svengiä, täytyy mennä 1970-luvulle saakka – ja huom.: sehän oli vanha vasemmisto. Nuorkommunistit ja varsinkin vasemmistodemarit varmasti saivat vaikutteita 1960-luvulla meilläkin esiin nousseelta uusvasemmistolta, mutta vuodesta 1969 alkaen vasemmisto vasemmistolaistui ilmiselvästi. Se ei olisi vasemmistolaistunut, ellei sillä olisi groovannut niin hyvin – ja kääntäen: sillä ei olisi groovannut niin hyvin, ellei se olisi vasemmistolaistunut. 2010-luvulla vasemmisto on ehkä hieman radikalisoitunut, muttei vasemmalle vaan paljolti liberaalipohjalta. Eikä suosiokaan ole juuri kasvussa.
Vuonna 2010 kirjoitin blogitekstin otsikolla "Missä vanha vasemmisto luuraa?". Siinä muistutin, että vanhoihin, 1970–80-lukulaisittain vasemmistolaisiin törmää edelleen kaikkialla, mutta he vain ovat poliittisesti hieman kodittomia. Lopulta ehdotin vasemmistolaisten kulttuuri-iltamien järjestämistä jengin kokoamiseksi. Ajatus voisi toimia tänäkin päivänä, mutta sillä alkaisi olla kiire: suuret ikäluokat ovat jo eläkeiässä. Niinpä "vanhan-vanhan" vasemmiston sijaan katse alkaa kääntyä "uuteen vanhaan" vasemmistoon. Heitähän on: ihmisiä, jotka ihmisoikeusmielensäpahoittamisen sijaan pyrkivät inhimilliseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ymmärtäen, mitkä tekijät estävät meitä toteuttamasta sitä. Niihin tekijöihin kuuluvat valtamedia ja sen ylläpitämä hegemonia, kokoomus, EK, vasemmiston oma vieraantuneisuus, EU ja USA sekä kaiken taustalla luuraava iso raha.
Näkisin uuden vanhan vasemmiston sellaisena, jossa ihan marxilaisella tavalla yhdistyisivät työväenluokka ja sivistyneistö. Niitä yhdistäisi pyrkimys sosialismiin ja vapautumiseen ison rahan vallasta. Tämä on radikaalia mutta yksinkertaista, riittävän yksinkertaista toimiakseen. Tällainen jättää tilaa yhteenkuuluville aineksille groovata omilla tavoillaan. Ehkä työväenluokkainen groove olisi irwinpunkahtavaa protestireteyttä, jossa ei enää olisi tilaa oikeistopopulistisille sävyille persukuplan lässähdettyä pelkäksi perinneoikeistolaisuudeksi. Ehkä sivistyneistöläinen groove olisi vaihtoehtoisia ja omaehtoisia kulttuuritilaisuuksia, yhteiskuntakriittistä undergroundia. Ehkä mukana olisi annos sellaista peruskansalaisgroovea, että tanssitaan ja lauletaan, nauretaan ja iloitaan yhdessä enemmän kuin ennen.
On joitakin vasemmistossa tyypillisiä ilmiöitä, jotka pidättelevät svengaamasta. Yksi sellainen on poliittinen korrektius. Jos uusi vanha vasemmisto haluaa groovata, sen on oltava hiukan tuhma. Tuhmuuden ei tänä päivänä tarvitse tarkoittaa sitä, että ahdistellaan naista ja lausutaan hassu ruma sana vähemmistöistä. Kyllä nykyihminen osaa tuhmailla omalla tavallaan. Myöskään "sääntö-Suomen" hyväksyminen tai suoranainen puolustaminen ei svengaa ollenkaan. Ei siinä ole groovea, että lähikaupan löytyessä puolen kilsan päästä on alkoholijuomia mentävä ostamaan seitsemän kilsan päähän (suljettu sunnuntaisin). Tai siinä, että pyöräilyyn on aina varauduttava kypärällä. Eikä siinä, ettei kalastaja saa myydä torilla omaa saalistaan hygieniapuuteriskin takia. Lisäksi se aiemmin jo vihjattu mielensäpahoittaminen on sellaista epäsvengaavuutta, että huh-huh. Mitä väliä sillä on, että ollaan periaatteessa moraalisesti oikeassa, jos tuloksena on hemmetin huonoja fiiliksiä sekä itsessä että toisille? Positiivisuudessa, yhteisyydessä ja rakkaudessa on enemmän groovea.
Uusi vanha vasemmisto ei voi olla poliittisesti korrekti, ei sääntö-Suomen etuvartio, ei pahantuulinen mielensäpahoittaja eikä yksilön syyllistäjä. Se ei saa olla yhtään ylenkatsova eikä poissulkeva – tämä näkökulma usein nykyään unohtuu. Sen on oltava reteä, protestoiva, vaihtoehtoinen, rakastava, groovaava, iloinen ja tuhma. Sen on oltava myös luokkakantainen, sosialistinen, mediakriittinen, lännen imperialismia vastaan ja täysin yksiselitteisesti isoa rahaa vastaan. Toistaiseksi tämä on pelkkää unelmaa, koska valtamedia ja myös uusvasemmistolainen keskustelu tykkäävät tukahduttaa sen idut. Mutta asioiden on muututtava. Jos vaikka ajatellaan lähestyvää ilmastokatastrofia, kumpi meininki vetää ihmisiä enemmän puoleensa – ahdistus siitä, kuinka on "pakko, pakko" tehdä asioille jotain vai riemu siitä, että vaadittavien toimien myötä saamme lopultakin sosialismin? Laula pieni laulu, tanssi pieni tanssi, naura pieni nauru ja lakkoile pieni svengaava lakko!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)