Kuinka oikeiston provoihin täytyy suhtautua – ja kuinka missään tapauksessa ei

2010-luvun poliittiseen kulttuuriin kuuluu, että oikeisto heittää provokatiivisia lausuntoja, joihin vasemmisto tarttuu ja lässyttää asiasta kyllästymiseen asti. Jos provosoija on konservatiivista oikeistoa, vasemmiston rinnalla lausuntoon tarrautuvat liberaalit (siis käytännössä vihreät), ja hehän vasta lässyttävätkin. Jos provokaattori on kokoomuslainen, vasemmiston rinnalla lässyttää joukko anarkisteja. (Kyllä, anarkisteiksi itseään kutsuva kansanryhmä osaa myös lässytyksen jalon taidon.)

Oikeisto hakee provoillaan nimenomaan tätä reaktiota, sillä lässytys tekee aina lässyttäjänsä naurunalaiseksi. Vasemmiston ei varsinkaan pitäisi tähän sortua, sillä vasemmiston perinteinen kannattajaryhmä on kannattanut sitä pitkälti juuri sen takia, että vasemmisto ei ole lässyttänyt. Sen sijaan vasemmisto on vanhastaan tavannut puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä ja laittanut herroille hanttiin. Nykykeskustelusta voi tulla se vaikutelma, että vasemmisto, vihreät ja anarkoporukka eivät edes tunnista nykymaailman herroja tai herruus on heille täysin sivuseikka. Sen sijaan käydään ponnetonta kylmää ideologiasotaa väärinajattelijoita vastaan.

Kuinka oikeiston provoihin sitten täytyisi suhtautua? Tässä muutama suositus:

1) Vaietaan ja ignorataan. Ihan oikeasti, vanha kunnon "älä ruoki trollia" -sääntö pätee myös näissä tapauksissa. Oikeiston provokulttuuri kuihtuu kuoliaaksi, jos siihen suhtaudutaan tyyliin "jaa, taas oikeisto provoaa, se siitä". Mitä enemmän provoja vastaan lässytetään, sitä enemmän itse provot saavat näkyvyyttä. Jos se on lässyttäjien tarkoitus, niin eivät voisi olla enempää hakoteillä. Eivät ihmiset etsi kohteita vastustukselle, vaan samastumiselle. Ja kuten sanottua, lässyttäjiin ei yleensä huvita samastua.

2) Vastataan toimivalla vastaprovolla. Jos puolustusministeri Jussi Niinistö provoaa armeijasta ja kasvissyönnistä, hänelle voi kommentoida, ettei lihansyönnin kielteisistä terveysvaikutuksista tarvitsekaan välittää – Jussin armeijahan päätyy kuitenkin eturivin lihamuuriksi Naton rintamalle. On ihan jees antaa oikeistolle vaikutelma, että täältä pesee. Pesemiseksi ei lasketa tosikkomaista lässytystä siitä, kuinka kasvissyönti on hyväksi ympäristölle, huippu-urheilijoissa on kasvissyöjiä tai kasvisruuat ovat muutakin kuin kukkakaalipirtelöä.

3) Kiinnitetään huomiota ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, joita ilmanaikuisilla provoilla yleensä peitellään. Usein, kun jokin provo saa päähuomion keskustelussa, eduskunta päättää lisäleikkauksista tai älyttömistä lisähankinnoista.

4) Luodaan riittävästi omia keskustelualoitteita, joissa riittää käsiteltävää meille itsellemme ja toisillekin. Koko 2010-luku on kulunut niin, että oikeisto on määrittänyt, mistä keskustellaan, ja vasemmisto on lähtenyt mukaan siihen keskusteluun. Itse kirjoitin oman diskurssin luomisen tärkeydestä jo talvella 2013. Sitä on välillä yritetty, mutta keskustelualoitteet ovat olleet liian ponnettomia, "asiallisia", jopa "poliittisesti korrekteja". Oikeasti vasemmiston ei pitäisi joutua yrittämään mitään, vaan oma-aloitteisen keskustelun pitäisi pulputa luonnollisesti. Oman kokemukseni perusteella tätä kyllä tapahtuu ihmisillä, jotka nykyvasemmisto on ajanut omaan marginaaliinsa. Sen sijaan nykyvasemmiston ytimeen kuuluu jatkuvasti paljon ihmisiä, joita ei pitäisi kuulua edes sen marginaaliin: viherliberaaleja ja anarkisteja.

Jätetään siis provo-oikeisto huutelemaan itsekseen. Lopetetaan niiden kuunteleminen, jotka eivät äänestä vasemmistoa vaan yrittävät hyväksikäyttää meitä omiin tarkoituksiinsa – oikeistolaiset tehdäkseen meistä epäsamastuttavia tai naurunalaisia, viherliberaalit ja anarkistit hapertaakseen vasemmiston rajaa näihin ryhmiin (kummatkin omaansa) ja voidakseen näin ollen helpommin käännyttää lisää porukkaa omille kannoilleen. Luodaan omaa keskustelua, omaa diskurssia, omia aloitteita ja sopivasti myös omia provoja. Näin siirrytään uuteen 2020-luvun poliittiseen kulttuuriin, jossa vasemmisto määrää, mistä keskustellaan.

Vihervasemmistoa ei ole olemassa

Silloin tällöin ystävämme valtamedia lipsauttaa sanan "vihervasemmisto", niin kuin puhuisi jostakin olemassaolevasta tosielämän ilmiöstä. Sana on taatusti keksitty ennen Jussi Halla-ahoa, minäkin saatan olla käyttänyt sitä. Halla-aho sen kuitenkin vakiinnutti, ja sen käytöllä on poliittinen tehtävä: se pyrkii samastamaan vihreät ja vasemmiston toisiinsa, sulattamaan ne epämääräiseksi mössöksi, josta ei ota – eikä muka haluakaan ottaa – muuta selkoa, kuin että se suvaitsee maahanmuuttajia ynnä muita vähemmistöjä. Käsite vihervasemmisto on suomalainen erikoisuus, mutta se yhdistyy ongelmattomasti kansainväliseen, vastaavalla tavalla latautuneeseen termiin Liberal Left. Muutkin elementit meikäläisen uusradikaalioikeiston diskurssissa lainautuvat ulkomaisilta esikuvilta, vaikka saattavat tyhmemmälle näyttää supisuomalaisilta. Tässä tapauksessa suomalainen käsiteversio kavaltaa myös, että vihreät ovat Suomen liberaalipuolue, eivät ympäristöpuolue.

Kävin Twitterissä 28.12.2017 parin vanhoillisen kanssa pienen väännön, mitä en yleensä vaivaudu harrastamaan. Kun avasin vähän vihervasemmisto-käsitteen itsetarkoituksellisuutta, toiset osapuolet kysyivät, mitä eroa vihreillä ja vasemmistolla muka on. Vastasin: "Vihreät kannattavat markkinataloutta, vasemmisto haluaa suitsia ja säädellä sitä sekä sosiaalistaa yhteiskunnallisesti tärkeintä omaisuutta. Vasemmistolle myös yhteiskunnallinen tasa-arvo on paljon tärkeämpi asia kuin vihreille." Vanhoillisilla ei ollut asiaan mitään lisättävää; itse asiassa toinen antoi twiitilleni jopa tykkäyksen. Vaikutti siltä, kuin heillä tulisi ensimmäistä kertaa (ainakin pitkään aikaan) edes mieleen tarkastella vasemmistoa ja vihreitä laajemmasta yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta, eikä vain osana "suvaitsee – ei suvaitse" -vastakkainasettelua. Tätä käsitystä tukisi sekin, että ennen twiittiäni toinen heistä ehdotti vihreitä vasemmistoliiton "radikaalisiiveksi". Eiväthän vihreät ole radikaaleja missään muussa asiassa kuin vähemmistöjen hyväksymisessä.

Vihervasemmisto-käsitteen tehtävä on selkeä. Kun vasemmisto samastetaan vihreisiin, ihmiset unohtavat, että vasemmisto on kapitalismikriittinen toimija, joka pyrkii tasa-arvoon, demokratiaan ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Se pyrkii myös aika pitkälle samaan kuin monet konservatiivit sillä erotuksella, että vasemmiston mielestä tasa-arvo ja demokratia koskevat kaikkia ja hyvinvointi kuuluu kaikille. Toki hyvinvointi, demokratia ja tasa-arvo kelpaisivat vihreillekin, mutta heiltä puuttuu kapitalismin kritiikki, mikä tekee heidän yhtälöstään mahdottoman ja naiivin. Tähän liittyen vihreiden kyky mediakritiikkiin on varsin rajallinen (mikä yhdistyy myös tosiseikkaan, että mediaväessä on tunnetusti paljon vihreitä), kun taas vasemmisto on siinäkin asiassa vastapuolella – totuutta etsivällä, valtamediaa kritisoivalla puolella. Valtamediakritiikki ja totuuden etsintä taas kelpaisivat lukemattomille uuskonservatiiveille. Näiden esimerkkien pohjalta voimme jo ymmärtää, että vasemmisto edustaa monessa asiassa juuri sitä, mitä konservatiivit etsivät; mutta koska vasemmiston asiasisältö hämärretään ja yksipuolistetaan, he kääntyvät poispäin vasemmistosta, eivätkä sitä kohti. Ketä se hyödyttää? Valtaapitävää uusliberaalioikeistoa, sillä vasemmisto on politiikan ainoa tekijä, joka oikeasti uhkaa sen valtaa.

Kyllä minullakin oli joskus kausi, jolloin harkitsin äänestyspäätöstäni vasemmiston ja vihreiden välillä (ja keväällä 2007 kohtalokkaasti äänestinkin vihreitä – kadun sitä päätöstä edelleen). En kiellä, etteikö jatkuvasti ole olemassa ihmisiä, jotka äänestävät joko vihreitä tai vasemmistoliittoa. Tässä on kuitenkin kysymys horjumisesta kahden poliittisen linjan välillä: liberaalin (aiemmin ekoliberaalin) ja vasemmistolaisen. Tiedän tämän ihan omastakin kokemuksestani. Ei siis ole olemassa yhtenäistä vihervasemmistolaista poliittista linjaa, vaikka joissakin kysymyksissä nämä linjat hieman kohtaisivatkin. Paitsi, että kun sitä vihervasemmistoa on niin toitotettu, on sen myötä syntynyt jonkin verran poliittisesti melko tiedostamatonta ihmisryhmää, joka on käsittänyt asian väärin ja ruvennut nimenomaan samastumaan kuvitteelliseen vihervasemmistoon. Sama ilmiöhän esiintyi suvakki-haukkumasanan yhteydessä: juuri, kun olin päässyt hokemasta suvakin olevan mielikuvitusolento, yhtäkkiä meillä oli kourallinen ihmisiä, jotka siniset silmät selällään riemumielin julistautuivat suvakeiksi. Ei näin.

Yleisesti ottaen suvakit ja matut ovat mielikuvitusolentoja, "kulttuurimarxismia" (käsite, jolla uusliberaalioikeistolle vaarallinen marxismi halutaan mustamaalata siihen täysin kuulumattomilla tekijöillä) ei ole olemassa – eikä vihervasemmistoa ole olemassa.

Sinivihreät

Olen silloin tällöin tekemisissä Vihreä Puolue -nimisen ryhmän kanssa. Moni on kysynyt heiltä ja sivumennen sanoen myös minulta: minkä tähden ryhmä on valinnut itselleen nimen, jonka voi sekoittaa Vihreään liittoon eli vihreisiin? Oikea vastaus (siitä riippumatta, mitä ViPun väki sanoo) tietysti kuuluu: juuri siksi. ViPu on nimittäin ihan aidosti vihreä ryhmä, klassisessa merkityksessä. Heidän "syvävihreä" ideologiansa nostaa ympäristön ja ekologisuuden kaikkien sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden edelle. Koska nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei saa korjatuksi ympäristöongelmia vaan jopa suoraan aiheuttaa niitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen vallankumous. Sen sijaan poliittinen puolue, jota nykyisin kutsutaan vihreiksi, on täysin lukittautunut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sen tähden kutsun puoluetta tässä artikkelissa sinivihreiksi ("de blågröna"?).

Oma lukunsa on se, mitä sinivihreiden "vihreys" tarkoittaa. Onko kysymys edes ympäristöasiasta? Historiallisesti toki kyllä. Silmäni kuitenkin avautuivat eräänä päivänä Tampereen Keskustorilla, kun yritin jutella paikallisten nuorvihreiden kanssa. Heille ajatus vihreistä ympäristöpuolueena tuntui olevan täysin vieras. Nykyään sinivihreät ovat paljon kiinnostuneempia suvaitsevaisuudesta, jonka symboliksi vihreä väri käy oikein hyvin: maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille näytetään vihreää valoa. Lisäksi vihreä on islamin tunnusväri sekä kristillisessä liturgiassa toivon väri. Johtuuko sinivihreiden uussuuntautuminen alitajuisesti sen faktan ymmärtämisestä, ettei ympäristön tila heidän nykyisellä politiikallaan parane? Kapitalismin, suvaitsevaisuuden ja alkeellisen yhteisvastuullisuuden yhdistelmä on tietysti klassista liberalismia, mitä sinivihreät ihan selkeästi edustavat poliittisella kentällä.

Kriittisesti ajattelevat ihmiset ovat jo kauan puhuneet viherpesusta. Wikipedia-määritelmän mukaan viherpesu tarkoittaa "pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle". Käsite yhdistetään yleensä ympäristöystävällistä imagoa hyödyntäviin bisnesfirmoihin, mutta valitettavasti samaa voidaan käyttää myös sinivihreiden yhteydessä. Nimimerkki Rötösherranen bloggasi syyskuun alussa subkeskustelusta väittäen, ettei nykysuomalainen poliittinen keskustelu ole keskustelua ollenkaan. Subkeskustelu on "alisteista poliittisten puolueiden julkisuuskoneistoille ja niille mielipiteille, joita oletetaan omien olemassaolevien ja potentiaalisten kannattajien haluavan kuulla". Poliitikot "vastaavat ennalta opetelluilla fraaseilla kysymyksiin, joita he osaavat odottaa". Puolue ei siis toimi edustamansa asian hyväksi vaan kantaa sellaista imagoa, ikään kuin se toimisi edustamansa asian hyväksi – ja äänestäjät pitävät sitä uskottavana. Tämän logiikan mukaan sinivihreät ovat viherpesupuolue ja ajavinaan ympäristöasioita, mitä perustelee jo Talvivaaran porskuttaminen yhä menemään – sinivihreiden istuessa hallituksessa. Ovatko sinivihreät myös pinkkipesupuolue? Uudempi käsite pinkkipesu tarkoittaa samaa kuin viherpesu, mutta ympäristön tilalle vaihdetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä sinivihreät kannattavatkin globaalin kapitalismin etuja, koska absurdisti kokevat niiden edesauttavan ihmisoikeuksia.

Venäjää kohtaan sinivihreillä on erityinen kielteinen pakkomielle. Koska he vastustavat Putinia, he ovat alkamassa hyväksyä Nato-jäsenyyden, koska sen sotakoneiston (!) avulla Putinin homoja sortava hallinto voidaan todennäköisemmin nujertaa. Sinivihreästä perspektiivistä on vaikea käsittää, että heidän hihhulointinsa herättää itsessään vastahihhulointia. Samahan on toteutunut kotimaan poliittisella kentällä: perussuomalaiset saavat kiittää kannatuksestaan melkein yksinomaan sinivihreitä, joiden politiikan vastareaktiosta on tullut paljon suositumpi kuin sen kohde. Itänaapurissa sinivihreät olettavat laajojen kansankerrosten odottavan läntisiä ihmisoikeusvapauttajia – ymmärtämättä, että mitä enemmän heidänlaisensa hihhuloivat lännessä, sitä voimakkaampaa on heidän ykkösinhokkinsa Putinin kannatus idässä. Kannatuksella ei oikeasti voi olla heille väliä, sillä ainoa, mikä sinivihreille kelpaisi Venäjällä, on lännen masinoiman ns. rekisteröimättömän opposition valta. Tämän radikaalioikeistosta (mm. Aleksei Navalnyi) ja länsimielisistä (mm. Garri Kasparov) koostuvan opposition kannatus on Venäjällä marginaalinen. Sen sijaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista voisi nousta toimiva vastavoima (ellei kansakunta ryhmittyisi kylmän sodan tilassa Putinin taakse), mutta heitä sinivihreät eivät edes noteeraa. Vapautuksen sijaan lännen invaasio Venäjällä synnyttäisi loputtoman sotatilan. Sota on maailman pahin ihmisoikeusloukkaus. Itä-Ukraina on pian verrattavissa Irakiin ja Afganistaniin, joissa länkkärit eivät ole yhtään enempää vapauttajia. Mitä itse vapauteen ja ihmisoikeuksiin tulee, moniko sinivihreä on vaivautunut huomaamaan, että tänä kesänä Pietarissa järjestettiin Pride-kulkue ja Kiovassa se puolestaan peruttiin?

Jos sinivihreille puhuu sosialismista, he ilmoittavat heti vastustavansa sellaista järjestelmää kaikin keinoin. Kokoomuksen he sen sijaan hyväksyvät vallanpitäjäksi, koska "äänestäjät päättävät – se on demokratiaa". Mikäli sosialismin kannattajat voittaisivat jossakin vaalit ja alkaisivat sosialisoida yhteiskuntaa äänestäjien enemmistön tuella, sinivihreät hukkaisivat mystisesti demokratiakortin ja alkaisivat kampanjoida sosialisteja vastaan ihmisoikeuskortilla tai jollakin muulla kortilla. Lienee tarpeetonta edes mainita, että meikäläinenkin yhteiskunta on pullollaan sekä demokratia- että ihmisoikeuspuutteita. Tässä asiassa sinivihreitä ei pidä sekoittaa punavihreisiin (tai "vihervasemmistoon") eikä päinvastoin. Oma vankka kokemukseni on, että vuoden 2007 jälkeen punavihreät ovat joko kääntyneet sinivihreiksi tai pakkautuneet vasemmistoliittoon.

Eräs vihertävä Twitter-aktiivi on udellut minulta, onko hänen puolueensa minulle samanlainen inhokki kuin hänelle perussuomalaiset. Vastaus on tietysti ei. Vastapuoleni suomalaisella puoluekentällä on ja pysyy kokoomus. Myös itse persut sijoittuvat asteikossani sinivihreiden alapuolelle – joskin he tuovat minulle useammin hyvää mieltä: he naurattavat. Vihreät voisivat olla nykysuomalaisella poliittisella skaalalla ihan siedettävä puolue, mutta yksi asia herättää minussa omakohtaisen kiusaantumisreaktion. Huolimatta politiikkansa ristiriidoista, näennäisyyksistä ja viimeaikaisista muutoksista sinivihreät nimittäin onnistuvat yhä vetämään puoleensa maailmanparantajia. Todellakin, naiivit ihmisrassukat, joilta puuttuu suomalaisen ja länsimaisen politiikan kokonaiskuva, kuvittelevat vilpittömästi ja toden teolla luovansa parempaa maailmaa osallistumalla keskustaliberaalin puolueen toimintaan. Itse en samastu mihinkään ideaan vahvemmin kuin maailmanparantamiseen – ja sen seurauksena minä olen radikaali äärivasemmistolainen. Tätä pyydän jokaista vihertävää lukijaa nyt pohtimaan: miksi näin? Miksi niin monet siellä, miksi minä täällä?

Henkilökohtainen korruptio

Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.

Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.

Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.

Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.

Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.

Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.

Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.

Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!

Maahanmuuttokeskustelu on huijausta

Maahanmuutosta on keskusteltu Suomessa jo vuosikausia hyvin vilkkaasti. Mukana keskustelussa ovat olleet ääripäiksi julistautuneet "nuivat" hommalaiset (vastaan) ja vihreä "suvaitsevaisto" (puolesta), heidän vanavedessään kaikki muutkin näkyvät poliittiset ryhmät demareista kokoomusnuoriin sekä parrasvalojen ulkopuoliset ryhmät uusnatseista anarkokommunisteihin. On vedottu Anders Breivikiin, tehty iskuja tilaisuuksiin ja julistettu "minun Suomeni on kansainvälinen". Keskustelu ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin lisää katkeruutta eri kansanryhmien välille. Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta jatkaa äärikapitalisoitumistaan.

Itse en ole lähtenyt mukaan maahanmuuttokeskusteluun, vaikka käsitykseni hädänalaisten auttamisesta ja toisaalta halpatyövoimasta ovat varmasti käyneet selväksi. Pidän nimittäin tosiasiana, että maahanmuuttokeskustelu on huijaus, jolla kriittisen kansan huomio siirretään pois kurjistamisesta, sorron ja riiston politiikasta, fasistisesta kieltolakipolitiikasta, Suomen päättäjien tuesta imperialismille ja useista muista todellisista ongelmista. Valtaosalla maahanmuuttokeskusteluun osallistuvista ei tietysti ole tästä hajuakaan. Paremmin asia sopii keskustelua tukevalle ja ylläpitävälle valtamedialle, jota iso raha pyörittää. Viime kädessä jäljet johtavat tietysti yhteiskunnan pääideologeihin muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa ja kokoomuspuolueessa.

Maahanmuuttokeskustelun ylivalta kansanpiireissä on murskannut totaalisesti ne kysymykset, joista nyky-Suomessa kuuluisi olla huolestunut. Vihreät olivat vielä 1990-luvulla yksiselitteisesti, ja pitkällä 2000-luvullakin ensisijaisesti, ympäristöpuolue. 2010-luvulla heidän päämielenkiintonsa ei ole riittänyt kaivoksiin eikä ydinvoimaloihin, kun heidän on jatkuvasti ollut vastattava maahanmuuttokriitikoiden heittämiin haasteisiin. Lisäksi kansainvälisellä puolella on riittänyt työnsarkaa: Venäjällä poljetaan homojen oikeuksia, siispä vihreiden on vastustettava Venäjää ja puolustettava länttä ihmisoikeusasioissa. Samaan aikaan Talvivaara on jatkanut vuosisadan ympäristörikostaan valtion tuella, ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat tehneet uusia valtauksia, Olkiluodon työmaalla on sekoiltu ja Pyhäjoenkin ydinvoimalan valmistelu on edelleen käynnissä – Fukushiman tapahtumista riippumatta. Itse kunkin luulisi jo ymmärtävän, ettei Suomessa ole nykyisin ympäristöpuoluetta, mutta kansalaiskeskustelua asia ei edes kiinnosta. Onhan sillä koko ajan jotakin sanottavaa mamuista ja maahanmuutosta.

Vihreitäkin ongelmallisempi on vasemmiston tilanne. Vasemmistodemareista aina nuorkommunisteihin saakka on höpsähdetty korvaamaan yhteiskunnallinen tasa-arvo- ja hyvinvointikeskustelu pelkällä vähemmistöjenoikeuslässytyksellä, jossa seksuaalivähemmistöjäkin tärkeämpi asia on mamut ja maahanmuutto. Tämä aiheuttaa kaksi äärimmäisen epämiellyttävää leimaa. Ensiksikin, kun populistiset oikeistokonservatiivit ovat samastaneet vasemmistolaisuuden ja suvaitsevaisuusideologian toisiinsa (James Hirvisaari jopa höpisi "äärivasemmiston pesivän vihreissä", mitä pahemmin kujalla ei voi olla), keskusteluun vastaamalla vasemmistolaiset ovat ilmaisseet sen pitävän paikkaansa. Toisin sanoen vasemmiston julkisesta maahanmuuttopuolustelusta tulee vaikutelma, että vasemmistolaisuus todellakin on pelkkää suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeusaktivismia. Proletariaatista, luokkataistelusta ja sosialismista ei puhu enää kukaan. Toisena erittäin ikävänä leimana vasemmisto antaa vähemmistökysymyksiin keskittymällä vaikutelman, että suomalaisessa yhteiskunnassa kaikki oleellinen on kunnossa. Vain suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia täytyy vielä viilata. Kyllä ne älähtäisivät, jos yhteiskunnan rakenteissa ja yhteiskuntajärjestelmässä olisi jotakin vinossa.

Kolmas maahanmuuttokeskustelun ongelmallistama ryhmä on – joo joo – itse maahanmuuttokriittiset oikeistokonservatiivit. Lähtökohtana näkisin, että he ovat uuden vuosisadan poliittisia etsijöitä. He ymmärtävät suomalaisen nyky-yhteiskunnan kärsimyksen ja tarvitsevat maailmankuvaansa niiden aiheuttajan. Sormi on osoittanut maahanmuuttoa, ja niinpä he syyllistävät sekä mamuja että heidän "vihervasemmistolaisia" "hyysääjiään". Valitettavasti nyky-Suomen todelliset ongelmat ovat aivan muualla, mutta sitä he eivät näe eikä heille näytetä. Suurpääoma on vetänyt heitä täydellisesti höplästä.

Minusta maahanmuutto ei kerta kaikkiaan ansaitse sitä huomiota, jonka se on viime vuosina saanut suomalaisessa kansalaiskeskustelussa. Koko maahanmuuttokeskustelu on lakaistava toistaiseksi rikkaämpäriin. Sen sijaan on alettava puhua kaikesta, mikä on nykyään paitsiossa: politiikasta elinkeinoelämän työrukkasena ja valtamediasta sen äänitorvena, natottamisesta ja eurokuripolitiikasta, talouden valheista, veroparatiiseihin heitetyistä miljoonista, kansalaisten epätasa-arvosta, sosiaali- ja terveyssektorin ahdingosta, ihmisten fyysisestä ja psyykkisestä hädästä, ihmisten katkeruudesta ja pelosta toisiaan kohtaan, kovista arvoista, ympäristön riistämisestä ja tuhoamisesta, ihmiskehojen laillistetusta myrkyttämisestä, bisneksen ketkuudesta, kapitalismin soveltumattomuudesta ihmisten yhteiskuntajärjestelmäksi ja sen vastapainona oikeasti hyvän yhteiskunnan unelmasta, jota edes kansalaiskeskustelun tahallinen vääristäminen ei kykene murskaamaan.

Joukkoliikennettä 2010-luvun Suomessa

VR:n uusi hintapolitiikka on kauhistuttanut ihmisiä, ja kaikkein eniten niitä, joiden mielestä junaliput olivat liian kalliita jo ennestään. "Tampere–Helsinki opiskelijalle yli 20 euroa!" "Tampere–Oulu Intercityllä yli 10 euroa kalliimpi kuin Pendolinolla ennen uudistusta!" Sellaista uudistusta ei kestä iänikuinen Erkkikään, paitsi jos Erkki sattuu olemaan yhteiskunnan hyväosaisia. Mutta yhteiskunnan hyväosaiset tykkäävät matkan pituudesta riippuen mieluummin lentää tai ajaa omalla autolla. VR:ssä tietysti ajatellaan, että vihreys eli ympäristöystävällisyys on tänä päivänä niin iso myyntivaltti, että kansa valitsee mieluiten junakyydin ja maksaa siitä. Junamatkojen hinnoissa on siis samanlaista älytöntä viherlisää kuin luomulihassa tai reilun kaupan kahvissa.

Uusi rahastushenkisyys on herättänyt tunteita molemmin puolin rautatieaseman palvelutiskiä. Eräs anonyymi lähipiiriläinen uskalsi ihmetellä ääneen Tampereen aseman lipunmyynnissä, miksi opiskelija-alennukseen oikeuttavasta korttitarrasta peritään kahdeksan euroa – siis todellakin, opiskelija joutuu maksamaan siitä, että saa alennusta. Lipunmyynnin työntekijän reaktio oli ällistyttävä ja paljonpuhuva: "Odotahan, kun olet työssäkäyvä, niin joudut maksamaan täydet hinnat joukkoliikenteessä ja auton ja bensat!" Alennettuun hintaan matkustava opiskelija syyllistettiin täydellä teholla siitä, että hän uskalsi ihmetellä nykyisiä maksuja. Lisäksi hänen katsottiin vain nurisevan omasta kohtalostaan ja tiuskivan lipunmyyjille henkilökohtaisesti, sillä tiskin takana ei ymmärretty, että opiskelija kritisoi VR:n nykyistä rahastusmeininkiä. Sanalliseen lynkkaukseen yhtyi myös naapuriluukun työntekijä, joten kysymys ei edes ole yksittäisestä ihmisestä. On ilmiselvää, että lippuluukulla saa kuulla paljon rutinaa nykyisistä hinnoista, työntekijät ovat aivan täynnä asiakkaiden kielteistä palautetta ja inhimillisen puutteellisina yksilöinä he purkavat katkeruuttaan yhä uusiin asiakkaisiin.

Samaan aikaan toisaalla hinnat alenevat ja kauppa kiihtyy. Onnibus on onnistunut aika hyvin räjäyttämään Suomen linja-autoliikenteen hintakuplan. Vaikka paljon mainostettuja muutaman euron matkahintoja ei Onnibusin verkkokaupassa näe, pääsee esimerkiksi Tampereelta Helsinkiin säännöllisesti 10–15 euron hinnalla. Apajille on sännännyt myös Matkahuolto, jolla niin ikään riittää tarjoushintoja – jotka ovat usein yhtä edullisia kuin Onnibusin hinnat. Sanomattakin on selvää, että linja-autoala elää maassamme valtavaa nousupyrähdystä ja mikäli kehitys jatkuu, on rautateillä edessä vakava kriisiytyminen. Tätä hallituksessa istuvat vihreät ja vasemmistoliitto tuskin ovat toivoneet.

Raideryhmä on suomalainen kansalaisryhmä. Se ilmoittaa Twitter-esittelyssään haluavansa "valtakuntamme raideliikennettä kehitettävän ennakkoluulottomasti ja tasapuolisesti". Tähän yhtyy todennäköisesti neljä viidestä, ellei yhdeksän kymmenestä suomalaisesta. Käytännössä Raideryhmän twiittejä on kiusallista seurata. Ryhmän ylivoimaisesti vallitseva – ellei jopa ainoa – näkemys raideliikenteen ennakkoluulottomasta ja tasapuolisesta kehittämisestä on vaatimus kilpailun tuomisesta Suomen rautateille. Koska lentoliikenteessä ja nyt myös linja-autoliikenteessä on kilpailun myötä päästy edullisempiin hintoihin, Raideryhmä olettaa, että sama tapahtuisi myös raiteilla. Näin voisi käydäkin. Sen sijaan toinen Raideryhmän näkyvistä pyrkimyksistä, nykyisin hiljaisten rataosuuksien ja asemien palauttaminen matkustajaliikenteen käyttöön, tuskin saisi vetoapua yksityisiltä raideliikenneyhtiöiltä. Kuten halpalentoyhtiöt aiemmin, Onnibus on sijoittanut bussilinjansa ennestään kysytyille yhteyksille. Sen olemassaolo ei paljon lämmitä kylissä, joiden kautta kulkeva linja-autoliikenne on lakkautettu, eikä taajamissa, joista ennen pääsi bussilla myös naapurimaakunnan keskukseen eikä ainoastaan lähikeskukseen. Molemmista tapauksista on aivan viime vuosilta esimerkkejä. Hiljaisemmat rautatieosuudet eivät ole tuottoisia, joten ne eivät kiinnostaisi yksityisfirmoja. Paras keino saada ne käyttöön on satsata yhteiskunnalliseen palveluun, sanoipa Raideryhmä mitä hyvänsä.

Yhteiskunnan olojen parantaminen kapitalistisen kilpailun avulla on tietysti sangen kokoomuslainen ajatus. Sitä hälyttävämpää on, että samaan oljenkorteen tykätään tarttua myös punavihreissä piireissä. Ihmettelin elokuussa 2012, miten vasemmistonuorten Libero-lehti saattoi asennoitua Onnibusiin niin ihailevasti, kun kyseessä on kapitalistinen bisnesyritys. Toki se on siinä mielessä saanut aikaan hyvää, että monet lipunhinnat ovat oikeasti laskeneet – ja sehän auttaa nimenomaan vähävaraista väestöä, kuten opiskelijoita ja työttömiä. Siitä huolimatta on banaalia liputtaa yksityissektorin puolesta ja edustaa kanonisoitua "vasemmistoa" politiikassa. Vihreissä piireissä Onnibusin kaltaisia toimijoita ihannoidaan vielä avoimemmin: ne nähdään eräänlaisina liikennepolitiikan anarkisteina. Anarkismiviittauksen yhteydessä tarvitsee tuskin edes mainita Greenpeacea, Sini Saarelaa ja Heidi Hautalaa. Harva cityvihreä jaksaa muistaa, että liikenteen siirtyminen raiteilta maanteille on ympäristön kannalta negatiivista – tai sitä, että yksityisten vallatessa Suomen raiteet on entistä vaikeampaa ylläpitää ja kontrolloida raideliikenteen ympäristöystävällisyyttä.

Mitä Suomen joukkoliikenteelle pitäisi tehdä? Itselläni on pätevä ehdotus. Ensitöiksi VR muutetaan voittoa tekevästä osakeyhtiöstä kansaa palvelevaksi liikennelaitokseksi. Lipunhintoja pudotetaan roimasti ja ennakkoalennukset ynnä muu tarjouksista kilpaileminen lakkautetaan. Rakennetaan rinnakkaisraiteita ja uusia rataosuuksia, rappeutuneita rataosuuksia kunnostetaan. Nykyisiä hiljaisia rautateitä ja asemia otetaan uudelleen matkustajaliikenteen käyttöön. Kiskobusseja hankitaan valtavasti lisää, ja lähijunayhteydet laajennetaan kattamaan koko rautatiestön. Reistailevat Pendolinot korvataan asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, joiden rakentamiseen Suomessa riittää tietotaitoa. Kaikkialle, missä ihmisiä asuu, ei rautateiden rakentaminen kuitenkaan kannata. Sinne liikennöitäisiin linja-autoilla, mistä vastaisi VR:n alainen yhteiskunnallinen linja-autopalvelu. Tämä kaikki on mahdollista, sillä VR:n omistaa sataprosenttisesti Suomen valtio ja Suomi on yhä periaatteessa demokraattinen maa. Ehdotukseni voisi toteutua, jos kansa äänestäisi eduskuntaan toisenlaisia päättäjiä. Kokoomus on hylättävä ja siitä tehtävä mitätön pikkupuolue, joka ei voi enää ylläpitää minkäänlaista hegemoniaa. Kun yhteiskunnan hegemonia on vasemmistolla – ja tarkoitan nyt todellista vasemmistoa, en liberaaleja salanimellä – alkavat demarit ja keskustakin toimia aika sosialistisesti. Siitä meillä on 1960–70-luvulta todistusaineistoa.

Mitä Suomen joukkoliikenne on käytännössä tänä päivänä? Matkustin perjantaina 11.10.2013 Tampereelta Ouluun. Tampere–Jyväskylä-välin matkasin junalla, sillä oveluuteni ei riittänyt älyämään ajoissa, että Matkahuolto olisi tarjonnut saman välin sopivaan aikaan 16 euroa halvemmalla. Sen aiheuttamaa vitutusta ei helpottanut, kun Oulun Onnikan liikennöimä Onnibus-vuoro Jyväskylästä Ouluun tuli ylitäyteen. Ihmisiä istui ja seisoi käytävän lattialla, ja vieressäni vahinkotönäisyetäisyydellä istui tenava, joka puristi Viitasaarelle asti käsissään vahvasti lemuavaa Hesburgerin hampurilaista. Viitasaaren jälkeen vierustoverini vaihtui, pääsin ikkunapaikalle ja kaikki bussin matkustajat penkille istumaan. Tässä vaiheessa vitutus hellitti tuntuvasti ja mieleni käynnisti äskeisen kokemuksen muuntamisen osaksi seikkailua. Seikkailumieltä kysyy myös liftaaminen, joka olisi houkutteleva vaihtoehto sekä VR:n sikahinnoille että Jyväskylä–Viitasaari-välin löyhkäävälle sillipurkkikyydille. Lieneekö sattumaa, että Jyväskylässä näkyi yksi liftari matkalla itään päin ja samasta aiheesta – käsittääkseni täysin Jyväskylän liftariin liittymättä – keskustelivat bussikuski ja pari etupenkin matkustajaa myöhemmin reitin varrella? VR:n valtiokapitalistisen rahastusmeiningin ja linja-autoalan vimmatun hintakilpailun yllättävin seuraus voikin olla liftareiden paluu tienvarsille.

Kuka huijasi sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun?

Kun eräs Twitter-seurattavani linkitti "Suomen äärioikeisto" -blogisivun, jolle oli koottu Hesariin ja Tiede-lehteen kirjoittaneen toimittaja Marko Hamilon Facebook-möläytyksiä, ensireaktioni oli: "Ei! Taasko?" Samoihin sanoihin tiivistyy varmasti usean muunkin sivua vilkaisseen reaktio. Samoja käsityksiä punavihreydestä ja maahanmuuttokriittisyydestä (joka joissakin tapauksissa on islamofobiaa) on saanut lukea vähän siellä ja täällä. Yhtä valitettavaa kuin samojen idioottimaisten möläytysten lukeminen yhä uudelleen on se, ettei moni punavihreäksi identifioituva tarkastele asiaa ensireaktiota pidemmälle. Tai jos niin tekee, suunta on väärä.

Lähden liikkeelle perusasiasta. Marko Hamilon ja monen muun käsitys siitä, että suomalainen mediakenttä on täysin "punavihreiden" hallussa, on täysin väärä. Itse olen ekologisesti tiedostavana (ääri)vasemmistolaisena jatkuvasti täysin pöyristynyt valtamedian oikeistolaisuudesta. Samojen kapitalististen valheiden lukeminen on minunlaiselleni niin silkkaa mielensäpahoittamista, etten ole lukenut esimerkiksi Hesaria tai Aamulehteä aktiivisesti pitkään aikaan. Jos niiden nettisivustoille erehdyn, tai selaan hetken paperipainosta ravitsemusliikkeessä, törmään jo otsikoissa sellaiseen uusliberalistiseen tai USA/Nato-mieliseen propagandaan, että tuohdun itselleni koko median avaamisesta. Sama oikeistokohkaus on jatkunut 1990-luvulta saakka – siis ajalta, jolloin Hamilonkin mainitsemat "vanhat taistolaiset" eivät vielä olleet eläkkeellä. Ei siis voi puhua "punavihreästä" tai "vihervasemmistolaisesta" mediasta. "Viheroikeistolainen" voisi olla jo lähempänä.

Harvinaisen surulliseksi minut näin punavihreältä kannalta tekee se, että osa vasemmistosta – vihreistä puhumattakaan – nielaisee syötin koukkuineen päivineen. He hylkäävät hyvällä nupulla olevan mediakritiikkinsä ja alkavat puolustaa valtamediaa, kun sitä syytetään "punavihreäksi". Tästä, jos jostakin, syntyy vaikutelma, että mediakenttä todellakin on punavihreiden hallussa ja toimii niin kuin vihreät ja vasemmisto haluavat. Näin ollen naiivin keskustavasemmiston (ja vihreiden) reaktio tukee lietsottua harhakuvaa yhtä paljon kuin itse harhakuvan lietsonta sinänsä. Samaa harhaa toteuttaa myös se, että nimet Suomen Vastarintaliike ja Suomen Vapautusrintama kuuluvat äärioikeistolaisille järjestöille. Tyhmemmälle muodostuu kerta kaikkiaan kokonaisvaikutelma, että Suomi on vasemmiston hallussa ja oikeisto haluaa vapauttaa maamme punavihreästä diktatuurista.

Tällainen käsittämätön silmänkääntötemppu vaatii seurakseen piiloisia harhanäkemyksiä oikeistosta ja vasemmistosta. Hamilo muun muassa määrittelee äärioikeiston (tai sen, mistä sitä nimeä käytetään) ja oman poliittisen identiteettinsä näin: "Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemääräämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia." Koska Hamilo hyökkää jopa saman postauksen kommenteissaan äärivasemmistoa vastaan, puheenvuoro sisältää taustaoletuksen, että (ääri)vasemmisto hyväksyy kritiikittömästi maahanmuuton, hylkää kansallisen itsemääräämisoikeuden eikä arvostele Euroopan unionia. Tämä on tietysti karkea valhe. Mitä kauemmas vasemmalle mennään, sitä EU-kriittisemmäksi meno muuttuu. "Kansallinen" on tietysti oikeistolainen adjektiivi, koska vasemmisto kyseenalaistaa kansan käsitteen, mutta ylikansallisen vallan sijaan todellinen vasemmisto kannattaa aina valtakunnallista ja jopa alueellista ja paikallista päätäntävaltaa. Maahanmuuttokritiikki taas on vasemmalla, ei yksisilmäistä maahanmuuttokielteisyyttä kuten oikeistokonservatiiveilla, vaan nimenomaan maahanmuuttokritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasemmalla näet nähdään, kuinka ulkomaista halpatyövoimaa houkutellaan Suomeen riistettäväksi ja huijattavaksi olemattomilla palkoilla ja parakkimajoituksella maamme omien työttömyyslukujen pyrkiessä aina vain ylöspäin.

Mistä löytyy se poliittinen toimija, joka on oikeasti maahanmuutto- ja EU-kritiikitön eikä piittaa vähääkään siitä, että suomalaiset (tässä yhteydessä Suomen asukkaat) päättäisivät Suomen asioista? Äärivasemmalta se ei löydy, ei edes keskustavasemmistosta. Vihreillä on kyllä se leima tiukassa ja he joskus itsekin sitä esittelevät, mutta vihreiden aate on klassista liberalismia, joka ainakin pohjimmiltaan uskoo demokratiaan klassisessa merkityksessä – toisin kuin uusliberalismi. (Vasemmistolaisuuden kanssa vihreiden aatteella ei ole mitään tekemistä.) Sen sijaan edellä ilmaistu poliittinen positio – täsmällisin vastakohta sille, mitä Marko Hamilo ja hänen kaltaisensa väittävät edustavansa – löytyy kokoomuksesta. Siis oikeistosta! On toki tiedossa, että perussuomalaiset (joita Hamilo puolustaa, ellei itse ole jäsen) eivät halua kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen; moni muistaa myös, että moni valtamediatoimittaja (toisin sanoen Hamilon ja kumppaneiden "unohtama" oikeistojournalisti) väitti viime eduskuntavaalien aikoihin persujen kuuluvan vasemmistoon. Silti tämä oivallus tulee yllätyksenä, onhan oikeistokonservatiivien ja vihervasemmiston välinen ristiriita niin musertavan stereotyyppinen "totuus". Totuuden nimessä on sanottava, että kokoomus käyttää sujuvasti adjektiiviattribuuttia "kansallinen" jopa omassa virallisessa nimessään. Mutta sanoissa, retoriikassa, on helpompi valehdella kuin teoissa.

Mikä usuttaa konservatiivisen oikeiston, jonka retoriikkaan kuuluvat sujuvasti substantiivit "vastarinta" ja "vapautus", vihervasemmiston eikä viheroikeiston kimppuun? Ensimmäinen huomio kiinnittyy tietysti sanojen "oikeisto" ja "vasemmisto" käyttöön: oikeisto ja vasemmisto ovat joka tapauksessa vastakkain. Miksi kokoomus ja vasemmistoliitto sitten viihtyvät samassa hallituksessa? Vassareiden kenttä voi tietysti olla viihtymisestä eri mieltä. Luonnollisesti vasemmistoliiton – ja "punavihreiden" – voi nähdä aika selvästi edustavan liberaalia vasemmistoa, mikä on entistäkin luontevampi vastapuoli konservatiiviselle oikeistolle ja vie heidät lähemmäksi liberaalia oikeistoa, mitä kokoomus teeskentelee olevansa. Olen edellä (ja muun muassa tässä blogitekstissäni) esitellyt, mikä erottaa uusliberalismin klassisesta liberalismista. On myös kuvaavaa, että uusliberalismi on usein juurtunut nimenomaan perinteisiin konservatiivipuolueisiin, mikä kokoomus kaikesta propagandasta huolimatta on. Lisäksi täytyy huomioida, että vasemmistoliitto edustaa keskustavasemmistoa eikä äärivasemmistolaisuus ole äärivasemmistoliittolaisuutta, vaan sellaista vasemmistolaisuutta, joka ei ole korruptoitunut oikealle niin kuin vasemmistoliiton valtalinja. Vasemmisto on kautta aikojen puhunut vastarinnasta ja vapautuksesta, ja toisin kuin oikeistopersujen retoriikka ymmärtää, puhuu niistä yhä edelleen. Vasemmisto ei siis ole vallassa sen enempää kuin oikeistopersutkaan: vasemmistoliitto on kyllä hallituksessa, mutta toteuttaa siellä uusliberalistista politiikkaa, kun taas persuilla on vähemmän poliittista ja enemmän hegemonista valtaa (valitettava totuus edelleen).

Samalla tavoin kuin konservatiivinen oikeisto on usutettu punavihreiden kimppuun, myös punavihreät on kauhistunein (ja usein aivan pihalla olevin) reaktioin usutettu konservatiivisen oikeiston kimppuun. Kumpikaan ryhmä ei ole vallassa. Molemmat puhuvat "vastarinnasta" ja "vapautumisesta". Kumpikin katsoo olevansa sorrettujen puolella. Molemmat pitävät toisiaan sortajinaan, ja puolustamansa kansan sortajina – ainakin osittain. Tässä asetelmassa ei ole mitään järkeä, vaan koko homma haiskahtaa taidokkaasti suunnitellulta huijaukselta. Ylintä valtaa käyttää Suomessa aivan eri kansanryhmä ja sen tukena aivan eri poliittinen ryhmä. Kyseessä on kokoomus ja heidän edustamansa suurkapitalistit. Sama kokoomus välttyy myös oikeistokonservatiivien vihanpurkaukselta, kun on kyse vallan luovuttamisesta ylikansallisille toimijoille, vaikka nimenomaan se on koko luovutusprosessin pääsuunnittelija. Sen sijaan viha kohdistuu vasemmistoon ja vihreisiin, joista varsinkin ensimmäisellä on asian kanssa melkoisen vähän tekemistä. Vasemmistoliitosta ja vihreistä on tehty kokoomuksen apupuolueita, kun niissä on hivutettu läpi käsitys persuista vihoviimeisinä yhteistyökumppaneina; heihin verrattuna kokoomus, vasemmiston perinteinen ja todellinen vihollinen, näyttää välttävältä ja samalla välttyy (keskusta)vasemmiston vihareaktioilta. Suurkapitalistit pyörittävät viime kädessä myös valtamediaa, jonka oikeistomielisyys herättää minunlaisessani vasemmistoradikaalissa kiukkureaktioita. Näyttää päivänselvältä, että tämän poliittisen kokonaisharhan ylläpitäminen palvelee nimenomaan kokoomusta (ja suurkapitalisteja), ja se saattaa hyvinkin olla koko huijauksen pääsuunnittelija – mikä ei olisi mahdotonta nykyisenä aikana, jolloin media (yhtäältä junttausta tarjoava valtamedia, toisaalta oveluutta kysyvä sosiaalinen media) hallitsee ihmiselämiä totaalisemmin kuin koskaan ennen.

Kokoomuksen strategista oveluutta ilmaisee myös muuan yllättävä upouusi esimerkki, jonka voi tiivistää nimeen Päivi Räsänen. Kun kristillisdemokraattien puheenjohtaja oli taas mennyt möläyttämään niin pahoin, että kirkosta eroaminen kiihtyi entisestään, sosiaalisessa mediassa hyökättiin tietysti hänen kimppuunsa. Joku tai jokin syötti someen meemin, että Räsäsen pahin moka oli nimenomaan lain kyseenalaistaminen ministerinä. Tämä on tietysti aika konservatiivinen perustelu, mutta sai tuekseen kymmenet vasemmistolaiset ja vihreät – joista ainakaan ensimmäisen suunnalta näin konservatiivinen idea tuskin lähtisi. Vasemmistoliitto ja vihreät kuitenkin istuvat kristillisdemokraattien kanssa samassa hallituksessa, joten hallituksen kritisoijat suuntasivat – sangen ymmärrettävästi – teränsä näihin hallituksessa istuviin Räsäs-kriitikoihin. Saattaa olla, että tämä hiljensi vasemmistoliiton (ja vihreiden) reaalipoliitikot vaatimasta ministerin eroa. Tässä vaiheessa parrasvaloihin asteli määrätietoisesti ryhmä kokoomuslaisia, jotka suosittelivat avoimesti Päivi Räsäsen eroa tehtävästään – ja valtamedia julisti sen tuossa tuokiossa koko kansalle. Puolue, joka uskalsi kyseenalaistaa hallituskoalition, ei ollutkaan hallituksen marginaaliin kuuluva vasemmistoliitto tai vihreät vaan hallituksen suurin ja kaunein, kokoomus, jonka kannatus olikin juuri onnistuttu sössimään alamäkeen.

Vielä viimeiseen kappaleeseen tiivistän: älkää menkö lankaan, konservatiivit. Teidän maanne on myynyt kokoomus eikä vasemmisto. Älkää menkö lankaan, vasemmistolaiset: tämän maan sortovalta on kokoomuskapitalisteilla eikä fasistipersuilla. Ei mennä lankaan, kansalaiset: tämän maan mediavalta ei ole punavihreillä vaan oikeistolla. Jos haluamme puolustaa sorrettuja, selvitetään ensin oikeasti, kuka sortaa ja ketä. Kokoomus ja suurkapitalistit huijasivat sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun.

Vihapuheen taustatekijät

Vihapuhe on ollut yksi kuluvan vuosikymmenen avainsanoista. Perussuomalaisia ja äärioikeistoa on syytetty vihapuheesta. Syytetyt ovat syyttäneet syyttäjiään vihapuheesta. On kansainvälistä vihapuheen vastaista kampanjaa – "No Hate Speech" – ja vihapuhetta vihapuheesta, totta kai. Mutta mistä asiassa on pohjimmiltaan kysymys?

Minulla on aina särähtänyt korvaan, että nimenomaan vihapuhe halutaan kitkeä yhteiskunnasta. Itse vihaa sen sijaan ei olla kitkemässä. Näyttää siltä, että vihapuheen ylimmät tuomarit kuvittelevat, ettei vihapuheen taustalle kätkeydy todellista vihaa vaan kaikki on pelkkää puhetta. Tai sitten vihaa ei pyritäkään kitkemään, vaan sitä pidetään normaalina – "ainahan on vihaa siellä missä on ihmisiä" – ja hyväksyttävänä, mikäli se ei ilmene jonakin konkreettisena kuten puheena (tai pikemminkin nettikirjoitteluna) ja väkivallantekoina.

Poliittista vihapuhekeskustelua on Suomessa dominoinut vihreä diskurssi, sillä vihreät identifioituvat vastapuoleksi niille piireille, joissa vihapuhetta oletetaan harrastettavan. Viherpiireissä tavataan ajatella, että jokaisella on oikeus harrastaa "omaa juttuaan"; kaikkia sellaisia juttuja, jotka joutuvat vihapuheen kohteeksi, mutta myös vihaamista, kunhan ei konkretisoi sitä puheeksi tai teoksi. Vihreät eivät ole ympäristöpuolue, vaan Suomen johtava liberaalipuolue aivan klassisessa merkityksessä. Vihreiden juuret ovat kansalaisliikkeiden ohella Liberaalisessa kansanpuolueessa (LKP), joka oli välillä yhtyneenä keskustapuolueeseen ja jonka viimeinen kansanedustaja loikkasi sittemmin kokoomukseen. Klassisen liberalismin erottaa uusliberalismista se, että vihreillä on sosiaalista omaatuntoa, kokoomuslaisilla ei. Mutta mitään sosialistista (tässä: yhteiskunnallisesti toteutettua, yhteiskunnan merkitystä korostavaa) ratkaisua ei liberaaliporvareilta voi odottaa. Heitä kiinnostaa vain näkyvä viha, koska se haittaa ihmisten pyrkimystä toteuttaa itseään.

Yllä olevan ymmärtävät useat oikeistokonservatiivit – ja menevät toiselta laidalta metsään. He sanovat, ettei nettivihapuhetta missään tapauksessa täydy hillitä, sillä se on ainutlaatuinen purkautumiskanava ihmisissä kytevälle vihalle ja katkeruudelle. Ellei vihaa saisi purkaa netissä puhumalla, tulisivatko kansan katkeroituneet syvät rivit kaduille pieksemään mamuja ja seksuaalivähemmistöjä ja järkyttämään yhteiskuntarauhaa? Onhan se teoriassa mahdollista. Täytyy kuitenkin muistaa, että jokainen väkivallanteko on Suomen laissa yksiselitteisesti rangaistava teko. Vihapuhe sen sijaan on uusi vaikeasti määriteltävä käsite, jonka leiman vihapuhuja voi tarvittaessa painaa myös omiin vastustajiinsa – eikä ole ylintä tuomaria, joka tietäisi heti sanoa "syyllinen, älä syyllistä". Väkivallantekijä tietää saavansa melko todennäköisesti teostaan rangaistuksen; nettivihapuhuja ottaa vain leimautumisriskin (joka on tietyissä piireissä usein positiivinen) tai riskin tulla heitetyksi ulos Facebookista.

Vihapuhetta vastaan puhuu toinenkin tekijä: vihan leviäminen. Jos masentunut ihminen kuuntelee masentunutta musiikkia, se voi lohduttaa häntä. Jos hän kuunteluttaa masentunutta musiikkia myös ystävällään, joka ei pode masennusta, se voi levittää masennuksen tunnetta tuohon ystävään. Samanlainen leviäminen tapahtuu julkisen vihapuheen myötä: puheeseen sisältyvä viha tulee kaikkien sen kuulijoiden tai lukijoiden ulottuville. Vihaa tihkuvan nettikirjoituksen lukija käsittelee mielessään kirjoittajan vihan ja tuntee sen usein omakohtaisesti hyvin syvällä sisällään. Vaatii aika paljon lukijalta olla levittämättä vihantunnetta yhä edelleen.

Vihapuhe on siis purkautumiskanava. Vihapuhe levittää ja ylläpitää vihaa. Minusta on täysin yksiselitteistä, ettei puhetta sinänsä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä hillitsemään, vaan vihaa. Niinpä on paikallaan selvittää, mistä vihapuhujien viha aiheutuu. Monet tyytyvät puhumaan tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. Mutta ovatko ne oikeasti vihaa aiheuttavia tekijöitä? Epäilen. Kyllä taustalla on oltava laaja-alaisempi katkeruus, ja kysymys voi hyvinkin olla samankaltaisesta sosiaalisesta ja kulttuurisesta – ja yhteiskunnallisesta – katkeruudesta, joka antoi menneinä vuosikymmeninä pontta vallankumouksellisen vasemmiston liikehdintään. Tämän takia vasemmisto ei saisi mennä miettimättä mukaan julistamaan viherdiskurssia vihapuheen tuomitsemisesta, ilman vihan itsensä tarkastelua, sillä vihapuhujien viha ja sen taustalla oleva katkeruus voivat kertoa jotakin olennaista nykysuomalaisesta yhteiskunnasta. Ehkä joku huomaa jonakin päivänä saman kuin minä, että tämä katkeruus on oikeistolaisten valtapiirien suunnasta ovelasti käännetty oikeista syyllisistä (heistä itsestään) kuvitteellisiin sijaiskärsijäsyyllisiin (maahanmuuttajiin, seksuaalivähemmistöihin ja "vihervasemmistoon").

Yksi näkökulma vihapuheeseen on vielä paikallaan tässä yhteydessä esittää. Ymmärtääkseni valtaosa nettivihapuhujista on itseäni vanhempien ikäluokkien miehiä. He ovat eläneet läpi sen 1990-luvun postmoderni(stise)n murroksen, jonka myötä asioihin vaikuttamisen mahdollisuus muuttui julkisessa keskustelussa ja yleisessä mielipiteessä mahdottomuudeksi. Tämän vastavoimaksi netti antaa heille puuttuvaa joukkovoiman tuntua. Jos sanoo jotakin pubin nurkkapöydässä, sen kuulee enintään puolenkymmentä nurkkapöydän vakionaamaa. Jos saman kirjoittaa internetin keskustelufoorumilla, sen voi teoriassa nähdä rajaton määrä ihmisiä. Tämä antaa vihapuhujalle kokemuksen vallasta, samasta vallasta, jonka hän hyvin todennäköisesti netin ulkopuolisessa elämässä kokee menettäneensä. Kun tämän ymmärtää, käsittää myös, että vihaa ja katkeruutta tunteva ihminen ei jätä käyttämättä tilaisuuttaan nettivihapuheeseen niin kauan kuin verkkoyhteydet toimivat. Vihapuhetta ei siis edes voi hillitä. On hillittävä itse viha; on käytävä käsiksi syihin, minkä tähden ihmiset vihaavat. Ne syyt eivät välttämättä löydy siitä, mitä vihapuhujat itse kokevat vihaavansa, vaan aivan muualta: kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

Hyvät, pahat ja rumat

Poliittisessa näytelmässä hyvien rooli on varattu vasemmistolle, pahoja esittää oikeisto ja rumia populistiset konservatiivit. Vastakohtapareista puuttuvat tietenkin kauniit, minkä roolin ovat omineet urbaanit liberaalit (Suomessa vihreät) – huomaamattaan, ettei kauniilla ole mitään osaa koko näytelmässä. Koska viherliberaalit eivät ole kiinnostuneet hyvä–paha-akselista, heidän paikkansa sillä akselilla jää määrittämättömäksi, ja koska paha on paha, se saa viekoitelluksi "kauniit" hienoisesti puolelleen. Yhtä lailla rumien paikka hyvyyden ja pahuuden välillä jää epäselväksi, ja heille käy samoin kuin näennäisille vastakohdilleen. Sosiaalidemokraateilla on näytelmässä petkuttajien osa: he pukeutuvat kuin hyvät, mutta käyttäytyvät enemmän pahojen tavoin. Koska hyvän ja pahan mittasuhteet ovat tällä tavoin vääristyneet, keskustaksi kutsuttu ryhmä ei löydä paikkaansa oikeasti keskeltä vaan kallistuu niin ikään kohti pahaa, Suomen keskustan tapauksessa myös kohti rumaa.

Uskon ihan oikeasti pyhäkoulumaisella hartaudella, että vasemmiston universaalit ihanteet ovat samastettavissa hyvään. Tasa-arvo, hyvinvointi ja kansanvalta ovat niitä asioita, joiden pohjalta yhteiskuntaa on tervettä ja viisasta pyörittää. Ekologisuus on tietysti ylivertaisen tärkeä lähtökohta nykymaailmassa, mutta koen tasa-arvon ja hyvinvoinnin sisältävän myös luontoarvojen huomioimisen. Ei ihmetytä, että vasemmisto on Suomessakin parempi ympäristöasioiden huomioija kuin ympäristöpuolueena aloittaneet vihreät. Poliittinen pahuus on hieman monimutkaisempi määritellä. Yhtäältä sitä edustavat vasemmistolaisten ihanteiden vastakohdat (eriarvoisuus, pahoinvointi, harvainvalta + luonnon tuhoaminen). Toisaalta, vaikka pahoinvoinnin voi katsoa sisältävän tämän, kuolemien ja kärsimyksen aiheuttaminen nousee väkisinkin keskiöön. Suomen Vastarintaliike (SVL) on omaksunut väkivallan keinona vaikuttaa asioihin. SVL edustaa myös oikeistoa. Toisaalta SVL:n tuhot ovat toistaiseksi marginaalisia verrattuna siihen globaaliin hautajaissaattoon, mitä saa aikaan kapitalistis-imperialistinen oikeisto. Luonnolla, työläisillä, lapsilla, vanhuksilla ja syrjäytetyillä ei ole sille mitään arvoa, mikäli niitä riistämällä voi ansaita rahaa. Suomessa tätä oikeistoa edustaa kansan viidenneksen ikisuosikki kokoomus. Se, jonka kanssa vihreät, SDP ja jopa vasemmistoliitto olivat jälleen kerran valmiita perustamaan yhteisen hallituksen.

Vasemmisto on ollut viime vuosikymmeninä silminnähtävästi ihmeissään. Hyvyys ei myy uudessa yhteiskunnassa. Niinpä se on inhimillisesti sortunut etsimään apukeinoja ja yhteistyökumppaneita politiikan muilta lohkoilta. Houkuttelevimpia vaihtoehtoja ovat hyviksi pukeutuvat sosiaalidemokraatit ja "kauniiksi" identifioituneet viherliberaalit. Koska nämä hyväksyvät yhteistyön pahojen kanssa, ovat myös hyvät lipsahtaneet samaan seurueeseen pahojen kanssa. Kun sielu on sen verran myyty, että pahat hyväksytään, on omatuntoa ja itsetuntoa paikkailtava ylpeydellä siitä, ettei alennuta mihinkään tekemisiin rumien kanssa. Täydennyksen vuoksi muistutetaan, että rumat ovat myös pahoja. Näinhän tietyssä mitassa onkin, mutta perussuomalaiset eivät ole juuri sen pahempia kuin demarit ja vihreätkään. He ovat ainoastaan rumia. Konservatiivipopulismin vastustus saa vasemmiston pitämään itseään myös kauniina, vaikka kauneudella on vaikea myydä tahrittua hyvyyttä ihmisille, joille ulkokultaisuudella ei ole mitään arvoa aidon hyvyyden rinnalla.

Maailmassa, ja Suomessa, on siis takuulla vielä ihmisiä, jotka haluavat politiikkaan lisää aitoa hyvää – tasa-arvoa, hyvinvointia ja kansanvaltaa, no strings attached. Heitä on taatusti ihan riittämiin poliittisen liikkeen nostamiseksi menestykseen. Vuosikymmen vuosikymmeneltä vasemmisto on syyllistynyt aina vain uusien periaatteiden myymiseen oikeistolle, ts. hyvän luovuttamiseen pahalle. Se on edelleen inhimillistä, kun sosialismi ei ole myynyt niin kuin ennen. Kapitalismilla tahrittu "sosialismi" myy kuitenkin vielä huonommin. Apukeinojen etsintä kannattaisikin kääntää pahojen sijaan rumien suuntaan. Kun hyvä sosialismi oli vahvimmillaan Suomen politiikassa, se ei kaihtanut rumuutta, vaan päinvastoin karttoi ulkokultaisuutta. Vasemmiston on näin ollen hylättävä solidaarisuutensa demareiden ja vihreiden suuntaan, kokoomuksesta puhumattakaan, eikä se tarvitse nyökkäystä enempää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Ellei vasemmistoliitto tee tätä suunnanmuutosta, hyvän sosialismin, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja kansanvallan tyhjäksi jääneen tontin sieppaa uusi vasemmisto, joka syntyy pienten vasemmistopuolueiden ja marginalisoitujen vasemmistojärjestöjen lopultakin yhdistyessä.

Väyrysen ja Haaviston kannattajat

Hohhoijaa, presidentinvaalien ensimmäinen kierros on takana. Sauli "Saatana" Niinistö meni jatkoon niin kuin tiedettiin, joskin varsinaisena vaalipäivänä hänen ääniosuutensa kutistui. Hänen jäljessään tapahtui melkoinen yllätys, kun Pekka "Homo" Haavisto ohitti kalkkiviivoilla Paavo "Narsisti" Väyrysen. Uskoin vielä ennakkoäänien tultuakin, että Haaviston gallup-suosiossa on sama kupla kuin vihreillä yleensä: nythän hänen kannattajansa tuntuivat huutavan megaylpeinä jo kilometrin päästä, kenen joukoissa seisovat. Väyrysen jedimäisestä paluusta ehti tulla melkoinen ilmiö, mutta hieman liian aikaisin. Vaalipäivän koittaessa hype oli jo täysin Haaviston ympärillä.

Itse en äänestänyt kumpaakaan (tai ketään) yllä mainituista, vaan ainokaisen ääneni sai Paavo "Takinkääntäjä" Arhinmäki. Oikeasti en edes kannattanut häntä presidentiksi, vaan halusin ilmaista kannatukseni vasemmistolaiselle politiikalle. Kun katsottiin asiakysymyksiä, Arhinmäki oli minun laillani ajattelevalle ainoa vaihtoehto. Vaikkei hänellä katsottu olevan mitään mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, minusta olisi ollut loistavaa nähdä nuor-Paavon saavan enemmän ääniä kuin vanha Paavo eli Lipponen. Myös Timo Soinin kannatus jäi sen verran keskinkertaiseksi, että Arhinmäellä olisi ollut teoriassa mahkuja peitota hänet. Valitettavasti hyvin laajoissa piireissä oli jo vaaliviikolle tultaessa vastakkain vain kaksi ehdokasta – mihinkäs se pääpiru Niinistö sieltä edeltä katosi? – ja niinpä Arhinmäki jämähti viiteen ja puoleen prosenttiin.

Minun ja kaltaisteni perusteltu poliittinen valinta on herättänyt halveksuntaa kahdelta suunnalta. On käsittämätöntä, millaisiksi faneiksi fiksutkin ihmiset voivat paljastua. Vielä käsittämättömämpää on, että molempien suuntien ihmiset samastuvat jonkinlaiseen vasemmistoon, kun taas itse ihan oikeasti äänestin vasemmistolaista ehdokasta. Ja se ei kelpaa.

Vanhan liiton kommunistit, puolueesta riippumatta, tekivät varsinaisen tempun ryhmittymällä joukolla Väyrysen taakse. Arhinmäen kannattajiksi julistautuneita on syytetty pettureiksi, hämmentävää kyllä, vetoamalla Nato-kysymykseen. Tosiasiassa Arhinmäki oli kaikista ehdokkaista Nato-vastaisin ja vieläpä varmin Nato-vastustaja, sillä keskustassa on tavattu syödä periaatteet poliittisen suhdanteen muuttuessa (vrt. EU-kysymys 1990-luvulla, ydinvoimakysymys 2000-luvun alussa). Tämä ei auttanut, vaan Väyrynen oli kuulemma Naton vastustajien ykkösehdokas ja siksi häntä täytyi äänestää. (Yhtälön naurettavuus ilmenee, kun vaihtaa Väyrysen tilalle Soinin. Häntä kommunistit eivät olisi tukeneet.) Asetelma tuo ummehtuneita tuulahduksia vuodelta 1981, kun SKP:n vähemmistö ilmoitti kannattavansa kepulaista Ahti Karjalaista SKDL:n oman ehdokkaan Kalevi Kivistön sijaan. Karjalainen oli kuulemma uskottavin YYA-henkinen Kekkosen työn jatkaja. Kun kepu valitsikin ehdokkaakseen Johannes Virolaisen, vähemmistökommunistit ilmoittivat kannattavansa Kivistöä, vaikka SKDL:n enemmistö päätti linjautua Mauno Koiviston taakse. Maailma muuttuu, vaan ei eräiden päässä: vanhan liiton kepulainen on yhä mieluisampi kuin uuden liiton vasemmistolainen.

Vasemmistovihreät, vihervasemmistolaiset, punavihreät ja muut sensuuntaiset kokivat puolestaan alusta lähtien, että "meidän" yhteinen ehdokas on Haavisto. Kun heille koetti teroittaa, että Haavisto on itse asiassa oikeistovihreä, he eivät olleet millänsäkään vaan ohittivat sen sivuhuomiona. Vasemmistolaisuudella ei monelle "vasemmistolaiselle" ollut käytännössä mitään arvoa. Tarkemmin udeltaessa moni myönsi, että Arhinmäki oli vaalikoneiden mukaan heidän ykkösehdokkaansa ja muutenkin lähimpänä omaa ajattelutapaa. Mutta Arhinmäestä "ei ole vielä presidentiksi", joten sännättiin oikopäätä ja sen kummemmin miettimättä äänestämään Haavistoa – onhan hän mukava mies, vihreä ja vieläpä homo (konservatiivien homovastaisuuskin käännettiin suoraan Pekan puolesta puhuvaksi argumentiksi). Suomessa presidentti on kuitenkin keskeinen ulkopolitiikan tekijä, ja sellaisena Haavisto on mahdollisesti kaikista ehdokkaista lähimpänä Niinistöä. Haavisto hyväksyy selvästi "uuden maailmanjärjestyksen", jossa USA ja Nato ovat maailmanpoliiseja ja epäkapitalistisesti ajattelevat maat käännytetään tekosyillä väkivaltaisesti valtaleiriin. Joulukuussa lähtökuopat kaivanutta Venäjän "värivallankumousta" hän kannattaa ilman muuta, vaikka se tietäisikin vaikeuksia itänaapurin laillisen johdon kanssa. Tämä ei ole vasemmistolaista eikä pasifistista politiikkaa, vaan tyypillistä oikeiston uhittelua. Haaviston vasemmistokannattajat katsovat tätä kaikkea sormien läpi.

Uusimpana uutuutena osui silmiini vanhan liiton kommunisti, joka on niin vakuuttunut Haaviston vääryydestä, että usuttaa äänestäjiä boikotoimaan toista kierrosta. Tämä nyt on järjettömyyden huippu. Vastassa on kenties koko Suomen oikeistosuhdanteen ykkösinsinööri, pankkiiri Sauli Niinistö, jolla on ehdottomasti etulyöntiasema. Boikotti ei tue ketään muuta kuin häntä eikä mitään muuta niin kuin kokoomuksen ja oikeiston ylivaltaa Suomessa. Miten ihminen kehtaa pitää itseään kommunistina, jos hän raivoaa presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella keskustaporvari Väyrysen puolesta ja pelaa toisella kierroksella kokoomusporvari Niinistön pussiin? Tähän monta kirosanaa.

Itse en ole missään vaiheessa kuulunut sen enempää Väyrysen kuin Haavistonkaan kannattajiin, vaikka iso osa seuraamistani nettiaktiiveista ei tunnu käsittäneen (tai jopa käsittävän) muiden ehdokkaiden olemassaoloa. Hyvä niin, sillä kumpikin leiri haisee epäilyttävältä. Toisella kierroksella äänestän Pekka Haavistoa, niin kuin olisin äänestänyt myös Paavo Väyrystä jos hän olisi niin pitkälle päässyt. Sauli Niinistön leiri ei haise yhtään miltään, mikä on kaikkein epäilyttävintä. Ketkumpaa ja niljakkaampaa kapitalistiehdokasta ei liene Suomen historiassa nähty. En kannata Haaviston linjauksia, mutta hän on sentään mukava mies, vihreä ja vieläpä homo. Näin se asetelma muuttuu tässäkin näennäisfiksussa päässä.

Viekö vihreiden perustulomalli köyhältä toimeentulon?

Perustulosta, kansalaispalkasta tai perusturvasta – rakkaalla lapsella monta nimeä – on puhuttu viime vuosina paljon hyvää ja kaunista. Hyvä niin. Nykyinen pikkuruisten tukien onnistuneen metsästyksen varassa eläminen, joka on tuttua niin monelle työttömälle, opiskelijalle ja eläkkeensaajalle, kaipaa roimaa parannusta. Tuet ovat jääneet palkkakehityksestä rajusti jälkeen, eikä esimerkiksi pelkän työmarkkinatuen + asumistuen varassa käytännössä elä. Silloin tarvitaan ainaista sossun luukkua, joka on omassa rahapulassaan tuntunut välillä tekevän kaikkensa evätäkseen toimeentulotuen asiakkaalta.

Politiikan vasemman laidan ohella myös vihreät ovat ylläpitäneet ajatusta "perustulosta". Asioihin perehtymättömille on tullut vaikutelma, että vihreät hoitavat köyhän asiaa siinä missä vasemmistoliitto ja kommunistit. Kauniin ja siloitellun pinnan alla vaanii kuitenkin vaara. Vihreiden esittämä perustulo ei nimittäin ole sen enempää kuin 500 euroa kuukaudessa. Nykyisin esimerkiksi työmarkkinatukea maksetaan nettona reilut 410 euroa neljältä viikolta, joten vihreiden malli kasvattaisi verovapaana tulona pottia reilun 10 prosentin verran. Elämiseen 500 euroa (plus asumistuki) on kuitenkin yhä turhan vähän. Vihreiden malli säilyttäisikin lisänä "tarveharkintaisen toimeentulotuen". Käytännössä ei siis mikään oikeasti muuttuisi, vaan köyhät joutuisivat yhä sossun luukulle anelemaan.

Vihreiden 500-lappusen verovapaus perustuu lähtökohtaan, että kaikki alle 1000 euron suuruiset tulot pitäisi vapauttaa veroista. Sekin on ihan hyvä ajatus. Sen sijaan vihreät kuitenkin "siirtäisivät verotuksen painopistettä kulutukseen". Käytännössä tämä ei tarkoittaisi mitään muuta kuin perinteistä hintojen nousua. Jos ruuan ja muiden päivittäishyödykkeiden hinta nousisi reilut 10 prosenttia (minkä se tekee nykypolitiikalla ennen pitkää muutenkin), tämä söisi kokonaan "perustulon" tarjoaman tuenkorotuksen. Jokainen ymmärtänee nyt, mitä tarkoittaisi esimerkiksi 15 %:n hintatason nousu. "Perustulo" tekisi siis köyhistä käytännössä entistäkin köyhempiä.

Vielä edellistä pelottavampi lähtökohta on vihreiden "perustulon" osittainen käyttöönotto: 500 euron tasamalli hyväksyttäisiin, mutta alle 1000 euron tulojen verottomuutta ei. Tällaisen älyttömyyden toteutuminen olisi porvariyhteistyössä täysin mahdollinen. Se tietäisi, että esimerkiksi työmarkkinatuella elävien toimeentulo heikentyisi nykyisestä noin 10 prosenttia. Vaikka "perustulon" verotus muutettaisiin pientä palkkaa vastaavaksi (nykyisiä työttömyystukiahan verotetaan aivan sikana), lopputulos ei edelleenkään parantaisi köyhän asemaa ollenkaan vaan pienikin inflaatio kääntäisi toimeentuloviisarit miinukselle. Ja sitä olisi tiedossa, kunhan vihreät pääsisivät siirtämään verotuksen painopistettä kulutukseen. Epätoivoisten sossunluukun jonottajien määrä kasvaisi entisestään – ja mikäli kuntatalouksia hoidettaisiin yhä kuten ennen, olisi luukulla ennen pitkää lappu.

Työttömyys- ja toimeentulotuen pitämistä pienenä perustellaan mm. siten, että se kannustaa ihmisiä tekemään töitä laiskottelun sijaan. Nykyinen verotus suosii työtulojen sijaan kuitenkin pääomatuloja, joita Suomessa verotetaan varsin niukasti. Tämä ei ole samassa linjassa töihin kannustamisen kanssa. Vihreät olisivat kantansa mukaan "korottamassa pääomaveroa maltillisesti". Saamme kenties nähdä, mitä tämä maltti käytännössä tarkoittaa – Ruotsin kokoomuskin on nimensä mukaan "maltillinen". Laiskottelu ei myöskään päde perusteena, kun ajatellaan nykyistä tukijärjestelmää, jossa hakemus joudutaan usein kirjoittamaan ja viemään paitsi moneen paikkaan, myös moneen kertaan.

Aivan ylivoimaisen perusturvapaketin tarjoaa SKP. Siinä on myös mainio logiikka: perusturva on nostettava EU:n virallisen köyhyysrajan tasolle. SKP esittää 900 euroa kuussa verottomana kaikille vähävaraisille. Työnteon houkuttelevuutta puolue lujittaisi määrittelemällä 1500 euroa kuukausipalkan yleiseksi ajarajaksi. Kommunistit rahoittaisivat perusturvansa mm. korottamalla pääomaveroa, palauttamalla varallisuusveron, muuttamalla kunnallisveron progressiiviseksi ja laittamalla pörssikaupan verolle (todellinen rahasampo!). Hyvä diili.