Joukkoliikennettä 2010-luvun Suomessa

VR:n uusi hintapolitiikka on kauhistuttanut ihmisiä, ja kaikkein eniten niitä, joiden mielestä junaliput olivat liian kalliita jo ennestään. "Tampere–Helsinki opiskelijalle yli 20 euroa!" "Tampere–Oulu Intercityllä yli 10 euroa kalliimpi kuin Pendolinolla ennen uudistusta!" Sellaista uudistusta ei kestä iänikuinen Erkkikään, paitsi jos Erkki sattuu olemaan yhteiskunnan hyväosaisia. Mutta yhteiskunnan hyväosaiset tykkäävät matkan pituudesta riippuen mieluummin lentää tai ajaa omalla autolla. VR:ssä tietysti ajatellaan, että vihreys eli ympäristöystävällisyys on tänä päivänä niin iso myyntivaltti, että kansa valitsee mieluiten junakyydin ja maksaa siitä. Junamatkojen hinnoissa on siis samanlaista älytöntä viherlisää kuin luomulihassa tai reilun kaupan kahvissa.

Uusi rahastushenkisyys on herättänyt tunteita molemmin puolin rautatieaseman palvelutiskiä. Eräs anonyymi lähipiiriläinen uskalsi ihmetellä ääneen Tampereen aseman lipunmyynnissä, miksi opiskelija-alennukseen oikeuttavasta korttitarrasta peritään kahdeksan euroa – siis todellakin, opiskelija joutuu maksamaan siitä, että saa alennusta. Lipunmyynnin työntekijän reaktio oli ällistyttävä ja paljonpuhuva: "Odotahan, kun olet työssäkäyvä, niin joudut maksamaan täydet hinnat joukkoliikenteessä ja auton ja bensat!" Alennettuun hintaan matkustava opiskelija syyllistettiin täydellä teholla siitä, että hän uskalsi ihmetellä nykyisiä maksuja. Lisäksi hänen katsottiin vain nurisevan omasta kohtalostaan ja tiuskivan lipunmyyjille henkilökohtaisesti, sillä tiskin takana ei ymmärretty, että opiskelija kritisoi VR:n nykyistä rahastusmeininkiä. Sanalliseen lynkkaukseen yhtyi myös naapuriluukun työntekijä, joten kysymys ei edes ole yksittäisestä ihmisestä. On ilmiselvää, että lippuluukulla saa kuulla paljon rutinaa nykyisistä hinnoista, työntekijät ovat aivan täynnä asiakkaiden kielteistä palautetta ja inhimillisen puutteellisina yksilöinä he purkavat katkeruuttaan yhä uusiin asiakkaisiin.

Samaan aikaan toisaalla hinnat alenevat ja kauppa kiihtyy. Onnibus on onnistunut aika hyvin räjäyttämään Suomen linja-autoliikenteen hintakuplan. Vaikka paljon mainostettuja muutaman euron matkahintoja ei Onnibusin verkkokaupassa näe, pääsee esimerkiksi Tampereelta Helsinkiin säännöllisesti 10–15 euron hinnalla. Apajille on sännännyt myös Matkahuolto, jolla niin ikään riittää tarjoushintoja – jotka ovat usein yhtä edullisia kuin Onnibusin hinnat. Sanomattakin on selvää, että linja-autoala elää maassamme valtavaa nousupyrähdystä ja mikäli kehitys jatkuu, on rautateillä edessä vakava kriisiytyminen. Tätä hallituksessa istuvat vihreät ja vasemmistoliitto tuskin ovat toivoneet.

Raideryhmä on suomalainen kansalaisryhmä. Se ilmoittaa Twitter-esittelyssään haluavansa "valtakuntamme raideliikennettä kehitettävän ennakkoluulottomasti ja tasapuolisesti". Tähän yhtyy todennäköisesti neljä viidestä, ellei yhdeksän kymmenestä suomalaisesta. Käytännössä Raideryhmän twiittejä on kiusallista seurata. Ryhmän ylivoimaisesti vallitseva – ellei jopa ainoa – näkemys raideliikenteen ennakkoluulottomasta ja tasapuolisesta kehittämisestä on vaatimus kilpailun tuomisesta Suomen rautateille. Koska lentoliikenteessä ja nyt myös linja-autoliikenteessä on kilpailun myötä päästy edullisempiin hintoihin, Raideryhmä olettaa, että sama tapahtuisi myös raiteilla. Näin voisi käydäkin. Sen sijaan toinen Raideryhmän näkyvistä pyrkimyksistä, nykyisin hiljaisten rataosuuksien ja asemien palauttaminen matkustajaliikenteen käyttöön, tuskin saisi vetoapua yksityisiltä raideliikenneyhtiöiltä. Kuten halpalentoyhtiöt aiemmin, Onnibus on sijoittanut bussilinjansa ennestään kysytyille yhteyksille. Sen olemassaolo ei paljon lämmitä kylissä, joiden kautta kulkeva linja-autoliikenne on lakkautettu, eikä taajamissa, joista ennen pääsi bussilla myös naapurimaakunnan keskukseen eikä ainoastaan lähikeskukseen. Molemmista tapauksista on aivan viime vuosilta esimerkkejä. Hiljaisemmat rautatieosuudet eivät ole tuottoisia, joten ne eivät kiinnostaisi yksityisfirmoja. Paras keino saada ne käyttöön on satsata yhteiskunnalliseen palveluun, sanoipa Raideryhmä mitä hyvänsä.

Yhteiskunnan olojen parantaminen kapitalistisen kilpailun avulla on tietysti sangen kokoomuslainen ajatus. Sitä hälyttävämpää on, että samaan oljenkorteen tykätään tarttua myös punavihreissä piireissä. Ihmettelin elokuussa 2012, miten vasemmistonuorten Libero-lehti saattoi asennoitua Onnibusiin niin ihailevasti, kun kyseessä on kapitalistinen bisnesyritys. Toki se on siinä mielessä saanut aikaan hyvää, että monet lipunhinnat ovat oikeasti laskeneet – ja sehän auttaa nimenomaan vähävaraista väestöä, kuten opiskelijoita ja työttömiä. Siitä huolimatta on banaalia liputtaa yksityissektorin puolesta ja edustaa kanonisoitua "vasemmistoa" politiikassa. Vihreissä piireissä Onnibusin kaltaisia toimijoita ihannoidaan vielä avoimemmin: ne nähdään eräänlaisina liikennepolitiikan anarkisteina. Anarkismiviittauksen yhteydessä tarvitsee tuskin edes mainita Greenpeacea, Sini Saarelaa ja Heidi Hautalaa. Harva cityvihreä jaksaa muistaa, että liikenteen siirtyminen raiteilta maanteille on ympäristön kannalta negatiivista – tai sitä, että yksityisten vallatessa Suomen raiteet on entistä vaikeampaa ylläpitää ja kontrolloida raideliikenteen ympäristöystävällisyyttä.

Mitä Suomen joukkoliikenteelle pitäisi tehdä? Itselläni on pätevä ehdotus. Ensitöiksi VR muutetaan voittoa tekevästä osakeyhtiöstä kansaa palvelevaksi liikennelaitokseksi. Lipunhintoja pudotetaan roimasti ja ennakkoalennukset ynnä muu tarjouksista kilpaileminen lakkautetaan. Rakennetaan rinnakkaisraiteita ja uusia rataosuuksia, rappeutuneita rataosuuksia kunnostetaan. Nykyisiä hiljaisia rautateitä ja asemia otetaan uudelleen matkustajaliikenteen käyttöön. Kiskobusseja hankitaan valtavasti lisää, ja lähijunayhteydet laajennetaan kattamaan koko rautatiestön. Reistailevat Pendolinot korvataan asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, joiden rakentamiseen Suomessa riittää tietotaitoa. Kaikkialle, missä ihmisiä asuu, ei rautateiden rakentaminen kuitenkaan kannata. Sinne liikennöitäisiin linja-autoilla, mistä vastaisi VR:n alainen yhteiskunnallinen linja-autopalvelu. Tämä kaikki on mahdollista, sillä VR:n omistaa sataprosenttisesti Suomen valtio ja Suomi on yhä periaatteessa demokraattinen maa. Ehdotukseni voisi toteutua, jos kansa äänestäisi eduskuntaan toisenlaisia päättäjiä. Kokoomus on hylättävä ja siitä tehtävä mitätön pikkupuolue, joka ei voi enää ylläpitää minkäänlaista hegemoniaa. Kun yhteiskunnan hegemonia on vasemmistolla – ja tarkoitan nyt todellista vasemmistoa, en liberaaleja salanimellä – alkavat demarit ja keskustakin toimia aika sosialistisesti. Siitä meillä on 1960–70-luvulta todistusaineistoa.

Mitä Suomen joukkoliikenne on käytännössä tänä päivänä? Matkustin perjantaina 11.10.2013 Tampereelta Ouluun. Tampere–Jyväskylä-välin matkasin junalla, sillä oveluuteni ei riittänyt älyämään ajoissa, että Matkahuolto olisi tarjonnut saman välin sopivaan aikaan 16 euroa halvemmalla. Sen aiheuttamaa vitutusta ei helpottanut, kun Oulun Onnikan liikennöimä Onnibus-vuoro Jyväskylästä Ouluun tuli ylitäyteen. Ihmisiä istui ja seisoi käytävän lattialla, ja vieressäni vahinkotönäisyetäisyydellä istui tenava, joka puristi Viitasaarelle asti käsissään vahvasti lemuavaa Hesburgerin hampurilaista. Viitasaaren jälkeen vierustoverini vaihtui, pääsin ikkunapaikalle ja kaikki bussin matkustajat penkille istumaan. Tässä vaiheessa vitutus hellitti tuntuvasti ja mieleni käynnisti äskeisen kokemuksen muuntamisen osaksi seikkailua. Seikkailumieltä kysyy myös liftaaminen, joka olisi houkutteleva vaihtoehto sekä VR:n sikahinnoille että Jyväskylä–Viitasaari-välin löyhkäävälle sillipurkkikyydille. Lieneekö sattumaa, että Jyväskylässä näkyi yksi liftari matkalla itään päin ja samasta aiheesta – käsittääkseni täysin Jyväskylän liftariin liittymättä – keskustelivat bussikuski ja pari etupenkin matkustajaa myöhemmin reitin varrella? VR:n valtiokapitalistisen rahastusmeiningin ja linja-autoalan vimmatun hintakilpailun yllättävin seuraus voikin olla liftareiden paluu tienvarsille.

Kenen joukoissa luulet seisovasi?

Pidin syyskuun 3. päivänä kuluvaa vuotta Tampereen Hervannassa sijaitsevan Varjobaarin kabinetissa Vihreän Puolueen "Ravintelivalistusiltamissa" esitelmän aiheesta Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous. Sitä varten tutkiskelin internetistä vasemmiston käsitteen historiaa. On yleisesti tunnettua, että ensimmäinen vasemmisto oli Ranskassa vuoden 1789 vallankumouksen aikana; oikeistoa edustivat konservatiiviset monarkian kannattajat ja vasemmistoa radikaalit tasavaltalaiset. Jäi avoimeksi, pitääkö paikkaansa jostakin päähäni tarttunut muistikuva, että tasavallan voitettua maltilliset girondistit muodostivat uuden oikeiston ja radikaalit jakobiinit vastaavasti uuden vasemmiston. Näin ollen on hieman epäselvää, tarkoittiko vasemmisto alusta lähtien radikaalia muutosta ajavaa ryhmittymää niin kuin itse olen sen mieltänyt.

Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja kumppaneiden vaikutuksesta vasemmisto alkoi 1800-luvun jälkipuolella tarkoittaa jotain, mikä linkittyy vahvasti sosialismiin ja työväenliikkeeseen. Sellaisena sen käsittää moni edelleen. Mutta 1950-luvun lopulta alkaen vasemmiston käsite on alkanut saada jälleen uusia merkityksiä. Yhdysvalloissa syntynyt New Left, uusvasemmisto, hylkäsi – todennäköisesti sikäläisen asenneilmaston vaikutuksesta – sosialistisen vasemmistolaisuuden ja alkoi mieltää myös rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöaktivismin osaksi vasemmistoa. Uusvasemmistolle ei siis ollut olemassa esimerkiksi vasemmistolaista rauhanliikettä tai vasemmistolaista ihmisoikeusliikettä, vaan sellaiset liikkeet olivat sinänsä vasemmistoa. Sitä vastoin useissa Euroopan maissa vielä 1980-luvulla voitiin tuntuvaa osaa edellä kuvaillusta kansalaisliiketoiminnasta pitää vasemmistolaisen sijaan poliittisesti "liberaalina".

Moni nykysuomalainen on ymmällään seuratessaan poliittisen vasemmiston toimintaa. SDP kannattaa silkkaa kapitalismia lisäten soppaan pakkoja ja kieltolakeja, jotka lähenevät fasismia. Usein osaksi vasemmistoa mielletyt vihreät ovat demareita liberaalimpia, mutta eivät lainkaan sosialistisia. Niinkin marginaalivasemmistolaisen ryhmän kuin SKP:n valtalinja on useimpien arvioiden mukaan mieluummin "revisionistinen" kuin vallankumouksellinen. Jossakin näiden välillä poukkoilee vasemmistosuuntautunut nykysuomalainen ihmetellen, minkä tähden punaisia ajatuksia ei edes pääse valtamediaan, vaikka kaiken järjen mukaan niillä pitäisi olla kansan keskuudessa tuntuva kannatus.

Kuluvalla viikolla törmäsin Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) selvitykseen, jonka mukaan vasemmistoliiton kannattajien näkemykset yhteiskunnasta poikkeavat radikaalisti kaikkia muita (eduskunta)puolueita äänestävien näkemyksistä. Jopa SDP:n ja vihreiden – sekä perussuomalaisten, jotka monien yllätykseksi sijoittuivat selvityksen mukaan puolivälin vasemmalle puolelle – kannattajat myötäilevät verraten hyvin Suomen nykyistä poliittista valtalinjaa. Sen sijaan vasemmistoliittolaiset vaikuttavat oikeasti vasemmistolaisilta. Kun kysymys on noin 10 000 jäsenen puolueesta, on erittäin todennäköistä, että puolueen jäsenten enemmistö myötäilee sen äänestäjien valtanäkemyksiä. Asiaa puoltaa myös vasemmistoliiton sijoittuminen vaalikonevastausten perusteella suorastaan vasempaan marginaaliin, lähelle radikaalivasemmiston pienpuolueita. Sitäkin hälyttävämpää on, että poliittisessa työskentelyssä tällainen juopa muuhun valtapolitiikkaan ei näy mitenkään. Vasemmistoliitto käyttäytyy hyvin samoin kuin vihreät ja SDP, jotka eivät käyttäydy oleellisesti eri tavoin kuin – no nyt se tulee! – kokoomus. Kaikki keskinkertaisesta hallituskonsensuksesta poikkeavat poliittiset aloitteet tulevat keskustalta ja perussuomalaisilta, luonnollisesti siksi, etteivät ne kuulu hallitukseen. Jos kapitalistisessa järjestelmässä poikkeavat esitykset ovat keskustaoikeiston monopoli, asiat ovat todella huonosti.

Mistä on kysymys? Tietysti siitä, että nykysuomalainen vasemmisto – toisin kuin suuri osa kannattajista, jopa puolueiden jäsenistä kuvittelee – ei edusta vasemmistoa sosialistisessa merkityksessä. Sen sijaan se on omaksunut vasemmiston uusvasemmistolaisen merkityksen: tähtäimessä ei enää ole kapitalismin kumoaminen ja suunnitelmallisen yhteiskuntajärjestelmän rakentaminen, vaan porvarillisten kansalaisliikkeiden lempiasiat, ennen muuta ihmisoikeudet. Ympäristöasioita kannatetaan, muttei oivalleta, että ne toden teolla nytkähtäisivät parempaan suuntaan vasta suunnitelmataloudessa. Vuosina 2001–03 rauhanliike keräsi yhteen laajat joukot punavihreää väkeä, mutta kun vastapainoksi asetetaan "diktatuuri" (mitä Libya edellä, sitä Syyria ja Iran mahdollisesti perässä), ei rauhan puolesta nähdä mielekkääksi kekkuloida. "Diktatuurin" vastapuolena on tietysti "länsimainen demokratia", ja kun se laitetaan ihmisoikeuksien, rauhan ja ekologisuuden kanssa samaan pinoon, lopputulos ei ole sosialismia vaan liberalismia ihan klassisessa merkityksessä. (Tällä en tarkoita, etteivätkö ihmisoikeudet, rauha, ekologisuus ja demokratia soveltuisi sosialismiin; lähinnä pyrin ilmaisemaan, ettei "länsimainen demokratia" ole niin demokraattinen konstruktio kuin usein naiivisti kuvitellaan.) Ja kuten jokainen Marxinsa edes pintapuolisesti lukenut tietää, liberalismi on leimallisesti porvariluokan, ei työväenluokan tai proletariaatin ideologia.

1970-luvulla tiedettiin kysyä äänestäjältä: "Kenen joukoissa seisot?" Siihen aikaan oli todellakin olemassa eri joukkoja. Kun tarkastelee Suomen nykyisiä eduskuntapuolueita, vaikuttaa pintapuolisesti, että yhä on olemassa selkeä vasemmistojoukko, joka hylkää oikeiston tyrkyttämät ihanteet ja muodostaa niille kenties pienehkön, mutta pippurisen vastavoiman. Todellisuudessa politiikan valtavirrassa vaikuttaa vain kolme ideologiaa: klassinen liberalismi, uusliberalismi ja konservatismi. Kaikkien niiden ihanneyhteiskunta on enemmän tai vähemmän kapitalistinen. Valta-asemassa on uusliberalismi, koska sitä puolustaa suuri ja mahtava elinkeinoelämä työvälineenään suurehko ja mahtaileva kokoomus. Kuten kuka hyvänsä ymmärtää, klassinen liberalismi ei ole kovin kaukana uusliberalismista, vaikka jälkimmäinen onkin saanut opillisia vaikutteita myös kolmannesta osapuolesta eli konservatismista. Tästä riippumatta suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa esiintyy kosolti poliittisia kysymyksiä, joissa uusliberaalien eli kokoomuksen (ja kylkiäisenä SDP:n) sekä klassisten liberaalien eli vihreiden (ja kylkiäisenä vasemmistoliiton) näkemykset eivät poikkea millään lailla toisistaan. Vastavoimana näyttäytyy perussuomalaisten edustama konservatismi. Ja sitähän ei kenenkään vasemmalle vivahtavan sovi hyväksyä, koska viherpiireissä kuiskitaan, että persut ovat oikeasti natseja. Niinpä nykyvasemmistolainen ajautuu riemumielin seisomaan kokoomuksen patakapitalistisiin joukkoihin.

Edellisestä huolimatta törmään Twitterissä vähän väliä näkemyksiin ja mielipiteisiin, joihin minun lähes patologisena antikokoomuslaisena on helppo yhtyä. Osa niiden esittäjistä on aktiivisia "perinteisiä" vasemmistolaisia tai punavihreitä, osa taas enemmänkin yleisradikaaleja nykypolitiikan "protestantteja". Heitä ei voi sijoittaa yksiselitteisesti puoluekartalle eikä liberaali–konservatiivi-akselille. Minun silmissäni he ovat vasemmistolaisia, siinä merkityksessä kuin vielä oma sukupolveni on saattanut nipin napin oppia käsitteen ymmärtämään. Osa heistä ei edes miellä itseään vasemmistolaisiksi, ainakaan yksiselitteisesti, sillä he eivät välttämättä edes harkitse vasemmistoliiton (saati SDP:n) äänestämistä. Mutta he ovat lähellä sitä, mitä odotan uudelta radikaalivasemmiston yhteistyöltä. Heidän näkemyksiään määrittävät kriittisyys valtakulttuuria ja -mediaa, EU:ta ja Natoa, leikkauksia vaativaa talouspolitiikkaa sekä kaikenlaisia fasismin ja imperialismin vivahteita kohtaan. Mikäli he – puoluekannoistaan riippumatta – saisivat muotoilla uuden yhteiskunnan, se olisi melkoisen tasa-arvoinen, hoivaava, sosiaalis-humanistinen, ekologinen, kansankulttuurinen, yksilötasolla vapaa, riittävän irrallinen läntisistä liittoutumista ja oikeasti demokraattinen eikä missään tapauksessa rahavaltainen eli plutokraattinen.

Hei, muistaako joku vielä, mitä vasemmisto 1980-luvulle saakka kannatti?