Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.

Uskonnon ja politiikan suhteesta

Yhä uudelleen meidän maailmassamme on uskonnosta tullut politiikkaa ja uskonnolla tehty politiikkaa. Suomen eduskunnassakin istuu kristillisdemokraatteja, ja myös Suomen islamilainen puolue on rekisteröity yhdistyksenä. Päivi Räsänen ja Abdullah Tammi eivät ole ensimmäisiä eivätkä viimeisiä lenkkejä ketjussa, joka on ainakin Raamatun tietojen mukaan alkanut jo ikiaikoja ennen ajanlaskun alkua.

Suomessa ja muissa ns. länsimaissa kristityt ovat jo kauan sitten leimautuneet konservatiiveiksi, jotka sijoittuvat perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla melkoisen oikealle. Yleisenä sääntönä pätee: mitä jyrkempi kristitty, sitä oikeistolaisempi. Toisaalta Jeesusta on nimitetty anarkistiksi ja jopa kommunistiksi. Antti Eskola kirjoitti pamfletissaan Suomi sulo Pohjola vuonna 1968: "Henkilökohtaisesti en nimittäin näe mitään muuta mahdollisuutta sille, joka haluaa seurata Kristusta ja hänen julistustaan, kuin olla yhteiskunnallisesti radikaali ja poliittisesti vasemmistolainen." Latinalaisessa Amerikassa on syntynyt teologisia suuntauksia kuten 'vapautuksen teologia' ja 'vallankumouksen teologia', jotka näkevät, että ihmisen vapauttaminen alkaa ehdottomasti jo maan päällä eikä vasta taivaassa.

Muiden uskontojen poliittisesta luonteesta on yhtä lailla vaikeaa tehdä yhtenäistä päätelmää. Esimerkiksi Israel on jo kauan vetänyt militantin äärioikeistolaista linjaa, mutta juutalaisvaltion ensivuosikymmeninä maassa kehitettiin toisenlaista, melkoisen sosialistista yhteiskuntaa kibbutseineen kaikkineen. Sosialistiset kokeilut ja piirteet eivät puutu islamilaisistakaan maista. Suomessa olen tuntenut ryhmän buddhalaisia, jotka lähes yksimielisesti ilmoittivat olevansa sosialisteja. Kaikesta huolimatta uskonnon vaikutus yhteiskunnassa kantaa varsin konservatiivista leimaa – eikä lainkaan perusteettomasti.

Vasemmistossa uskontoon on perinteisesti suhtauduttu kriittisesti, jopa kyynisesti. 1900-luvun alusta peräisin oleva pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi ilmaisee: "Köyhälistöä lohduttelemme: pääsette taivaaseen. Ai, ai petämme, taivaaseen pääsette. Ja jollette ole nöyriä, joudutte kuumuuteen." Oikeiston harjoittamaa uskonnon käyttöä sortovälineenä herjaavat säkeet osuvat kieltämättä maaliinsa. Karl Marxin suuhun on puolestaan usein laitettu sanat "uskonto on oopiumia kansalle". Todellisuudessa Marx kirjoitti moniselitteisemmin: "Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia." Ei jää epäselväksi, että Marxille uskonto oli nimenomaan työväen vallankumouksen kannalta kielteinen asia. Hän näki uskonnon ylhäältä ohjattuna eskapismina. Uskoa sinänsä Marx ei tainnut käsitellä.

Tiedämme, että Kiinan valtiojohto, joka nimellisesti edustaa "kommunismia", vastustaa uskonnollisuutta yhteiskunnassa – lukuun ottamatta niitä ulkoisia puitteita, jotka kiinnostavat miljoonia turisteja. Aika valtiokapitalistista touhua minun silmääni. Neuvostoliitossa vallitsi muodollisesti uskonnonvapaus, joka kuitenkin välillä tulkittiin vapaudeksi olla uskomatta. Yksilöinä neuvostokansalaiset saattoivat uskoa, yhteisönä eivät. Glasnostin, perestroikan ja lopulta neuvostovallan tuhon aikana uskonnollisuus nähtiin – lännessäkin – kumouksellisena voimana sinänsä: ihmisiltä oli vuosikymmenien ajan evätty oikeus sielulliseen elämään, nyt he vaativat sen takaisin. Joskus raja vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä on hiuksenhieno.

Kristinuskon, joka useimmille suomalaisille on uskonnoista tutuin, poliittinen historia voisi myös olla sangen toisenlainen. Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt olivat radikaaleja, joita Rooman keisarikunta piti kumouksellisina. Keisari Konstantinuksen aikana 300-luvulla kristinusko teki kuitenkin liiton valtiovallan kanssa. Rooman piispasta tuli kristikunnan diktaattori, paavi, jonka häikäilemätön vallankäyttö oli usein kuninkaidenkin yläpuolella. Tilanne ei paljon korjaantunut ns. uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla. Nyt kirkko ja valtio hitsattiin yhteen, minkä alkusyy oli kuninkaan ahneus haalia itselleen kirkon ahneesti haalima omaisuus. Sitä perua on se, että Suomen kouluissa opetetaan yhä uskontoa yhtenä oppiaineena. On selviö, ettei kristinuskosta olisi koskaan tullut maailman mahtiuskontoa ilman valtiovallan kanssa tehtyä liittoa, mutta Konstantinusta edeltävä historia paljastaa jälleen, ettei kristinusko sinänsä ole konservatiivinen oppi.

Eskapismin suhteen Marx oli hyvin oikeassa, mutta samalla väärässä. Totta on, että (kristillinen) uskonto tarjosi näennäistä apua kurjuuteen, jonka todellinen ratkaisu olisi ollut yhteiskunnan muuttaminen. Nykymaailmassa elää kuitenkin miljoonittain ihmisiä, joille usko palvelee kaikkea muuta kuin eskapistista tehtävää. Se on osa elämän totuuden etsintää, joka sosiaalisesti ilmenee usein kieltäytymisenä palvelemasta kapitalistista yhteiskuntaa. Radikaali usko ja radikaali politiikka eivät välttämättä olekaan toistensa antiteesejä, vaan samansuuntaisia pyrkimyksiä. Buddhalaisen sosialistin rinnalla voi olla rastafariuskoinen pasifistianarkisti, kosmisesti rakastava pakana tai vaikka kristitty, joka oikeasti uskoo toisen posken kääntämiseen ja koko omaisuuden lahjoittamiseen köyhille.

Minusta vasemmisto tekee virheen, jos se julistaa ateismin oikeaoppisuutta. Mutta samoin se tekee virheen, mikäli se hylkää "jumalattoman" ja "uskonnottoman" suhteensa yhteisten asioiden hoitoon. Yhteiskunta on ehdottomasti järjestettävä niin, ettei yhdenkään toimeentulo jää niin sanotusti Herran haltuun. Sivistyskasvatuksen täytyisi johdattaa kriittisyyteen uskonnon samoin kuin valtiovallan suhteen. Kriittiseen ajatteluun kuuluu kuitenkin epäily, ja epäilyn olennainen kohde on läpi historian ollut todellisuus. Kun kriittinen epäilijä kysyy, onko tämän kaiken takana jotain enemmän, liikutaan uskonnollisella maaperällä. Sen maaperän kieltäminen ihmisiltä on sielullista tyranniaa. Mutta miksi "jokin enemmän" ikinä paljastuukin, se ei saa hämärtää tarkoitusta joka on minulle politiikan pyhin – kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.