Suuri kritiikin muilutus

Twitterissä, jossa käyn pääosan nettikeskusteluistani, olen viime aikoina päätynyt eräiden poliittisesti näennäisen "samanmielisten" ihmisten kanssa väittelyihin. Niillä on yksi omituinen yhteinen piirre. Itse edustan yleensä asioiden suhteen vaihtoehtonäkemystä, toiset osapuolet valtavirtanäkemystä. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista; vasemmistoon on aina lukeutunut sekä fundamentalismiin että kompromisseihin taipuvaista väkeä. Mutta kun olen edustanut vaihtoehtoista näkemystä, toisen osapuolen ihmettelyyn on kuulunut, etteikö näin ajatteleminen ole jotenkin oikeiston juttu tai hyödytä oikeistoa.

Koska elämää on ollut ennen Twitteriä ja 2000-lukua, tarinassa on lähdettävä liikkeelle 1990-luvulta. Vuonna 1999 nähtiin useita antikapitalistisia protesteja, mutta se tunnetuin tapahtui Seattlessa marras-joulukuun vaihteessa. Protestin kohde oli Maailman kauppajärjestö WTO, jonka huippukokous herätti kielteistä huomiota, koska sen katsottiin edustavan ja edistävän talouden globalisaatiota. Globalisaatiokriittinen liike ei välttämättä vastustanut globaalistumista sinänsä, vaan prosessin epädemokraattisuutta ja pyrkimystä globaaliin kapitalismiin. Lyhenteen WTO (World Trade Organization) katsottiin jopa tarkoittavan "World Take Over". Globalisaatiokriittisen liikkeen piiriin kuului keskenään hyvin heterogeenisiä toimijoita, kuten anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten vähemmistöjen edustajia sekä nationalisteja. Eritaustaisuudesta huolimatta protestoijat tunsivat yhteenkuuluvuutta, ja puhuttiin jopa "Seattlen kansasta". Muistaako kukaan enää?

Jo ennen Seattlen protestia oli perustettu ATTAC-liike, joka pyrki vaihtoehtoiseen globalisaatioon mukaan lukien globaalistuvien pääomavirtojen verottaminen kansalaisten hyväksi. Myös ATTACista puhuttiin alusta lähtien ihmisiä yli puoluerajojen, jopa yli poliittisten suuntien yhdistävänä liikkeenä. Suomeen ATTAC tuli 2001. Samana vuonna protestoitiin muun muassa Göteborgissa (kesäkuu) ja Genovassa (heinäkuu), mitä yhdistivät globalisaatiokriittiset ja "seattlelaiset" painotukset. Göteborgin protestit liittyivät EU:n huippukokoukseen, jossa vieraili myös USA:n presidentti George W. Bush; Genovassa protestoitiin G8-maiden eli suurten teollisuusmaiden kokouksen yhteydessä. Molemmissa kokouksissa katsottiin edistettävän epädemokraattista globalisaatiota ja globaalia kapitalismia.

Globalisaatiokriittiseen liikkeeseen kuului yhä myös nationalisteja, jotka eivät kuitenkaan pyrkineet "vaihtoehtoiseen globalisaatioon" vaan vastustivat kaikkea globaalistumista. Kun tapahtumaketju WTC-iskuista (11.9.2001) Irakin sodan syttymiseen (20.3.2003) sai vastaansa mahtavan kansalaisaktivismin, joka hyödynsi globalisaatiokriittisen liikkeen myötä syntyneitä verkostoja, länsimaiden nationalistit eivät lähteneet mukaan riveihin, sillä he syyttivät aktivisteja muslimi- ja islamismimyönteisyydestä. Tästä lähtien voidaan puhua erillisestä nationalistisesta globalisaatiokritiikistä, jonka narratiivi muodostui erilaiseksi kuin muun osan globalisaatiokriittistä liikettä: vastustettiin yhtäältä maahanmuuttoa ja islamisaatiota, toisaalta edelleen ylikansallisia toimijoita niin kulissien edessä kuin takana – EU:ta, Natoa, kansainvälisiä talous- ja rahajärjestöjä sekä Bilderberg-kokouksia.

Minua on vasemmiston puolesta hävettänyt, kuinka harvakseltaan sen piirissä varsinkin 2010-luvulla viitsitään kritisoida Bilderbergin kaltaisia supervaikuttajien salaseuramenoja. Niiden katsotaan liittyvän jotenkin nationalistien ja muiden konservatiivien näkökulmiin, ja sellaisistahan on "tietysti" syytä pysyä kaukana. Itse väitän, että kriittisissä konservatiivipiireissä tajutaan monien asioiden päälle, jotka vasemmistopiirit ovat hylänneet. Esimerkiksi lääkintäsysteemin kritiikin voisi kuvitella istuvan vasemmalle kuin nenä päähän: kun lääketeollisuus lääkitsee oireita eikä sairauden alkusyytä, se tekee paljon suuremmat voitot tekemällä ihmisistä riippuvaisia omista tuotteistaan; kun markkinoille dumpataan uuden rokotteen beta-versio, lääkeyhtiö hyötyy mutta ihmiset kärsivät. Ikävä kyllä, kun lääketeollisuutta kritisoi, saa muutoin vasemmistolaisittain ajattelevia kimppuunsa ja foliohatun leiman. 2010-luvulla myös valtamediakritiikki on alettu assosioida konservatiivioikeistoon: kun se kritisoi valtamediaa ja syyttää sitä "vihervasemmistolaiseksi" (kansainvälisesti puhutaan "liberaalivasemmistosta"), vihreät (liberaalit) ja vasemmistolaiset ovat menneet halpaan ja kääntyneet puolustamaan valtamediaa antaen näin ollen oman vahvistuksensa sille puppukäsitykselle, että valtamedia muka olisi jotenkin punavihreä.

Olin aktiivisesti mukana 2000-luvun alun kansalaisliikehdinnässä, ja väitän sen pohjalta, että kriittisyys valtamedian ja lääketeollisuuden kaltaisia toimijoita kohtaan oli ehdottomasti osa sen ajan vasemmistolaista ja punavihreää tiedostamista. Samoin muistan jo siinä vaiheessa "meidän kesken" pelätyn, että USA:n ja Naton sotilaallinen aggressio siirtyy pian islamilaisesta maailmasta Venäjää vastaan. Se, että tänä päivänä on ihan tavanomaista olla vasemmistolainen, puolustaa aina tilaisuuden tullen valtamediaa tai lääketeollisuutta, suhtautua aggressiivisesti Venäjään ja sivuuttaa maininnat Bilderberg-kokouksista parilla ylenkatsovalla heitolla salaliittoteorioista, on vaatinut pahemman luokan muilutusta. Kriittisyys, joka omasta pitkän linjan perspektiivistäni istuu paljon paremmin vasemmistolle, on ovelasti ujutettu osaksi uuskonservatiivista oikeistonarratiivia; vasemmisto on saatu kääntymään sitä vastaan, koska sama uuskonservatiivioikeisto vastustaa myös maahanmuuttoa, feminismiä ynnä muuta vasemmistolaisittain seksikästä.

Toki tähän voi heittää, että oikeisto vastustaa myös sosialismia. Silti muistutan, etteivät esimerkiksi Suomen perussuomalaiset olisi todellakaan saaneet kuuluisaa jytkyään vuonna 2011, ellei heidän silloinen poliittinen reseptinsä olisi sisältänyt enemmän kuin ripauksen sosiaalidemokratiaa. Myös ruotsidemokraattien yhteydessä on ihmetyttänyt, kuinka vasemmisto ja liberaalit näkevät puolueen hävittävän ruotsalaisen kansankodin ja konservatiivinen oikeisto katsoo sen palauttavan kansankodin ruotsalaisille. Sanamuodot ovat lähellä toisiaan, mutta nykykeskustelussa ratkaisevasti erilaiset. Ratkaisevasta erilaisuudesta huolimatta ei voi olla huomaamatta, että molemmat ryhmät näyttävät suhtautuvan kansankodin ideaan positiivisesti. Uusliberaali oikeisto – globalisaatiokriittisen liikkeen vastapuoli – ei viitsi edes näytellä sellaista. Niin kuin Suomen persujen esimerkki osoittaa, konservatiivienkin narratiivi ilmenee ajan myötä narraukseksi ja sosiaalidemokraattiset vivahteet vaihtuvat kylmään kyytiin, ei vain mamuja, vaan myös kantaväestön huono-osaisia kohtaan. Se on olennainen osa muilutusta.

Vaikka vastustan kaikkea oikeistolaisuutta, nationalistiset, konservatiiviset ja suoranaiset fasistiset ilmiöt mukaan lukien, en malta olla ilmaisematta ihailuani oikeistolaista kritiikinmuilutusprojektia kohtaan. Se on kerta kaikkiaan tehty kuin oppikirjasta. (Voi olla, että se onkin tehty oppikirjasta; todennäköisimmin projektin suuntaviivat ovat piirtyneet ajan kuluessa.) Se on vedetty alusta loppuun mahtavalla poliittisella suunnistustaidolla, mahtavalla pokerilla, juuri niin kuin itsekin haluaisin tehdä, jos olisin oikeistolainen. Tätä kirjoittaessani vasemmiston kannatus on nousussa Suomessa, mistä olen tietysti iloinen. Mutta Sipilän äärioikeistolaisen, bisnesmielisen, yksinomaan omistavaa luokkaa palvelevan kurjistamishallituksen jäljiltä vasemmiston suosio voisi olla vielä paljon suurempi. Tämän on estänyt oikeistolainen projekti, jossa uuskonservatiiveista on tehty radikaaleja, vaihtoehtoisia, mediakriittisiä toimijoita – omasta mielestään – ja vasemmistolaisista poliittisesti korrekteja valtamedian ja islamisaation kätyreitä. Se on perseestä, mutta se on ihailtavaa.

Vaikka vasemmalle voikin tipahdella vaalivoittoja, kuten Suomessa keväällä 2019, en näe muuta tietä vasemmiston pysyvään nousuun kuin kokonaisvaltaisen kriittisyyden ja vaihtoehtoisuuden palautus. On luotava vaihtoehtovasemmisto ("alt-left"), joka ei eksy puolustamaan valtavirtanäkemyksiä uuskonservatiivien niitä vastustaessa, vaan osaa tarpeen tullen myös yhtyä heidän kantoihinsa niin kuin alkuperäisessä globalisaatiokriittisessä liikkeessä tehtiin. Vasemmistohan ei sinänsä ole luonteeltaan sen enempää liberaali kuin konservatiivinen (tämä aihe vaatisi ehdottomasti oman bloggauksensa!). Mielenkiintoista on myös, että tällainen "alt-left" muistuttaisi monessa mielessä enemmän klassista vasemmistoa kuin nykyinen valtavirtavasemmisto. Uusvasemmiston ja "vanhan" vasemmiston eroista olen kirjoittanut ennenkin, muun muassa tässä luentotiivistelmässä huhtikuussa 2018.

Olen mukana vaihtoehtovasemmistossa ja suuressa kritiikin vastamuilutuksessa alusta lähtien.

Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja

Vuoden 2016 ensimmäinen blogikirjoitukseni hahmotteli uutta iloista vasemmistoa. Aluksi näyttikin siltä, että tähän suuntaan edetään. Loldiers of Odin ei jättänyt ketään kylmäksi, ja maaliskuun Joukkovoima-mielenosoitus sekä keräsi valtavan joukon ihmisiä hyvässä hengessä että esitteli banderolleissaan avoimesti kaunista sanaa ”sosialismi”. Ikävä kyllä vuoden 2017 alussa aktiivisen (nuoren) vasemmiston valtavirtaa voisi luonnehtia iloisen sijaan ahdistuneeksi ja neuroottiseksi. Suomessa, niin kuin moniaalla muuallakin, tilaus vasemmistolaiselle politiikalle on koko ajan Himalajan kokoinen, mutta nykyinen vasemmisto ei pysty vastaamaan siihen. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan vasemmistoliiton kannatus on yhä vaivaiset 8,3 prosenttia ja sijoitus parjattujen perussuomalaisten jäljessä, eikä radikaalivasemmiston pikkupuolueet sisältävän ryhmän ”muut” kannatuksessa ole tapahtunut parannusta vaan itse asiassa yhden promilleyksikön lasku.

Minusta asia on päivänselvä. Vasemmisto voi yrittää parhaansa, mutta sillä on väärät välineet. Mikä vielä pahempaa, nykyinen vasemmisto on kasvanut välineisiinsä kiinni ja saattaa hyvinkin pitää itseään (ainakin alitajuisesti) välineittensä kanssa yhtenä. Yksisilmäinen raivo uusia ja uudehkoja negatiivisina pidettyjä ilmiöitä (Donald Trump, Brexit, maahanmuuttovastaisuus ja rasismi, perussuomalaiset, Putinin Venäjä) vastaan ei vedä puoleensa vaan aiheuttaa hylkimisreaktion. Lisäksi se pystyttää muureja siihen suuntaan, mistä uusia kannattajia löytyisi parhaiten. Raivo vaatisi tilalleen sen ymmärtämistä, mistä tuonkaltaiset ilmiöt syntyvät ja saavat käyttövoimansa; yksityiskohtaisten asioiden ymmärtäminen taas vaatii kokonaisuuksien ymmärtämistä ja tämä viime kädessä koulutusta, opiskelua, sivistyksen kartuttamista. Nyt sohitaan vähän miten sattuu. Eikä jälki yleensä ole kaunista, niin kuin voi arvata, ellei lähtökohtana satu olemaan Jackson Pollockin kuvataide.

Kuvittelen seuraavassa vanhasta täysin riippumattoman uuden vasemmiston ilman henkilö- ja järjestöhistoriallista painolastia. Tällaista vasemmistoa ei tietenkään ikinä synny, mikäli kannamme ennakkoluulomme, päähänpinttymämme ja ”hyvän tavan” mukaiset käytäntömme mukaan toimintaan.

a) Vaihtoehtoinen vasemmisto olisi aktiivinen eikä reaktiivinen. Sen ”aktiivisuus” ei olisi sitä, että kimmastutaan ja vastustetaan tapahtuvaa politiikkaa, vaan oman uuden hyvän rakentamista yhdessä. Ylläpitäisimme omaa diskurssia, omaa mediaa, omaa vaihtoehtokulttuuria ja viime kädessä omaa arvoperustaa; järjestäisimme omia tilaisuuksia ja tapahtumia korruptoimatta niitä valtavirtajulkisuuteen; loisimme rinnakkaisvaltaa, rinnakkaisjärjestelmää ja rinnakkaisyhteiskuntaa. Tämänhetkiseen valtavirtaan korruptoitunut ajattelutapa voi nähdä edellisen ajautumisena marginaaliin, mutta toisaalta: kaikki tuo oli totta niinä aikoina, kun vasemmistolla ja sosialistisilla ajatuksilla oli oikeasti laaja kannatus.

b) Vaihtoehtoinen vasemmisto opettaisi, kouluttaisi, kasvattaisi, tutkisi, laatisi analyysien lisäksi synteesiä. Tarvitsisimme lisää luentokursseja, teemailtoja, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Ilman ”opi perusasiat” -lähtökohtaa ei kenenkään pitäisi edetä edes vaaliehdokkaaksi. Tarvitsisimme oman tutkimuslaitoksen ja omia tutkimustuloksia, jotka auttaisivat oman median ja opetustehtävän kautta jokaisen vasemmistosta kiinnostuneen ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa elämme, miksi näin on ja mitä meidän täytyy tehdä luodaksemme paremman yhteiskunnan ja maailman.

c) Vaihtoehtoinen vasemmisto ei rakentaisi itselleen ”tiedämme ja olemme oikeassa” -henkistä norsunluutornia, vaan pysyisi nöyränä katujen, puistojen, lähiöiden ja korpimetsien kansan äänille. Tutkimus, opetus ja oma media auttaisivat ylläpitämään oman diskurssin ja omat periaatteet ympäristössä, jossa kansalaisen suusta voi ensimmäisenä lipsahtaa jokin valta- tai huuhaamedian levittämä latteus. Syyllistämisen, tyhmäksi haukkumisen ja muurien pystyttämisen sijaan meidän täytyisi ojentaa kätemme, uusin lehti ja kutsu luennolle tai puhetilaisuuteen, ja dialogin täytyisi rakentaa siltoja provosoinnin ja polarisoinnin sijaan. Suora palaute mökin Marjalta, A-rapun Arskalta ja skeittari-Hämikseltä pitäisi meidät ajan tasalla siitä, millaisia ajatuksia ihmisten päässä liikkuu – eikä vain siitä, miten asiat ovat, vaan myös siitä, kuinka asioiden pitäisi olla.

d) Vaihtoehtoisella vasemmistolla tosiaan olisi näkemys hyvästä yhteiskunnasta. Se yhtäältä pyrkisi siihen poliittisella kentällä ja toisaalta rakentaisi sitä poliittisen kentän ulkopuolella. Se viis veisaisi siitä, mitkä ovat sen inhorealistiset mahdollisuudet, vaan sivuuttaisi sumeilematta päivänpolitiikan latteimmat kysymyksenasettelut ja loisi täydellä kapasiteetilla perustaa uudelle paremmalle maailmalle.

e) Vaihtoehtoinen vasemmisto keskittyisi mahdollisuuksiin, ei uhkiin, ja levittäisi positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Positiivisuus ei tarkoita valtajärjestelmän ja -politiikan hyväksyntää. Jos valtapolitiikka on negatiivista, se voidaan yhtä lailla ja itse asiassa pysyvämmin voittaa positiivisuudella kuin vastanegatiivisuudella. Meidän ei kuulu märehtiä kielteisiä tekijöitä ja väännellä veitsiä haavoissamme, vaan kaivaa määrätietoisesti leveämmäksi jokaista tunnelia, jonka päässä häämöttää valoa. Emme ansaitse pahan meissä aiheuttamaa lamaannusta ja epätoivoa, vaan hyvän mahdollisuuden meissä synnyttämää innostusta ja toivoa. Se vie meitä paremmin eteenpäin.

f) Todellakin, vaihtoehtoisen vasemmiston toiminta pyrkisi rakentamaan HYVÄÄ. Mitä hyötyä on rakenne- ja järjestelmätasoisesta muutoksesta, paremmista vallanpitäjistä tai vaikka täydestä vallattomuudesta, jos ihmiset ovat yhä katkeria, pelokkaita, vihaisia ja väkivaltaisia? Meidän täytyisi hyväksyä vanhastaan sekä vasemmistolaisissa että kristillisissä maailmanparannuspiireissä viljelty kaunis lähtökohta: toinen ihminen on ystävä. Meidän täytyisi ojentaa kätemme – eikä vain c-kohdassa esitettynä kutsuna mukaan vasemmistolaiseen toimintaan, vaan myös ystävänä ja ihmisenä toiselle ihmiselle. Taluttaisimme, avaisimme ovia, hymyilisimme ja katsoisimme silmiin. Levittäisimme sitä vihapuheen ja katkeruuden keskellä joskus unohtuvaa todellisuutta, että ihminen on ihmisen paras ystävä ja ihmiselle ihminen. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle” (Tommy Tabermann). Ja kun kaikkialla maailmassa asuu ihmisiä, ei muslimiakaan hurahdettaisi kohtelemaan ”vieraan uskonnon sotilaana” vaan mahdollisena ystävänä. Yhteiskunnallinen vallankumous on tarpeellinen, elonkehän kannalta jopa välttämätön, mutta suurin ja todellisin vallankumous on rakkaus.

g) Näin ollen vaihtoehtoinen vasemmisto olisi myös täysin väkivallaton ja ehdottomasti väkivaltaa vastaan. Hyvä ei koskaan rakennu väkivaltaiselle perustalle. Kukaan ei enää pääsisi vikisemään ”vasemmiston väkivallasta”, kun vasemmisto sekä julistautuisi väkivallattomaksi että samastuisi väkivallattomuuteen. Anarkismille tyypillinen ilkivalta ei ole sinänsä väkivaltaa, mutta silti me kaikki tiedämme, ettei naamiojengi käännä toista poskea jos heitä provosoidaan. Uusi vaihtoehtovasemmisto kieltäytyisi yhteenotoista aina, kun se on mahdollista. Jos oikeisto marssii itsenäisyyspäivänä, vasemmiston ei pidä marssia – ainakaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos rakennamme hyvää, meidän on vähennettävä uhan tunnetta yhteiskunnassa, ei lisättävä sitä; vaikka pintapuolisesti tuntuisi hyvältä idealta panna kova kovaa vastaan, on paljon parempi tarjota pehmeää. Vakavampi väkivallan ulottuvuus on tietysti sota ja sotakoneistot. Niitä vaihtoehtoinen vasemmisto vastustaisi aina ja kaikkialla. Sotatoimet eivät näyttäisi enää hyväksyttävältä ratkaisulta yhteenkään kriisiin tai ”diktatuurin” olemassaoloon jossakin meille tuntemattomassa maassa, ja Naton kaltaisten sotaorganisaatioiden vastustus olisi yhtä luonnollista kuin pissalla käyminen. Sota ja väkivalta jäisivät yksinomaan oikeiston syntilistalle, ja voisimme sumeilematta pestä kätemme niistä.

h) Vaikka edelliset kohdat tarjoavat moraalista ylemmyyttä valmiina lautasella, ei vaihtoehtovasemmistolaisuus olisi vain moraalista vaan myös luokkakantaista. Tästä kirjoitin jo marraskuussa. Vaihtoehtoinen vasemmisto ymmärtäisi, etteivät moraaliset tekijät anna syytä kääntyä työväenluokkaa vastaan missään tilanteessa, vaan työväenluokkaan on samastuttava, pidettävä omana ja opetettava ymmärtämään etunsa ja mahdollisuutensa. Oppi auttaisi työväenluokkaisia ihmisiä myös oivaltamaan, että tietyt ihmisryhmät, joita vastaan huuhaa- ja vähän valtamediakin heitä käännyttävät, ovat heidän kaikkein heikoimpia ”luokkatovereitaan”.

i) Väkivallan lisäksi ehdotonta kieltäytymistä tarvittaisiin muissakin yhteyksissä. Mieltäkin voidaan osoittaa, mutta vasemmistolaisen ”taistelun” toimivin muoto on aina ollut lakko. Elleivät käden ojentaminen toiselle ja ihmisen kohtaaminen ystävänä tasoita luokkaristiriitoja, ne voivat auttaa luokkakantaista solidaarisuutta luomaan suotuisammat olosuhteet yleislakolle. Yleislakkopäivänä vaihtoehtoinen vasemmisto voisi lähteä kaduille näyttämään joukkovoimaansa, mutta toisaalta myös puistoon piknikille tai luistelemaan. Ei taistelun aina tarvitse olla taistelua; saman ajan ja energian voi käyttää yhteisen hyvän suoraan rakentamiseen – kieltäytyminen tänä päivänä palkkatyöstä mahdollistaa kaiken tämän hyvän ja kauniin, yhdessäolon ja kohtaamisen. Vaihtoehtovasemmisto opettaisi myös ylipäänsä kieltäytymään sosiaalisesti tai eettisesti ongelmallisista työtehtävistä, huveista ja (näennäis)velvollisuuksista. Fossiili- ja ydinsähköyhtiön puhelinmyyjäksi? Mieluummin työttömyys ja karenssi – ystävät auttavat hädässä. Sotaa lietsova iltapäivälehti, TV:n piilofasistinen laihdutusohjelma? Boikottiin. Emmekä aina tarvitse sitä viimeisintä kommunikoimisvälinettäkään; kommunikaatio itsessään riittää. Ja kulutus vähenee... ja maailma pelastuu...

j) Kyllä, ympäristö ja elonkehä olisivat myös tärkeitä vaihtoehtoiselle vasemmistolle. Mutta kaikenlaisen yksilötasoisen syyllistämisen sijaan tähdättäisiin järjestelmätasoiseen (sosialistiseen) muutokseen, mikä mahdollistaisi ympäristöpolitiikan pistämisen kunnolla uusiksi. Nykyään ihmisten ympäristöhenkisyyttä jarruttaa syvään iskostettu ajatus, ettemme oikeasti voi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutokselle enää yhtään mitään. Mutta kun oivaltaisimme, että voimme tehdä kaiken mahdollisen laittamalla kapitalistit kuriin, ei ilmastodenialismin kaltaisille hölmöilyillekään olisi entisenlaista tilausta.

k) Vaikka ympäristö, rauha ja ihmisoikeudet ovatkin tärkeitä asioita, kaikkein tärkeintä vaihtoehtoiselle vasemmistolle on olla vasemmisto – ei liberaali tai vihreä puolue. Tämä tarkoittaa, että oikeistoherrojen kanssa ei lähdetä marjaan ja piste. Jos poliittisessa kysymyksessä ovat vastakkain konservatiivinen oikeisto yhdellä ja uusliberalistinen oikeisto toisella puolella, vasemmiston ei ole lähdettävä jommankumman tueksi vaan jätettävä oikeistolaiset setvimään välinsä keskenään. Vaihtoehtovasemmisto ei lähtisi minkäänlaisen oikeiston keppihevoseksi. Yksilönvapaudet ja muut ”länsimaiset” lempiasiat eivät myöskään syrjäyttäisi sitä peruslähtökohtaa, että vaihtoehtoinen vasemmisto tähtäisi porvariston luokkavallan, sorron ja riiston hävittämiseen ja sen myötä hyvään sosialistiseen yhteiskuntaan. Mitä sitä turhia kursailemaan tavoitteissa – mikä sen parempi elämäntarkoitus kuin parempi huominen, uusi aamu, ihmiskunnan herääminen ja maailmanrakkaus!

l) Olen ennenkin sanonut, että vasemmistolaisen poliittisen puolueen täytyisi olla niin hyvä, että anarkistitkin kannattavat sitä. Vaikka anarkojengiä tuskin saa äänestämään ainakaan ensi tilassa, he voisivat siirtyä vasemmistolle haitallisesta ”älä äänestä” -propagandastaan kohti ”jos kerran äänestät, niin äänestä vaihtoehtoista vasemmistoa” -asennetta. Joka tapauksessa vaihtoehtoisen vasemmistopuolueen täytyisi julistaa periaatteenaan pyrkivänsä tekemään sekä itsensä että kaikki muutkin poliittiset puolueet tarpeettomiksi.