Kapitalismia vai sosialismia kirjastossa?

Pirkanmaan verkkokirjaston ongelmista olen ennenkin kirjoittanut esimerkinomaisesti. Lyhyt kertaus: viime syksynä Piki-kirjastoissa otettiin käyttöön uusi verkkokirjastopalvelu, joka osoittautui keskeneräiseksi ja sisälsi alusta lähtien paljon virheitä ja puutteita. Nyt uusi järjestelmä on ollut pian vuoden käytössä, ja yhä riittää sekä puutteita että toimintavirheitä. Henkilökunta on turhautuneena pommittanut järjestelmäntoimittaja Axiellia negatiivisella palautteella, mihin firma on vastannut lupailemalla parannuksia, joita on tihkunut kiduttavan hitaasti, jos lainkaan. Uuden verkkokirjaston ongelma on, että siitä löytyy paljon näennäisiä parannuksia (käytännössä tarpeettomia oheistoimintoja), kun varsinaiset perustoiminnot toimivat entistä huonommin tai mutkikkaammin ja joitakin (kuten uutuushaku) on poistettu kokonaan.

Lähetin kirjastolle palautetta, jossa ehdotin jälleen uutta, selkeyttävää verkkokirjastouudistusta, jonka toteuttaisi Axiellin tai muun firman sijaan kirjaston itse palkkaama(t) ohjelmoija(t). Kuten arvata saattaa, kirjasto ei vastannut ehdotukseeni myöntävästi vaan lupaili (joskin ongelmat myöntäen), että kyllä se uutuushaku vielä ensi vuonna tulee ja muutenkin parannuksia on Axiellilta tiedossa. Tämä vihjaa, että järjestelmäntoimittajaan, joka harjoittaa bisnestä eikä palvelua, ainakin teoriassa luotetaan. Tosin henkilökunta on ollut järjestelmäongelmien suhteen niin helisemässä, että "pakkohan meidän on uskoa että se tästä vielä paranee, muuten..." Muuten mitä?

Tosiasia tietysti on, että verkkokirjasto voi vielä parantua. Harmi sinänsä, että erityisesti musiikkiaineiston kohdalla töppäys on jo tapahtunut. Kirjasto pystyi yllättävän pitkään tarjoamaan toimivan vaihtoehdon musiikin laittomalle lataamiselle netistä. Kun äänilevyjen hinnat ovat mitä ovat, köyhällä ei ole varaa ostaa niitä ainakaan uusina, mutta kirjaston kautta oli mahdollista saada kuunneltavaksi (ja sopivalta osin kopioitavaksi) laaja valikoima sekä uutta että vanhaa musiikkia. Uutuudet löytyivät uutuushausta verkkokirjastossa, ja niitä saattoi yhdellä eurolla varata noudettavaksi omasta lähikirjastosta. Nykyään asiakkailla ei ole hajuakaan, mitä uutta kirjastoon on tulossa. Paitsi, ettei uutuushaku toimi, on moni muukin asia verkkokirjastossa klikannut ja muun muassa minulla on ollut lainassa asti cd-levyjä, joita ei löydy järjestelmästä ollenkaan. Vielä alkuvuonna 2010 julkaistusta Jimi Hendrixin postuumialbumista Valleys of Neptune oli kolmisenkymmentä varausta, mutta nykyään listalevyjä löytyy kirjaston uutuuspöydältä, mikä osoittaa että ihmiset ovat musiikkikirjaston suhteen luovuttaneet. Positiivisesti ajatellen tästä seuraa, että halukkaat saavat levynsä lainaan entistä nopeammin, vaan eipäs: verkkokirjastovaikeudet ovat syöneet resursseja niin pahasti hankinnasta, että uutuuksia on saapunut taloon paljon entistä hitaammin.

Kun äänilevyjä ei kirjastosta lainata niin kuin ennen, seuraus on päivänselvä: niitä ei hankita kirjastoon niin kuin ennen. Palvelut huononevat, ja pian koko musiikkikirjasto on historiaa. Musiikin laiton lataaminen netistä on tietysti musiikkiyrittäjien ja poliittisten päättäjien hampaissa, ja rangaistukset tästä suunnattomasta rikoksesta ovat olleet huolestuttavan liioiteltuja. Jos musiikkia ei saa enää ilmaiseksi netistä eikä kirjastosta, musiikkialan bisneksen oletetaan hyötyvän. Kirjojen lainaaminen kirjastosta on vielä niin vankalla perustalla, ettei kirjastojen olemassaolo sinänsä ole vielä uhanalainen, mutta varmaan verkkokirjasto-ongelmat ja uutuushankinnan hitaus ainakin teoriassa vähän hyödyttävät kirjakauppaa. Samoin hyötyy sorron ja riiston yhteiskuntajärjestelmä: ihmisistä tulee varallisuutensa perusteella ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia. Saadakseen luettavaa ja kuunneltavaa on tienattava rahaa, sitä saa palkkatyöstä, joten aina vain harvemmista työpaikoista kilpaillaan kynsin ja hampain. Työntekijöiden solidaarisuudesta toisilleen ei ole enää tietoakaan, mutta työnantajille ollaan kiitollisia. Tämä miellyttää työnantajia, koko bisnestä sekä kapitalismia ja sen poliittisia vartijoita.

Olen tavannut ajatella perinteisen kirjastolaitoksen olevan paras esimerkki siitä, että sosialismi toimii. Kirjat, lehdet ja tallenteet ovat kirjaston (eli yhteiskunnan) omaisuutta, ne ovat kaikkien asiakkaiden ulottuvilla, asiakkaita riittää ja useimmat ovat tyytyväisiä. Joitakin vuosia sitten yritettiin virittää keskustelua kirjastopalvelujen maksullistamisesta, mutta toistaiseksi se ei innosta suomalaisia. Kapitalismi on kuitenkin hiipinyt kirjastoihin takaovesta. Verkkokirjastopalvelut teetetään ulkopuolisella bisnestä tekevällä firmalla, tässä tapauksessa Axiellilla. Vielä merkittävämpää on, että kirjastot eivät itse hanki materiaaliaan sopiviksi katsomistaan paikoista, vaan sen toimittaa niille kapitalistinen bisnesyritys BTJ Finland. Suomen Kirjastoseura perusti Kirjastopalvelu-nimisen yrityksen jo vuonna 1961, mutta sen kaappasi ruotsalainen BTJ Group -konserni vuonna 1995 ja nykyisellään kirjastoseuran omistus on 20 prosenttia yhtiön osakkeista. Vaikkei kirjasto itsessään ole vielä liikelaitos, sen toiminta perustuu hyvin isolta osin kahden ulkomaalaisperäisen liikeyrityksen varaan (Axiell on käsittääkseni myös ruotsalaista alkuperää). Nykyisenä vuokratyön aikakautena ei ole täysin mahdoton ajatus, että työntekijöitäkin välittäisi kirjastoon kapitalistinen liikeyritys.

Ehdotukseni kirjaston itse palkkaamasta verkkokirjasto-ohjelmoijasta on edellistä taustaa vasten poliittisesti radikaali ajatus. Se edustaisi riemukasta paluuta sosialismiin, koska kirjastot ovat yhä kunnallisia palveluja. Se olisi pehmeä isku vasten kovan bisneksen kasvoja ja osoitus siitä, ettei kapitalismin voittokulku ole niin vääjäämätöntä kuin yhä useammat ajattelevat. Sen ohella voitaisiin yhä yleisemmin irtautua tapauskohtaisesti BTJ:n aineistotoimituksista. Näin voisi kehittyä käytäntö, jossa kirjaston riippuvuus bisnesfirmoista lakkaa ja suomalaisen yhteiskunnan ohella voittajia ovat, kuten Pirkanmaan verkkokirjaston esimerkki osoittaa, yksittäiset kirjaston palveluja käyttävät ihmiset.

Sivistysyhteiskunta 2.0

Totean aluksi faktat. Yliopistot, kirjastolaitos ja Yleisradio on ajettu kukin omanlaiseensa kriisiin. Koulujärjestelmä kerää kehuja maailmalta, vaikka on luisumassa samaan kriisipuuroon. Hallitsevan aseman kaapannut kaupallinen media on häpeämättömän disinformatiivinen. Työelämänkin on todettu sujuvan paremmin, kun tekee töitä eikä ajattele. Nettifoorumeilla levitetään pelkoon, vihaan ja muihin alkukantaisiin tunteisiin vetoavaa populistista propagandaa.

Sivistysyhteiskunta ei ole pätenyt argumenttina enää pitkään aikaan. Se on reliikkikäsite kuten 'oikeusvaltio'; saa nähdä, tuleeko 'hyvinvointivaltiosta' joskus vastaava muinaismuisto. Osittain tämä johtuu siitä, että suomalaisen yhteiskunnan sivistyneisyyttä pidetään itsestäänselvyytenä (niin pidetään oikeuttakin, joka on yhtä lailla hukkateillä). Lisäksi 'sivistys' soinnahtaa vanhanaikaiselta ja sijoittunee mielikuvissa jonnekin siveellisyyden ja sivilisaation väliin. Edelleen, viime vuosien kulttuurissa on ollut muodikasta olla tyhmä. "Aivot narikkaan" on aikamme mahtilauseita siinä missä "rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy" tai vaihtoehtoisesti "maahanmuuttajat elää sosiaalituella ja vie meidän työpaikat".

Kuka hyötyy sivistyksen alennustilasta? Ja miksi? Eikö luulisi olevan kaikkien etu, että kansalaiset tietävät ja ymmärtävät asioita mahdollisimman laajasti? Niinhän sitä luulisi. Ensiksikin sivistyksen aallonpohjasta hyötyvät ne, jotka alasajavat sivistysyhteiskuntaa. Heidän ei tarvitse propagoida asiaansa, sillä vasta-argumentteja ei juuri kuulu ja ne vähätkin ovat joko vanhanaikaisia tai tyhmiä. Kansa saa mitä haluaa: valmiiksi viipaloitua leipää, kaupalliset sirkushuvit ja äänioikeuden nettifoorumeilla. Ja tietysti tyhmä kansa ymmärtää, että sivistysinstituutioiden alasajossa säästetään rahaa. Mihin tarkoitukseen, se jätetään avoimeksi.

Sivistyksen alasajosta hyötyvät siis vallanpitäjät, kukin omalla tavallaan. Kun koulu ei opeta, kirjasto ei palvele, Yleisradio tarjoaa massaviihdettä, julkkikset tunkevat vastaan joka lööpistä, populistit propagoivat nettifoorumeilla eikä yliopistossa ole opetusta vaan enintään kirjatenttejä, voi tyhmyyden ohella voittajaksi julistautua kaupallisuus. Kasvoton myyntikoneisto sanelee, mitä ostetaan ja kulutetaan, mitä medioita seurataan ja miten, mitä luetaan, mitä musiikkia kuunnellaan, mitä harrastetaan ja miksi, miten suhtaudutaan itseen, elämään ja maailmaan. Annetaan vaihtoehtoja, jotka ovat toistensa kaltaisia, mutta jotka antavat vaikutelman, että yksilö päättää itse valinnoistaan. Kapina massakulttuuria vastaan synnyttää vastakulttuurin, jossa ovat heti apajilla samat myyntimiehet. Vain sivistyksen luoma tiedostaminen voi vapauttaa tästä vankilasta, mutta nythän sitä ei ole tarjolla. Se ei myy.

Yhteiskunnallisella tasolla sivistymättömyys hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kun Marx tuo korkeintaan mieleen hupsut elokuvaveljekset, luokkavihollinen tarkoittaa peruskoulun rinnakkaisluokkalaista ja työväen puolue on kokoomus, porvari on turvassa ja nukkuu hyvin. Yhteiskuntarauhaa häiritsee enintään populistien möykkääminen maahanmuuttajia tai vasemmistovihreitä vastaan, mutta sekin lopulta tuudittaa turvalliseen uneen: nythän yhteiskunnan katkeroituneet riitelevät keskenään eivätkä yhdessä vallanpitäjiä vastaan, mikä olisikin vanhanaikaista. Ja raha sen kun virtaa.

No niin. Niille, joilla on vielä sivistyksen rippeitä tallella, edelliset kolme kappaletta riittänevät perusteiksi, miksi köyhälistön ja sivistyneistön etu on nyt yhteinen ja poliittisen vasemmiston täytyy EHDOTTOMASTI pyrkiä pelastamaan sivistysinstituutiot. Ne eivät ole yhteiskunnan muuttamisen ratkaisu, mutta niissä on sen ratkaisu. Epämuodikas sivistysyhteiskunnan idea on pelkäämättä nostettava pöydälle kuin komerossa nälässä pidetty kissa. Jos tämä sukupolvi ei tee vallankumousta, annetaan seuraavalle sukupolvelle tieto vallankumouksesta ja sen tekemisen välineistä.

Lisäsivistys voi myös auttaa ymmärtämään, mikä kaikki tässä kehutussa yhteiskunnassa on täysin rempallaan, miksi on, ja miksi sitä kuitenkin kehutaan. Opitaan tiedostamaan, mitä kätkeytyy korulauseiden, iskulauseiden, mainoslauseiden taakse, miksi voidaan hyvin ja miksi pahoin, ja millä kaikilla keinoilla asioille voi tehdä jotain. "Mene kouluun, koditon", sanoi Bertolt Brecht, mutta nykyään on vaara, että koulussa oppii vain pehmoisia puolivillaisuuksia ja keskenkasvuista sosiaalisuutta. Sivistämällä itseään oppii, mistä tämä johtuu, miksi kodittoman kouluunmenoa on ylipäänsä pidetty tärkeänä – ja mitä kaikkea sivistys, sivistysyhteiskunnasta puhumattakaan, tekee mahdolliseksi meistä jokaiselle.