tiistai 17. lokakuuta 2017

Miksi en osallistu vihamarssiin

Lauantaina 21. lokakuuta 2017 Tampereella järjestetään mielenosoitus teemalla Koko Tampere vihaa natseja. Se vastustaa mielenosoitusta, jonka uusnatsistinen Pohjoismainen vastarintaliike on ilmoittanut järjestävänsä samana päivänä. "Älä anna natsien ottaa haltuun Tampereen katuja", slogan vaatii. Minuakin on houkuteltu mukaan vihaamaan natseja. Miksi en mene?

Täytyy myöntää, että olen pyöritellyt tavattoman pitkään peukaloitani tämän tekstin kirjoittamisen suhteen. Asia on niin ikävä. Totta kai vastustan natseja ja PVL:ää (natsismista puhumattakaan); totta kai ajatus natseista kotikaupunkini kaduilla ahdistaa. Ja totta kai vihata-verbi kalskahtaa kamalalta sellaiselle ihmiselle, jolle rakkaus on pyhä asia ja ylin arvo. Viime aikoina on ollut muotia sanoa, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan rakkaudettomuus. Mutta vihan tunne pysyy vastakkaisena rakkauden tunteelle. Edelleen, totta kai avautuminen edellä mainitusta näkökulmasta sosiaalisessa mediassa provosoi joitakin pölvästejä väittämään, että näin ollen minulla täytyy olla natsisympatioita. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan", kuuluu sanoma yhtäällä ja toisaalla.

Mutta onko kaikki kiinni yhdestä sanasta? Itse pidän natsien pahimpana syntinä nimenomaan vihan levittämistä. Jos mekin vihaamme, olemmeko lopulta sen parempia? Ja silti on aika perusteltua väittää yhteen sanaan takertumista hieman perusteettomaksi. Jos asia on hyvä, se ei saa olla huonosta sananmuotoilusta kiinni. Nyt päädytään vielä ikävämpään seikkaan: niin veemäistä kuin uusnatsien mielenilmaisu Tampereella onkin, en pidä myöskään vastamielenosoituksen kadunvaltausta muistuttavasta luonteesta. Se tuo mieleen katutappelut ja ihan klassiset jengirähinät: nämä kadut kuuluvat meidän jengille, eivät tuolle toiselle jengille, joka kaiken lisäksi haluaa hävittää meidän suojeluksessamme olevan jengin koko kaupungista. Näillä jengeillä on ideologinen luonne, mutta kun asetelmaa vertaa 1970–80-luvun vaihteen rähinöihin punkkareiden ja diinareiden/teddyjen välillä, tulee mieleen ilmaus "veteen piirretty viiva". Ja samalla koko mielenosoitus – vastamielenilmaus -asetelma katujen haltuunottoineen alkaa tuntua keskenkasvuiselta touhulta.

Tampereella on onneksi tiedossa myös eteenpäinvievää mielenilmaustoimintaa. YK:n päivänä 24.10. järjestetään tapahtuma otsikolla Rauhaa, ei rähinää. Sen järjestävät yhteistyössä Pirkanmaan Rauhanpuolustajat ja Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat. Mielenilmaus kommentoi aiheellisesti sekä sotilaallista kilpavarustelua, Suomen kieltäytymistä YK:n ydinasekieltosopimuksen allekirjoituksesta että äärioikeistolaisuutta. Tällaiseen tapahtumaan osallistun mielelläni. Seurakuntien mukanaolo kuulostaa varmasti tiukimmille jengiläisille joltakin epäilyttävältä tolkunihmisyydeltä, mutta Rauhanpuolustajien mukanaolo tuo tuulahduksen radikalismia – takavuosikymmeninä tämä kombo olisi ollut epätodennäköisimmästä päästä. Tarkemmin ajatellen on ilmiselvää, että ideologisten jengien synty saa muissa olosuhteissa yllättävät ihmisryhmät löytämään toisensa muodostamaan jälleen uutta "ääripäätä", jonka vihaton ja ehdottoman väkivallaton sanoma on loppujen lopuksi kaikkein radikaalein. Se on myös kaikkein vasemmistolaisin: väkivalta on vahvimman oikeutta ja vahvimman oikeus on aina oikeistolainen lähtökohta. En väitä, että vihamarssiin osallistuminen on väkivallan hyväksymistä; mutta vaikkei kaikki viha johda väkivaltaan, kaiken väkivallan taustalla on vihaa.

Silti edelleen: natsismin vastustaminen on hyvä ja tarpeellinen asia. En tuomitse heitä, jotka vihamarssiin osallistuvat – kunhan perustelen, miksi tapahtuma ei ole itselleni läheinen. Kirjoitin aiemmin, että jos vastustetaan rasismia, olen mukana, jos taas rasisteja, en ole. Suoranaiset natsit eivät ansaitse minultakaan armoa, mutta huom.: 1) natsit eivät uskaltaisi marssia edes Lapualla, ellei Suomessa istuisi oikeistolainen hallitus, jonka myötä poliisitkin uskaltavat käyttäytyä entistä avoimemmin vasemmistovastaisesti. Oikeistohallitusta vastustan joka käänteessä. 2) Niin ikään natsit eivät uskaltaisi marssia edes Naantalissa, ellei heillä olisi ideologisen selustan varmistajina laajempia "Rajat kiinni" -porukoita. Niillä voi nimenomaan sanoa olevan natsisympatioita. Ja vaikka anarkomarkot mitä tykkäisivät väittää, on rajatkiinniporukoissa mukana myös aika tavallista työväenluokkaa sieltä vanhoillisimmasta päästä. Minunlaiseni, keskiluokasta pudonneet prekaarit, työttömät ja opiskelijat ovat heidän silmissään ylempää yhteiskuntaluokkaa, eliittiä ja vasemmistolaisina tietysti osoitus siitä, että vasemmisto on hylännyt työväenluokan ja takertunut eliittiin. Uutta vuoden 1918 [irvikuvan] kaltaista asetelmaa on hölmöä ajatella tällaisten ryhmien välille: köyhä kääntyisi köyhää vastaan, rikkaat nauraisivat linnoissaan.

Näin ollen uskon vastustavani natsismia paljon vihamarssiin osallistumista paremmin, kun vastustan oikeistohallitusta, oikeistohegemoniaa sekä köyhien ja sorrettujen (ehkä itsetarkoituksellista) käännyttämistä toisiaan vastaan. Sen sijaan kannatan ihmisten kohtaamista ihmisinä, rauhaa ja rakkautta. Vihamarssilla on tietysti pointtinsa – ilmaiseminen PVL:n aktiiveille juuri 21. lokakuuta, ettei natsismi ole tervetullut Tampereen kaduille. Oma käytökseni tähtää enemmänkin siihen, että mikäli uusnatsijengi tosiaan marssii Tampereella 21.10., niin ei koskaan enää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti