Vasemmistolaisena minusta on sekä ärsyttävää että hävettävää, kun radikaalioikeisto on ominut "vastarinnan" ja "vapautuksen" käsitteet. Ärsyttävää se on siksi, että radikalisoituneiden konservatiivien (!) vastarinta vallitsevaa uusliberalismia vastaan on oikeiston näennäiskapinaa oikeistoa vastaan, josta todellinen vastavoima on ulkoistettu, joka johtaa enintään ojasta allikkoon ja joka ei vapauta ketään. Samalla minua hävettää, että vasemmisto on oikeasti antanut siepata termit, jotka sille oikeasti kuuluvat. Yhteiskuntamme on uusliberalistien – siis oikeistolaisten – käsissä, eikä vasemmisto ole osannut virittää sitä vastaan kunnon vastarintaa ja vapautusliikettä. Niinpä apajille on törmännyt radikaalivanhoillinen oikeisto, johon vieläpä sisältyy selkeä fasistiblokki.
Nyt pitäisi avoimesti tunnustaa, että radikaalioikeisto on voittanut (radikaalin) vasemmiston propagandataistelussa. Onko häpeällisempää kuin se, että fasistit ja kansallissosialistit agitoivat ja propagoivat uskottavammin kuin kommarit ja sosialistit? Mutta näin on päässyt käymään. Jos joku vasemmistoradikaali vielä kuvittelee, että nykyisessä aateympäristössä on jotain suojeltavaa ja puolustettavaa, pyydän häntä ystävällisesti avaamaan silmänsä. Uusliberalistinen oikeisto hallitsee ylätasoa ja radikaalivanhoillisella oikeistolla on tuhti ote alatasosta. Tämä on oikeistoyhteiskunta, ja se pitäisi avoimesti myöntää. Täytyy tunnustaa tappio. Kun teemme sen, olemme siitä lähtien yhtä kuin sorretut ja alistetut, eikä kukaan muu kuin me voi enää kuvitella edustavansa "vastarintaa" ja "vapautusta". Samalla saatamme häpeään sen kynnettömän vasemmistolinjan, joka on antanut näin tapahtua. Emme ole paavoarhinmäkiä, lianderssoneja tai dankoivulaaksoja, vaan olemme vallankumouksellisia. Ja pieni lisäys & muistutus: mikään ei ole niin poliittisesti epäkorrektia kuin aito vallankumouksellisuus.
1990-luvulla, kun tutustuin vasemmistonuoriin, halusin kertoa heille vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen idean turmiollisesta puuttumisesta vassarinuorten retoriikassa. Vastineeksi sain kuulla, että kokoomusnuoretkin puhuvat vallankumouksesta. On totta, että ennen 1980-luvun loppupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa oli havaittavissa jonkinlainen vasemmistohegemonia, mutta 1990-luvun puoliväliin mennessä se oli jo täysin tuhottu. Olimme nähneet muun muassa Suomen muiluttamisen EU:n jäseneksi täysin suurpääoman sanelemana. Sitä tuki oikeistolainen valtamedia, kärjessä Helsingin Sanomat. Umpikiero äärioikeisto (mitä kokoomusnuoret edustavat paljon sananmukaisemmin kuin Suomen Sisu ja Timo "Pakkoselibaatti" Hännikäinen) antoi kuitenkin ymmärtää, että ysäri-Suomi oli yhä vasemmalle kallellaan, ja siksi tarvittiin oikeistolainen vallankumous. Kuten tiedämme, he tekivät sen – kumosivat ennestään oikeistolaisen vallan vielä oikeistolaisemmalla. Jyrki Katainen (s. 1971) ja Alexander Stubb (s. 1968) ovat juuri tuon ajan kokoomusnuoria. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien kokkareiden ei ole tarvinnut enää höpistä muutospyrkimyksistä: he ovat olleet yksiselitteisesti vallassa.
Vuodesta 2007 alkaen on Suomessa muutospyrkimysten äänitorvena ollut uusi ryhmä. Ei vieläkään vasemmisto, vaikka yhteiskunnan oikeistolaisuudesta pitäisi niin päätellä. Sen sijaan torvea on toitottanut konservatiivinen oikeisto – perussuomalaisista fasisteihin. He ovat yllyttäneet suomalaisia "vastarintaan" ja vaatineet "vapautusta". Jälleen on levitetty umpikieroa propagandaa, että nyky-Suomi on yhä vasemmalle kallellaan. Vastarinta ja vapautus on suunnattu enemmän "vihervasemmistoa" kuin vallassa olevia uusliberaaleja vastaan. Järjetöntä, mutta minkäs teet. Vallanpitäjille tämä kyllä sopii, sillä ainoa taho, joka heille on oikeasti uhka, löytyy vasemmalta. 1980-luvun (!) jälkeisessä Suomessa tätä ainoaa uhkaa ei ole ollut. Minunlaisiani sananlevittäjiä on toki joitakuita, mutta oikeiston hallitsema tiedotusjulkisuus ja vasemmiston sisään jo aikoja sitten kylvetty eripura pitävät huolen siitä, ettei tällaisia näkemyksiä päästetä pilaamaan oikeiston hegemoniaa. Vasemmiston (tai "vihervasemmiston", mitä oikeasti ei ole olemassakaan) se esittää "poliittisen korrektiuden" vaalijana ja samalla väistämättä vähän oman (olemattoman) valta-asemansa suojelijana ja puolustajana. Itsekin vaadin vastarintaa, vapautusta ja poliittisen korrektiuden nitistämistä – kuinka nyky-yhteiskunnan epäsovinnaiset kapinalliset, joilla ei ole minun tietoisuuttani, ymmärtäisivät sen propagandan keskellä, että heitä vedätetään? Tämä on radikaalioikeiston propagandavoitto.
Vallankumouksellisuus on enemmän kuin vastarinta, vapautus ja poliittinen epäkorrektius. Itse asiassa vallankumous sisältää ne kaikki ja paljon enemmän. Avoin vallankumouksellisuus on radikaalivasemmiston tie voittoon. Vallankumouksesta puhuminen luo oikeistossa hädän tunteen. Se paljastaa, ketkä ovat yhteiskunnan vallanpitäjiä: he, jotka ennen pyrkivät muutokseen, ilmenevät konservatiivisiksi oman valta-asemansa suojelijoiksi ja puolustajiksi. Vallankumous on sorrettujen ja alistettujen vapautus, poliittisesti sataprosenttisen epäkorrekti keino parantaa oloja ja viime kädessä maailmaa.
* * * * * * * * * *
Olen yllä viitannut monta kertaa omaan asemaani vallankumouksellisena 1980-luvun jälkeisen vasemmiston kynnettömässä ilmapiirissä. Jokainen varmasti tajuaa, etten ole päätynyt osaani pelkistä rationaalisista syistä, vaikka edellä niitä esitänkin. Miksi olen vallankumouksellinen? Olenko luonteeltani haaveilija vai katkeroitunut jostakin systeemille? Takuulla sekä että. Yksi ajatus tuli mieleen tänään, kun katselin ikkunastani avautunutta kaunista näkymää: vallankumous on keväisissä männynlatvoissa. Olen ollut mielenosoituksissa ja kirjoittanut ohjelmajulistuksia, mutta mikään ei kiteytä minulle vallankumousajattelun ydintä niin kuin elävän luonnon ja elävöittävän kevätauringon kohtaaminen. Siinä kohtaavat yksinkertainen luonnontila ja luonnon oma vallankumous, kevät. Vallankumouksellisuus on pyrkimystä luonnottomasta sortovallasta kohti elämän ja ihmisyyden luonnollista olemusta, kylmänharmaasta ajasta kohti uutta kevättä. Näin ollen vallankumouksen idea elävöittää jokaisen luonnonlapsen ja kevätihmisen, jolla on radikaali tietoisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti