Satunnainen vallankumousnäkökulma

Esitän tässä alussa joitakin aika satunnaisia yleispiirteisiä väittämiä ja sen jälkeen oman suhteeni niihin. En välttämättä allekirjoita väittämiä, vaan en oikopäätä hylkääkään. Väittämät ovat tällaisia: Työväenaate ei kiinnosta työväkeä. Maailmanparantaminen on hyvin toimeentulevan keskiluokan idealistista puuhastelua. Valtaosalla nykysuomalaisista on asiat hyvin. Ääriliikkeet saavat aikaan vain eripuraa, sekasortoa ja kauhua. Hippejä ei kiinnosta yhteiskunnallinen suuntautuminen.

Lähden liikkeelle työväestä ja työväenaatteesta. Oma luokkataustani on paikallaan selvittää. En ole syntyisin työväenluokkaisesta vaan lähinnä keskiluokkaisesta kodista. Toisaalta tämä on illuusio. Äitini oli kyllä maaseututaajaman virkamieskodista, mutta isäni tuli työläisperheestä ja oman varhaislapsuuteni koti oli melko köyhä. Toisaalta en pitänyt isäni isästä, alkoholisoituneesta duunarista, joka kuoli ennen kuin täytin viisi vuotta. Omasta kodistamme tuli 1980-luvun kuluessa paitsi keskiluokkainen, jopa tarkemmin määritellen ylemmän keskiluokan koti. Mutta jälleen toisaalta: en pitänyt siitä kehityksestä lainkaan. Samastuin siis melko varhain vaatimattomasti toimeentuleviin – enkä kuitenkaan työväkeen. Tämän ehkä luontevana seurauksena on ollut vasemmistolainen aate, joka ei silti assosioidu työväenaatteeseen.

Marxilaisissa piireissä puhutaan paljon työväestä, sillä Marxin mukaan nimenomaan työväenluokka on vallankumouksellinen luokka; toisin sanoen vallankumous on tieteellisesti katteettomalla pohjalla, ellei se sitoudu työväenluokan etuihin. Näin ollen – mikäli SKP lasketaan perustetuksi 1918 eikä 1994 – kaksi viimeisintä Suomessa perustettua äärivasemmistopuoluetta on käyttänyt työväki-käsitettä nimessään: Kommunistinen Työväenpuolue (1988) ja Suomen Työväenpuolue (2006). On kuitenkin tunnustettava, että viimeistään 1980-luvulta alkaen työväenluokkainen politiikka Suomessa on ollut SDP–SAK-linjan dominoimaa, ja tämän seurauksena osa työväestöstä on sosioekonomisesti täysin vieraantunut proletariaatista. Vaikka omistus- ja tuotantosuhteiden kannalta onkin yhä olemassa jotain sellaista kuin "työväenluokka", sillä olisi nykyisissä sosiokulttuurisissa oloissa käytännössä mahdotonta olla yhtenäinen luokkaidentiteetti. Kulttuurintutkijat ovat myös moneen kertaan osoittaneet, että vasemmistoaatteen sijaan työväestöön kuuluvia ihmisiä viehättävät muita useammin luonteeltaan äärikonservatiiviset tai fasistiset kulttuuri-ilmiöt.

Työväenaate ei siis voi olla sama asia kuin vasemmistoaate tai sosialistinen aate. Sen sijaan työväenaatteen täytyisi, alkuperäisen sosialistisen luonteensa säilyttäen, sisältyä sosialistiseen aatteeseen. Sitä kokonaisuutta ei ole olemassa, eikä se pysy kasassa, ilman radikaalia sivistyneistöä – mieluiten radikaaliproletaarista sellaista – joka käyttää opettavaa ja sivistävää luonnettaan hyväksi vallankumouksellisessa kasvatuksessa ja uudelleenkasvatuksessa. Ilman työväkeä sivistyneistö jää nyhjäämään kirjojensa ja tietokoneittensa ääreen, mutta ilman sivistyneistöä työväen liikkeellä ei ole suuntaa. Tästä olen kirjoitellut aiemminkin.

Näin heinäkuussa 2012 sivistyneistöproletaarin, tässä yhteydessä minun, puuhastelu todellakin näyttää ja tuntuu kirjojen ja tietokoneen ääressä nyhjäämiseltä. Kirjoitan tätä blogia, jolla on noin yhdeksän lukijaa. Joskus tekstini saa jonkin yksittäisen kommentin. Olen kyllä mukana Tiedonantajan blogitiimissä, mutta Tiekkarin sivuja ei päivitetä keskikesällä, ja syystä tai toisesta verkkotoimitus ei ole julkaissut viimekuista blogitekstiäni (joka käsitteli valtamedian Nato-myönteistä reaktiota Nikolai Makarovin puheeseen). Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että Suomi laitetaan heinäkuuksi kiinni, ja instanssi, joka tätä näennäistä "yhtenäiskulttuuria" – käytännössä valtakulttuuria – myötäillen laittaa itsensä heinäkuuksi kiinni, ei tee vallankumousta.

Vaikken olekaan hyvin toimeentuleva, olen siis taustaltani melko keskiluokkainen maailmanparantaja, jonka toiminta on joskus tunnistettavissa puuhasteluksi ja takuulla varsin idealistiseksi sellaiseksi. Siihen loppuvat myönnytykset toiselle väittämälle. Maailmanparantaja, sikäli kuin se minussa ilmenee, omistaa maailmanparantamiselle koko elämänsä. Se merkitsee humanistis-ekologis-sosialististen edistysaskelten etsimistä ja vainuamista kaikkialta yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista. Se merkitsee joko luovan tai käytännöllisen – omassa tapauksessani edellisen – "eteenpäin vievän" työn ensisijaista tekemistä siitä riippumatta, elääkö sillä vai ei – omassa tapauksessani ei. Maailmanparannusasiastakin olen kirjoitellut aiemmin.

Yllä olevasta voi helposti arvioida, että nykyinen suhteellinen köyhyyteni on omaa syytäni. Niin onkin, ellei nykyistä taloutta ja yhteiskuntaa sinänsä kyseenalaisteta. Totta kai ottaisin mieluusti vastaan palkkioita esim. kirjoittamistani netti- ja lehtiartikkeleista, mutta koska olen vallankumouksellinen, ei minulla ole paikkaa valtamediassa – ja ainoastaan valtamedialla on nykyisin vara maksaa toimittajille palkkaa tai säännöllisiä palkkioita. Koska kyseenalaistan mieluummin taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit kuin oman lähtökohtani (äärivasemmistolaisen maailmanparannustyön), siinä mielessä "valitsen" köyhyyden. Tätä nyt voi joku taantumuksellinen hyväksikäyttää arvioiden, että ihmisten (ainakin proletaarisen sivistyneistön) köyhyys on itse valittua ja omaa syytä, mutta arvio on väärä. Kapitalismissa tietty ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva joukko ihmisiä jää joka tapauksessa työttömäksi ja ulkopuolelle. Vaikka olenkin välillä ollut pätkittäin töissä, annan mieluusti oman mahdollisen paikkani systeemissä jollekulle, joka sen oikeasti haluaa. Siinä mielessä tunnen tekeväni hyvää.

Yhteiskunnallinen keskustelu marginalisoi yhä työttömät, pätkä- ja keikkatyöläiset, opiskelijat ja erilaiset pieneläkkeensaajat, vaikka nyky-Suomessa heitä on paljon. Koska täyttä palkkaa nostavien, kokopäivätyössä käyvien palkkatyöläisten taloudellinen asema on SAK–SDP:n ansiosta suhteellisen hyvä jopa verrattuna toimihenkilöihin ja yrittäjiin, sikäli voi tosiaan väittää, että valtaosalla nykysuomalaisista on (taloudelliset) asiat hyvin. Kuitenkin yllä mainittuja yhteiskunnan marginalisoituja on paljon, eikä Suomi vielä 2010-luvullakaan ole Iso-Britannian kaltainen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset elävät kokonaan eri piireissä – kiitos 1900-luvun jälkipuolen demokratiasuhdanteen. Niinpä harva ihminen pääsee pakoon tai eristäytymään marginalisoidun kansan todellisuudelta eli sosiaaliselta, psyykkiseltä ja fyysiseltä pahoinvoinnilta, ja näiden vaikutus tarttuu myös "etuoikeutetun" kansan elämään. Tätä pahaa oloa "etuoikeutetut" purkavat kanssaihmisiin erinäisinä sosiokulttuurisina vaateina (tyyliin: minäkin "joudun" käymään ohjatussa liikunnassa ja hoitamaan velvoitteeni sosiaalisessa mediassa – jos et tee samoin, syrjin ja kiusaan sinua) tai silkkana huonona kohteluna. Ääri-ilmiöitä tällä saralla edustavat vähemmistöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin tai seksuaalivähemmistöihin, kohdistuvat vihareaktiot. Mitä muuta he ovat kuin sijaiskärsijöitä, kun todellisia syyllisiä – pahoinvointia aiheuttavan järjestelmän ylläpitäjiä – ei tunnusteta ainakaan ääneen?

Tietysti jotkut tunnustavat järjestelmän ylläpitäjien, ja ylipäänsä järjestelmän, syyllisyyden kansan pahoinvointiin. Näistä erottuu kaksi selkeää leimaa. Yhtäällä ovat poliittiset ääriliikkeet, joista fasistisen äärioikeiston sivuutan tässä yhteydessä tuhahduksella – perustuuhan heidän analyysinsa tiedostamisen puutteeseen eikä tiedostamiseen kuten äärivasemmiston. Kuitenkin kommunistit, anarkistit ja muu selkeän antikapitalistinen vasemmisto leimataan samalla tavalla ääriliikkeiksi kuin natsit, ja heidän vaikutuksensa arvioidaan eripuraa, sekasortoa ja kauhua aiheuttavaksi. Itse en kannata sitä, että mielenosoittajat käyvät poliisin kimppuun, mutta reality check: poliisi on sata kertaa useammin käynyt mielenosoittajien kimppuun. Anarkistien väkivaltaleima on siis isolta osin väärinkäsitys. Kommunisteista väitetään tätä useammin, että he haluaisivat pystyttää diktatuurin. Tämä on silkkaa oikeiston mustamaalauksen tuotetta: klassisen kommunismin väheksymästä kapitalistisesta parlamentarismista on tehty demokratian ainoa hyväksytty muoto. Kaiken älyttömäksi kukkuraksi nykykommunistien päälinja hyväksyy nykyisen parlamentarismin. Minä tekisin siitä tuhannen silppua, mutta se on eri juttu.

Toinen leimallinen järjestelmän pahoinvointivaikutuksen tunnustava ryhmä on "hipit", vaihtoehtoisen elämäntavan ja -katsomuksen noudattajat, jotka puhuvat mieluummin Babylonista kuin kapitalismista. En näe ongelmaa heidän käsitteissään tai edes niiden ilmentämissä painotuksissa, vaan lähinnä siinä, mikä on heidän täydentävä leimansa: yhteiskunnallisen suuntautumisen sijaan käännytään mieluummin omiin sisäpiireihin, joissa syödään kasvisruokaa, soitetaan didgeridoota ja pössytellään pilveä. Rainbow Gathering -tapahtumat ovat syndrooman oire: uushippien "perhetapaamiset" pidetään kaukana asutuskeskuksista eikä ajasta ja paikasta hiiskuta yleisesti edes nettifoorumeilla. Yhteiskunnallinen tietoisuusvaikutus pysyy siis lähellä nollaa, lukuun ottamatta sitä, millaisia värinöitä Rainbow-kansa levittää kanssaihmisiin tapahtuman jälkeen. Toisaalta nykyhippejä tuntien ei voi sanoa, etteivät he suuntautuisi yhteiskunnallisesti. Hippileiman mollaamisen sijaan pitäisikin hipahtavissa piireissä elvyttää avoimempaa ulostuloa ja yhteiskuntakritiikkiä. Ihanteena tietysti olisi, että Babylonin vastustajat tunnustautuisivat yksiselitteisesti kapitalismin vastustajiksi (nykyisin moni hippi ei tiedosta tätä asiayhteyttä ja äänestää [oikeisto]vihreitä) ja ihan mieluusti myös päinvastoin. Yhteisrintama, anyone?

Tämä kirjoitelma on ehkä pitkä ja sekava, mutta toisaalta näkemykseni on, ettei näistä asioista pidä enää kirjoittaa sirpaleisesti. Asiat yksinkertaisesti liittyvät toisiinsa ja tämä on nähtävä. Kun alkaa vetää yhdestä langasta, koko vyyhti purkautuu. Elämme itsesäätelevässä totalitarismissa, ja koska olemme itsekin sen osia, purkautuminen voi alkaa meistä.