Laulava ja tanssiva vallankumous

1970-luvun lopun Britannian poliittiset olot muistuttivat etenkin Sipilän hallituksen aikaista Suomea. Margaret Thatcherin oikeistohallitusta vastustettiin ja mieltä osoitettiin, mutta myös oppositioryhmien välillä oli vihanpitoa – vasemmistolaiset pelkäsivät fasistista National Front -puoluetta ja muuta ns. äärioikeistolaista liikehdintää. Mielenilmauksissa, jotka ajoittain paisuivat mellakoiksi, oli mukana usein nuorta väkeä ja punkkareita. Jossain vaiheessa tällainen poliittinen taistelu alkoi kääntyä itseään vastaan. Niinpä syntyi iskulause "tanssi, älä mellakoi". Moni halusi ymmärrettävästi muuttaa nuorten kulttuuria rauhanomaisempaan suuntaan, ja vedottiin inhimilliseen tarpeeseen pitää hauskaa ja olla yhdessä. Tähän puolestaan eräät uuden aallon muusikot reagoivat muodossa "tanssi JA mellakoi". He muistuttivat, että avoin poliittinen taistelu ja yhteinen hauskanpito eivät ole ollenkaan ristiriidassa keskenään tai poissulkevia.

Itse en näe syytä kannattaa mellakointia – ainakaan väkivaltaista sellaista – mutta mielenilmauksissa olen kyllä käynyt, yhteen aikaan paljonkin. Jossain vaiheessa 2010-lukua Tampereella huomioni kiinnittyi rumpuryhmään, joka soitti mielenosoituskulkueiden taustalle mukavaa samba- tai salsakomppia. Se oli elävää menoa ainakin verrattuna Helsingin mielenosoitusten ääniautoihin ja sound systemeihin. Yritin tanssia rummutuksen tahdissa, mutta useimmiten olin ainoa. Muutamaa vuotta myöhemmin rumpuryhmä oli edelleen mukana, mutta sen osuudesta oli leipääntyneellä tavalla tullut lähes huomaamatonta peruskauraa. Meno muuttui kerta kerralta hymyttömämmäksi. Loldiers of Odiniakaan ei muistanut enää kukaan, kun tapahtumanjärjestäjät ilmoittivat koko kaupungin vihaavan natseja. Kirjoitin silloin tähän blogiin otsikolla "Miksi en osallistu vihamarssiin".

Tässä blogissa olen myös kirjoittanut, että "jollei se laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni". Edelliseen voisi lisätä, että jos se ampuu ja tappaa, se ei ole minun vallankumoukseni. Mutta keskityn tässä kirjoitelmassa hyvän vallankumouksen mahdollisuuteen enemmän kuin vesitetyn vallankumouksen uhkaan. Uskon todella, ettei hyvää yhteiskuntaa voi rakentaa, jos rakennustyö on aloitettu huonoilla välineillä huonolle perustalle. Jos muutokseen lähdetään hampaat irvessä nyrkkiä heiluttaen, menetetään tärkeä etu, jonka hymyileminen ja käden ojentaminen toiselle sen sijaan tarjoaisivat. Samalla periaatteella en yleislakkopäiväksikään suosittelisi ryppyotsaista taistelukokousta. Mieluummin vaikka jalkapalloa, runokirjaa ja lunkisti ottamista.

Elokuvassa The Blues Brothers on hyviä esimerkkejä musiikin, rytmin ja svengin mahtavasta voimasta. Yksi kohtaus sijoittuu afroamerikkalaiseen jumalanpalvelukseen, joka tempaisee pidättyvän valkoisen miehen mukaansa niin tehokkaasti, että hän näkee bändin uudelleenkasaamisen Jumalalta saatuna tehtävänä. Toisessa kohtauksessa bändin esiintyminen saa, paitsi mukaansa salillisen yleisöä, myös poliisijoukkojen blues-veljeksiin kohdistaman jahdin keskeytymään. Ehkä kaikkein kuvaavimmassa loppukohtauksessa ollaan vankilassa. Bändi aloittaa Jailhouse Rockin ja ruokasalillinen vankeja lähtee mukaan sellaisella vimmalla ja uhmalla, että aseistetut kurinpitojoukot hälytetään taas jahtiin – vankilan sisällä. Kontrolliin pohjautuva systeemi ei pysty pitämään kurissa ihmisjoukkoa, joka kokee rytmin ja svengin vastustamattoman energian – edes kurinpitolaitoksessa.

Laulun ja tanssin parhaat puolet eivät kuitenkaan ole vallankumouksen tehokkuudessa. Parasta on, että rytmi ja svengi eivät kysy, oletko "rasisti" vai "suvakki", "setämies" vai "femakko", "persu" vai "vihervassari". Se kysyy vain, oletko valmis luopumaan norsunluutornistasi ja vapautumaan. Eikä kukaan varmasti kuvittele, että laulava ja tanssiva vallankumous jakaisi ihmiset omiin ja vihollisiin sen perusteella, tempautuvatko he mukaan vai eivät. Sen sijaan se saattaa erotella jyvät akanoista. Ihminen, joka on vastustavinaan vallankumouksen teemoja, voi oivaltaa kumouksellisten positiivisen meiningin ja liittyä mukaan. Toisaalta feikki-vallankumoukselliset saattavat myös ilmaista itsensä. Ainakin kaikenlaiset ääritolkkuilijat pullahtaisivat pois pelistä, mikä ei sinänsä haittaa, koska sellaiset ovat muutenkin arveluttavia tyyppejä.

Laulu ja tanssi ei tietenkään olisi yhtä kuin vallankumouksen asiasisältö. Ja kuitenkin se määrittäisi, minkä puolesta maata muutetaan. Esimerkiksi mitään "sääntö-Suomea" ei yksinkertaisesti voi kannattaa laulaen ja tanssien. Myös jotakin tiettyä kansanryhmää vastaan suuntautuva yhteiskunnallinen protesti ei ole sitä tietä mahdollinen. Laulavan ja tanssivan vallankumouksen sisältönä ovat joka tapauksessa vapaus, rauha, tasa-arvo, erilaisuuden hyväksyminen, yhteenkuuluvuus ja rakkaus. Lisäksi niiden kanssa eivät ole ristiriidassa esimerkiksi heikompiosaisten huomioonottaminen, luonnonläheisyys ja ekologisuus, totuuden pimittämisen lopettaminen, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, paikallisuus ja omavaraisuus sekä – luonnollisesti – kulttuurin ja itseilmaisun ymmärtäminen sillä tasolla kuin minusta pitäisi ymmärtää.

Tämä kaikki voi tapahtua vain yhtä tietä. Meidän on lakattava jakamasta ihmisiä jyrkästi ja ehdottomasti "meihin" ja "muihin". Tätä äärimmäisen kielteistä käytäntöä harrastavat kaikkien ääripäiden edustajat. Meidän on hyväksyttävä tosiasia, että ihminen tekee useimmat (absoluuttisesti ajatellen kaikki) päätelmänsä puutteellisen informaation pohjalta. Niinpä suuri osa jotakin tiettyä poliittista tai yhteiskunnallista kantaa edustavista ihmisistä ajattelisi toisin saadessaan riittävästi toista informaatiota. Ja vaikka iso osa ihmisistä onkin lukinnut oman kantansa moniin asioihin, heitäkin voi lähestyä ihmisinä ja osoittaa, että ainakin omalta puolelta nämä kelpaavat lähimmäisiksi, vaikka ajattelisivatkin joistakin asioista aika kummallisesti. Kaikkien meidän on myös joskus kyseenalaistettava omat ajatuksemme: voisiko sittenkin olla niin, että meidän saamamme informaatio on ollut puutteellista ja olisiko vihdoinkin aika nähdä toinen puoli asiasta. Eikä tähän asetelmaan pidä suhtautua kylmästi "en minä, jos ei se toinenkaan" -vihanpitoperustalta. Kohtaamisen on lähdettävä jostakin, ja se jokin ei kovinkaan todennäköisesti ole se toinen.

Nyt on aika ojentaa kätemme, hymyillä, katsoa silmiin, katsoa eteenpäin, tuntea rytmin ja svengin kutsu, tanssia, soittaa ja laulaa.