Yhä uudelleen meidän maailmassamme on uskonnosta tullut politiikkaa ja uskonnolla tehty politiikkaa. Suomen eduskunnassakin istuu kristillisdemokraatteja, ja myös Suomen islamilainen puolue on rekisteröity yhdistyksenä. Päivi Räsänen ja Abdullah Tammi eivät ole ensimmäisiä eivätkä viimeisiä lenkkejä ketjussa, joka on ainakin Raamatun tietojen mukaan alkanut jo ikiaikoja ennen ajanlaskun alkua.
Suomessa ja muissa ns. länsimaissa kristityt ovat jo kauan sitten leimautuneet konservatiiveiksi, jotka sijoittuvat perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla melkoisen oikealle. Yleisenä sääntönä pätee: mitä jyrkempi kristitty, sitä oikeistolaisempi. Toisaalta Jeesusta on nimitetty anarkistiksi ja jopa kommunistiksi. Antti Eskola kirjoitti pamfletissaan Suomi sulo Pohjola vuonna 1968: "Henkilökohtaisesti en nimittäin näe mitään muuta mahdollisuutta sille, joka haluaa seurata Kristusta ja hänen julistustaan, kuin olla yhteiskunnallisesti radikaali ja poliittisesti vasemmistolainen." Latinalaisessa Amerikassa on syntynyt teologisia suuntauksia kuten 'vapautuksen teologia' ja 'vallankumouksen teologia', jotka näkevät, että ihmisen vapauttaminen alkaa ehdottomasti jo maan päällä eikä vasta taivaassa.
Muiden uskontojen poliittisesta luonteesta on yhtä lailla vaikeaa tehdä yhtenäistä päätelmää. Esimerkiksi Israel on jo kauan vetänyt militantin äärioikeistolaista linjaa, mutta juutalaisvaltion ensivuosikymmeninä maassa kehitettiin toisenlaista, melkoisen sosialistista yhteiskuntaa kibbutseineen kaikkineen. Sosialistiset kokeilut ja piirteet eivät puutu islamilaisistakaan maista. Suomessa olen tuntenut ryhmän buddhalaisia, jotka lähes yksimielisesti ilmoittivat olevansa sosialisteja. Kaikesta huolimatta uskonnon vaikutus yhteiskunnassa kantaa varsin konservatiivista leimaa – eikä lainkaan perusteettomasti.
Vasemmistossa uskontoon on perinteisesti suhtauduttu kriittisesti, jopa kyynisesti. 1900-luvun alusta peräisin oleva pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi ilmaisee: "Köyhälistöä lohduttelemme: pääsette taivaaseen. Ai, ai petämme, taivaaseen pääsette. Ja jollette ole nöyriä, joudutte kuumuuteen." Oikeiston harjoittamaa uskonnon käyttöä sortovälineenä herjaavat säkeet osuvat kieltämättä maaliinsa. Karl Marxin suuhun on puolestaan usein laitettu sanat "uskonto on oopiumia kansalle". Todellisuudessa Marx kirjoitti moniselitteisemmin: "Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia." Ei jää epäselväksi, että Marxille uskonto oli nimenomaan työväen vallankumouksen kannalta kielteinen asia. Hän näki uskonnon ylhäältä ohjattuna eskapismina. Uskoa sinänsä Marx ei tainnut käsitellä.
Tiedämme, että Kiinan valtiojohto, joka nimellisesti edustaa "kommunismia", vastustaa uskonnollisuutta yhteiskunnassa – lukuun ottamatta niitä ulkoisia puitteita, jotka kiinnostavat miljoonia turisteja. Aika valtiokapitalistista touhua minun silmääni. Neuvostoliitossa vallitsi muodollisesti uskonnonvapaus, joka kuitenkin välillä tulkittiin vapaudeksi olla uskomatta. Yksilöinä neuvostokansalaiset saattoivat uskoa, yhteisönä eivät. Glasnostin, perestroikan ja lopulta neuvostovallan tuhon aikana uskonnollisuus nähtiin – lännessäkin – kumouksellisena voimana sinänsä: ihmisiltä oli vuosikymmenien ajan evätty oikeus sielulliseen elämään, nyt he vaativat sen takaisin. Joskus raja vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä on hiuksenhieno.
Kristinuskon, joka useimmille suomalaisille on uskonnoista tutuin, poliittinen historia voisi myös olla sangen toisenlainen. Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt olivat radikaaleja, joita Rooman keisarikunta piti kumouksellisina. Keisari Konstantinuksen aikana 300-luvulla kristinusko teki kuitenkin liiton valtiovallan kanssa. Rooman piispasta tuli kristikunnan diktaattori, paavi, jonka häikäilemätön vallankäyttö oli usein kuninkaidenkin yläpuolella. Tilanne ei paljon korjaantunut ns. uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla. Nyt kirkko ja valtio hitsattiin yhteen, minkä alkusyy oli kuninkaan ahneus haalia itselleen kirkon ahneesti haalima omaisuus. Sitä perua on se, että Suomen kouluissa opetetaan yhä uskontoa yhtenä oppiaineena. On selviö, ettei kristinuskosta olisi koskaan tullut maailman mahtiuskontoa ilman valtiovallan kanssa tehtyä liittoa, mutta Konstantinusta edeltävä historia paljastaa jälleen, ettei kristinusko sinänsä ole konservatiivinen oppi.
Eskapismin suhteen Marx oli hyvin oikeassa, mutta samalla väärässä. Totta on, että (kristillinen) uskonto tarjosi näennäistä apua kurjuuteen, jonka todellinen ratkaisu olisi ollut yhteiskunnan muuttaminen. Nykymaailmassa elää kuitenkin miljoonittain ihmisiä, joille usko palvelee kaikkea muuta kuin eskapistista tehtävää. Se on osa elämän totuuden etsintää, joka sosiaalisesti ilmenee usein kieltäytymisenä palvelemasta kapitalistista yhteiskuntaa. Radikaali usko ja radikaali politiikka eivät välttämättä olekaan toistensa antiteesejä, vaan samansuuntaisia pyrkimyksiä. Buddhalaisen sosialistin rinnalla voi olla rastafariuskoinen pasifistianarkisti, kosmisesti rakastava pakana tai vaikka kristitty, joka oikeasti uskoo toisen posken kääntämiseen ja koko omaisuuden lahjoittamiseen köyhille.
Minusta vasemmisto tekee virheen, jos se julistaa ateismin oikeaoppisuutta. Mutta samoin se tekee virheen, mikäli se hylkää "jumalattoman" ja "uskonnottoman" suhteensa yhteisten asioiden hoitoon. Yhteiskunta on ehdottomasti järjestettävä niin, ettei yhdenkään toimeentulo jää niin sanotusti Herran haltuun. Sivistyskasvatuksen täytyisi johdattaa kriittisyyteen uskonnon samoin kuin valtiovallan suhteen. Kriittiseen ajatteluun kuuluu kuitenkin epäily, ja epäilyn olennainen kohde on läpi historian ollut todellisuus. Kun kriittinen epäilijä kysyy, onko tämän kaiken takana jotain enemmän, liikutaan uskonnollisella maaperällä. Sen maaperän kieltäminen ihmisiltä on sielullista tyranniaa. Mutta miksi "jokin enemmän" ikinä paljastuukin, se ei saa hämärtää tarkoitusta joka on minulle politiikan pyhin – kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti