Kuka huijasi sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun?

Kun eräs Twitter-seurattavani linkitti "Suomen äärioikeisto" -blogisivun, jolle oli koottu Hesariin ja Tiede-lehteen kirjoittaneen toimittaja Marko Hamilon Facebook-möläytyksiä, ensireaktioni oli: "Ei! Taasko?" Samoihin sanoihin tiivistyy varmasti usean muunkin sivua vilkaisseen reaktio. Samoja käsityksiä punavihreydestä ja maahanmuuttokriittisyydestä (joka joissakin tapauksissa on islamofobiaa) on saanut lukea vähän siellä ja täällä. Yhtä valitettavaa kuin samojen idioottimaisten möläytysten lukeminen yhä uudelleen on se, ettei moni punavihreäksi identifioituva tarkastele asiaa ensireaktiota pidemmälle. Tai jos niin tekee, suunta on väärä.

Lähden liikkeelle perusasiasta. Marko Hamilon ja monen muun käsitys siitä, että suomalainen mediakenttä on täysin "punavihreiden" hallussa, on täysin väärä. Itse olen ekologisesti tiedostavana (ääri)vasemmistolaisena jatkuvasti täysin pöyristynyt valtamedian oikeistolaisuudesta. Samojen kapitalististen valheiden lukeminen on minunlaiselleni niin silkkaa mielensäpahoittamista, etten ole lukenut esimerkiksi Hesaria tai Aamulehteä aktiivisesti pitkään aikaan. Jos niiden nettisivustoille erehdyn, tai selaan hetken paperipainosta ravitsemusliikkeessä, törmään jo otsikoissa sellaiseen uusliberalistiseen tai USA/Nato-mieliseen propagandaan, että tuohdun itselleni koko median avaamisesta. Sama oikeistokohkaus on jatkunut 1990-luvulta saakka – siis ajalta, jolloin Hamilonkin mainitsemat "vanhat taistolaiset" eivät vielä olleet eläkkeellä. Ei siis voi puhua "punavihreästä" tai "vihervasemmistolaisesta" mediasta. "Viheroikeistolainen" voisi olla jo lähempänä.

Harvinaisen surulliseksi minut näin punavihreältä kannalta tekee se, että osa vasemmistosta – vihreistä puhumattakaan – nielaisee syötin koukkuineen päivineen. He hylkäävät hyvällä nupulla olevan mediakritiikkinsä ja alkavat puolustaa valtamediaa, kun sitä syytetään "punavihreäksi". Tästä, jos jostakin, syntyy vaikutelma, että mediakenttä todellakin on punavihreiden hallussa ja toimii niin kuin vihreät ja vasemmisto haluavat. Näin ollen naiivin keskustavasemmiston (ja vihreiden) reaktio tukee lietsottua harhakuvaa yhtä paljon kuin itse harhakuvan lietsonta sinänsä. Samaa harhaa toteuttaa myös se, että nimet Suomen Vastarintaliike ja Suomen Vapautusrintama kuuluvat äärioikeistolaisille järjestöille. Tyhmemmälle muodostuu kerta kaikkiaan kokonaisvaikutelma, että Suomi on vasemmiston hallussa ja oikeisto haluaa vapauttaa maamme punavihreästä diktatuurista.

Tällainen käsittämätön silmänkääntötemppu vaatii seurakseen piiloisia harhanäkemyksiä oikeistosta ja vasemmistosta. Hamilo muun muassa määrittelee äärioikeiston (tai sen, mistä sitä nimeä käytetään) ja oman poliittisen identiteettinsä näin: "Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemääräämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia." Koska Hamilo hyökkää jopa saman postauksen kommenteissaan äärivasemmistoa vastaan, puheenvuoro sisältää taustaoletuksen, että (ääri)vasemmisto hyväksyy kritiikittömästi maahanmuuton, hylkää kansallisen itsemääräämisoikeuden eikä arvostele Euroopan unionia. Tämä on tietysti karkea valhe. Mitä kauemmas vasemmalle mennään, sitä EU-kriittisemmäksi meno muuttuu. "Kansallinen" on tietysti oikeistolainen adjektiivi, koska vasemmisto kyseenalaistaa kansan käsitteen, mutta ylikansallisen vallan sijaan todellinen vasemmisto kannattaa aina valtakunnallista ja jopa alueellista ja paikallista päätäntävaltaa. Maahanmuuttokritiikki taas on vasemmalla, ei yksisilmäistä maahanmuuttokielteisyyttä kuten oikeistokonservatiiveilla, vaan nimenomaan maahanmuuttokritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasemmalla näet nähdään, kuinka ulkomaista halpatyövoimaa houkutellaan Suomeen riistettäväksi ja huijattavaksi olemattomilla palkoilla ja parakkimajoituksella maamme omien työttömyyslukujen pyrkiessä aina vain ylöspäin.

Mistä löytyy se poliittinen toimija, joka on oikeasti maahanmuutto- ja EU-kritiikitön eikä piittaa vähääkään siitä, että suomalaiset (tässä yhteydessä Suomen asukkaat) päättäisivät Suomen asioista? Äärivasemmalta se ei löydy, ei edes keskustavasemmistosta. Vihreillä on kyllä se leima tiukassa ja he joskus itsekin sitä esittelevät, mutta vihreiden aate on klassista liberalismia, joka ainakin pohjimmiltaan uskoo demokratiaan klassisessa merkityksessä – toisin kuin uusliberalismi. (Vasemmistolaisuuden kanssa vihreiden aatteella ei ole mitään tekemistä.) Sen sijaan edellä ilmaistu poliittinen positio – täsmällisin vastakohta sille, mitä Marko Hamilo ja hänen kaltaisensa väittävät edustavansa – löytyy kokoomuksesta. Siis oikeistosta! On toki tiedossa, että perussuomalaiset (joita Hamilo puolustaa, ellei itse ole jäsen) eivät halua kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen; moni muistaa myös, että moni valtamediatoimittaja (toisin sanoen Hamilon ja kumppaneiden "unohtama" oikeistojournalisti) väitti viime eduskuntavaalien aikoihin persujen kuuluvan vasemmistoon. Silti tämä oivallus tulee yllätyksenä, onhan oikeistokonservatiivien ja vihervasemmiston välinen ristiriita niin musertavan stereotyyppinen "totuus". Totuuden nimessä on sanottava, että kokoomus käyttää sujuvasti adjektiiviattribuuttia "kansallinen" jopa omassa virallisessa nimessään. Mutta sanoissa, retoriikassa, on helpompi valehdella kuin teoissa.

Mikä usuttaa konservatiivisen oikeiston, jonka retoriikkaan kuuluvat sujuvasti substantiivit "vastarinta" ja "vapautus", vihervasemmiston eikä viheroikeiston kimppuun? Ensimmäinen huomio kiinnittyy tietysti sanojen "oikeisto" ja "vasemmisto" käyttöön: oikeisto ja vasemmisto ovat joka tapauksessa vastakkain. Miksi kokoomus ja vasemmistoliitto sitten viihtyvät samassa hallituksessa? Vassareiden kenttä voi tietysti olla viihtymisestä eri mieltä. Luonnollisesti vasemmistoliiton – ja "punavihreiden" – voi nähdä aika selvästi edustavan liberaalia vasemmistoa, mikä on entistäkin luontevampi vastapuoli konservatiiviselle oikeistolle ja vie heidät lähemmäksi liberaalia oikeistoa, mitä kokoomus teeskentelee olevansa. Olen edellä (ja muun muassa tässä blogitekstissäni) esitellyt, mikä erottaa uusliberalismin klassisesta liberalismista. On myös kuvaavaa, että uusliberalismi on usein juurtunut nimenomaan perinteisiin konservatiivipuolueisiin, mikä kokoomus kaikesta propagandasta huolimatta on. Lisäksi täytyy huomioida, että vasemmistoliitto edustaa keskustavasemmistoa eikä äärivasemmistolaisuus ole äärivasemmistoliittolaisuutta, vaan sellaista vasemmistolaisuutta, joka ei ole korruptoitunut oikealle niin kuin vasemmistoliiton valtalinja. Vasemmisto on kautta aikojen puhunut vastarinnasta ja vapautuksesta, ja toisin kuin oikeistopersujen retoriikka ymmärtää, puhuu niistä yhä edelleen. Vasemmisto ei siis ole vallassa sen enempää kuin oikeistopersutkaan: vasemmistoliitto on kyllä hallituksessa, mutta toteuttaa siellä uusliberalistista politiikkaa, kun taas persuilla on vähemmän poliittista ja enemmän hegemonista valtaa (valitettava totuus edelleen).

Samalla tavoin kuin konservatiivinen oikeisto on usutettu punavihreiden kimppuun, myös punavihreät on kauhistunein (ja usein aivan pihalla olevin) reaktioin usutettu konservatiivisen oikeiston kimppuun. Kumpikaan ryhmä ei ole vallassa. Molemmat puhuvat "vastarinnasta" ja "vapautumisesta". Kumpikin katsoo olevansa sorrettujen puolella. Molemmat pitävät toisiaan sortajinaan, ja puolustamansa kansan sortajina – ainakin osittain. Tässä asetelmassa ei ole mitään järkeä, vaan koko homma haiskahtaa taidokkaasti suunnitellulta huijaukselta. Ylintä valtaa käyttää Suomessa aivan eri kansanryhmä ja sen tukena aivan eri poliittinen ryhmä. Kyseessä on kokoomus ja heidän edustamansa suurkapitalistit. Sama kokoomus välttyy myös oikeistokonservatiivien vihanpurkaukselta, kun on kyse vallan luovuttamisesta ylikansallisille toimijoille, vaikka nimenomaan se on koko luovutusprosessin pääsuunnittelija. Sen sijaan viha kohdistuu vasemmistoon ja vihreisiin, joista varsinkin ensimmäisellä on asian kanssa melkoisen vähän tekemistä. Vasemmistoliitosta ja vihreistä on tehty kokoomuksen apupuolueita, kun niissä on hivutettu läpi käsitys persuista vihoviimeisinä yhteistyökumppaneina; heihin verrattuna kokoomus, vasemmiston perinteinen ja todellinen vihollinen, näyttää välttävältä ja samalla välttyy (keskusta)vasemmiston vihareaktioilta. Suurkapitalistit pyörittävät viime kädessä myös valtamediaa, jonka oikeistomielisyys herättää minunlaisessani vasemmistoradikaalissa kiukkureaktioita. Näyttää päivänselvältä, että tämän poliittisen kokonaisharhan ylläpitäminen palvelee nimenomaan kokoomusta (ja suurkapitalisteja), ja se saattaa hyvinkin olla koko huijauksen pääsuunnittelija – mikä ei olisi mahdotonta nykyisenä aikana, jolloin media (yhtäältä junttausta tarjoava valtamedia, toisaalta oveluutta kysyvä sosiaalinen media) hallitsee ihmiselämiä totaalisemmin kuin koskaan ennen.

Kokoomuksen strategista oveluutta ilmaisee myös muuan yllättävä upouusi esimerkki, jonka voi tiivistää nimeen Päivi Räsänen. Kun kristillisdemokraattien puheenjohtaja oli taas mennyt möläyttämään niin pahoin, että kirkosta eroaminen kiihtyi entisestään, sosiaalisessa mediassa hyökättiin tietysti hänen kimppuunsa. Joku tai jokin syötti someen meemin, että Räsäsen pahin moka oli nimenomaan lain kyseenalaistaminen ministerinä. Tämä on tietysti aika konservatiivinen perustelu, mutta sai tuekseen kymmenet vasemmistolaiset ja vihreät – joista ainakaan ensimmäisen suunnalta näin konservatiivinen idea tuskin lähtisi. Vasemmistoliitto ja vihreät kuitenkin istuvat kristillisdemokraattien kanssa samassa hallituksessa, joten hallituksen kritisoijat suuntasivat – sangen ymmärrettävästi – teränsä näihin hallituksessa istuviin Räsäs-kriitikoihin. Saattaa olla, että tämä hiljensi vasemmistoliiton (ja vihreiden) reaalipoliitikot vaatimasta ministerin eroa. Tässä vaiheessa parrasvaloihin asteli määrätietoisesti ryhmä kokoomuslaisia, jotka suosittelivat avoimesti Päivi Räsäsen eroa tehtävästään – ja valtamedia julisti sen tuossa tuokiossa koko kansalle. Puolue, joka uskalsi kyseenalaistaa hallituskoalition, ei ollutkaan hallituksen marginaaliin kuuluva vasemmistoliitto tai vihreät vaan hallituksen suurin ja kaunein, kokoomus, jonka kannatus olikin juuri onnistuttu sössimään alamäkeen.

Vielä viimeiseen kappaleeseen tiivistän: älkää menkö lankaan, konservatiivit. Teidän maanne on myynyt kokoomus eikä vasemmisto. Älkää menkö lankaan, vasemmistolaiset: tämän maan sortovalta on kokoomuskapitalisteilla eikä fasistipersuilla. Ei mennä lankaan, kansalaiset: tämän maan mediavalta ei ole punavihreillä vaan oikeistolla. Jos haluamme puolustaa sorrettuja, selvitetään ensin oikeasti, kuka sortaa ja ketä. Kokoomus ja suurkapitalistit huijasivat sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun.