keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Toisen vasemmiston puolustuspuhe

Maaliskuun 25. päivänä saatiin pureskeltavaksi yllättävä uutismälli, kun vasemmistoliiton ilmoitettiin eroavan hallituksesta. Kataisen hallituksen "kehysriihi" tuotti niin kapitalistisia ja oikeistolaisia tuloksia, että vasemmistoliitolla oli pokeria sanoutua irti koko touhusta. Hyvä niin, kai. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti vassareiden hämmentävästä henkselinpaukuttelusta, mihin verrattuna hallitukseen "pääsemistä" vuonna 2011 suorastaan häpeiltiin. Tämä on tietysti kuvaavaa: kukapa vasemmistolainen haluaisi oikeasti olla mukana kapitalismia tehostavassa hallituksessa? Vihreiden suuntaan esitettiin vihjailuja, etteivät hekään ehkä kestä hallituksen menoa loputtomiin. Vihjailuille ei kuitenkaan löytynyt katetta. Sosiaalidemokraateista ei edes vihjailtu. Tämän jälkeen pitäisi kaikille olla päivänselvää, etteivät vihreät ja SDP ole vasemmistolaisia puolueita.

Nyt meillä joka tapauksessa on eduskunnassa vasemmisto, joka kuuluu oppositioon. Hurrataanko? Ei. On tietysti hyvä, että vasemmistoliitto heikensi hallitusta lähtemällä sieltä hevon hittuun. Kaatumaan sitä ei silti saatu, eikä vassareiden toive ennenaikaisista eduskuntavaaleista (erityisesti Jyrki Kataisen ilmoitettua lähdöstään ulkomaille) takuulla toteudu. Niinpä vassareiden hallituksesta lähdön ainoa seuraus on poliittisen uskottavuuden kohottaminen. Se voi materialisoitua eurovaaleissa oman mepin myötä ja myös kevään 2015 eduskuntavaaleissa, joissa saattaa tapahtua sellainenkin ihme, että puolueen kannatus nousee ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. On tietysti parempi, että kansa äänestää vasemmistoliittoa kuin vihreitä, SDP:tä tai perussuomalaisia. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että vasemmistoliitto on tulevaisuudessakin valmis liittoutumaan kokoomuksen ja ylipäänsä oikeiston kanssa, vaikka puolueen some-aktiiveja kuinka taas hävettäisi.

Yllä saamme jo vastauksen kysymykseen, jonka moni on viime viikkoina esittänyt: miksi enää tarvitaan puoluetta vasemmistoliiton vasemmalle puolelle? Siksi, että vasemmistoliitto on ja pysyy poliittisen valtakulttuurin edustajana. Se on "salonkivasemmisto". Vassarit edustavat nyt samaa asemaa poliittisella kartalla kuin SDP 1970-luvulla. Maltilliselle uusvasemmistolaiselle se riittää, mutta radikaalimpi kääntyy "SKDL:n" puoleen. Tämän päivän "SKDL" muodostuu SKP:n ja muiden vasemmiston pienpuolueiden sekä riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistoiminnasta – kutsuttakoon sitä nimikikkailun välttämiseksi radikaalivasemmiston nimellä. Se, että radikaalivasemmiston potentiaalinen kannatus on enintään kymmenesosa SKDL:n 70-luvun kannatuksesta, ei muuta tosiasiaa mitenkään. Vasemmistoradikalismi on nyky-Suomessa heikoissa kantimissa, ja tämä tilanne täytyy hyväksyä lähtökohdaksi, kun uutta yhteistyötä ryhdytään rakentamaan.

Mitä vasemmiston "radikaalius" tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitäkö vain, ettei kokoomusherrojen kanssa lähdetä marjaan? Tämä kysymys kätkee taakseen todellisemman ongelman, jonka yhteydessä voidaan jälleen viitata entisaikojen demareihin: vasemmistoliitto haluaa hioa kapitalismin särmiä. Siksi vassarit ovat valmiita hallitukseen, että kokoomuksen ja muun oikeiston kohkausta saadaan hillityksi sisältäpäin. Hyvä niin, mutta se on sosiaalidemokraattien "tehtävä". Eduskunnasta on puuttunut – ja puuttuu kaikista silmänkääntötempuista huolimatta edelleen – vasemmisto, jolle kapitalismin särmien hiominen ei riitä vaan tehtävänä on kapitalismin nujertaminen. Tämä erottaa maltillisen ja radikaalin vasemmiston, keskusta- ja äärivasemmiston toisistaan. Tietenkään rajalinja ei tosielämässä ole yksiselitteinen: vassareiden piirissä vaikuttaa monia, joille kapitalismin kukistuminen on toivottu päämäärä, ja toisaalta eräät nuorkommunistit eivät diskurssiltaan (esim. keskittyminen Suomessa fasismin – sinänsä marginaaliseen – uhkaan kapitalistisen riiston sijaan) poikkea vassareista oleellisesti. Mutta SKDL:ssäkin oli omat vasemmistososialistinsa varsinaisten kommunistien rinnalla. Radikaalivasemmiston on sisällytettävä koko vassareiden vasen puoli ja tarjottava uskottava vaihtoehto joka ikiselle, joka kapitalismia tasa-arvoisen hyvinvoinnin nimissä vastustaa.

Tässäkään ei vielä ole koko totuus. Vaikka yhdistyneen radikaalivasemmiston poliittinen kuva saattaisi olla "radikaalivasemmistoliitto", se yksistään ei täysin perustele "toisen vasemmiston" tarvetta (vrt. aiempi kirjoitelmani kahden vasemmiston mallista). Suomen politiikassa on eräitä valtavan suuria kysymyksiä, joissa radikaaleimman vasemmiston kantaa ei edusta eduskunnassa mikään puolue. Paraatiesimerkkinä toimii EU-kysymys: vasemmistoliitto kannattaa jäsenyyttä, SKP ja kumppanit haluavat siitä eroon. Jos koko vasemmisto yhdistyisi, sen virallinen EU-kanta olisi "kyllä", koska vasemmistoliitossa se on ja pysyy enemmistömielipiteenä. Natoa koko vasemmisto vastustaa, mutta vain äärivasemmalla nähdään, että Suomi on jo puoliksi Natossa ja meidän on päästävä eroon kaikista puolustusliiton lonkeroista, ei vain vältettävä varsinainen jäsenyys. Ylipäänsä länsiliittoutuminen jakaa vasemmiston pahasti kahtia: maltilliset edustavat siinä "keskustalaista", välittävää kantaa, kun radikaalit pyrkivät siitä kokonaan irti. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa ero revähtää kouriintuntuvaksi jopa potentiaalisen "uuden SKDL:n" sisällä (mitä tapahtui tietysti vanhassakin SKDL:ssä). Missä vassarit ja kaikenlaiset revisionistit menevät halpaan kuvitellessaan, että valtamedian typerä kohkaus Venäjän sodantahtoisuudesta ja Putinin hitlermäisyydestä on uskottavaa informaatiota, radikaali äärivasemmisto näkee, että kyseessä on läntisten rahaimperialistien joukkokusetusprojekti ja todelliset fasistit löytyvät Ukrainan hallituksesta (Right Sector ja Svoboda).

Vasemmistoliitto ei siis riitä, eikä voi riittää, vaikka kuinka olisi oppositiossa. Meidän on pystytettävä ja vakiinnutettava nopeasti uusi radikaalivasemmiston yhteistyöliitto, joka 1) vastustaa koko kapitalismia tarjoten tilalle tasa-arvoisen hyvinvoinnin järjestelmää, jonka kauniimpi nimi on sosialismi, 2) antaa äänen niille radikaaleimmille vasemmistovoimille (joihin itse näen kuuluvani), jotka osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa uusvasemmistolaisen ja keskustavasemmistolaisen poliittisen diskurssin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti