Kahden vasemmiston malli

Kuten aika moni nykypolitiikan skeptikko on sanonut, Suomen eduskunta on "säätiöity". Kahdeksan eduskuntapuoluetta on parempi juttu kuin USA:n republikaani-demokraatti-systeemi, mutta todelliset vaihtoehdot saadaan pidetyksi ulkona meikäläisestäkin systeemistä. Eduskuntapuolueet maksavat vaalitukea itselleen ja varmistavat mediajyräyksellä paikkansa seuraavassakin eduskunnassa. Kaikilla kahdeksalla puolueella on selkeästi oma roolinsa, ja koska pohjoismaisessa demokratiassa tarvitaan myös vasemmisto, sen roolia näyttelee eduskunnassa vasemmistoliitto. Muita vasemmistoja "eduskuntasäätiö" ei tunne, tarvitse eikä tahdo.

Vähän väliä tulee kuitenkin päivänselväksi, miksi nykyinen eduskuntavasemmisto ei oikeasti riitä. Yksi näkökulma avautui, kun vasemmistoliiton puheenjohtaja – ja ministeri – Paavo Arhinmäki kävi heiluttamassa sateenkaarilippua yleisurheilun MM-kisoissa Moskovassa. Koko keskustavasemmisto aina vasemmistovihreitä ja -demareita myöten on hurrannut, kuinka rohkea Paavo uskalsi olla: hän puolusti avoimesti seksuaalivähemmistöjä naapurimaassa, joka tunnetusti sortaa seksuaalivähemmistöjä. Olihan se rohkeaa, mikäli rohkeus samastetaan punkkareiden räväkkiin ilmauksiin anarkistisessa mielenosoituksessa. Valitettavasti Venäjän päätöksentekijöinä ei ole yhtään punkkaria eikä anarkismi Venäjän kansan keskuudessa erityisen suosittua. Koska Arhinmäki on ministeri, hän edustaa myös Suomea, ja voidaan olla varmoja, että venäläisestä valtavirtanäkökulmasta ministerin pussyriotmainen "huliganismi" on nousukasmaisen pienen naapurimaan avoimen nenäkästä vittuilua.

Periaatteessa vähemmistöjen huonon aseman esiintuominen on tietysti hyvä juttu. Olisi myös paikallaan, että seksuaalivähemmistöjen asema oikeasti paranisi Venäjällä. Se, ettei vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri hallitse tai edes tahdo hallita keinoja, joilla asiat voisivat mennä paremmin perille venäläiseen tajuntaan, osoittaa alkeellista tietoisuudentasoa. Arhinmäki pitäytyy mieluiten keinoissa, jotka näyttävät hyvältä moderniin länsimaiseen silmään, sillä hän ei selvästi piittaa lainkaan perinteisestä itämaisesta silmästä. "Meidän juttu" on keskustavasemmiston mielestä parempi kuin "niiden juttu". Kyseessä on lievempi versio samasta asiasta, mitä USA tekee pyristelemällä muun muassa Iranin kimppuun. Se haluaa levittää länsimaista elämäntapaa ja länsimaisia asenteita, jotka takaavat valtavat mahdollisuudet länsimaiselle bisnekselle. Jos kokoomus syyllistyy tämänkaltaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää, mutta kun vasemmiston tointa "eduskuntasäätiössä" hoitava ryhmä sortuu samaan, kyseessä on pienoinen skandaali.

Toinen ongelma on suomalaisen eduskuntavasemmiston eli keskustavasemmiston yksilökeskeisyys, jonka tapaus Arhinmäki tuo myös esiin. Yhteiskuntarakenteiden muuttamisen ja sosialismin sijaan ihanteeksi on otettu jokaisen kansalaisen oikeus oman identiteetin hyväksyntään. Asia sinänsä on jälleen OK. En kaipaa paluuta yhteiskuntaan, jossa homojen on oltava "kaapissa", transsukupuolisista puhumattakaan. Mutta jos siinä on koko juttu, niin asetelma kavaltaa, että keskustavasemmiston mielestä yhteiskuntarakenteet ja kapitalismi ovat OK. Järjestelmä kaipaa vain hienosäätöä, ei perinpohjaista muuttamista. Tällaisen keskitien liberaalidemariuden myyminen ainoana hyväksyttynä "vasemmistona" on huijaus, ja sen tähden Suomeeen tarvitaan toinen vahva vasemmistoryhmittymä, joka on oikeasti vasemmalla.

Millä tavoin "toinen vasemmisto" sitten poikkeaisi nykyisestä eduskuntavasemmistosta? On aika tarpeetonta vaatia esimerkiksi yhtenäistä suhtautumista Paavo Arhinmäen sateenkaarilipputempaukseen: jotkut näkevät siinä oikeanlaista menemisen meininkiä, joka ei säväytä minunlaistani asioita kauan pyöritellyttä takapihafilosofia. Oleellisempaa kuin suhde tällaisiin yksittäistapauksiin onkin asioiden arvojärjestys. Ensisijainen pyrkimys on syytä olla kapitalismin nujertaminen ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen muuttaminen. Koska puolueen tms. yhteenliittymän toiminta-alue on Suomi, keskitytään ensisijaisesti Suomeen eikä tuudittauduta kuvitelmaan, että meillä on kaikki kohtalaisen hyvin. Siltä pohjalta ei yksinkertaisesti synny muutosta. "Toisen vasemmiston" on myös tiedostettava tällaiset asioiden väliset vaikutusyhteydet ja levitettävä sitä tietoisuutta niin kuin sellainen vasemmisto, joka saa oikeasti jotain aikaan, on aina tehnyt. Vasemmiston uusi yhteenliittymä ei saa tukea bisnesnäkökohtia eikä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka alkeellisesti tiedostaen näyttää "kivalta", mutta jonka taakse kätkeytyy porvareiden tai suurpääoman intressi. Lisäksi "toinen vasemmisto" ei saa olla yksi puolue muiden joukossa – samassa rintamassa vasemmistoliiton, vihreiden ja ehkä SDP:n kanssa – vaan täysin eri ryhmä, jolla on täysin oma poliittinen diskurssi. Missä vihreät tekevät pesäeron perussuomalaisiin ja vasemmistoliitto myötäilee vihreitä, uuden vasemmiston on tehtävä pesäero nimenomaan kokoomukseen, aina ja ensisijaisesti kokoomukseen – vihreistä ja vasemmistoliitosta riippumatta. Ei ole olemassa hyvää kapitalismia, ja Suomen ensisijainen kapitalistipuolue on tänään ja pysyvästi kokoomus.

Entäpä ne ihmisoikeudet, se yksilönvapaus ja oikeus omaan hyväksyttyyn identiteettiin? Entäpä suhde niihin maihin, jotka edellä mainittuja asioita polkevat? Keskustavasemmisto, joka ei oikeasti näe omassa pesässä putsattavaa, ajattelee tässä yhteydessä Venäjää, Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Irania ynnä muita. Kriittisin osa keskustavasemmistoa saattaa nostaa joukkoon myös USA:n. Uuden vasemmiston yhteenliittymän on kyettävä oivaltamaan tässä yhteydessä: "Niin, suhde Suomeen." Niin kuin USA julistaa ja levittää demokratiaa, joka on heidän omassa pesässään aivan surkeassa jamassa, niin myös Suomi tyrkyttää naapureilleen asioita, jotka eivät itselläkään ole hoidossa. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon homot saavat näkyvyyttä kaupallisessa mediassa, vaan siitä millainen oikeus jokaisella ihmisellä on oikeasti elää niin kuin haluaa ja hyväksi tuntee. "Toisen vasemmiston" on ymmärrettävä, että ihminen on vapaa päättämään itse omasta elämästään. Vain silloin, kun ihminen pyrkii päättämään toistenkin elämistä, yhteiskunnalla on asiaan jotakin sanottavaa. "Suvaitseva" ja "liberaali" nyky-Suomi on täpösen täynnä rajoituksia, kieltoja, uhkailua, maanittelua, painostusta, keppejä, porkkanoita ja sovinnaisuussääntöjä sen tähden, että ihmiset eläisivät niin kuin kapitalistinen bisnestalous haluaa heidän elävän.

Eduskuntavaalien 2015 lähestyessä saamme läpikäydä näytelmän, jossa eduskunta yrittää säilyttää säätiömuotonsa ja estää oikeasti vasemmistolaisen vasemmiston läpimurron sisäänsä. Mutta jos (mieli tekisi sanoa: kun) se tapahtuu, eduskunta saa tottua kahden vasemmiston malliin – ja säätiömallin purkautumiseen.