Demokratia = hyvä?

Rate Your Music on musiikkiaiheinen verkkosivusto. Sen käyttäjät antavat arvosanoja tuntemilleen levyille ja kirjoittavat niistä sanallisia arvioita. Levyjen tyylilajit määräytyvät annettujen äänien perusteella. Esimerkiksi jonkin Beatles-albumin tyylilajiksi voi määräytyä 'Pop/Rock', koska valtaosa äänestäneistä sivuston käyttäjistä on pitänyt sitä sopivana. Ehdotus 'Progressive Rock' on sen sijaan toistaiseksi kumottu, koska useimpien äänestäneiden mielestä levy ei sisällä progressiivista rockia. Tämä fiksulta vaikuttava periaate ongelmallistuu heti, kun vaikkapa tunnettu yhtye julkaisee itselleen epätyypillisen levyn. Radiohead-yhtyeen albumi Kid A on vuodesta toiseen määritelty kokeilevaksi rockiksi (Experimental Rock), vaikka musiikkia ymmärtävä korva erottaa levyltä rock-tyyppistä soitantaa enintään kahdessa kappaleessa. Virheellinen tyylilajinmääritys johtuu bändin fanien periaatteesta: Radiohead on rock-yhtye. Portisheadin albumi Third on puolestaan saanut tyylilajeikseen 'Experimental Rock' ja 'Electronic', vaikkei musiikki ole sen enempää rockia kuin (tuotantoteknologiaa lukuun ottamatta) elektronistakaan. Tämä johtuu siitä, etteivät Portishead-diggarit keksi parempia karsinoita vängätessään, ettei levy ole trip hop -musiikkia kuten bändin aiemmat levyt.

Yllä oleva esimerkki ei ole erityisen poliittinen, eikä sinänsä tärkeä, mutta se todistaa erään valitettavan asian: demokratia ei aina toimi. Silloin, kun äänestäjät eivät ole valistuneita tai tekevät äänestyspäätöksensä epäpätevin perustein, seuraa huono äänestystulos. Nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa tuhannet ihmiset purkavat vaaliuurnilla traumojaan, valitsevat lehdestä tutun nimen asioihin perehtymättä tai pohjustavat äänestyksensä huteriin, harhaanjohdettuihin perusteisiin. Syntyykö tällaisen äänestämisen pohjalta lopputulos, jota on kohdeltava pyhänä ja erehtymättömänä kansan viimeisenä sanana vain, koska se on teoriassa demokraattinen?

Ajatellaan esimerkiksi ympäristökysymyksiä. Ihmiskunnan lähivuosikymmenien käyttäytymisestä voi riippua, onko planeettamme elämällä ylipäänsä tulevaisuutta. Jos tämä ja seuraava sukupolvi eivät luovu oikeudestaan kerskakulutukseen, tulevat sukupolvet joutuvat luopumaan oikeudestaan elinkelpoisiin olosuhteisiin. Tämän perusteella täytyisi olla ihan selvää, että tarvitaan hallitus, joka laittaa tärkeät ympäristöasiat päätöksissään ykkössijalle ja usuttaa naapurimaitakin samaan politiikkaan (USA:n kaltaisista ongelmallisista suurvalloista puhumattakaan). Sellaista hallitusta ei kuitenkaan ole Suomessa eikä muuallakaan. Edes ympäristöasioihin leimautunut eduskuntapuolueemme – vihreät – ei aja niin tiukkaa ympäristöpolitiikkaa kuin tarvittaisiin, koska puolue on sitoutunut hyväksymään kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän. Vasemmistoliitto on tutkitusti vihreämpi puolue kuin itse vihreät, mutta hekään eivät pääse puusta pitkälle varovaisessa vastarinnassaan. Mikä pahinta, kansasta enintään joka viides haluaa äänestää näitä siedettävän ympäristötietoisia ryhmiä. He antavat mieluummin äänensä kokoomukselle, jolle talouskasvu on aina asia numero yksi, tai perussuomalaisille, jotka pitävät ympäristösitoumuksia kahleina. Blogit ja keskustelupalstat pursuavat houkuttelevia väittämiä, joiden mukaan ilmastonmuutos ja muut globaalit ympäristöuhat ovat huijausta.

Yllä olevasta on aika (houkuttelevan) helppo tehdä johtopäätös. Nyky-yhteiskunnan ihmiset ovat liian harhaanjohdettuja tehdäkseen hyviä poliittisia valintoja. Itse asiassa he eivät äänestä juuri sen paremmin kuin äänestäisi heidän harhaanjohtajistaan koottu neuvosto. Jälkimmäinen vaihtoehto edustaisi kuitenkin harvainvaltaa, jota ns. yleinen mielipide ei (ainakaan vielä) hyväksy. Niinpä asioille tarvitaan kansan nimellinen siunaus. Tämän seurauksena kansaa johdetaan harhaan – tai versio 2.0: heidän annetaan tyhmentyä keskenään. Sivistyksellä ei ole enää entisenlaista arvoa, media suoltaa silkkaa soopaa (Ilta-Sanomien etusivun pääuutinen eilen 25.4. oli laihdutusvinkki!!) ja nettikirjoittajat purkavat katkeruutensa provosoiviin ylilyönteihin. Yksi uusimmista synkistä havainnoistani on, ettei totuus enää kiinnosta ihmisiä. He tykkäävät (Facebook-verbi) enemmän yksinkertaisista, heidän omiin (lähipiirin ns. hyviltä tyypeiltä lainattuihin) ajatusmalleihinsa sopivista näkemyksistä, joita he puolustavat hurjalla vimmalla ottamatta selvää asioiden todellisesta laidasta. (Vrt. ulkomaalaiskeskustelut!)

Suomen vasemmisto ei ole pitkään asiaan kyseenalaistanut parlamentarismia, jonka synonyymiksi demokratia nykykielessä ymmärretään. Itse uskallan kyseenalaistaa sen ihan avoimesti. Parlamentarismi on sitä, että jähmeistä rakenneosista – puolueiden eduskuntaryhmistä – koostuva eduskunta, jonka kansa on nimellisesti ja näennäisesti valinnut, äänestää päätöksistä joita yhteiskunnan todelliset vallanpitäjät eivät näe väliksi ohjata sen ohi. Koska eduskunnalla ei ole tämän enempää valtaa, kaikki puolueet haluavat hallitukseen, minkä tähden ollaankin valmiita myymään puolet omista poliittisista ihanteista ja ennen vaaleja äänestäjille annetuista lupauksista. Puolueilla ei ole sitä pelkoa, että sanojen syöminen veisi niiltä äänet, koska toisetkin puolueet syövät sanansa. Se on maan tapa ja ainakin osaksi hyväksyttyä. Kaiken kukkuraksi hallituksellakaan ei ole aina valtaa, sillä hallitusohjelmat teetetään konsulteilla (tunnettu esimerkki: yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Co) eikä kansanvalta pääse estämään niiden keskittymistä yksityisen rahan etuihin.

Okei, hyväksytään, ettei nykyinen parlamentaarinen demokratia toimi niin kuin pitäisi. Mutta eivätkö kaikki tämänhetkiset puutteet ole epädemokraattisia puutteita? Jos hallitusohjelmia eivät kirjoittaisi konsultit vaan hallitukset, päätöksiä ei ohjattaisi eduskunnan ohi ja puolueet sitoutuisivat pitämään äänestäjille antamansa lupaukset, eikö tuloksena olisi hyvä järjestelmä? Uskallan kaikesta huolimatta epäillä. Tyhmentämistä ja harhaanjohtamista on jatkunut liian kauan. Eniten ääniä voisivat kuitenkin saada ne ehdokkaat ja ryhmät, jotka julistaisivat kaikkein tylyintä kyykytysoppia tai provosoivinta huuhaata. Ja kun he pääsisivät oikein totaalisesti päättämään, saisimme pian esivallan pyssyt ohimoille. Lisäksi kaikki eivät anna arvoa demokratiallekaan. Kun edellä mainittu McKinsey & Co:n tapaus paljastui, totesivat jotkut, että hyvä kun hallitusohjelman kirjoittavat todelliset asiantuntijat. He olisivat siis valmiit luovuttamaan vallan "demokraattisesti" amerikkalaisille konsulteille.

Minusta radikaalivasemmiston on ihan oikeasti paikallaan ottaa pitkästä aikaa esiin neuvostovallan ajatus. Jos nykypäivän punaiset ottaisivat vallan, olen täysin varma, että he ymmärtäisivät myös niiden asioiden päälle joiden laiminlyönnistä vanhoja neuvostovaltoja syytetään: ympäristökysymysten ja ihmisoikeuksien. Kun punavihreä neuvostovalta on joitakin vuosikymmeniä valistanut ja sivistänyt kansalaisia, olemme vihdoinkin valmiita todelliseen demokratiaan.

Ajatusleikki: Jos Israel olisi Syyria tai päinvastoin

Niin sanottu arabikevät synnytti protesteja lukuisissa islamilaisissa maissa: Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä, Jordaniassa, Jemenissä, Bahrainissa, Syyriassa ja Iranissa. Listastani puuttuu varmasti pari maata. Protesteja kuitenkin tapahtui myös eräässä saman maailmankolkan ei-islamilaisessa maassa. Enkä nyt tarkoita, että Kreikka on saman maailmankolkan maa, vaikka näin suuressa mittakaavassa onkin. Maailman ainoassa juutalaisvaltiossa Israelissa protestoitiin myös, joskin on vaikeaa sanoa, innoittiko israelilaisia mielenilmauksiin enemmän islamilaisen maailman kuin Etelä-Euroopan protestiaalto.

Kun Libyassa osoitettiin mieltä Muammar Gaddafia vastaan, länsi järjesti protestoijien tueksi mittavan Nato-johtoisen sotilasoperaation ja tuhosi Gaddafin hallintojärjestelmineen. Kun Syyriassa on osoitettu mieltä Bashar al-Assadin hallintoa vastaan, länsi on järjestänyt protestoijien tueksi mittavan mediaoperaation ja onnistunut ainakin näennäisesti ja mekaanisesti yhdistämään maan hajanaisen opposition. Kun Israelissa osoitettiin mieltä maan nykytilannetta ja -hallintoa vastaan, länsimedia ei halunnut puhua eikä kirjoittaa aiheesta sanaakaan. Tämän voi tietysti ymmärtää niinkin, että Israelin protestit olivat "arabikevään" rinnalla varsin pieniä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että myös Libyan ja Syyrian (kuten kolmannenkin maailmanpoliittisesti ongelmallisen arabimaan eli Iranin) protestit olivat alun perin pienehköjä verrattuna mm. Tunisian ja Egyptin tilanteeseen.

Jos Israel olisi Syyria, tähän asti olisi saattanut tapahtua seuraavaa: USA, Nato ja EU olisivat syyttäneet Benjamin Netanjahua ja Likud-puoluetta diktatorisesta hallinnosta vedoten opposition protestien olemassaoloon. Mielenosoittajat olisi kaapattu median lempilapsiksi kaikkialla länsimaissa, mielipiteitä Israelin nykytilasta olisi kysytty ainoastaan heiltä ja heidän mielipiteensä esitetty totuuksina, ja hajanainen oppositio olisi yhdistetty puoliväkisin ulkoapäin. Ihmisoikeusliikkeet kautta maailman olisivat pauhanneet Israelia vastaan ja ignoranneet protestit Israelista leimallisesti poikkeavissa naapurimaissa, esimerkiksi Syyriassa. Jos olisi käynyt oikein hyvin, Netanjahu olisi saanut lähtöpassit pääministerin paikalta ja tuomittu länsimaisessa tuomioistuimessa rikoksista ihmisyyttä vastaan. Länsi olisi ojentanut Israelin vallan tarjottimella protestiliikkeelle, ja Likud-puolue olisi hajotettu. Likudin nykyisen politiikan tuntien uusi tilanne tietäisi paljon parempia oloja ja tulevaisuudenennusteita Israelin opposition lisäksi myös palestiinalaisille.

Jos Syyria puolestaan olisi Israel, mitä olisi tapahtunut? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Kukaan meistä ei edes tietäisi, että Syyriassakin on protestoitu, lukuun ottamatta ehkä tuhatta asioita useammalta kannalta seuraavaa kriittistä aktivistia.

Varmuuden vuoksi ilmoitan loppukappaleessa, etten ole antisemitisti enkä vastusta edes Israelin valtion olemassaoloa. "Luvatun maan" ideassa on romantiikkaa, joka vetoaa myös minuun. Uskon vain, että rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista myös Palestiinassa. Niin valitettavaa kuin se onkin, nykyään olemme siitä paljon kauempana kuin 1990-luvun alkupuolella, sillä Likudin pitkä hallintokausi vaatii vastineekseen pitkän uudelleenkasvatuksen. (R.I.P. Jitzhak Rabin.)

Rakas naapurimme Venäjä

Venäjällä käytiin taas yhdet vaalit. Tällä kertaa äänestettiin presidenttiä. Virallisten tulosten mukaan Vladimir Putin sai yli 60 prosenttia äänistä. Paljon epävirallisempien tulosten mukaan noin puolet Suomi24-sivuston käyttäjistä pitää tulosta katastrofina, kun Venäjällä on kuulemma "diktaattori". Vielä epävirallisemman arvelun – minun omani – mukaan tuntuva osa Sauli Niinistön äänestäjistä tunsi itsensä huijatuksi tai hyväksikäytetyksi, kun kokoomusjohtoisen hallituksen kuntaliitossuunnitelmat ynnä muut paljastettiin laskelmoiden vasta Suomen presidentinvaalien toisen kierroksen jälkeen.

Itänaapurin vaalitulosta pidettiin peukaloituna jo ennen kuin mitään vaaleja oli edes pidetty. Kun vaalipäivä koitti, länsimediat uutisoivat lukuisista väärinkäytöksistä, joista vähintään osa on omaan kriittiseen silmääni ilmiselviä opposition provokaatioita. Älyttömin kaikista oli Jekaterinburgin seudulla sattunut bussikyytitapaus. Poliisi oli kuulemma pysäyttänyt huomiota herättäneen bussin, jonka matkustajat olivat kertoneet käyneensä äänestämässä jo useissa vaalitoimipisteissä. Kaiken tämän oli tietysti taltioinut sopivasti paikalle sattunut videokamera. Naurettavaa. Länsimedia ei edes välitä, meneekö tämä täydestä. Tarkoitus on vain herättää tietynlainen ilmapiiri Venäjää kohtaan, ja siinä se valitettavasti onnistuu.

Kaikesta huolimatta Venäjän presidentinvaaleissa voi olla tapahtunut vilppiä. Tämä on ehdottomasti väärin enkä puolustele sitä mitenkään. Epäselviä tapauksia on kuitenkin todistettavasti sattunut Suomenkin vaaleissa, eikä "kukaan" ole asiasta edes kiinnostunut. (Mieleeni tulee ainakin eräs turkulainen, omalla listallaan kampanjoinut nainen, joka oli virallisten tietojen mukaan saanut Liedosta nolla ääntä. Hän kuitenkin tunsi henkilökohtaisesti lietolaisia, jotka olivat äänestäneet häntä.)

Silti Venäjään kohdistuneet vaalivilppisyytökset eivät pysty kätkemään yhtä tosiasiaa: Vladimir Putin on täysin ehdottomasti ja yksiselitteisesti maan suosituin ehdokas uudeksi presidentiksi. Hän sai eniten ääniä jopa Suomessa äänestäneiltä Venäjän kansalaisilta. Jos vilppiä on tapahtunut, nykyisen 63 prosentin sijaan Putinin todellinen kannatuslukema voi alkaa viitosella tai jopa nelosella, mutta silti hän on täysin omaa luokkaansa. Tästä onkin jo helppo käsittää, ettei Putinin tarvitsisi bluffata. Voi olla, että yli-innokkaat Yhtenäisen Venäjän aktivistit ovat bluffanneet ilman johtajiensa käskyä. Osa vilpistä on ehkä Putinin vastustajien työtä: näinhän he saavat näyttämään siltä, että Putinin kannattajat bluffaavat. Ja kun opposition – miinus kommunistien – kannatuksen vahvin tuki on ulkomailla (=lännessä), sillä on heille todella väliä.

Nyt päästäänkin kysymykseen: mistä johtuu, että Putinin kannatus on niin suuri? Eikö Yhtenäinen Venäjä -puolue tullut juuri duumanvaaleissa alaspäin liki romahtaen, ja eikö sitäkin väitetty vilpilliseksi tulokseksi? Eikö Putinia ja Yhtenäistä Venäjää vastaan ole näkyvästi protestoitu? Eikö kannatuskupla ole puhjennut (ja syystäkin)?

Putinin ja hänen puolueensa kannatuksen tausta on aika ongelmallinen, enkä ryhdy sitä tässä puimaan. On kuitenkin havaittava selvä trendi: toisin kuin läntiseen silmään on näyttänyt, Putinin ja Yhtenäisen Venäjän kannatus on kasvanut viimeisten kolmen kuukauden aikana. Länsimedia on kyllä toitottanut kymmenientuhansien protestista Moskovassa ja Pietarissa, mutta pysynyt epäilyttävän hiljaa satojentuhansien kansankokouksista, joissa on tuomittu länsivaltojen yritys puuttua Venäjän sisäpolitiikkaan. Näissä kokouksissa ei ole huudettu eläköötä Putinille ja Medvedeville, vaan Venäjän demokratialle oppositioineen päivineen. Toistaiseksi epäonnistunut yritys luoda Venäjälle ulkomailta käsin "värivallankumous" rekisteröimättömän opposition avulla on johtanut tunnelmaan, jossa maata uhkaa länsivaltojen väliintulo. Sitä venäläiset eivät tietenkään halua, ja koska Putin on Venäjän patrioottiset kasvot, hänen asemansa on koko tragikoomisen operaation aikana pönkittynyt.

Itse en ole Putinin enkä Yhtenäisen Venäjän kannattaja, ja siksi lopputulos on minusta hyvin kiukuttava. En todellakaan haluaisi nähdä Venäjällä vallassa länsimaiden nukkehallitusta edes tämän nykyisen vertaa, vaan toivoni on maan "laillisessa" oppositiossa, jolla on oikeasti paljon kannatusta. Jos Gennadi Zjuganovin kommunistit ja sosiaalidemokraattinen Oikeudenmukainen Venäjä -puolue muodostaisivat jonakin päivänä yhteishallituksen, se ei takuulla olisi sen enempää militantin nationalistinen ja ihmisoikeuksista piittaamaton kuin USA:n, Naton ja EU:n imperialismin käsikassara. Vaikka sosiaalidemokraatit ja kommunistit eivät usein tapaa mahtua samaan hallitukseen, niin jos he kerran mahtuisivat, tuloksena olisi sosialismia. Ja vaikka se jäisi lyhyeksi väliluvuksi Venäjän historiassa, sekin antaisi ihan hemmetisti toivoa, ettei kaiken politiikan tarvitse nykymaailmassa olla jompaankumpaan suuntaan vinksallaan. Kommunistinen puolue ja Oikeudenmukainen Venäjä sijoittuivat joulukuun duumanvaaleissa sijaluvuille 2 ja 3, ja heidän yhteenlaskettu kannatusosuutensa oli noin kolmasosa.

Länsimediaa ei Venäjän rekisteröity oppositio kiinnosta. He näkevät vain kaksi puolta: 1) Putinin ja hänen puolueensa, 2) "aktivistit", joita itse nimitän "värivallankumouksellisiksi". He eivät tahdo nähdä, ettei jälkimmäisillä oikeasti ole edes mainittavaa kannatusta Venäjällä – toisin kuin kommunisteilla ja sosiaalidemokraateilla, joiden käsissä on kyllä ihan oikeasti muutoksen avaimet, mutta "väärän" muutoksen. Tilanne on absurdi, ja mikä pahempaa, myös pelottava. Jos ilmapiiri Venäjän poliittista järjestystä vastaan paisuu lännessä entisestään, Venäjä varustautuu entistä vahvemmin ja yksimielisemmin länttä vastaan, mikä saa lännen varustautumaan Venäjää vastaan. Karmeimpana lopputuloksena voi olla kolmas maailmansota, sillä Venäjä on suuri maa ja sillä on mahtavia liittolaisia. Arvaa, mikä maa 1930-luvun tavoin tulisi imaistuksi sotaan mukaan?

Vaihdetaan: vasemmisto

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo kertaalleen, mutta jätin silloin alkuunsa. Aihe on nimittäin aika kiusallinen ja turhauttava. Mutta asia on myös totta, joten menköön.

Suomessa – ja useissa muissakin maissa – ovat jälleen kerran asiat sillä tolalla, että vasemmistoa tarvittaisiin. Kapitalismin kriisi syvenee entisestään ja näyttää suorastaan todennäköiseltä, että koko järjestelmä romahtaa lähitulevaisuudessa. Samaan aikaan kapitalismia puolustava uusliberalismi on edennyt niin pitkälle, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion viimeisetkin rippeet ovat hätää kärsimässä. Eriarvoisuus, sosiaaliset ongelmat ja kaikenlainen pahoinvointi lisääntyvät vuodesta vuoteen. Apua hätään on etsitty jopa perussuomalaisten kaltaisista populisteista, mutta nyt on tyytymättömyys heihinkin jo vahvassa kasvussa. Jos missään olisi mitään järkeä, laaja äänestäjäkunta ajautuisi vasemmiston syliin.

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että vasemmisto ei vieläkään vedä puoleensa. Ei keskustavasemmisto, eikä sitäkään vähää äärivasemmisto. Mistä on kysymys, sitä pyrin seuraavassa erittelemään ja summaamaan.

Keskustavasemmistoksi kutsun tässä (suomalaiskansallisessa) yhteydessä vasemmistoliiton valtalinjaa ja niitä sosiaalidemokraatteja, joilla ylipäänsä on mitään tekemistä vasemmiston kanssa. (Lipponen out, Tuomioja in, Urpilaisesta näkyy pikkusormi ja nimetön.) Kaikki tietävät SDP:n alamäen, ja osa väistyvistä demareista saattaa ryhtyä vasemmistoliiton äänestäjiksi. On kuitenkin epämiellyttävä totuus, että vasemmistoliiton täytyisi kerätä äänestäjiä muualtakin kuin SDP:stä. Jaettavana on ennen kaikkea perussuomalaisten vanhentunut iso jytky, joka kuitenkin näyttää vuotavan takaisin keskustaan ja – typerryttävää kyllä – ehkä myös kokoomukseen. Toisin kuin punavihreissä piireissä ajatellaan, persujen äänestäjät eivät ole natseja (kuin vähäisiltä osin), vaan yhteiskunnan viimeaikaisiin kehitystendensseihin pettyneitä, joille vasemmistolainen hoivaava hyvinvointiajattelu olisi hellivää hoitoa. Osapuolet eivät kuitenkaan löydä toisiaan, koska ne eivät tahdo katsoa oikeisiin suuntiin. Kaiken huipuksi vasemmistoliitto voi SDP:n tavoin menettää kannattajia myös vihreille, jotka saivat uutta puhtia Pekka Haaviston menestyksestä presidentinvaaleissa. Vihreät ovat kaapanneet suvaitsevaisuusmonopolin, joka sekin kuuluisi mieluummin vasemmistolle.

Äärivasemmisto kattaa koko sen laajan, harvasti kansoitetun kentän, joka määrittyy vasemmistoliiton nykyisen päälinjan vasemmalle puolelle. Tällä alueella sijaitsevat SKP, STP, KTP:n jäänteet ja vasemmistoliiton niskuroijat sekä paljon erilaisten järjestöjen väkeä, joka ei sitoudu puolueisiin. Nämä ryhmittymät riitelevät keskenään ja leimautuvat riitelijöiksi. Ne kritisoivat kaikkea ympärillään ja kaikkein eniten itseään vaarallisen lähellä olevia ryhmiä. Tällaisella toiminnalla ei tietenkään saada aikaan mitään hyvää. Poliittisesti koko äärivasemmistolainen kenttä on marginalisoitunut ja sellaiseksi jää, ellei tapahdu valtavaa suunnanmuutosta.

Periaatteessa tietysti toivoisin, että keskustavasemmisto ja varsinkin äärivasemmisto lähtisivät syystä tai toisesta rakettimaiseen nousuun. Kun vilkuilen, mitä näiden poliittisten ryhmien ihmisillä on sanottavaa (muun muassa netissä), tulee kuitenkin epäuskoinen ja -toivoinen olo. Paitsi, ettei heillä selvästikään ole keinoja tilanteen korjaamiseen, he näyttävät suorastaan pyrkivän oman katastrofinsa maksimointiin. Kommunistien keskuudessa tehdään älyttömiä linjanvetoja kuten kapitalistiehdokkaiden äänestäminen tilanteissa, joissa on tarjolla vasemmistolaisiakin ehdokkaita. Ihan tosi: moni kommari ei ainoastaan äänestänyt ensimmäisellä kierroksella Väyrystä, vaan peräti toisella kierroksella Niinistöä. Haistakoon omaa kökköään. Vassareilla on toisenlainen ongelma: moni heistä on integroitunut niin voimakkaasti SDP:n ja vihreiden sekä viime kädessä koko hallituksen politiikkaan, että edistyksellisten sijaan heistä on tulossa edistyksen jarruja. Piru periköön sen vasemmistolaisen, joka hyväksyy kuntauudistuksen ja sen myötä tapahtuvat julkisen sektorin alasajot, myöhemmin keväällä suunnitellut rajut lisäleikkaukset, puolustuspolitiikan integroimisen Natoon, muun politiikan integroimisen EU:hun, USA:n aseman maailmanpoliisina, Venäjän värivallankumouksen, menneen hyökkäyksen Libyaan sekä mahdolliset tulevat hyökkäykset Iraniin ja Syyriaan.

Tästä olisi helppo päätellä, että nykyinen vasemmisto on kaivanut itse oman kuoppansa ja joutaakin sen pohjalle. Ongelma vain on siinä, ettei mikään muu kuin vasemmisto aja Suomessa niitä asioita joita politiikkaan ylipäänsä kaivattaisiin – ja juuri nyt kipeämmin kuin koskaan.

Seuraava ajatus on täysin utopistinen, mutta koska utopismissa ei ole minusta mitään vikaa, uskallan sen esittää. Vaihdetaan vasemmistoa. Hylätään nykyisin toimivat vasemmistopuolueet, -järjestöt ja -poliitikot. Perustetaan tasa-arvoisen hyvinvoinnin, rauhan ja sovun, hoivan ja välittämisen, vapauden ja ihmisarvon sekä ekologisuuden ja humanismin pohjalle kokonaan uusi vasemmistoliike, joka tulee apuun kun sitä näin kipeästi tarvitaan.

Väyrysen ja Haaviston kannattajat

Hohhoijaa, presidentinvaalien ensimmäinen kierros on takana. Sauli "Saatana" Niinistö meni jatkoon niin kuin tiedettiin, joskin varsinaisena vaalipäivänä hänen ääniosuutensa kutistui. Hänen jäljessään tapahtui melkoinen yllätys, kun Pekka "Homo" Haavisto ohitti kalkkiviivoilla Paavo "Narsisti" Väyrysen. Uskoin vielä ennakkoäänien tultuakin, että Haaviston gallup-suosiossa on sama kupla kuin vihreillä yleensä: nythän hänen kannattajansa tuntuivat huutavan megaylpeinä jo kilometrin päästä, kenen joukoissa seisovat. Väyrysen jedimäisestä paluusta ehti tulla melkoinen ilmiö, mutta hieman liian aikaisin. Vaalipäivän koittaessa hype oli jo täysin Haaviston ympärillä.

Itse en äänestänyt kumpaakaan (tai ketään) yllä mainituista, vaan ainokaisen ääneni sai Paavo "Takinkääntäjä" Arhinmäki. Oikeasti en edes kannattanut häntä presidentiksi, vaan halusin ilmaista kannatukseni vasemmistolaiselle politiikalle. Kun katsottiin asiakysymyksiä, Arhinmäki oli minun laillani ajattelevalle ainoa vaihtoehto. Vaikkei hänellä katsottu olevan mitään mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, minusta olisi ollut loistavaa nähdä nuor-Paavon saavan enemmän ääniä kuin vanha Paavo eli Lipponen. Myös Timo Soinin kannatus jäi sen verran keskinkertaiseksi, että Arhinmäellä olisi ollut teoriassa mahkuja peitota hänet. Valitettavasti hyvin laajoissa piireissä oli jo vaaliviikolle tultaessa vastakkain vain kaksi ehdokasta – mihinkäs se pääpiru Niinistö sieltä edeltä katosi? – ja niinpä Arhinmäki jämähti viiteen ja puoleen prosenttiin.

Minun ja kaltaisteni perusteltu poliittinen valinta on herättänyt halveksuntaa kahdelta suunnalta. On käsittämätöntä, millaisiksi faneiksi fiksutkin ihmiset voivat paljastua. Vielä käsittämättömämpää on, että molempien suuntien ihmiset samastuvat jonkinlaiseen vasemmistoon, kun taas itse ihan oikeasti äänestin vasemmistolaista ehdokasta. Ja se ei kelpaa.

Vanhan liiton kommunistit, puolueesta riippumatta, tekivät varsinaisen tempun ryhmittymällä joukolla Väyrysen taakse. Arhinmäen kannattajiksi julistautuneita on syytetty pettureiksi, hämmentävää kyllä, vetoamalla Nato-kysymykseen. Tosiasiassa Arhinmäki oli kaikista ehdokkaista Nato-vastaisin ja vieläpä varmin Nato-vastustaja, sillä keskustassa on tavattu syödä periaatteet poliittisen suhdanteen muuttuessa (vrt. EU-kysymys 1990-luvulla, ydinvoimakysymys 2000-luvun alussa). Tämä ei auttanut, vaan Väyrynen oli kuulemma Naton vastustajien ykkösehdokas ja siksi häntä täytyi äänestää. (Yhtälön naurettavuus ilmenee, kun vaihtaa Väyrysen tilalle Soinin. Häntä kommunistit eivät olisi tukeneet.) Asetelma tuo ummehtuneita tuulahduksia vuodelta 1981, kun SKP:n vähemmistö ilmoitti kannattavansa kepulaista Ahti Karjalaista SKDL:n oman ehdokkaan Kalevi Kivistön sijaan. Karjalainen oli kuulemma uskottavin YYA-henkinen Kekkosen työn jatkaja. Kun kepu valitsikin ehdokkaakseen Johannes Virolaisen, vähemmistökommunistit ilmoittivat kannattavansa Kivistöä, vaikka SKDL:n enemmistö päätti linjautua Mauno Koiviston taakse. Maailma muuttuu, vaan ei eräiden päässä: vanhan liiton kepulainen on yhä mieluisampi kuin uuden liiton vasemmistolainen.

Vasemmistovihreät, vihervasemmistolaiset, punavihreät ja muut sensuuntaiset kokivat puolestaan alusta lähtien, että "meidän" yhteinen ehdokas on Haavisto. Kun heille koetti teroittaa, että Haavisto on itse asiassa oikeistovihreä, he eivät olleet millänsäkään vaan ohittivat sen sivuhuomiona. Vasemmistolaisuudella ei monelle "vasemmistolaiselle" ollut käytännössä mitään arvoa. Tarkemmin udeltaessa moni myönsi, että Arhinmäki oli vaalikoneiden mukaan heidän ykkösehdokkaansa ja muutenkin lähimpänä omaa ajattelutapaa. Mutta Arhinmäestä "ei ole vielä presidentiksi", joten sännättiin oikopäätä ja sen kummemmin miettimättä äänestämään Haavistoa – onhan hän mukava mies, vihreä ja vieläpä homo (konservatiivien homovastaisuuskin käännettiin suoraan Pekan puolesta puhuvaksi argumentiksi). Suomessa presidentti on kuitenkin keskeinen ulkopolitiikan tekijä, ja sellaisena Haavisto on mahdollisesti kaikista ehdokkaista lähimpänä Niinistöä. Haavisto hyväksyy selvästi "uuden maailmanjärjestyksen", jossa USA ja Nato ovat maailmanpoliiseja ja epäkapitalistisesti ajattelevat maat käännytetään tekosyillä väkivaltaisesti valtaleiriin. Joulukuussa lähtökuopat kaivanutta Venäjän "värivallankumousta" hän kannattaa ilman muuta, vaikka se tietäisikin vaikeuksia itänaapurin laillisen johdon kanssa. Tämä ei ole vasemmistolaista eikä pasifistista politiikkaa, vaan tyypillistä oikeiston uhittelua. Haaviston vasemmistokannattajat katsovat tätä kaikkea sormien läpi.

Uusimpana uutuutena osui silmiini vanhan liiton kommunisti, joka on niin vakuuttunut Haaviston vääryydestä, että usuttaa äänestäjiä boikotoimaan toista kierrosta. Tämä nyt on järjettömyyden huippu. Vastassa on kenties koko Suomen oikeistosuhdanteen ykkösinsinööri, pankkiiri Sauli Niinistö, jolla on ehdottomasti etulyöntiasema. Boikotti ei tue ketään muuta kuin häntä eikä mitään muuta niin kuin kokoomuksen ja oikeiston ylivaltaa Suomessa. Miten ihminen kehtaa pitää itseään kommunistina, jos hän raivoaa presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella keskustaporvari Väyrysen puolesta ja pelaa toisella kierroksella kokoomusporvari Niinistön pussiin? Tähän monta kirosanaa.

Itse en ole missään vaiheessa kuulunut sen enempää Väyrysen kuin Haavistonkaan kannattajiin, vaikka iso osa seuraamistani nettiaktiiveista ei tunnu käsittäneen (tai jopa käsittävän) muiden ehdokkaiden olemassaoloa. Hyvä niin, sillä kumpikin leiri haisee epäilyttävältä. Toisella kierroksella äänestän Pekka Haavistoa, niin kuin olisin äänestänyt myös Paavo Väyrystä jos hän olisi niin pitkälle päässyt. Sauli Niinistön leiri ei haise yhtään miltään, mikä on kaikkein epäilyttävintä. Ketkumpaa ja niljakkaampaa kapitalistiehdokasta ei liene Suomen historiassa nähty. En kannata Haaviston linjauksia, mutta hän on sentään mukava mies, vihreä ja vieläpä homo. Näin se asetelma muuttuu tässäkin näennäisfiksussa päässä.

Alfat, omegat ja persut

Perussuomalaisten nousua yhdeksi Suomen suurimmista puolueista on käsitelty jo niin paljon, etten itsekään ollut jaksaa kirjoittaa tätä jo kauan hahmoteltua merkintää. Koska näkokulmani on kuitenkin uusi (ainakin itselleni ja mediaa pintapuolisesti seuranneena), lähteköön se nyt päästäni maailmalle vaikka tämmöisenä hieman karkeana versiona.

Viime vuosikymmeninä on alettu käyttää biologistisia käsitteitä kuten 'alfauros' ja 'alfanaaras' puhuttaessa ihmisistä. Alfa on menestyjä, joka todennäköisesti tekee isoa rahaa työelämässään ja luonnollisesti pyydystää sen parisuhde- tai seksikumppanin jonka haluaa. Sosiaalisesti heikommat ovat 'betoja' ja pahnanpohjimmaiset 'omegoja'. Entinen hyvinvointiyhteiskunta pyrki tasoittamaan tämän eron. Tasoitus oli ennen kaikkea taloudellista, mutta vaikutti lisäksi sosiaalisiin elinolosuhteisiin yleensä – ja kuten kaikki vähänkin kyynistyneet nykyihmiset tietävät, tällaisilla asioilla on kummasti väliä myös ihmissuhteiden kannalta. 1980-luvulla käynnistynyt yhteiskunnan kokonaisvaltainen arvomuutos on tuhonnut tämän tasoitusvaikutuksen. Alfat saavat mielin määrin hallita uutta yhteiskuntaa, betat saavat yhä useammin jäädä nuolemaan näppejään ja omegat syrjäytyvät.

Tätä asetelmaa vasten persut näyttäytyvät todellisena Oikeutta Omegoille -liikkeenä. Tosin meno on maskuliinista ja oikeampi nimi kuuluisi Oikeutta Omegauroksille, mutta naispuolisten kannattajien toivossa tämä peitellään. Koska alfa–omega-asetelmassa on kyse myös seksuaalisuudesta, on vuosituhannen vaihteessa esiin noussut metroseksuaali ehkä pahinta mitä omegaliike voi käsittää: yliaktiiviset alfat vievät nenän edestä niin naiset kuin miehetkin? Jopa pakolaisissa ja turvapaikanhakijoissa nähdään alfan vikaa: tarvitaan menestyjän kykyä, että päästään kriisialueilta tänne Pohjolaan turvaan. Omegat ovat juuttuneet sinne sarjatulen keskelle.

Samalla globaalin kapitalismin varjopuolet tiedostetaan entistä laaja-alaisemmin, joskaan ei syvemmin. Persujen aatteelle on kysyntää vanhan hyvinvointiyhteiskunnan korvikkeena. Mutta missä hyvinvointiyhteiskunta tasoitti alfojen ja omegojen välisen eron kohtalaisesti, persuyhteiskunta ei tekisi sitä. Se pyrkii vain syrjäyttämään vanhat alfat ja nostamaan tilalle joukon entisiä betoja ja omegoja. Samalla osa entisistä betoista ja ehkä jopa muutama alfa lipsahtaa uusiksi omegoiksi. Lukuisat vanhat alfat ja omegat jäävät myös entisille paikoilleen. Kokonaisrakenteessa ei muutu mikään, ellei sosiaalista hissiliikettä lasketa. Sen ohessa tapahtuu jälleen uusi arvomuutos, jossa viime vuosikymmenien yhteiskunnan individualistinen vapaus menetetään eikä hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvoja saada takaisin. Päädytään siis omegojen tyranniaan, sillä erotuksella että omegat ovat käytännössä valepukuisia alfoja ja heissä on yhtä lailla kapasiteettia ja taipumusta sekä ison rahan tekemiseen että metroseksuaaliseen aktiivisuuteen kuin entisilläkin alfoilla.

Oikeasti en usko biologistiseen hölynpölyyn, ainakaan sellaisenaan. Tämä teksti on kirjoitettu siltä pohjalta, että aika moni nykyihminen pohjimmiltaan uskoo siihen ja käyttäytyy sen pelisääntöjen mukaan. Tarinan opetus tietysti on, että ainoastaan hyvinvointiyhteiskunta – mitä pidemmälle vietynä, sen täydellisemmin – tekee lopun yhdistetystä elintaso- ja parisuhdekilpailusta ynnä muusta sosiaalisesta pelleilystä.

Venäjän vaalidemokratia

Joulukuun 4. päivänä 2011 pidetyt Venäjän duuman vaalit olivat merkittävä voitto demokratialle ja äänekäs naurunhohotus niille, jotka ovat ladelleet madonlukuja Venäjän nykyiselle kansanvallalle. Kaikkihan me olemme lukeneet lehdistä ja netistä otsikoita, joiden sisältö on kärjistettynä tällainen: "Venäjä on diktatuuri", "Vaalitulos tiedetään Venäjällä jo etukäteen" ja "Putinin ja Medvedevin hallinto suuressa epäsuosiossa".

Yhtenäinen Venäjä -puolue säilytti asemansa duuman ylivoimaisesti suurimpana puolueena, mutta menetti kannatuksestaan yli 15 prosenttiyksikköä ääniosuuden ollessa nyt 49,3 %. Mikään diktatuuri ei ole niin saakelin tyhmä, että järjestää itselleen vaaleissa alle puolet äänistä. Nythän enemmistö uurnilla käyneistä äänesti jotakin muuta kuin Putinin ja Medvedevin puoluetta. Yhtä lailla vaikuttaa kaikelta muulta kuin järjestetyltä se vaalitulos, että nykyiselle bisneseliitti-Venäjälle kaikista vastahankaisin duumapuolue eli kommunistinen puolue nosti kannatustaan kaikkein eniten. Kommunistien ääniosuus oli nyt 19,2 %. Sosiaalidemokraattisen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen nousu 7,7:stä 13,3:een (ja kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi) on prosentuaalisesti vielä isompi edistysaskel.

Vaikka Yhtenäisellä Venäjällä onkin yhä enemmistö paikoista duumassa, se edustaa nyt moraalisesti vähemmistöä. Tämän tietävät ne mielenosoittajat, jotka ovat lähteneet vaalituloksen varmistuttua liikkeelle. Se, että he väittävät nykyistä tulosta väärennetyksi, on täysin eri juttu. Sen taustalla lienee "värivallankumouksellinen" aate, joka saa kannatustukea (myös rahallista sellaista) länsivalloista, eritoten yhdysvaltalaisista rahastoista. "Värivallankumouksilla" tarkoitetaan entisissä kommunisti- tai sosialistimaissa sekä muuten vain epälänsimaisissa valtioissa toteutuneita länsimielisiä vallanvaihtoja, joissa medialla ja hegemonialla on ollut valtaisa merkitys. Ei liene sattumaa, että Venäjän nykyinen hallinto on maailman voimakkain "antivärivallankumouksellinen" toimija.

Itse julistan nyt Venäjän duuman vaalit demokratian voitoksi kahdessa merkityksessä: ne antoivat Yhtenäisen Venäjän kilpailijoille lisävaltaa ja osoittivat, että vaalidemokratia Venäjällä ihan oikeasti toimii, vikistiin lännessä asiasta mitä hyvänsä. Muussa kuin vaalidemokratiassa on Venäjällä kyllä rutkasti kehittämistä, mutta niin on lännessäkin. Suosittelen nyt, että lopetetaan päänaukominen venäläiselle systeemille ja keskitytään vikisemään niistä epäkohdista, joita on meillä täällä paljon lähempänä, omien rajojemme sisällä.

Kärryiltä pudonneen tunnustuksia

Hei, olen 37-vuotias äärivasemmistolainen, enkä käsitä enää ollenkaan, mikä liittyy politiikassa mihinkin.

Ennen muutamaa viime vuotta asetelmat olivat verraten selvät. Oli vasemmistolaisia, jotka olivat yleensä myös aika vihreitä, ja oli vihreitä, jotka olivat yleensä myös aika vasemmistolaisia. Oli oikeistoliberaaleja, jotka suvaitsevaisuuskysymyksissä saattoivat puolustaa samaa kantaa kuin "me", mutta muutoin erottuivat "meistä" kuin yö päivästä. Oli konservatiiveja, jotka saattoivat joskus käyttää vanhavasemmistolaista retoriikkaa, mutta kyllä heidätkin tunnisti. Suhde Euroopan unioniin jakoi vasemmiston kriittisiin ja myönteisiin; oikeistossa konservatiivit olivat kriittisiä ja liberaalit myönteisiä. Muita epäselvyyksiä tuskin tunnettiin.

Tänä maailmanaikana koko asetelma on kaaostilassa ja sekaisin. Yhtäältä vihreiden valtavirta, jota kutsun seuraavassa "oikeistovihreiksi", ja peräti osa vasemmiston kannattajista – käytän tässä nimeä "keskustavasemmisto" – ovat liittoutuneet oikeistoliberaalien kanssa. Tässä liitossa on kyse globaaleista markkinoista ja kansainväliseen käytäntöön sitoutumisesta. Tosin oikeistovihreät ja keskustavasemmisto haluavat säädellyt markkinat, oikeistoliberaalit taas säätelemättömät, mutta sama kokonaiskehys on kaikkien mieleen. Olen kuullut oikeistovihreän puolustavan jopa imperialismia. Toisaalta globalisaatio- ja EU-kriittisessä toiminnassa ovat vasemmistolaiset ja konservatiiviset ainekset sekoittuneet epäilyttävästi. Yhä useampi sosialisti alkaa muistuttaa kansallissosialistia, ja yhä useampi oikeiston liittolainen julistaa vasemmiston iät ja ajat kannattamia teesejä ominaan.

Joitakin kuukausia sitten perustettiin yhdistys nimeltä Suomen perustuslaillinen kansanyhdistys. Perustuslain lisäksi yhdistys kannattaa sellaisia asioita kuin itsenäisyys, kansanvalta ja talousdemokratia. Vastustuslistalla ovat mm. ylikansallinen päätäntävalta, EU-jäsenyys ja kansalaisoikeuksien kaventaminen. Tärkeistä asioista on siis kysymys, eikä ihmetytä, että yhdistyksen aktiiveissa on vasemmistoväkeä – mm. Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokkaana ollut Hansi Harjunharja. Mutta hei, perustuslaillinen kansanyhdistys? Työväenliikkeen piirissä tunnetaan yhä erittäin hyvin satakunta vuotta vanha pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi, jossa on mm. tällaisia säkeitä: "Nyt laki on vanha voimassa, se aataminaikuinen / rahavallan pillit on soimassa, olen perustuslaillinen." "Niille laitamme suuhun kapulat, noille sosialisteille / työmiehille kun puhuvat politiikkaa kansalle." Ei perustuslaki ole edustanut kapitalistisessa Suomessa edistystä vaan taantumusta, ei suojellut huono- vaan hyväosaisia! Sen tiesi myös edesmennyt "Jorisee" Ehrnrooth, joka perusti ensin Perustuslaillisen kansanpuolueen ja myöhemmin Perustuslaillisen oikeistopuolueen. Omissa silmissäni perustuslain ilmentämä kansallisuusajattelu on kuin miina, johon hyvää tarkoittava globalisaatio- ja EU-kriittinen vasemmistolainen voi astua.

Ohoh, tuleepas hyvä aasinsilta seuraavaan ällistykseen. Olen seurannut pidemmän aikaa Verkkomedian (verkkomedia.org) kirjoittelua. Se on näyttänyt pääasiassa hyvältä: siellä esitetään asioihin niitä näkökulmia, joita valtamedia ei hyväksy sivuilleen. Tarjouduin jopa itse kirjoittamaan Verkkomedia-tiimin tulevassa printtilehdessä. Yhden kerran säikähdin, kun tilaa oli annettu skeptisyydelle ilmastonmuutosta kohtaan, mutta hyväksyin sen poikkeavien näkökulmien vapautena (vaikkakin tuo näkökulma on ympäristölle vaarallinen ja sitä paitsi rahavallan kannattama). Tänään (15.11.) tuli kuitenkin tyrmistyttävä äkkipysäys. Verkkomedia levitti sekä varsinaisella nettisivullaan että Twitterissä adressia jalkaväkimiinojen säilyttämisen puolesta. Sen puolesta, mitä suomalaisena, jopa aseistakieltäytyjänä, olen jo viime vuosituhannelta lähtien hävennyt! Sen, mikä silpoo yhä viattomien lasten, naisten ja rauhanmiesten raajoja muistona ikivanhoista muun muassa USA:n käymistä sodista. Mikä yhdestä suunnalta näytti vasemmistolaiselta ja edistykselliseltä, onkin toisesta kuvakulmasta täysin konservatiivinen, millaiselle itse sanon "ei kiitos". Ja olen yhä enemmän ihmeissäni, keiden kanssa tehdä yhteistyötä missäkin asiassa. (Ei liene yllätys, että Verkkomediassa ja perustuslaillisessa kansanyhdistyksessä on mukana samoja ihmisiä.)

Edellisiin voinee vielä lisätä sen, että muuan nuori lady, joka huhtikuussa viuhtoi maahanmuuttoa vastaan Vapauspuolueen riveissä Tampereen Keskustorilla, ilmoittaa olevansa lähellä myös Suomen antifasistista komiteaa (SAFKA). Kun hänen blogimerkintöjään selailee, hän vaikuttaa minun silmääni useammin fasistilta kuin antifasistilta. SAFKA on puolestaan lähellä Suomen työväenpuoluetta, jota tukee muun muassa Kommunistien liitto. Asiayhteyksillä ei hänen tapauksessaan näytä olevan päätä eikä häntää.

Mieleeni juolahtaa saman tien, että moni erilaiseen poliittiseen asetelmaan kasvanut saattaa ihmetellä, mikä minä sitten olen. Lyhyesti sanoen: jossain kommunistin ja sosialistin välillä, ympäristötietoinen, pasifisti, feministi, internationalisti sekä globalisaatio- ja EU-kriittinen. Itse en näe tässä mitään ristiriitaa. Tällainen olen.

Mitä ihmettä SKP voittaa palaamalla puoluerekisteriin?

Kommunistipiireissä on taas huhkittu kasaan viisituhatta kannattajakorttia ja luovutettu ne oikeusministeriölle, joka joskus tulevaisuudessa hyväksyy Suomen kommunistisen puolueen takaisin puoluerekisteriin. Viimeksi sama toimenpide hoidettiin vuonna 2003, sitä edellisen kerran 1990-luvulla. SKP:n kannatus on ollut laskussa yhtäjaksoisesti vuodesta 2003. Kaikkien kommunististen puolueiden kannatus eduskuntavaaleissa on ollut laskussa jo vuodesta 1999, sillä Kommunistisen työväenpuolueen (KTP) kannatus putosi 2003 enemmän kuin SKP:n kannatus nousi. Jos mukaan luetaan vielä kolmas pikkupuolue, vuoden 2007 vaaleissa mukaan tullut Suomen työväenpuolue (STP), voi sanoa äärivasemmiston kannatuksen pysyneen vuosina 1999–2007 lähes ennallaan. Siihen nähden viime kevään eduskuntavaaleissa tapahtui roima pudotus. Viimeistään nyt pitäisi kommunistienkin tajuta, ettei heidän pelinsä vetele.

Kaikesta huolimatta SKP:n kommunistit näkivät vielä kerran sen iänikuisen vaivan, että keräsivät kannattajakorttinsa päästäkseen takaisin rekisteriin. Nyt on aika kysyä: minkä helvetin tähden? Yrittääkseen jälleen kerran entisin keinoin läpi? Voi elämä. Näen silmissäni tuttuja naamoja päivystämässä vaalityön nimissä Tampereen Keskustorin takanurkassa.

Olisiko jotain parempaa voinut keksiä? Ilmassa leijuu zeppeliinilaivueen kokoinen tilaus radikaalille vasemmistolle, joka ei hyväksy kapitalismin puolikastakaan. Täytyykö tilauksen vastaanottamisen mahdollisuus suorastaan sabotoida? Jos ihmiset haluaisivat äänestää SKP- tai STP-nimistä puoluetta (puhumattakaan KTP:stä, RIP), he olisivat tehneet sen jo menneenä keväänä. Sirpaloitunut äärivasemmisto ei ole uskottava, eivätkä sirpaleet saa mitään aikaan ilman toistensa ja laajempien epäröivien vasemmistopiirien tukea. Kaikesta huolimatta SKP:n pääsihteeri Juha-Pekka Väisänen möläytti minulle kirkkain silmin syyskuussa Lohjalla, ettei useamman äärivasemmistopuolueen olemassaolossa ole mitään vikaa. Kuulemma jossain Latinalaisessa Amerikassa se asetelma toimii oikein hyvin. Toimiiko Suomessa, jumalauta? Eikö tuloksissa pitäisi näkyä jo plusmerkki eikä tolkuttoman iso miinus?

Joukko SKP:n, STP:n ja Itsenäisyyspuolueen liepeillä pyöriviä aktiiveja herätti keväällä henkiin ajatuksen SKDL:n elvyttämisestä. Valitettavasti pian ilmeni, että SKDL:n nimi on jumissa Aulis Ruuthin johtamalla keskustavasemmistolaisella (=vasemmistoliittolaisella) yhdistyksellä. Hetkellinen innostus uudesta alusta hiipui pian sen jälkeen. Hälyttävämpää kuitenkin oli, että SKP:n keskuskomiteassa oli Hanna Eran sanoin "naurettu" ajatukselle uudesta SKDL:stä. Ainoa sillä hetkellä esillä ollut mahdollisuus todellisesta läpimurrosta sai todellakin puolelleen halveksuntaa. Tämä puolestaan sai minussa aikaan reaktion, että yhtäältä en allekirjoita SKP:n kannattajakorttia (se päätös piti), toisaalta en edes missään muodossa kannata koko puoluetta. Heidän esittämiään asioita kyllä kannatan niin kuin ennenkin. Jäljelle jää STP, joka ei ole sellaisenaan houkutteleva vaihtoehto, sekä tietysti vanha ystävämme Vasemmistoliitto, jossa lähinnä joukko nuorempia aktiiveja ja tunnetut niskuroijat ovat edes lähellä kannattamaani poliittista linjaa.

Entisiin asetelmiin tyytymisen sijaan nyt täytyisi käynnistää täysin uusi vaihe. Torikokousliike tarjoaa yhden mahdollisuuden, mutta sinnekin entiset kommunistiporukat ovat menneet entisellä asenteella. Ehkä osin kokonaistunnelman vaikutuksesta Suomen lokakuun torikokoukset saivat maineen melkoisena antikliimaksina. Mahdolliset tuhansien joukkokokoontumiset keräsivätkin vain (paikkakunnasta riippuen) kymmenistä satoihin varsinaisia osallistujia loppujen ihmetellessä etäämmältä ja kääntyessä pian pois. Ei tämä homma toimi nyt! Itse olen kyllä kirjoitellut jo keväällä ja kesällä mahdollisista toimintatavoista, joilla voitaisiin palauttaa kapina ja protesti vasemmalle – sinne, mihin se kaiken järjen mukaan kuuluukin. Mutta se vaatisi ensin koko antikapitalistisen vasemmiston yhdistymistä saman otsikon alle. On marraskuu, maailmalla kiehuu, talous voi romahtaa milloin hyvänsä, kunnallisvaaleihinkin on alle vuosi. Silti mitään ei ole tapahtunut.

Väärin, SKP. Ei todellakaan mitään.

Lumisodan henki

"Agenttini" Facebookissa törmäsi kuluneella viikolla hämmentävään tapaukseen. Muutaman ihmisen joukko "ääripersuja" – ei niinkään Halla-ahon kannattajia kuin Hakkarais-linjan miehiä – teki todellisen pula-ajan kyberhyökkäyksen Suomen antifasistisen komitean (SAFKA) profiiliin. Muutamien tuntien kuluessa sivu täyttyi viha- ja pilkkaviesteistä, joihin SAFKAn oma päivittäjä yritti vastata ja kommentoida parhaansa mukaan. Seuraavana päivänä touhu oli mennyt jo ihan pelleilyksi, ja viikonlopun aikana persuilijoiden hyökkäysinto hiipui.

Miksi tällainen hyökkäys tehtiin? Julistautuivatko persuilijat fasisteiksi? Ehkä sitäkin, myöhempinä päivinä huumorimielellä. SAFKAn varsinainen "synti" ei kuitenkaan ole fasisminvastaisuus sinänsä. Sen sijaan persumielisiä ärsyttää (vasemmistolaisuuden ohella), kun SAFKA on sellaisenaan omaksunut antifasismin venäläis-neuvostoliittolaisen merkityksen. Tämä tarkoittaa, että 1) safkalaisessa antifasismissa russofobian vastustaminen on hyvin keskeistä ja 2) safkalainen antifasismi tulkitsee edesmenneen NL:n tavoin lähes avoimen puolueellisesti, mikä on fasismia. Safkalaisessa maailmankuvassa on nykypäivänäkin olemassa kaksi blokkia, ja Suomi on julistautunut osaksi USA:n ja Naton johtamaa pohjoisamerikkalais-länsieurooppalaista blokkia. Fasismi tulkitaan yksinomaan tämän blokin ilmiöksi, joten sitä ei esiinny Putinin ja Medvedevin Venäjällä eikä esiintynyt Gaddafin Libyassa. Tämä puolenvalinta saa persuiluaktiivit näkemään punaista ja syytämään vimmaansa antifasistien niskaan.

Muutama hassu tusinapersu ei tietenkään tee kesää populistis-kansallismieliselle uuskonservatismille. Sitä hämmentävämpää on, että leikkiin yhtyi sellainenkin aktiivi kuin Veli-Pekka Kortelainen Oulusta. Hän kommentoi jotain sellaista kuin "SAFKA on SVR:n huumorijaosto" (SVR = Venäjän ulkomaantiedustelu, toim. huom.). Tämä yhdessä seuraavien päivien Venäjä- ja NL-vastaisten haistattelumerkintöjen kanssa kuvaa, millä meiningillä persumielet lähtivät hyökkäykseensä. He pyrkivät luomaan tunnelman, että nyt tapellaan ryssän vaikutusta vastaan isänmaallisessa talvisodan hengessä, mutta todellisuudessa meininki muistuttaa koulupoikien lumisotaa. Puuttuu vain renkutus "läl-läl-läl-läl-lieru, kommarilta pääsi pieru". (Se, etteivät kommunistit ole vallassa nyky-Venäjällä, on siinä tuoksinassa päässyt täysin unohtumaan. Tämä kyllä sopii täydellisesti yhteen aikuisten miesten regression kanssa: on taannuttu niihin lapsuusvuosiin, jolloin Neuvostoliitto oli olemassa.) Ehkä myös populistipiirien hämmentävä sotamyönteisyys selittyy sillä, että lähimpänä sotaa, mitä he itse rauhanajan lapsina osaavat kuvitella, on pojankloppien sotaleikki.

Kuluneella viikolla on luettu myös kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps) ehdotus, että maahanmuuttajat, homot ja muut vähemmistöt pitäisi asuttaa Ahvenanmaalle. Tämä on tietysti idioottimaisin kansanedustajan lausunto, mihin olen eläessäni törmännyt – ja kuten itse kukin ymmärtää, se on jo paljon. Persuilevassa todellisuudessa tällainen glorifioidaan "poliittiseksi epäkorrektiudeksi". Hakkaraisen lausunto ilmentää tietysti ihan samaa lumisodan henkeä kuin hyökkäys SAFKAa vastaan, ja oletettavasti senkin tueksi asettuu netin villissä lännessä monta "kortelaista" – sanokoon heidän miedompi versionsa Timo Soini mitä lystää. Samalla asetelma kuitenkin kavaltaa, että "poliittinen epäkorrektius" on lipsahtanut jo niin laajalla alalla korrektiksi, että henkseleiden paukuttimia haetaan yhä älyttömämmistä typeryyksistä. Mitä idioottimaisuus on ilman "poliittisesti epäkorrektin" leimaa? Pelkkää idioottimaisuutta. Persuilijat ovat politiikan irwingoodmaneja, joilta on jäänyt älyämättä, ettei alkuperäinen Irwin ollut sellainen rasisti kuin Vexi Salmen parodiaksi kirjoittama Mutakuono ja lakupelle esittää.

SAFKAn tapauksessa yksi pyrkimys on tietysti tehdä se naurunalaiseksi. Komitean ylläpitämä blogi ei vastaanota kommentteja, joten ne on sitten kipattu kertalaakilla Facebook-sivulle. Veli-Pekka Kortelaisen tölväisystä huolimatta SAFKA on vakavissaan, mihin pyritään vastaamaan rehvakkaasti naureskellen niin kuin henkseleitä paukuttavat hegemoniset vallanpitäjät ainakin. Valitettavasti persumielisiltä on päässyt unohtumaan, että heille itselleen naureskeltiin pitkään ihan samanlaisella asenteella. Samalla tavoin heidän omat näkemyksensä herättivät myös vastustusta ja vihaa. Olin itse läsnä viime vuosikymmenellä Oulussa eräässä keskustelutilaisuudessa, jossa Kortelaisen esittämät konservatiiviset yhteiskuntanäkemykset leimattiin yksimielisesti patavanhoillisiksi naisia sortaviksi muinaisjäänteiksi, jotka eivät sovi nykymaailmaan. Nyt persuaatteella on 20 %:n kannatus. Se ei ole enää itsessään poliittisesti epäkorrektia, vaan valtavirran takaoikeaa vesimassaa. Jos nyky-Suomesta etsii todellista poliittista epäkorrektiutta, sitä edustaa SAFKA. "Mitä enemmän nostatte kohua, sitä enemmän lapsenne rakastaa mua" (Mikko Saarela) pätee edelleen. Tätä menoa ei tarvitse edetä eduskuntavaaleja 2015 pidemmälle, kun safkalaiset ovat jo eduskunnassa.