Hohhoijaa, presidentinvaalien ensimmäinen kierros on takana. Sauli "Saatana" Niinistö meni jatkoon niin kuin tiedettiin, joskin varsinaisena vaalipäivänä hänen ääniosuutensa kutistui. Hänen jäljessään tapahtui melkoinen yllätys, kun Pekka "Homo" Haavisto ohitti kalkkiviivoilla Paavo "Narsisti" Väyrysen. Uskoin vielä ennakkoäänien tultuakin, että Haaviston gallup-suosiossa on sama kupla kuin vihreillä yleensä: nythän hänen kannattajansa tuntuivat huutavan megaylpeinä jo kilometrin päästä, kenen joukoissa seisovat. Väyrysen jedimäisestä paluusta ehti tulla melkoinen ilmiö, mutta hieman liian aikaisin. Vaalipäivän koittaessa hype oli jo täysin Haaviston ympärillä.
Itse en äänestänyt kumpaakaan (tai ketään) yllä mainituista, vaan ainokaisen ääneni sai Paavo "Takinkääntäjä" Arhinmäki. Oikeasti en edes kannattanut häntä presidentiksi, vaan halusin ilmaista kannatukseni vasemmistolaiselle politiikalle. Kun katsottiin asiakysymyksiä, Arhinmäki oli minun laillani ajattelevalle ainoa vaihtoehto. Vaikkei hänellä katsottu olevan mitään mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, minusta olisi ollut loistavaa nähdä nuor-Paavon saavan enemmän ääniä kuin vanha Paavo eli Lipponen. Myös Timo Soinin kannatus jäi sen verran keskinkertaiseksi, että Arhinmäellä olisi ollut teoriassa mahkuja peitota hänet. Valitettavasti hyvin laajoissa piireissä oli jo vaaliviikolle tultaessa vastakkain vain kaksi ehdokasta – mihinkäs se pääpiru Niinistö sieltä edeltä katosi? – ja niinpä Arhinmäki jämähti viiteen ja puoleen prosenttiin.
Minun ja kaltaisteni perusteltu poliittinen valinta on herättänyt halveksuntaa kahdelta suunnalta. On käsittämätöntä, millaisiksi faneiksi fiksutkin ihmiset voivat paljastua. Vielä käsittämättömämpää on, että molempien suuntien ihmiset samastuvat jonkinlaiseen vasemmistoon, kun taas itse ihan oikeasti äänestin vasemmistolaista ehdokasta. Ja se ei kelpaa.
Vanhan liiton kommunistit, puolueesta riippumatta, tekivät varsinaisen tempun ryhmittymällä joukolla Väyrysen taakse. Arhinmäen kannattajiksi julistautuneita on syytetty pettureiksi, hämmentävää kyllä, vetoamalla Nato-kysymykseen. Tosiasiassa Arhinmäki oli kaikista ehdokkaista Nato-vastaisin ja vieläpä varmin Nato-vastustaja, sillä keskustassa on tavattu syödä periaatteet poliittisen suhdanteen muuttuessa (vrt. EU-kysymys 1990-luvulla, ydinvoimakysymys 2000-luvun alussa). Tämä ei auttanut, vaan Väyrynen oli kuulemma Naton vastustajien ykkösehdokas ja siksi häntä täytyi äänestää. (Yhtälön naurettavuus ilmenee, kun vaihtaa Väyrysen tilalle Soinin. Häntä kommunistit eivät olisi tukeneet.) Asetelma tuo ummehtuneita tuulahduksia vuodelta 1981, kun SKP:n vähemmistö ilmoitti kannattavansa kepulaista Ahti Karjalaista SKDL:n oman ehdokkaan Kalevi Kivistön sijaan. Karjalainen oli kuulemma uskottavin YYA-henkinen Kekkosen työn jatkaja. Kun kepu valitsikin ehdokkaakseen Johannes Virolaisen, vähemmistökommunistit ilmoittivat kannattavansa Kivistöä, vaikka SKDL:n enemmistö päätti linjautua Mauno Koiviston taakse. Maailma muuttuu, vaan ei eräiden päässä: vanhan liiton kepulainen on yhä mieluisampi kuin uuden liiton vasemmistolainen.
Vasemmistovihreät, vihervasemmistolaiset, punavihreät ja muut sensuuntaiset kokivat puolestaan alusta lähtien, että "meidän" yhteinen ehdokas on Haavisto. Kun heille koetti teroittaa, että Haavisto on itse asiassa oikeistovihreä, he eivät olleet millänsäkään vaan ohittivat sen sivuhuomiona. Vasemmistolaisuudella ei monelle "vasemmistolaiselle" ollut käytännössä mitään arvoa. Tarkemmin udeltaessa moni myönsi, että Arhinmäki oli vaalikoneiden mukaan heidän ykkösehdokkaansa ja muutenkin lähimpänä omaa ajattelutapaa. Mutta Arhinmäestä "ei ole vielä presidentiksi", joten sännättiin oikopäätä ja sen kummemmin miettimättä äänestämään Haavistoa – onhan hän mukava mies, vihreä ja vieläpä homo (konservatiivien homovastaisuuskin käännettiin suoraan Pekan puolesta puhuvaksi argumentiksi). Suomessa presidentti on kuitenkin keskeinen ulkopolitiikan tekijä, ja sellaisena Haavisto on mahdollisesti kaikista ehdokkaista lähimpänä Niinistöä. Haavisto hyväksyy selvästi "uuden maailmanjärjestyksen", jossa USA ja Nato ovat maailmanpoliiseja ja epäkapitalistisesti ajattelevat maat käännytetään tekosyillä väkivaltaisesti valtaleiriin. Joulukuussa lähtökuopat kaivanutta Venäjän "värivallankumousta" hän kannattaa ilman muuta, vaikka se tietäisikin vaikeuksia itänaapurin laillisen johdon kanssa. Tämä ei ole vasemmistolaista eikä pasifistista politiikkaa, vaan tyypillistä oikeiston uhittelua. Haaviston vasemmistokannattajat katsovat tätä kaikkea sormien läpi.
Uusimpana uutuutena osui silmiini vanhan liiton kommunisti, joka on niin vakuuttunut Haaviston vääryydestä, että usuttaa äänestäjiä boikotoimaan toista kierrosta. Tämä nyt on järjettömyyden huippu. Vastassa on kenties koko Suomen oikeistosuhdanteen ykkösinsinööri, pankkiiri Sauli Niinistö, jolla on ehdottomasti etulyöntiasema. Boikotti ei tue ketään muuta kuin häntä eikä mitään muuta niin kuin kokoomuksen ja oikeiston ylivaltaa Suomessa. Miten ihminen kehtaa pitää itseään kommunistina, jos hän raivoaa presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella keskustaporvari Väyrysen puolesta ja pelaa toisella kierroksella kokoomusporvari Niinistön pussiin? Tähän monta kirosanaa.
Itse en ole missään vaiheessa kuulunut sen enempää Väyrysen kuin Haavistonkaan kannattajiin, vaikka iso osa seuraamistani nettiaktiiveista ei tunnu käsittäneen (tai jopa käsittävän) muiden ehdokkaiden olemassaoloa. Hyvä niin, sillä kumpikin leiri haisee epäilyttävältä. Toisella kierroksella äänestän Pekka Haavistoa, niin kuin olisin äänestänyt myös Paavo Väyrystä jos hän olisi niin pitkälle päässyt. Sauli Niinistön leiri ei haise yhtään miltään, mikä on kaikkein epäilyttävintä. Ketkumpaa ja niljakkaampaa kapitalistiehdokasta ei liene Suomen historiassa nähty. En kannata Haaviston linjauksia, mutta hän on sentään mukava mies, vihreä ja vieläpä homo. Näin se asetelma muuttuu tässäkin näennäisfiksussa päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti