Yllä oleva esimerkki ei ole erityisen poliittinen, eikä sinänsä tärkeä, mutta se todistaa erään valitettavan asian: demokratia ei aina toimi. Silloin, kun äänestäjät eivät ole valistuneita tai tekevät äänestyspäätöksensä epäpätevin perustein, seuraa huono äänestystulos. Nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa tuhannet ihmiset purkavat vaaliuurnilla traumojaan, valitsevat lehdestä tutun nimen asioihin perehtymättä tai pohjustavat äänestyksensä huteriin, harhaanjohdettuihin perusteisiin. Syntyykö tällaisen äänestämisen pohjalta lopputulos, jota on kohdeltava pyhänä ja erehtymättömänä kansan viimeisenä sanana vain, koska se on teoriassa demokraattinen?
Ajatellaan esimerkiksi ympäristökysymyksiä. Ihmiskunnan lähivuosikymmenien käyttäytymisestä voi riippua, onko planeettamme elämällä ylipäänsä tulevaisuutta. Jos tämä ja seuraava sukupolvi eivät luovu oikeudestaan kerskakulutukseen, tulevat sukupolvet joutuvat luopumaan oikeudestaan elinkelpoisiin olosuhteisiin. Tämän perusteella täytyisi olla ihan selvää, että tarvitaan hallitus, joka laittaa tärkeät ympäristöasiat päätöksissään ykkössijalle ja usuttaa naapurimaitakin samaan politiikkaan (USA:n kaltaisista ongelmallisista suurvalloista puhumattakaan). Sellaista hallitusta ei kuitenkaan ole Suomessa eikä muuallakaan. Edes ympäristöasioihin leimautunut eduskuntapuolueemme – vihreät – ei aja niin tiukkaa ympäristöpolitiikkaa kuin tarvittaisiin, koska puolue on sitoutunut hyväksymään kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän. Vasemmistoliitto on tutkitusti vihreämpi puolue kuin itse vihreät, mutta hekään eivät pääse puusta pitkälle varovaisessa vastarinnassaan. Mikä pahinta, kansasta enintään joka viides haluaa äänestää näitä siedettävän ympäristötietoisia ryhmiä. He antavat mieluummin äänensä kokoomukselle, jolle talouskasvu on aina asia numero yksi, tai perussuomalaisille, jotka pitävät ympäristösitoumuksia kahleina. Blogit ja keskustelupalstat pursuavat houkuttelevia väittämiä, joiden mukaan ilmastonmuutos ja muut globaalit ympäristöuhat ovat huijausta.
Yllä olevasta on aika (houkuttelevan) helppo tehdä johtopäätös. Nyky-yhteiskunnan ihmiset ovat liian harhaanjohdettuja tehdäkseen hyviä poliittisia valintoja. Itse asiassa he eivät äänestä juuri sen paremmin kuin äänestäisi heidän harhaanjohtajistaan koottu neuvosto. Jälkimmäinen vaihtoehto edustaisi kuitenkin harvainvaltaa, jota ns. yleinen mielipide ei (ainakaan vielä) hyväksy. Niinpä asioille tarvitaan kansan nimellinen siunaus. Tämän seurauksena kansaa johdetaan harhaan – tai versio 2.0: heidän annetaan tyhmentyä keskenään. Sivistyksellä ei ole enää entisenlaista arvoa, media suoltaa silkkaa soopaa (Ilta-Sanomien etusivun pääuutinen eilen 25.4. oli laihdutusvinkki!!) ja nettikirjoittajat purkavat katkeruutensa provosoiviin ylilyönteihin. Yksi uusimmista synkistä havainnoistani on, ettei totuus enää kiinnosta ihmisiä. He tykkäävät (Facebook-verbi) enemmän yksinkertaisista, heidän omiin (lähipiirin ns. hyviltä tyypeiltä lainattuihin) ajatusmalleihinsa sopivista näkemyksistä, joita he puolustavat hurjalla vimmalla ottamatta selvää asioiden todellisesta laidasta. (Vrt. ulkomaalaiskeskustelut!)
Suomen vasemmisto ei ole pitkään asiaan kyseenalaistanut parlamentarismia, jonka synonyymiksi demokratia nykykielessä ymmärretään. Itse uskallan kyseenalaistaa sen ihan avoimesti. Parlamentarismi on sitä, että jähmeistä rakenneosista – puolueiden eduskuntaryhmistä – koostuva eduskunta, jonka kansa on nimellisesti ja näennäisesti valinnut, äänestää päätöksistä joita yhteiskunnan todelliset vallanpitäjät eivät näe väliksi ohjata sen ohi. Koska eduskunnalla ei ole tämän enempää valtaa, kaikki puolueet haluavat hallitukseen, minkä tähden ollaankin valmiita myymään puolet omista poliittisista ihanteista ja ennen vaaleja äänestäjille annetuista lupauksista. Puolueilla ei ole sitä pelkoa, että sanojen syöminen veisi niiltä äänet, koska toisetkin puolueet syövät sanansa. Se on maan tapa ja ainakin osaksi hyväksyttyä. Kaiken kukkuraksi hallituksellakaan ei ole aina valtaa, sillä hallitusohjelmat teetetään konsulteilla (tunnettu esimerkki: yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Co) eikä kansanvalta pääse estämään niiden keskittymistä yksityisen rahan etuihin.
Okei, hyväksytään, ettei nykyinen parlamentaarinen demokratia toimi niin kuin pitäisi. Mutta eivätkö kaikki tämänhetkiset puutteet ole epädemokraattisia puutteita? Jos hallitusohjelmia eivät kirjoittaisi konsultit vaan hallitukset, päätöksiä ei ohjattaisi eduskunnan ohi ja puolueet sitoutuisivat pitämään äänestäjille antamansa lupaukset, eikö tuloksena olisi hyvä järjestelmä? Uskallan kaikesta huolimatta epäillä. Tyhmentämistä ja harhaanjohtamista on jatkunut liian kauan. Eniten ääniä voisivat kuitenkin saada ne ehdokkaat ja ryhmät, jotka julistaisivat kaikkein tylyintä kyykytysoppia tai provosoivinta huuhaata. Ja kun he pääsisivät oikein totaalisesti päättämään, saisimme pian esivallan pyssyt ohimoille. Lisäksi kaikki eivät anna arvoa demokratiallekaan. Kun edellä mainittu McKinsey & Co:n tapaus paljastui, totesivat jotkut, että hyvä kun hallitusohjelman kirjoittavat todelliset asiantuntijat. He olisivat siis valmiit luovuttamaan vallan "demokraattisesti" amerikkalaisille konsulteille.
Minusta radikaalivasemmiston on ihan oikeasti paikallaan ottaa pitkästä aikaa esiin neuvostovallan ajatus. Jos nykypäivän punaiset ottaisivat vallan, olen täysin varma, että he ymmärtäisivät myös niiden asioiden päälle joiden laiminlyönnistä vanhoja neuvostovaltoja syytetään: ympäristökysymysten ja ihmisoikeuksien. Kun punavihreä neuvostovalta on joitakin vuosikymmeniä valistanut ja sivistänyt kansalaisia, olemme vihdoinkin valmiita todelliseen demokratiaan.
Hämmennyin itsekin kun tajusin pääsykoekirjaani lukiessa, miten demokraattista pidetään hyvän synonyyminä ja miten monia ongelmia demokratiaan liittyy. Yhtenä niistä toki se, että ihmiset monesti äänestävät tunteella järjen sijaan, mutta toisena se miten monilla eri tavoilla kansan tahtoa voidaan mitata, miten eri vaalitavat vaikuttavat lopputulokseen.
VastaaPoistaSilti jokaisessa menetelmässä ja järjestelmässä on omat hyvät ja huonot puolensa, monesti tärkeämpää on se, että päästään johonkin ratkaisuun, kuin se että miten tai millainen ratkaisu on.
Olen miettinyt tässä moneen kertaan Suomen lähihistoriaa. Näyttää selvältä, että 1970- ja 1980-luvulla Suomi oli sekä demokraattisimmillaan että tasa-arvoisimmillaan. Eriarvoistuminen alkoi viimeistään 1990-luvun laman myötä ja demokratian kaventuminen viimeistään EU:hun liityttäessä 1995. Olen sitten miettinyt, mikä niissä ajoissa oli oleellisesti erilaista nykyaikaan verrattuna. Yksi päätelmä on, että ihmiset osasivat ja uskalsivat vaatia totuutta, valistusta, sivistystä ym. Se taas oli valistuneisuutta ja sivistyneisyyttä itsessään. Silloin, kun ihmiset ymmärtävät tai edes pyrkivät ymmärtämään, demokratia ihan oikeasti toimii. Nykymuodossaan se on täpötäynnä ongelmia ja uhkia.
Poista