Minulla on oma musiikkiblogisivusto. Tämä kirjoitelma voisi joltain osin sopia siihenkin asiayhteyteen. Kyse on sekä musiikista että politiikasta: musiikkiteoksen sanoma osoittaa jotakin oleellista yhteiskunnasta ja kulttuurista, joiden haltuunotto on aina poliittinen asia. Harkitsin myös kirjoitelman julkaisemista "tunkiolla", sillä joltakin kantilta tämä teksti ei välttämättä sovi tännekään. Ehkä lopputulos on poliittisempi kuin välillä näytti. Julkaistakoon se siis politiikkablogissa.
Englantilainen Pink Floyd -yhtye julkaisi massiivisen tuplalevynsä The Wall syksyllä 1979. Roger Watersin luotsaama kokoonpano oli aiemminkin ottanut kantaa. Esimerkkinä mainitsen klassisella The Dark Side of the Moon -albumilla (1973) ilmestyneen kappaleen Money, jossa lauletaan muun muassa näin: "Money, so they say, is the root of all evil today / but if you ask for a rise it's no surprise / that they're giving none away." Muutamaa vuotta myöhemmin Pink Floyd teki teema-albumin eläimistä, joita olivat koirat, lampaat, siat ja lentävät siat – jotka kaikki symboloivat ihmisiä. Yhtyeellä oli joka tapauksessa vankka maine ja suosio jo kauan ennen The Wallia. Oman lisänsä 1970-luvun lopun levyntekotunnelmiin antoivat punk ja uusi aalto, jotka kyseenalaistivat ja haastoivat Pink Floydin kaltaisen vanhan liiton ja edellisen sukupolven bändin aseman.
The Wall muodostui kuitenkin valtavaksi menestykseksi, ja levyn pohjalle rakennettiin jopa vuonna 1982 ensi-iltansa saanut elokuva, jossa päähenkilö Pinkiä näytteli Bob Geldof. Moni The Wall -analyytikko on nähnyt Alan Parkerin ohjaaman elokuvan ja arvioi myös musiikkialbumin sanomaa tältä pohjalta. Itse en ole sitä nähnyt, ja näin ollen miellän oman levynäkemykseni "puhtaaksi". Vaikka Roger Waters laati elokuvan käsikirjoituksen, se tuskin vastaa kokemuksena sitä, kun laittaa levyn soimaan. Elokuvasta on muun muassa sanottu, että sen kuvasto ilmaisee erinomaisesti henkistä eristymistä, huumeidenkäyttöä, sotaa, fasismia, seksuaalisia tilanteita, väkivaltaa ja niin edelleen. Tuntuu selvältä, että The Wall -analyytikoiden keskittyminen tarinan psykologiseen puoleen ja henkilökohtaiseen kokemukseen on elokuvan perua.
Itselleni on puolestaan täysin selvää, että The Wallin oleellisin sanoma on yhteiskunnallinen ja poliittinen. Jopa päähenkilön kehitystarina ja sen ominaisuudet tuntuvat alisteisilta Systeemille (käytän erittäin tarkoituksellisesti isoa alkukirjainta). Systeemiä edustavat levyn tarinassa varsinkin koululaitos ja päähenkilön äiti, mutta myös määrittelemättömät Ne, joiden voi hetkittäin kuvitella olevan myös äänessä. Lisäksi In the Flesh -kappaleen toisinnossa laulaa kovasti nykysuomalaiselta oikeistokonservatiivi-sedältä kuulostava hahmo, joka nousee lavalle paikkaamaan hotelliin jäänyttä huonovointista Pinkiä. Oikeudenkäynnissä (The Trial) vedetään esiin rehtorit ja äidit, mutta tuomari määrääkin rangaistukseksi purkamaan koko muurin, jota äiti on Mother-kappaleessa ilmoittanut auttavansa rakentamaan. Roolit sekoittuvat ja tarinan merkitystasot hämärtyvät.
Mitä Pink Floydin muuri sitten tarkoittaa? Oikeudenkäyntikohtauksen (kuten eräiden muidenkin jaksojen) pohjalta voisi olettaa, että kyse on ihmisen ympärilleen rakentamasta suojamuurista, joka eristää hänet maailmasta. Varmasti tämä on yksi The Wallin ulottuvuuksista. Näkökulman kanssa on kuitenkin ristiriidassa klassinen hitti Another Brick in the Wall, jota muun muassa Soundi-lehteen kirjoittanut Jukka "Waldemar" Wallenius piti levyn kiteytymänä. Kappaleen tunnetut sanat kuuluvat: "We don't need no education / we don't need no thought control / no dark sarcasm in the classroom / teacher, leave them [us] kids alone. / Hey teacher, leave them [us] kids alone! / All in all you're just another brick in the wall." Mikään ei voisi juuri selvemmin ilmaista, että muuri on Systeemin aikaansaannosta. Tulkitsen, että The Wallin mukaan yksilö kyllä rakentaa muurin itse, mutta Systeemin manipuloimana ja opettamana.
Muuri ei ole pelkkä suojamuuri. Se on vallankäyttöväline, jolla yksilö itse ylläpitää Systeemin valtaa itsessään. Opettaja on "yksi tiili muurissa", niin kuin rehtori ja äitikin; periaatteessa jokaisen heistä voisi korvata toisella yksilöllä, mutta vaikutus pysyisi todennäköisesti samana, sillä valtaosa yksilöistä kantaa samaa Systeemin perimää itsessään, toteuttaa sen ideologiaa ja tukee muurin pystyttämistä. Koti on koulun ohella yhteiskunnan tärkeimpiä sosiaalistamisympäristöjä, ja siksi Systeemi lähettää seksuaalista kanssakäymistä tunnustelemassa kohdatun yksilön "takaisin äidin luo pahvilaatikossa" (Run Like Hell). Roger Waters on usein joutunut sanomaan, ettei Another Brick in the Wall ole koulutuksen vastainen laulu, sillä Systeemin perimää kantavat yksilöt (saati suoremmin Systeemiä edustavat mediat) eivät kykene tajuamaan, mitä eroa on ajatuksella vapautua koulun orjuudesta ja ajatuksella olla oppimatta tärkeitä asioita tästä maailmasta.
Muun ohessa The Wall kertoo myös, kuinka käy ihmiselle, joka yrittää omin keskenkasvuisin neuvoin taistella muuria vastaan. Koska ympäröivät ihmiset ovat Systeemin lapsia, jotka elävät kollektiivis-psykologisen muurin sisäpuolella, he etääntyvät yksilöstä, joka ei suostu leikkimään samoilla säännöillä. Tuloksena on vieraantuminen, joka johtaa ylilyönteihin (mitä tässä tarinassa edustavat huumeet) tai palaamaan kiltisti muurin sisäpuoliseen, Systeemille alistuvaan ruotuun. Kun oikeudenkäynnin tuomari lopulta määrää repimään muurin alas, kuullaan otsikon Outside the Wall alla yksinkertainen kaunis laulu, jonka sävel on 79 minuuttia aiemmin avannut koko albumin. Tämä viittaa siihen, että vapaus muurista on ihmisen alkuperäinen luonnontila, ja näin ollen koko Systeemi tarkoittaa ihmisen pakkovieraannuttamista tästä luonnontilasta. Mutta Pink Floyd (tai Roger Waters) muistuttaa myös, ettei tätä vastaan pullikoiminen välttämättä johda vieraantumisesta vapautumiseen vaan vieraantumiseen – kaksinkertaiseen sellaiseen. Sen sijaan tarvitaan kokonaisvaltainen muutos, muurin purkaminen. Jälleen toisaalta levyn viimeiset sanat vihjaavat, että kenties sein lassen -lähestymistapa, positiivinen piittaamattomuus muurista ja Systeemistä, voi olla helpompi tie vapauteen.
The Wallissa on ainesta yhteiskunnallisen ja poliittisen ideologian perustaksi. Albumi toimii mahtavana välineenä sen ymmärtämiseen, että kapitalistinen yhteiskunta on totalitaarinen siinä missä yleisestikin totalitaarisina pidetyt yhteiskunnat. Meidän Systeemimme ei rakenna muuria itse ja sano, että tässä on muuri, eläkää sen sisällä. Sen sijaan 1) Systeemi uskottelee, ettei mitään muuria ole olemassakaan; 2) kun tiedostava yksilö havaitsee muurin, Systeemi uskottelee, että muuri on vain hänen ympärillään (vrt. myös kirjoitelman alkupuolella viitatut The Wall -analyytikot); 3) kun muuri on tunnustettu tosiasiaksi, Systeemi voi periaatteessa pätevin perusteluin väittää, että kukin yksilö on itse rakentanut muurinsa ja näin ollen siitä vastuussa. 4) Ja koska "mother's gonna keep baby cosy and warm / healthy and clean", yksilöllä ei pitäisi olla mitään pullikoitavaa – hänen olisi vain syytä olla tyytyväinen (ilman vapautta, itsenäisyyttä, täysi-ikäisyyttä ja ihmisarvoa). Kapitalistinen Systeemi antaa siis ymmärtää a) ettei sitä ole olemassa ja b) (edelliseen nähden paradoksaalisti) olevansa olemassa pelkän hyvän tähden. c) Kaikki Systeemin aiheuttamat traumat ovat siis virallisesti yksilön omaa syytä. Mikään kokonaisvaltainen muutos – vallankumous – ei joko toteudu tai oikeasti johda mihinkään, ellei näitä tasoja ymmärretä ja pyritä hävittämään koko muuri, eikä pyritä tekemään elämästä muurin sisäpuolella miellyttävämpää tai edes vain helpoteta siirtymää muurin ulkopuolelle.
Viimemainitun näkökulman kannalta eivät puhtaita papereita saa edes liberaalit ja 2010-luvun vasemmisto, jotka minun silmääni edustavat Niitä. Yhteiskunnallisen muutoksen on käynnistyttävä täysin nykyisen poliittisen kentän ulkopuoliselta perustalta. The Wall etsii yhä omiaan. Tampereella 7.9.2019 järjestetty Pulse-yhtyeen massiivinen The Wall -tribuuttikonsertti osoitti, kuinka pihalla saattavat olla he, jotka ovat näennäisesti sisäpuolella. Järjestyksenvalvojat vartioivat hulppean maksullista tapahtuma-aluetta, jonka sisällä yleisön edustajat jonottivat toista tuntia saadakseen kaljaa. Minunlaiseni köyhät joutuivat sattuvasti kuuntelemaan musiikkia seinämäisen aidan takana – missä kuitenkin oli vapaampi olla. Tribuuttikonsertti oli suunnattu Systeemin lapsille, toimi Systeemin ehdoilla ja itse bändikin antoi The Wallista lausuntoja, jotka harhaanjohtivat yleisöä poispäin yhteiskunnallisesta sanomasta. Mutta muurin ulkopuolella oli ihmisiä, joilla oli selvästi oivalluksen siemen sisällään. He olivat tunnistettavasti samoja ihmisiä, joille ei poliittiseltakaan kentältä löydy paikkaa, vaikka halua saattaisi olla. Roger Waters on nykyään aktivisti, joka puolustaa sitä minkä Systeemiin sosiaalistuneet ryhmät ovat unohtaneet: Lännen hyväksymän sorron alaiset (Palestiina) tai propagandaoperaatioiden kohteena olevat (Venezuela) maat ja kansat sekä vainotut totuudenpuhujat (Julian Assange, Chelsea Manning). Tämän kanssa on täysin linjassa se huikea sanoma, jonka löydän The Wall -albumilta.
:)
VastaaPoista