Minä, entinen äärivasemmistolainen

Alkuvuonna 2013 julkaisin blogitekstin otsikolla Minä, äärivasemmistolainen. Samastuin ongelmattomasti vasemmistoon, pidin vasemmiston merkitystä yksiselitteisenä ja itseäni jopa vasemmistolaisuuden mittarina. Kuitenkin jo saman vuoden syksyllä luennoin edesmenneen ViPun (Vihreä puolue) "ravintelivalistusiltamissa" otsikolla Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous kiinnittäen erityishuomiota siihen, että 1960-luvulta alkaen luokkakantaisen vasemmiston oli asteittain korvannut moraalinen uusvasemmisto. Kirjoitin myös tämän pohjalta blogitekstin – Kenen joukoissa luulet seisovasi. Samaa sanomaa olen toistellut – kuuroille korville – koko myöhemmän 2010-luvun. Keväällä 2018 jopa luennoin Pispalan kirjastossa sen väittämän pohjalta, että uusvasemmisto on nimenomaan keskiluokkainen liike ja uuskonservatiivisessa oikeistossa on sen sijaan enemmän työväenluokkaistaustaista väkeä. Sen jälkeen olen kirjoittanut suuresta kritiikin muilutuksesta (lokakuu 2018) ja poliittisten suuntien hämärtämisprojektista (toukokuu 2019). Tarvittiin kuitenkin vielä yksi kesä ja syksy vääntämään minulle rautalangasta, että "vasemmisto" on niin peruuttamattomasti jotain muuta kuin ennen, ettei siihen samastuminen enää suoranaisesti kiinnosta.

Yhdyn varmasti aina tulevaisuudessakin vasemmiston klassiseen talouspoliittiseen lähtökohtaan. Tulo- ja varallisuuserojen tasaaminen on hyvä tavoite. Keinoista voi olla eri mieltä, ja joskus eri- ja samanmielisyys kohdistuu yllättäviin ryhmiin. Esimerkiksi vasemmistoliitto kannattaa perustuloa, SKP:n kommunistit eivät. Itse olen täysin yksiselitteisesti perustulon kannalla. Oma perustuloni olisi myös vasemmistolaisittain kattava eikä viherkeskustalaisittain jätetty puolitiehen. Minusta myös laaja julkinen sektori on yhteiskunnallisesti hyvä asia. En kannata kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää (ollenkaan), mikä luetaan niin ikään yhä vasemmistolaiseksi mielipiteeksi. Sosialismin käsite on väännetty jo ties mihin merkitykseen, joten mikäli julistaudun sosialistiksi, minun täytyy lisätä julistukseeni aika monta alaviitettä. Uusvasemmisto samastaa sen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, liberaali oikeisto byrokratiaan ja uuskonservatiivinen oikeisto jonkinlaiseen puna(viher)fasismiin. Itse samastan sen suunnitelmatalouteen, jonka puitteissa voidaan ratkaista iso liuta yhteiskunnallisia ongelmia. Klassisesti tämä on tietysti vasemmistolaisuutta, mutta 10. marraskuuta näin syytä seuraavansisältöiseen twiittiin: "Näillä näkymin on muuten ihan ajan kysymys, milloin vanhan liiton sosialisteja aletaan kutsua tai leimata oikeistolaisiksi."

Uusvasemmiston "sosialismi", ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio, voi olla paras järjestelmä, jota meillä on koskaan ollut. Itse en kutsuisi sitä sosialismiksi. Sen perustana oli aina kapitalistinen, yksityisen sektorin bisnesfirmojen menestymiseen tähdännyt talous. Tänä päivänä moni ihannoi sitä verrattuna nykyiseen korporaatiokapitalismiin, mikä ei periaatteessa ihmetytä. Suosittelen kuitenkin lukemaan ruotsalaisten Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkareita, etenkin sieltä loppupäästä, inhorealistisen kansankoti-näkökulman ymmärtämiseksi. Sjöwallin ja Wahlöön kritiikki Ruotsin 1970-luvun yhteiskuntaa kohtaan oli nimenomaan vasemmistolaista, ja koko kirjasarjan viimeinen sana on "Marx". Kritiikki sisältää myös aineksia, joiden "vasemmistolaisuudella" olisi nykypäivänä kyseenalaistajansa. Erittäin kiinnostava oma lukunsa on, että 1970-luvun pohjoismaiset yhteiskuntakriitikot näkivät sosialistisen vaihtoehtonsa vapautena raskaan kapitalismin ikeestä. 2010-luvun lopussa vapaus on oikeistolainen ihanne (jopa anarkistit ovat siitä käsittämättömän hiljaa), sen sijaan vasemmisto puolustaa "Sääntö-Suomea" ja suoranaista holhousta.

Holhouksesta saamme hyvän jatkokysymyksen: ketä holhotaan? Tietysti työväenluokkaa. Entisaikaan sosiaalidemokraattinen liike pyrki työväenluokan tiedostavaan itseholhoukseen. Demareista vasemmalle tykättiin, että työväenluokan kurittomuus suhteessa porvariston luokkavaltaan oli hyvä asia – joskin eritoten kommunistisissa piireissä pyrittiin työväenluokan sisäiseen kurinalaisuuteen, kun tähtäimessä oli tämän luokkavallan kumoaminen. Uusvasemmisto on ominut demareilta holhoavan asenteen suhteessa työväenluokkaan – ja koska se ei itse edusta työväenluokkaa (luokkakantaisuus on ylipäänsä toissijaista moraaliin nähden), siitä on tullut vanhan oikeiston kaltainen työväenluokkaa ulkopuolelta kontrolloiva tekijä. Työväenluokan enemmistö näkee tämän ristiriidan ja ymmärtää pysyä uusvasemmistosta kaukana.

Ei-luokkakantaisuuden järjettömänä kääntöpuolena mukaradikaalit uusvasemmistolaiset suhtautuvat usein vihamielisesti yrittäjiin – ainakin sellaisiin, joilla on alaisia. Nämähän toimivat pinnalta katsoen porvarillisessa ammatissa, ja pieni osa yrittäjäkuntaa (ehkä itsetarkoituksellisena poliittisena projektina) leimaa heidän silmissään kaikki yrittäjät oikeistolaisiksi. Uusvasemmistolta puuttuu sen ymmärtäminen, että "pohjoismainen hyvinvointivaltio" johti laajempaan sosiaaliseen liikkuvuuteen ja usein juuri työläistaustaisten ihmisten (etenkin miesten) siirtymiseen yrittäjiksi. Näin ollen tuntuva osa yrittäjistä on sekä henkilöhistoriallisesti että identiteetiltään enemmän kiinni työväenluokassa kuin yrittäjien "porvarillisuutta" kritisoivat uusvasemmistolaiset itse. Myös maatalouden harjoittajista on tehty yrittäjiä, ja toisaalta suuren muuton aikana 1960–70-luvulla kaupunkiin muuttaneissa ja heidän jälkeläisissään on paljon yrittäjiä. Yrittäjät ovat tosiaan usein kaikkea muuta kuin mihin yhteiskunta-analyysin puutetta poteva uusvasemmisto heidät samastaa: yhteiskunnallisen eliitin sijaan vanhaa työväenluokkaa tai maatalousväestöä ja näiden jälkeläisiä. Puuttuu myös laajempi ymmärrys uuden taloudellisen ja vanhan kulttuurisen "eliitin" välisistä kulttuurisista, sosiaalisista ja poliittisista eroista – tästäkin aiheesta olen kirjoittanut jo syksyllä 2016.

Eliitistä puheen ollen: yksi todella ärsyttävistä puolista varsinkin nuoremmissa uusvasemmistolaisissa on eliitin ja tiedostavan etujoukon ideoiden sekoittaminen. Marxilaisessa ajattelussa jälkimmäinen tarkoittaa vallankumouksellisiin kuuluvaa ryhmää, joka esimerkiksi kommunistisen puolueen muodossa opastaa kansan syviä rivejä kohti vallankumousta. Eliitti sen sijaan on saman ryhmän vastapuoli ja vihollinen. Uusvasemmisto omaksuu usein ideoita ja oppeja, joita se jollain alkeellisella tasolla pitää kumouksellisina, mutta jotka ovat käytännössä lähinnä kulttuurielitismiä. Nämä saattavat olla peräisin vegaaniliikkeen, sateenkaariliikkeen tai intersektionaalisen feminismin piiristä, usein jopa ihan vain urbaanista katukulttuurista, johon ideat on pahimmassa tapauksessa syöttänyt ison rahan bisnes. Ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää viimeisintä käsitteistöä ("LGBTQQIAAP"!) tai tiedä, mitä eroa on tofulla ja Mifulla, halveksitaan ja leimataan yhteiskunnalliseksi vastapuoleksi. Häiritsevimpiin kulttuuri-ilmiöihin kuuluu Per Looks, verkkosivusto, joka vuosina 2012 ja 2017 esitteli perussuomalaisia kuntavaaliehdokkaita muka naurettavina, koska ehdokkaat eivät näyttäneet kuvissa siltä kuin kuntapolitiikan tekijöiden korrektisti pitäisi. Uusvasemmistolaiset olivat aktiivisesti mukana naurukuorossa.

Vasemmistoliitto on pyrkinyt samastamaan koko vasemmiston itseensä ja kanonisoimaan oman päälinjansa suomalaisena nykyvasemmistolaisuutena. Puolueen logossa on jo kauan lukenut vain "vasemmisto", nettiosoite on "vasemmisto.fi" ja Twitterin käyttäjätunnuskin "@vasemmisto". Tällä hetkellä puolue istuu hallituksessa, jota on kokonaisuutenakin nimitetty "vasemmistohallitukseksi", mutta jonka politiikka on monelta osin niin epävasemmistolaista, että päädyin lokakuussa ihmettelemään asiaa tässä blogissa otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?. Kaiken tämän keskellä oli täysin pöyristyttävää lukea Kansan Uutisista, että "superkivaa, fantastista, ihanaa – Vasemmistoliiton puoluekokous aloitti hilpeissä tunnelmissa". Superkornin artikkelin sävy ei millään tavalla poikennut startup-tapahtuma Slushin uuvuttavasta tekopositiivisuushömpästä, jonka itseään kokoomusta kokoomuslaisempi meno on täydellisesti yhteensopimaton siihen vasemmistolaisuuteen, johon itse olen kasvanut.

Kaikkein raivostuttavinta nykyisessä vasemmistossa (SKP:n kommunistit peräti mukaan lukien) on, että he näyttelevät mukisematta muiden poliittisten toimijoiden – ja viime kädessä Ison Rahan – heille kirjoittamaa roolia, ja vaikka he tajuaisivat asian, he eivät piittaa. Uusvasemmisto on sujuva osa kokonaisuutta, jonka tehtävä on pönkittää euroamerikkalaisen suurbisneksen ja sen ylisukupolvisen takapiruklikin valtaa. Samalla tavoin kuin Amnestyn ja Human Rights Watchin kaltaisten ihmisoikeusjättien piiloagenda on kääntää ihmisoikeuksista huolestuneiden päät poispäin kaikkein totaalisimman sorron ja alistamisen alkusyistä ja pääsyyllisistä, myös uusvasemmistolla on oma piiloagenda. Sen tehtävä on näytellä vanhalle vasemmistolle kuulunutta roolia uudessa maailmassa. Sen tehtävä on kääntää katseet pois länsimaisesta imperialismista, USA:n ja Naton käymistä sodista, vallan muilutuksesta pois demokraattisilta toimijoilta, valtamedian valheista, tieteen ja hyvinvoinnin nimissä toteutettavista huijauksista, giganttisista veropetoksista, vallakkaiden herrakerhojen sikailusta ja myös globaalien ympäristöongelmien todellisista juurista. Sen tehtävä on tarjota näiden tilalle identiteettipolitiikkaa, elämäntapa-ajattelua, individualismia, aktivismia toissijaisten asioiden suhteen ja jopa vihamielistä antiaktivismia ensisijaisten asioiden suhteen. Tällaiseen vasemmistoon en tahdo kuulua.

Äärilaidan ihminen olen selvästi edelleen. Kuinka tämä äärilaita määritellään? Äärioikeistolainen en ole eikä minusta sitä tule. Ääriliberaali en voi leikillänikään katsoa olevani, ja sama pätee yhtä luonnollisesti äärikonservatiiviin. Kaikkein viimeiseksi olisin äärikeskustalainen. Minunlaisteni ihmisten, joita totuuden nimessä on aika paljon, äärilaita on ulkoistettu koko 2010-lukulaisesta poliittisesta kentästä. Siksi sitä tarvitaan nyt enemmän kuin muita ja enemmän kuin koskaan ennen.