Kommunismista

Kommunismia ja kommunisteja on viime aikoina alettu nähdä kaikkialla. Kokoomuksen kuntavaaliehdokas Atte Kaleva julisti unelmansa olevan "Helsinki ilman kommunisteja". Entinen jytkymies Timo Soini höpisi fillarikommunisteistaan jo vuonna 2016. Perussuomalaisten Laura Huhtasaari on leimannut kommunisteiksi valtaosan poliittisista puolueista aina kokoomusta myöten. Suomen Kuvalehden haastattelussa (maksumuurin takana) mediatutkija Anu Koivunen mietiskeli, että haukkumasanojen kirjo oli ennen monipuolisempi: "Oli vihervassareita, stalinisteja, suvakkeja. Nyt on kaikki korvattu yhdellä sanalla." Twitterissä muuan humoristi tölväisi tammikuussa 2021, että kommunismi ei ole kommunismia – "kaikki muu havaintojeni mukaan on". Koko kuvio muistuttaa vahvasti sosiologi Antti Eskolan 1960–70-luvun vaihteen kuvausta siitä, miten pieniä punaisia "maolaisia" ja "stalinisteja" oli alettu nähdä kaikkialla.

Oudointa tässä on, että oman käsitykseni mukaan kommunisteja on Suomessa häviävän vähän. Itse olin kolmella vuosikymmenellä tekemisissä heidän kanssaan. Tällaisena aikana tuntuu, että niitä kokemuksia on paikallaan kirjata ylös, sillä ne eivät muistuta yhtään sitä minä kommunismi ja kommunistit halutaan nykyaikana nähdä.

1990-luvun loppuvuosina kokoonnuimme oululaisen toimintaryhmän (joka järjesti vaihtoehtoisia vappumarsseja ja julkaisi pienlehteä) kanssa joskus kommunistien piiritoimistossa, koska yksi mukana ollut naishenkilö oli kommunisti ja hänellä oli toimistolle avain. Vasemmistoliitto oli hallituksessa, siitä oli tullut eri porukkaa ja vassarit jopa lakkasivat marssimasta vappuna. Kapinankytyä pitivät yllä anarkistit, riippumattomat aktivistit ja kommunistit. Olin myös pari kertaa kommareiden kokouksessa kuunteluoppilaana, tapasin SKP:n puheenjohtajan Yrjö Hakasen ja kirjoitin jonkin aikaa kolumneja Tiedonantaja-lehteen. 2000-luvun alun jälkeen kommunismi tuntui silloisesta hipahtavasta näkökulmastani ummehtuneelta, mutta vuosikymmenen lopulla – muutettuani Tampereelle – aloin uudestaan tähyillä kommunistien suuntaan: sikäläiset kommaripiirit olivat paljon laajemmat ja moninaisemmat kuin Oulussa. Lopulta ajauduin jopa SKP:n kampanjatyöntekijäksi eduskuntavaalien alla 2011, kun olin kommunistien pyörittämällä Demokraattisella sivistysliitolla työharjoittelijana. Minua pyydettiin ehdokkaaksikin, mutta kieltäydyin. Kirjoitin blogitekstejä Tiedonantajan verkkosivuille, pari juttua itse lehteenkin ja kävin Marko Korvelan isännöimässä "Tiekkarin" toimittajakoulutuksessa.

Kokemusta siis on. Kuinka kommunistit suhtautuivat nuoreen aktivistiin ja kynäniekkaan, joka osoitti heitä kohtaan kiinnostusta, muttei kuulunut puolueeseen? Aktivoituiko ujutus-, solutus- ja värväyskoneisto? Tuota, öh, ei. Useimmiten asenne oli luokkaa "kiva, kun nuorempiakin näkee", ja käännytystoiminta oli laiskaa tai sitä ei ollut laisinkaan. (Vaaliehdokkaaksi minua on vuosien saatossa kysytty melkein kaikkialta muualta kuin kokoomuksesta.) Kukaan ei koskaan vedonnut mukanaoloon tiedostavassa etujoukossa tai voittajien puolella vallankumouksessa. Vallankumouksesta puhuin itse paljon enemmän kuin kommunistit. Punakaarteista ei ollut tietoakaan, kukaan ei ollut militantti, enkä ole kohdannut radikaalimpaa esimerkkiä kommunistisesta väkivallasta kuin yhden nuoren tyypin hölmö kolaisku Alexander Stubbia vastaan. Itse asiassa väitän kokemukseni pohjalta, että poliittista väkivaltaa kannattava vasemmistomilitantti olisi suljettu kommunistipuolueen piireistä vikkelästi ulos.

Ihailtiinko Neuvostoliittoa? Enpä muista kohdanneeni sitä kertaakaan. Toki NL:ää puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan. Idealisoitiinko neuvostoyhteiskuntaa? Ehkä mukana oli muutama jäärä, jotka pitivät sitä hyvänä tavoitteena, mutta heillä ei selvästi ollut puolueessa mitään asemaa ja kaikki he olivat syntyneet viimeistään 1960-luvun alussa. Ihailtiinko Pohjois-Koreaa? Ei. Suomessa oli kyllä muutamasta melko aktiivisesta tyypistä koostunut juche-aatteen fanikunta, mutta ilmeisesti he kannattivat edesmennyttä KTP:tä tai vielä edesmenneempää STP:tä. Ihailtiinko Kiinaa? Tämä on viimeaikaisten Twitter-huomioitteni perusteella yhtä tärkeä kysymys kuin Neuvostoliitto. Vastaus tietysti kuuluu: ei. Suhtautuminen Kiinaan on suomalaisissa kommaripiireissä ollut ristiriitainen tai jopa negatiivinen. Moni oikealle samastuva antitotalitaristi selvästi kuvittelee, että Kiina likipitäen rahoittaa länsimaisia kommunisteja. Tapaamillani kommunisteilla ja Tiedonantajassa näki vain kahdenlaista Kiina-suhdetta: 1) vastustettiin avoimesti toisinajattelijoiden vainoja, 2) puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan (jälleen).

Kiinan miettiminen tässä yhteydessä on aika hämmentävää. Suomessa seurataan tarkemmin USA:n kuin Euroopan mahtimaiden poliittista keskustelua. USA:n demokraattipuolueen propagandistit syyttivät – ja syyttävät edelleen – Donald Trumpia veljeilystä venäläisten kanssa. Trumpin ja hänen lähipiirinsä syytökset demokraattien veljeilystä kiinalaisten kanssa ovat tämän pohjalta tehty vastaisku. Sen seurauksena Trumpia kannattaneet tai häneen toivonsa sijoittaneet suomalaiset (QAnon!) ovat mukisematta nielleet käsityksen Kiinan solutuksesta länsimaissa ja vaikutuksesta nyt käynnissä olevaan globalitarismi-operaatioon. Koko asetelma lässähtää, kun muistamme, että Venäjä ja Kiina ovat keskenään poliittisia liittolaisia. Kyse on pelkästä jenkkien omat sisäiset uhat ulkoistavasta kahnauksesta, joista ei ajattelevien ihmisten pitäisi Suomen kaltaisessa maassa pahemmin piitata.

Tästä pääsemmekin (takaisin?) kysymykseen: voisinko kokemusteni pohjalta kuvitella, että kommunisteilla on jotain valtaa Suomessa? Vastaus ei kuulu edes "ei", vaan "heh-heh, haha, hahahahaha". Minusta Suomen kommunistit ovat koko ajan olleet marginaaliryhmä, joka on täysin vieraantunut poliittisista realiteeteista eikä edes itse tajua, kuinka vähän heikäläiset voivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. (Tosin vassari Anna Kontula on väittänyt olevansa kommunisti, mutta kommunistiseen liikkeeseen hän ei ole ikinä kuulunut eikä halunnut kuulua.) 2010-luvulla kommunistit olivat – jälleen yhdessä anarkistien kanssa – aktiivisia Joukkovoima-mielenosoitusten järjestämisessä, mutta nekin hiipuivat hyvän alun jälkeen liialliseen lokeroitumiseen. Ja tämä lokeroituminen liittyy asiaan, joka minusta on paljon oleellisempi keskustelunaihe nykykommunismin kohdalla kuin siitä esitetyt absurdit uhkakuvat.

2010-luvun alkuvuosina kommunistipiirit olivat muutoksessa. Entiset, vanhan vasemmiston aikakauteen linkittyvät toimijat olivat väistymässä ja uusia astumassa tilalle. Ensimmäisenä lähti SKP:n pitkäaikainen pääsihteeri Arto Viitaniemi. Hänen tilalleen tuli käsitetaiteilija Juha-Pekka Väisänen. Tiedonantajaa 1980-luvulta asti päätoimittanut Erkki Susi lopetti vuonna 2012, ja tilalle nousi kuudeksi vuodeksi Marko Korvela – kunnes Petra Packalén valittiin hänen paikalleen. Lopulta Yrjö Hakanenkin väistyi, Väisäsestä tuli SKP:n puheenjohtaja ja pääsihteereitä on ollut hänen jälkeensä kolme, keskimmäisenä heistä Packalén.

Uuden sukupolven esiinmarssin voisi olettaa tekevän hyvää. Tässä tapauksessa on näkyvillä kaksi ongelmaa: 1) uusilla nimillä ei ollut aitoa kannatusta kommunistien riveissä, 2) heidän politiikkansa oli selkeästi uusvasemmistolaista. Esimerkiksi Juha-Pekka Väisänen sai pääsihteeriaikoinaan Helsingissä vain joitakin kymmeniä (!) ääniä vaaleissa. Reilusti suositumpia olivat monet vanhat kommarit, jotka savustettiin 2010-luvulla ulos puolueesta leimaamalla heidät rasisteiksi tai seksisti-sovinisteiksi. Nämä osasivat kommunikoida työväenluokan ihmisten kanssa. Uudet tulokkaat eivät osanneet edes yrittää, vaan mieluummin taiteilivat pinnallisilla huomioilla: hei, mekin olemme työväenluokkaa, kun olemme palkkatyöammatissa. (Periaatteessa tämä on tietysti totta. Sosiokulttuurisessa kuplassa elämistä ei silti voi jättää huomiotta.)

Väitän siis pokkana, ettei nykyajan kommunisteissa ole vikana se että he ovat kommunisteja, vaan se, etteivät he ole kommunisteja. Vanhan ajan kommunismia määrittivät työväenluokkaisuus, eliittivastaisuus, herraviha ja huomion keskittäminen lillukanvarsien sijaan kapitalistiseen riistosysteemiin. Iskusanoja olivat työväen(luokan) ohella vallankumous, vapaus ja demokratia. Lisäksi perinteiset kommunistit eivät olleet nykyvasemmiston tavoin "veropuolue": heidän tavoittelemassaan yhteiskunnassa ihmiset kävisivät töissä joko valtiolla, osuuskunnilla tai yhteisöillä – niinpä bruton ja neton voisi pitää samana. Kommunistit ovat aina vastustaneet niin ylikansallisia pääomia ja suuryhtiöiden valtaa kuin Naton ja EU:n kaltaisia liittoutumia.

Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne kaipaisi myös vasemmistolaisia pandemiakriittisiä toimijoita. Koronaoperaatiota on luonnehdittu ennennäkemättömäksi varainsiirroksi työväenluokalta kaikkein rikkaimmille. Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat tehneet käsittämättömiä voittoja tempuilla, joita ei olisi tarvittu lainkaan, mikäli korona olisi ymmärretty edes kohtuullisissa mittasuhteissa (ilman "denialismin" häivääkään). Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat myös päivänselvästi globalitaristisen projektin keskiössä (Great Reset, "Build Back Better" ynnä muut otsikot, joiden alla yhteiskunnallinen todellisuus pyritään globaalilla tasolla muuttamaan pysyvästi). Jotkut oikeistopiirit tykkäävät leimata sen projektin kommunistiseksi, mutta väitän kivenkovaan, että vanha kommunismi olisi vastustanut projektia henkeen ja vereen ja kyseenalaistanut avoimesti myös pandemian.

Vasemmisto on kokonaisuudessaan hylännyt työväenluokan, aidon demokratian, vapausihanteen ja ylikansalliseen suurpääomaan kohdistuvan vastarinnan. 2010-lukua edeltävä kommunismi ei olisi hypännyt tähän kelkkaan, vaan jäänyt taistelemaan vasemmistolaisena erityislinnakkeena. Kelkkaan hyppääminen on tiennyt sitoutumista epämääräiseen "punavihreyteen", uusvasemmistoon, joka on näennäisen poikkeustilan vallitessa ajettu vastustelematta uuteen autoritarismiin. Tähän myös pyydän kiinnittämään huomiota: 2020-luvun autoritarismi ei pohjaudu millään lailla siihen autoritarismiin, jota neuvostomyönteisessä 1990-lukua vanhemmassa kommunismissa ehkä kannatettiin. Kommunistinen liike on pyörähtänyt sen jälkeen täyden ympyrän, eikä tietenkään päätynyt samalle kohdalle, vaan spiraalimaisesti – itse katsoisin sen osoittavan alaspäin.

Sitoutuminen "punavihreyteen" ja uusvasemmistoon liittyy luonnollisesti myös identiteettipolitiikkaan ja sitä myöten nykyiseen "antirasistiseen" (jonka näen uusrasismina!) ja intersektionaaliseen liikkeeseen. Tämän myötä kommunistit eivät enää esimerkiksi osallistu EU-vastaisiin mielenilmauksiin tai kannata EU- tai eurojäsenyyden kyseenalaistavia aloitteita, mikäli ne ovat lähtöisin "väärästä" leiristä eli konservatiiveilta. Ja silti näissä mielenilmauksissa nähtiin pitkään kommunisteja. He edustivat SKP:n sijaan KTP:tä, Kommunistista työväenpuoluetta, joka ei mennyt mukaan identiteettipoliittiseen jakoon eikä sen kommunismi ollut uusvasemmistolaista. Kirjoitin Undie Median ykkösnumeron (2019) vaalioppaaseen KTP:n ja itsenäisyyspuolueen olevan "niitä, joiden ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä". Muuan Ipun (ja nykyisin Kristallipuolueen) ehdokas kommentoi minulle ymmärtävänsä oikein hyvin, miksi niin kävi juuri näille kahdelle. Vuonna 2020 KTP:n rippeet lähtivät mukaan "etävappu"-hölmöilyyn, minkä myötä lakkasin kiinnittämästä huomiota mokomaan jäänteeseen. Samassa suossa SKP oli todella syvällä.

Summa summarum: ei kommunismi ole mikään mörkö, jota ylikansallisiin suuryhtiöihin, talouden ja vallan globalisaatioon sekä pandemiaoperaatioon kriittisesti suhtautuvan ihmisen kannattaisi pitää uhkana. Kommunistien entistä ehdottomuutta sen sijaan kaivattaisiin yhä. 1980-luvun jälkeen ei suomalaisessa kommunismissa ole näkynyt merkkiäkään diktatuurin tai totalitaarisen maailmanvallan ihannoinnista. Väite kommunistisesta pyrkimyksestä globalitaristisessa projektissa on siis taatusti pelkkä salaliittoteoria – ja itsekin salaliittoteoriaa tehdäkseni epäilen kyseen olevan itsetarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta, tahallaan syötetystä väärästä johtolangasta. Kommunistit ovat Suomessa ja koko Euroopassa marginaaliryhmä, jonka pääjoukko on ajettu kiltisti ja kuuliaisesti kohti identiteettipoliittista woke- eli heräkkivasemmistoa. Heistä ei ole uhaksi – kun taas entisistä kommunisteista olisi saattanut muodostua uhka sille, mille pitääkin: ylikansallisen suurpääoman ja korruptoitujen poliittisten päättäjien epäpyhistä epäpyhimmälle liitolle.