Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.
Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.
Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.
Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.
Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.
Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.
Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.
Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti