Ihana 70-luku

Heinäkuun 24. päivänä, kun olin Twitterissä kritisoinut – syystäkin – Ilta-Sanomien päätoimittajaa Ulla Appelsinia sodanlietsonnasta Venäjää vastaan, hän vinoili vastineeksi minulle 70-lukulaisuudesta. Sillä vuosikymmenellä ei leimallisesti "saanut" vastustaa itänaapuria joutumatta syytetyn penkille. Yhtä leimallisesti 1970-luku oli vasemmistolainen vuosikymmen. Tosin kokoomuksen kannatus oli tuolloin eduskuntavaaleissa 17,6–21,7 prosenttia, mutta mitäs pienistä. Leiman tähden on turha olettaa, että Ulla Appelsin viittaa oikeiston ja vasemmiston tasapuoliseen kannatukseen vaan Neuvostoliittoa myötäilevään vasemmistolaisuuteen. Oikeistolaisilla on tapana vahvistaa itsetuntoaan väittämällä, että 70-luvun vasemmistolaisuus oli pääosiltaan NL:n myötäilemistä. Ja Ulla Appelsin on oikeistolainen, vaikka itse mitä väittäisi.

Minulle 1970-luku on lellikki. Paitsi, että silloin tehtiin leijonanosa mielimusiikistani ja pidän vuosikymmenen tyylistä muutenkin, myös poliittisesti voin hyväksyä itseni "70-lukulaiseksi" – vaikka aktivismin sijaan harrastin sillä vuosikymmenellä lähinnä taaperrusta. Tietysti tämä on jälleen leimaa, mutta minusta on kasvanut vasemmistoradikaali, maailmanparantaja ja USA:n imperialismin peräänantamaton vastustaja. Malli ei tullut kotoa, sillä vanhempani olivat näennäisen neutraaleja politiikka-allergisia humanisteja. Mutta tämäkin tarkoitti eri asiaa kuin nykyään: isä piti sen ajan demareiden ideoita aivan edistyksellisinä ja äiti julistautui silloin tällöin feministiksi. Lienee turha mainita, ettei heidän näkemyksistään juuri nykyisin löydy sen enempää sosiaalidemokratiaa kuin feminismiäkään. Heidän lapsestaan on tullut niiden satunnaisten edistyksellisten ideoiden kannattaja, mitkä he hylkäsivät, mutta sellaisessa radikaalimuodossa, jota he silloinkin vierastivat.

Yksi 1970-luvun tähtihetkistä, mitä myöhemmissä mediamuisteluissa on osunut silmään, on lainaus vuoden 1977 Helsingin Sanomista, jossa toimittaja Kirsikka Siikala hehkutti suomalaisryhmän pärjäämistä työkilpailussa sosialistisen Kuuban vapaaehtoistyöleirillä. 37 vuotta myöhemmät valtamediatoimittajat pitävät tätä Neuvostoliittoa nuoleskelevana samastumisena militanttikommunistiseen itäblokkiin. Kuten jokainen maailmaa ilman sinimustavalkoisia linssejä katseleva ymmärtää, militarismilla ja NL:n nuoleskelulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Tuhannet suomalaiset olivat aidosti ja sydämestään innostuneita sosialistisista ja kommunistisista ihanteista, ja se innostus oli niin laajaa, ettei edes Aatos Erkon Hesari voinut blokata sitä suomalaisesta todellisuudesta.

Tässä yhteydessä on tietysti turhaa analysoida, mikä sosialistissa ja kommunistisissa ihanteissa on niin ihanaa. Omaa äärivasemmistolaisuuttani olen kuvannut aiemmin. Joka tapauksessa on selvää, että kumouksellinen äärivasemmistolainen on maailmanparantaja – ei militantti antihumanisti, mitä kuvaa poliittinen nykykenttä demareita ja vihreitä myöten vimmatusti levittää. Koskaan myöhemmin ei sosialisti tai kommunisti ole ollut niin leimallisesti maailmanparantaja kuin 70-luvulla. Silloin näet oikeasti uskottiin, että maailma paranee toimimalla sosialistisessa ja kommunistisessa liikkeessä. Omana aktiiviaikanani, 1990-luvulta alkaen on suurimpana esteenä vasemmistoradikalismille ollut – valtamedian jatkuvan ja yltyvän oikeistopropagandan ohella – itse radikaalien epäusko siihen, mitä he ovat tekemässä. "Maailmaa ei olla parantamassa vaan estelemässä sitä lipsumasta vielä syvempään halvattuun", kirjoitin Kulttuurivallankumous-lehdessä vuonna 2004. 1970-luvun maailmanparannukselle antoi voimaa tietoisuus miljoonista ja taas miljoonista samaan aikaan elävistä ihmisistä, joilla oli sama yhteinen unelma. Vuosikymmenen alkutahdit soitti hippiajan usko länsimaiden omaan vapauden, rakkauden ja tasa-arvon vallankumoukseen; länsimaisen liberaalihumanismin kuplan alettua puhjeta yhä useammat löysivät veljiä ja siskoja sosialistisesta maailmasta. "Kaikki hyvät ihmiset" vastustivat CIA:n tukemaa sotilasvallankaappausta Chilessä 1973 (vasemmistopresidentti Salvador Allende murhattiin, minkä totuuden nykyinen oikeistovaltamedia kieltää); "kaikki hyvät ihmiset" riemuitsivat siipeensä saaneen USA:n vetäydyttyä Vietnamin sodasta 1975. Joukkovoima oli päivän sana; se oli ollut sitä jo vuoden 1968 opiskelijamellakoissa, mutta 70-luvulla yhdistyttiin useammin suunnittelemaan ja rakentamaan uutta kuin mellakoimaan. Vapaaehtoistyö Kuubassa ja Komsomol-nuoret rakentamassa BAM-rataa NL:ssä edustivat ihanteellista, pyyteettömän epäitsekästä, jossain mielessä sankarillista maailmanparannusta.

Entäs se itänaapurin nuoleskelu, eikö NL:n vastustus ollut kiellettyä ja eikö tämä ole demokraattisesti ajatellen väärin? "Kielto" on tietysti helppo kyseenalaistaa. Jopa Hannu "Tuomari" Nurmion 70-luvulla kirjoittama laulunteksti Karjalan marssi kavaltaa, että neuvostovihamielisiä Karjalan palauttajia kasvoi joka toisella oksalla. Sotaisa Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti ilmestyi läpi koko vuosikymmenen. Veikko Vennamo vastusti näyttävästi Urho Kekkosen hyväksymää läheistä idänpolitiikkaa, ja se toi hänen puolueelleen SMP:lle (Perussuomalaisten edeltäjälle) 18 eduskuntapaikkaa molemmissa 1970-luvun alkupuolen eduskuntavaaleissa. Kiellon sijaan onkin todenmukaista, että suomalaisten enemmistö ihan vapaaehtoisesti järkeili hyvien idänsuhteiden olevan hyvä asia, ja tämä on demokraattisesti ajatellen oikein. Ystävien kesken ei käydä sotaa, ja hyvät suhteet auttoivat myös suomalaista kauppapolitiikkaa (ja talouskasvua, jonka äpärälapsena pääsi valitettavasti kasvamaan 1980-luvun juppimentaliteetti). Pyrkimys kansojen ystävyyteen löytyy tietysti Suuresta ja mahtavasta, ja Helsingissä vuonna 1975 järjestetty ETY-huippukokous huipensi yleisen pyrkimyksen myös laajempaan kansojen ystävyyteen. Tämän valossa ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi lukuisat suomalaiset vilpittömästi uskoivat NL:n näyttävän tietä kohti maailmanrauhaa – kunnes, kuin symbolisesti, vuosikymmenen päätteeksi jouluna 1979 NL:n hyökkäys Afganistaniin muutti asetelman dramaattisella kertaheitolla. 1980-luvun glasnost-kauden neuvostonuoret kertoivat avoimesti Afganistanin olevan "heidän Vietnaminsa".

Tietenkään 70-luvulla ei kaikki ollut täydellistä. Ympäristön tila oli luultavasti kehnompi kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin, ja vaikka ympäristöä herättiin aktiivisesti puolustamaan, osa vasemmistoa oli siinä asiassa turhan passiivinen. Äänivallan ympäristöliikkeessä anastivat liberaalit, jotka muodostivat nykyisten vihreiden ytimen. Toki vihreisiin liittyi myös entisiä kansandemokraatteja, mutta heidän vasemmistolaisuutensa oli siinä vaiheessa jo laimentunut. Vaikka vasemmisto näkyi ja kuului 70-luvulla, pysyi SKDL:n kannatus koko vuosikymmenen alle 20 prosentissa. Toki SDP oli paljon nykyistä sosialistisempi puolue ja sen ääniosuus vaihteli eduskuntavaaleissa 23–26 prosentin välillä. Äänienemmistö pysyi silti koko ajan porvaripuolueilla. 1970-luvun politiikan ero nykypolitiikkaan olikin koko poliittisen kentän sijoittuminen verraten vasemmalle – "keskustapuolue" oli oikeasti keskustaa eikä keskustaoikeistoa ja "sosialidemokraatit" pyrkivät sosiaalidemokratiaan eivätkä työväen hyväksymään kapitalismiin. Tämä mahdollisti suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisen. Yksi kaikkein ikävimmistä 70-luvun ilmiöistä oli vasemmistolainen fundamentalismi. SKP:n enemmistö ja vähemmistö hylkivät toisiaan, ja todella paha mieli tulee muistellessa sitä nuorta radikaalia, joka kritisoi Mikis Theodorakisin laulujen esittämistä "koska hän on hylännyt Leninin".

Nykysuomalaisissa kommunistipiireissä tavataan pelätä 70-lukuleimaa. Se on ymmärrettävää, sillä kaikenlaiset ulla-appelsiinit levittävät sitä yhä kaikkialla negatiivisena leimana. Hyväksyttävää se ei kuitenkaan ole, sillä niin kauan kuin sitä pelätään, 70-lukulaisuus pysyy kielteisenä leimana. Sellaisena Appelsin käytti sitä minuunkin yrittäen provosoida, mutta provosoiduinkin vain kirjoittamaan 70-lukumyönteisen blogitekstin. Tällaista käyttäytymistä oikeisto ei osaa ennakoida – joskaan se ei asiasta erityisemmin välitä. Nyky-yhteiskunnan todellisuus, varsinkin mediatodellisuus, on täysin militanttikapitalistisen oikeiston vallassa. Sotaisuutta Venäjää vastaan lietsovat kohuotsikot todentavat, että militarismista puhuminen vasemmiston yhteydessä on täyttä paskaa ja oikeiston yhteydessä sen sijaan varsin todenmukaista – etenkin, kun samat mediat ovat toisesta suupielestään hyväksymässä leikkauspolitiikkaa ja ihannoimassa sikarikkaita. Tätä vastaan tarvittaisiin vahva, radikaali, maailmaa häpeilemättä parantava ja USA:n imperialismia peräänantamattomasti vastustava vasemmisto. Sellainen meillä oli 1970-luvulla. Sen on oltava kunniassa, vaikkei ihannointiin syytä olekaan. Vasemmistoradikalismin kieltävä vasemmistoradikalismi on itsestään selvä paradoksi. Mutta kun vasemmistoradikalismi – ja sen kaunis kukkanen 70-lukulaisuus – aletaan hyväksyä, saavat appelsiinit, sharonit ja kivakurkut pian väistyä vallankumouksen hedelmien tieltä.