Mikä henki minua kantaa?

Kirjoitukseni otsikko on tarkoituksellinen viittaus Antti Eskolan omaelämäkerralliseen pohdintakirjaan, jota kuulemma ei pidä kutsua muistelmiksi. Eskolahan nykyään tarkastelee maailmaa sosiologisen näkökulman lisäksi myös hiukan uskonnollisesta näkökulmasta. Kuitenkin siinä, missä hän aika pitkälle sosiologisoi uskontoa, käy tässä kirjoituksessa hieman päinvastoin.

Minusta on täysin luonnollista, että ihmisiä kiinnostaa perimmäinen totuus elämästä. Yksi sellainen totuus on, että tähän asti uskottavimman tietämyksen perusteella koko elämän kirjo on kehittynyt evoluution myötä samasta kantamuodosta. Ei ole mitään syytä olettaa, että erilaisia elämiä olisi kehittynyt toisistaan riippumatta eri puolilla planeettaa. Tämä tarkoittaa, että 1) kaikilla ihmisillä – riippumatta kansallisuudesta, ihonväristä, sukupuolesta tai mistään muustakaan – on yhteinen esi-isä/äiti, 2) ihmislajin jäsenillä on samoin yhteiset esivanhemmat kaikkien muiden eliölajien edustajien kanssa. Niinpä jokainen sota on veljessota, jokainen naisenraiskaaja raiskaa oman sisarensa ja jokainen eliöyhteisön tuho kohdistuu omiin sukulaisiin. Hinduilla on sanonta tat tvam asi, "se olet sinä", joka muistuttaa, mihin tappaminen sielunvaelluksen valossa kohdistuu. Mutta meidän ei tarvitse hyväksyä sielunvaellusoppia tajutaksemme saman asiasisällön.

"Every individual is responsible to help guide our global family in the right direction", muistuttaa Dalai-laman tuore Twitter-merkintä. Siinä se jo tuli, globaali perhe – ja toinenkin olennaisuus: jokainen yksilö on vastuussa sen suunnasta. Tällä planeetalla on niin monta tallaajaa, että ihminen monesti kuvittelee olevansa täysin häviävä osa kokonaisuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Jos Napoleon ja Adolf Hitler olivat häviäviä osia, miksi he saivat aikaan niin paljon hävitystä? Ja jos yksi ihminen pystyy saamaan aikaan niin paljon negatiivista, miksei sama olisi mahdollista myös positiivisen suhteen? En pyri tällä sanomaan, että jokaisen ihmisen – tai vaikka eläimen – olisi saavutettava niin paljon valtaa kuin mahdollista, vaan että kuka hyvänsä meistä voi olla se ratkaiseva linkki, jonka vaikutuksesta jokin asia kääntyy parempaan päin.

Kaikki elämä on siis samaa perhettä, ja jokaisella meistä on rajaton mahdollisuus vaikuttaa. Tämä henki kantaa minua silloin, kun esiinnyn vaalikampanjatyöntekijänä ("reaalipoliitikkona", kuten yksi kommentti kuului) tai tällaisena B-luokan nettiesseistinä.

Politiikka on nykymaailmassa niin pilalle korruptoitunut elämänlohko, että moni uskoo maailman tulevan paremmaksi, jos politiikka loppuu. Olen eri mieltä. Nähdäkseni politiikan alkuperäinen funktio on ollut luoda jotain kontrollia mielivallan keskelle, ja jos politiikasta ihan noin vain luovutaan, täysi mielivalta palautuu. Nyky-Suomen kaltaisessa yhteiskunnassakin on paljon mielivaltaa, ja sen määrä näyttää vain lisääntyvän. Samaan aikaan päätöksenteko ohjautuu entistä useammin ohi koko poliittisen järjestelmän, yhtäältä markkinoiden ja bisneksen, toisaalta virkamiesten alaisuuteen. Minusta tässä on selkeä asiayhteys. Jos poliittinen järjestelmä ottaisi yhteiskunnan nykyistä enemmän haltuunsa, emme enää eläisi mielivallan keskellä. Tämä ei tarkoita, että koko elämä täytyisi väen vängällä "politisoida" tai yhteiskunta byrokratisoida, vaan ratkaisut ja pelisäännöt voivat olla hyvinkin yksinkertaisia. Oleellisinta on järjestelmän luonteen muuttaminen: mielivaltaisen ja korruptoituneen markkinatalouden tilalle tarvitaan suunnitelmatalous.

Jokainen ihminen voi vaikuttaa maailman menoon kaikin mahdollisin tavoin, mutta varminta on poliittinen vaikuttaminen. Valtaosa Suomen nykyisistä puolueista on sitoutunut markkinatalouteen. Eduskunnan merkittävin poikkeus on Vasemmistoliitto, joka bisneksen kehittämisen sijaan laittaisi sille kapuloita rattaisiin. Tämä on ehdottomasti kannatettava pyrkimys. Vasemmistoliitto ei kuitenkaan vaadi järjestelmän luonteen perusteellista muuttamista, joka haiskahtaakin enemmän kommunistien idealta. Olen joskus määritellyt, että SKP:n näkemykset ovat yhtä kuin Vas-liiton näkemykset miinus korruptio. Jäätyään jo kolme kertaa eduskunnan ulkopuolelle kommunistit ovat pysyneet turvassa niin sovinnaisuus- kuin lehmänkauppavaatimuksilta. Kunnanvaltuustoissa kommunisteja kuitenkin on. Sielläkin he ovat ihailtavasti pitäneet kiinni kapitalisminvastaisesta linjasta.

Voisi tiivistää, että politiikka ei yleisesti ottaen ole maailmanparantajien touhua, mutta vasemmistolainen politiikka on. (Tykkäisin tässä tarkentaa, että puhun "sydämen vasemmistolaisuudesta" enkä pragmatistisesta vasemmistolaisuudesta.) Maailmanparannus on pohjimmiltaan sitä, ettei tyydytä nykyiseen ristiriitaiseen maailmaan, vaan halutaan tehdä siitä hyvä – tai jopa "ihana" (lainatakseni ilmauksen eräältä kommunistiehdokkaalta, jota avustin vaalikoneen täyttämisessä). Minulle se tarkoittaa sitä, että kun kävelen asuinrakennukseni pihalta koilliseen alarinteeseen, näen liikennettä, havupuita ja verhoja kerrostalojen ikkunoissa, ajattelen, että me kaikki olemme yhtä ja jokaisessa meistä sykkii sama elämä. Kun tiedostan, että maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei ole mitään luonnollisempaa kuin toimia rauhan, yhteisyyden ja tasapainon puolesta kaikilla mahdollisilla tavoilla – myös sillä varmimmalla.