Näin meitä vieraannutetaan

Kaikkihan ne asiat jo tietävät. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Demokratia rapistuu. Ihmiset voivat entistä huonommin. Mielenterveysongelmat yleistyvät. Väkivalta ja päihdeongelma ovat todellisuutta. Globaalit ympäristöongelmat uhkaavat. Elämä maapallolla on uhattuna. Täysin turhat lännen masinoimat sodat kylvävät kuolemaa ja katkeruutta. Asioista päättää kulissien takana ison rahan bisnes, kulisseissa lipevät valehtelijat, joita kutsutaan poliitikoiksi.

Mutta kun Suomen jääkiekkojoukkue voittaa maailmanmestaruuden, näyttää kuin maailman vääryydellä, pahuudella ja peloilla ei olisi suomalaisittain mitään väliä. Lätkän MM on ääriesimerkki samasta ilmiöstä, johon kuuluvat julkkikset, tosi-TV ja sääilmiöiden esittämistapa. Koko viihdebisnes on valjastettu äärimmilleen yhtä tarkoitusta varten: viemään kansan ajatukset pois yhteiskunnan ja ylikansallisen järjestelmän epäkohdista.

Julkisuusbisneksen miljardeille olisi tietysti muutakin käyttöä. Rahaa liikkuu sillä saralla niin paljon, että jos se maltettaisiin sijoittaa epäkohtien parantamiseen eikä peittämiseen, täällä alkaisi toden teolla tapahtua. Oikeasti me emme tarvitse Iltalehteä, Ilta-Sanomia, Seiskaa tai Hymyä. Emme myöskään tarvitse kaupallisia TV- ja radiokanavia. Emme tarvitse edes huippu-urheilua maajoukkueineen ja henkilökultteineen. Tulisimme niin ikään oikein hyvin toimeen ilman mobiili- ja Facebook-pelejä tai disinformatiivisia mainoksia lehdissä ja netissä. Sen sijaan emme pärjää ilman ruokaa, juomaa, asuinsijaa ja perusterveyttä. Olemme pulassa myös ilman lajitovereiden seuraa ja rakkautta.

Rooman valtakunnassa todettiin asioiden olevan hyvin, jos kansalle riittää "leipää ja sirkushuveja" (panem et circenses). Historia on osoittanut, että monta kertaa tämä sinänsä puutteellinen lähtökohta on puutteellistettu entisestään: leipä pyritään korvaamaan sirkushuveilla. Näin on Suomessakin tehty ainakin pari viime vuosikymmentä. Toki leipä periaatteessa riittäisi, mutta se jakautuu epätasaisesti, ja minne leipää ei näennäisesti riitä, sinne työnnetään heti sirkushuveja epätoivon vimmalla. Roomassa tunnettiin myös vallankäytön kuningasajatus "hajota ja hallitse" (divide et impera). Sama on tehokäytössä nyky-Suomessa: perussuomalaisten ja vihervasemmiston kannattajat, maalaiset ja kaupunkilaiset, HPK:n ja Kärppien kannattajat, uskovaiset ja ateistit, hevarit ja hiphopparit eivät yhdisty, vaikka heillä olisi yhteinen etu.

Kaikkihan ne asiat tietävät, siis nykymaailman vääryydet. Vai tietävätkö sittenkään? Luultavasti ihmiset ovat kyllä kuulleet ja lukeneet sen kaiken, niin että oppinut mieli tunnistaa: tämä on tuttua asiaa. Mutta ovatko he oikeasti ajatelleet ja sisäistäneet asioita? Ehkä sillä hetkellä, kun aivo muuten alkaisi raksuttaa, tulee aina uusi ärsyke TV:stä, radiosta, puhelimesta, toiselta läsnäolevalta ihmiseltä tai muistin syövereistä: "Lätkämatsi! PMMP:n biisi! Laihdutuskuuri! Raekuuro! Johanna Tukiaisen häät!" Niinpä asioita ei koskaan oikeasti käsitellä, vaikka ne näennäisesti tunnettaisiin.

Edellisestä huolimatta joku aina ajattelee, oivaltaa, sisäistää ja ottaa vakavasti. Aina joku saa päähänsä, että asiat ovat pielessä ja menossa vielä enemmän pieleen, omalla toiminnalla ja esimerkillä on vaikutusta, ja simsalabim: maailma voi muuttua paremmaksi. Miten sellaiseen äksoniin reagoivat toiset nykyihmiset, jotka näkevät yhden kaltaisensa aktiivisuuden? Lähtevätkö he mukaan, innostuvatko he maailmanparannuksesta? Viime vuosina on ollut todennäköisempää, että he – keskellä rahanpuutettaan, ihmissuhdehuoliaan ja mielenterveysongelmiaan – leimaavat maailmanparantajan epäcooliksi hihhuliksi, joka "on olevinaan parempi kuin muut" ja jonka "maailmankuva on mustavalkoinen". Näin ollen he päätyvät räksyttämään enemmän sille ainoalle, joka uskaltaa edes yrittää tehdä jotain yhteisille huolille – yhteisen edun hyväksi – kuin huolien ja ongelmien aiheuttajille. Silti jokin itää heidän mielessään. Jonakin kauniina tulevaisuuden päivänä cooliuden, sovinnaisuuden ja vieraantumisen kulissit kaatuvat.