Venäjän vaalidemokratia

Joulukuun 4. päivänä 2011 pidetyt Venäjän duuman vaalit olivat merkittävä voitto demokratialle ja äänekäs naurunhohotus niille, jotka ovat ladelleet madonlukuja Venäjän nykyiselle kansanvallalle. Kaikkihan me olemme lukeneet lehdistä ja netistä otsikoita, joiden sisältö on kärjistettynä tällainen: "Venäjä on diktatuuri", "Vaalitulos tiedetään Venäjällä jo etukäteen" ja "Putinin ja Medvedevin hallinto suuressa epäsuosiossa".

Yhtenäinen Venäjä -puolue säilytti asemansa duuman ylivoimaisesti suurimpana puolueena, mutta menetti kannatuksestaan yli 15 prosenttiyksikköä ääniosuuden ollessa nyt 49,3 %. Mikään diktatuuri ei ole niin saakelin tyhmä, että järjestää itselleen vaaleissa alle puolet äänistä. Nythän enemmistö uurnilla käyneistä äänesti jotakin muuta kuin Putinin ja Medvedevin puoluetta. Yhtä lailla vaikuttaa kaikelta muulta kuin järjestetyltä se vaalitulos, että nykyiselle bisneseliitti-Venäjälle kaikista vastahankaisin duumapuolue eli kommunistinen puolue nosti kannatustaan kaikkein eniten. Kommunistien ääniosuus oli nyt 19,2 %. Sosiaalidemokraattisen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen nousu 7,7:stä 13,3:een (ja kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi) on prosentuaalisesti vielä isompi edistysaskel.

Vaikka Yhtenäisellä Venäjällä onkin yhä enemmistö paikoista duumassa, se edustaa nyt moraalisesti vähemmistöä. Tämän tietävät ne mielenosoittajat, jotka ovat lähteneet vaalituloksen varmistuttua liikkeelle. Se, että he väittävät nykyistä tulosta väärennetyksi, on täysin eri juttu. Sen taustalla lienee "värivallankumouksellinen" aate, joka saa kannatustukea (myös rahallista sellaista) länsivalloista, eritoten yhdysvaltalaisista rahastoista. "Värivallankumouksilla" tarkoitetaan entisissä kommunisti- tai sosialistimaissa sekä muuten vain epälänsimaisissa valtioissa toteutuneita länsimielisiä vallanvaihtoja, joissa medialla ja hegemonialla on ollut valtaisa merkitys. Ei liene sattumaa, että Venäjän nykyinen hallinto on maailman voimakkain "antivärivallankumouksellinen" toimija.

Itse julistan nyt Venäjän duuman vaalit demokratian voitoksi kahdessa merkityksessä: ne antoivat Yhtenäisen Venäjän kilpailijoille lisävaltaa ja osoittivat, että vaalidemokratia Venäjällä ihan oikeasti toimii, vikistiin lännessä asiasta mitä hyvänsä. Muussa kuin vaalidemokratiassa on Venäjällä kyllä rutkasti kehittämistä, mutta niin on lännessäkin. Suosittelen nyt, että lopetetaan päänaukominen venäläiselle systeemille ja keskitytään vikisemään niistä epäkohdista, joita on meillä täällä paljon lähempänä, omien rajojemme sisällä.

Kärryiltä pudonneen tunnustuksia

Hei, olen 37-vuotias äärivasemmistolainen, enkä käsitä enää ollenkaan, mikä liittyy politiikassa mihinkin.

Ennen muutamaa viime vuotta asetelmat olivat verraten selvät. Oli vasemmistolaisia, jotka olivat yleensä myös aika vihreitä, ja oli vihreitä, jotka olivat yleensä myös aika vasemmistolaisia. Oli oikeistoliberaaleja, jotka suvaitsevaisuuskysymyksissä saattoivat puolustaa samaa kantaa kuin "me", mutta muutoin erottuivat "meistä" kuin yö päivästä. Oli konservatiiveja, jotka saattoivat joskus käyttää vanhavasemmistolaista retoriikkaa, mutta kyllä heidätkin tunnisti. Suhde Euroopan unioniin jakoi vasemmiston kriittisiin ja myönteisiin; oikeistossa konservatiivit olivat kriittisiä ja liberaalit myönteisiä. Muita epäselvyyksiä tuskin tunnettiin.

Tänä maailmanaikana koko asetelma on kaaostilassa ja sekaisin. Yhtäältä vihreiden valtavirta, jota kutsun seuraavassa "oikeistovihreiksi", ja peräti osa vasemmiston kannattajista – käytän tässä nimeä "keskustavasemmisto" – ovat liittoutuneet oikeistoliberaalien kanssa. Tässä liitossa on kyse globaaleista markkinoista ja kansainväliseen käytäntöön sitoutumisesta. Tosin oikeistovihreät ja keskustavasemmisto haluavat säädellyt markkinat, oikeistoliberaalit taas säätelemättömät, mutta sama kokonaiskehys on kaikkien mieleen. Olen kuullut oikeistovihreän puolustavan jopa imperialismia. Toisaalta globalisaatio- ja EU-kriittisessä toiminnassa ovat vasemmistolaiset ja konservatiiviset ainekset sekoittuneet epäilyttävästi. Yhä useampi sosialisti alkaa muistuttaa kansallissosialistia, ja yhä useampi oikeiston liittolainen julistaa vasemmiston iät ja ajat kannattamia teesejä ominaan.

Joitakin kuukausia sitten perustettiin yhdistys nimeltä Suomen perustuslaillinen kansanyhdistys. Perustuslain lisäksi yhdistys kannattaa sellaisia asioita kuin itsenäisyys, kansanvalta ja talousdemokratia. Vastustuslistalla ovat mm. ylikansallinen päätäntävalta, EU-jäsenyys ja kansalaisoikeuksien kaventaminen. Tärkeistä asioista on siis kysymys, eikä ihmetytä, että yhdistyksen aktiiveissa on vasemmistoväkeä – mm. Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokkaana ollut Hansi Harjunharja. Mutta hei, perustuslaillinen kansanyhdistys? Työväenliikkeen piirissä tunnetaan yhä erittäin hyvin satakunta vuotta vanha pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi, jossa on mm. tällaisia säkeitä: "Nyt laki on vanha voimassa, se aataminaikuinen / rahavallan pillit on soimassa, olen perustuslaillinen." "Niille laitamme suuhun kapulat, noille sosialisteille / työmiehille kun puhuvat politiikkaa kansalle." Ei perustuslaki ole edustanut kapitalistisessa Suomessa edistystä vaan taantumusta, ei suojellut huono- vaan hyväosaisia! Sen tiesi myös edesmennyt "Jorisee" Ehrnrooth, joka perusti ensin Perustuslaillisen kansanpuolueen ja myöhemmin Perustuslaillisen oikeistopuolueen. Omissa silmissäni perustuslain ilmentämä kansallisuusajattelu on kuin miina, johon hyvää tarkoittava globalisaatio- ja EU-kriittinen vasemmistolainen voi astua.

Ohoh, tuleepas hyvä aasinsilta seuraavaan ällistykseen. Olen seurannut pidemmän aikaa Verkkomedian (verkkomedia.org) kirjoittelua. Se on näyttänyt pääasiassa hyvältä: siellä esitetään asioihin niitä näkökulmia, joita valtamedia ei hyväksy sivuilleen. Tarjouduin jopa itse kirjoittamaan Verkkomedia-tiimin tulevassa printtilehdessä. Yhden kerran säikähdin, kun tilaa oli annettu skeptisyydelle ilmastonmuutosta kohtaan, mutta hyväksyin sen poikkeavien näkökulmien vapautena (vaikkakin tuo näkökulma on ympäristölle vaarallinen ja sitä paitsi rahavallan kannattama). Tänään (15.11.) tuli kuitenkin tyrmistyttävä äkkipysäys. Verkkomedia levitti sekä varsinaisella nettisivullaan että Twitterissä adressia jalkaväkimiinojen säilyttämisen puolesta. Sen puolesta, mitä suomalaisena, jopa aseistakieltäytyjänä, olen jo viime vuosituhannelta lähtien hävennyt! Sen, mikä silpoo yhä viattomien lasten, naisten ja rauhanmiesten raajoja muistona ikivanhoista muun muassa USA:n käymistä sodista. Mikä yhdestä suunnalta näytti vasemmistolaiselta ja edistykselliseltä, onkin toisesta kuvakulmasta täysin konservatiivinen, millaiselle itse sanon "ei kiitos". Ja olen yhä enemmän ihmeissäni, keiden kanssa tehdä yhteistyötä missäkin asiassa. (Ei liene yllätys, että Verkkomediassa ja perustuslaillisessa kansanyhdistyksessä on mukana samoja ihmisiä.)

Edellisiin voinee vielä lisätä sen, että muuan nuori lady, joka huhtikuussa viuhtoi maahanmuuttoa vastaan Vapauspuolueen riveissä Tampereen Keskustorilla, ilmoittaa olevansa lähellä myös Suomen antifasistista komiteaa (SAFKA). Kun hänen blogimerkintöjään selailee, hän vaikuttaa minun silmääni useammin fasistilta kuin antifasistilta. SAFKA on puolestaan lähellä Suomen työväenpuoluetta, jota tukee muun muassa Kommunistien liitto. Asiayhteyksillä ei hänen tapauksessaan näytä olevan päätä eikä häntää.

Mieleeni juolahtaa saman tien, että moni erilaiseen poliittiseen asetelmaan kasvanut saattaa ihmetellä, mikä minä sitten olen. Lyhyesti sanoen: jossain kommunistin ja sosialistin välillä, ympäristötietoinen, pasifisti, feministi, internationalisti sekä globalisaatio- ja EU-kriittinen. Itse en näe tässä mitään ristiriitaa. Tällainen olen.

Mitä ihmettä SKP voittaa palaamalla puoluerekisteriin?

Kommunistipiireissä on taas huhkittu kasaan viisituhatta kannattajakorttia ja luovutettu ne oikeusministeriölle, joka joskus tulevaisuudessa hyväksyy Suomen kommunistisen puolueen takaisin puoluerekisteriin. Viimeksi sama toimenpide hoidettiin vuonna 2003, sitä edellisen kerran 1990-luvulla. SKP:n kannatus on ollut laskussa yhtäjaksoisesti vuodesta 2003. Kaikkien kommunististen puolueiden kannatus eduskuntavaaleissa on ollut laskussa jo vuodesta 1999, sillä Kommunistisen työväenpuolueen (KTP) kannatus putosi 2003 enemmän kuin SKP:n kannatus nousi. Jos mukaan luetaan vielä kolmas pikkupuolue, vuoden 2007 vaaleissa mukaan tullut Suomen työväenpuolue (STP), voi sanoa äärivasemmiston kannatuksen pysyneen vuosina 1999–2007 lähes ennallaan. Siihen nähden viime kevään eduskuntavaaleissa tapahtui roima pudotus. Viimeistään nyt pitäisi kommunistienkin tajuta, ettei heidän pelinsä vetele.

Kaikesta huolimatta SKP:n kommunistit näkivät vielä kerran sen iänikuisen vaivan, että keräsivät kannattajakorttinsa päästäkseen takaisin rekisteriin. Nyt on aika kysyä: minkä helvetin tähden? Yrittääkseen jälleen kerran entisin keinoin läpi? Voi elämä. Näen silmissäni tuttuja naamoja päivystämässä vaalityön nimissä Tampereen Keskustorin takanurkassa.

Olisiko jotain parempaa voinut keksiä? Ilmassa leijuu zeppeliinilaivueen kokoinen tilaus radikaalille vasemmistolle, joka ei hyväksy kapitalismin puolikastakaan. Täytyykö tilauksen vastaanottamisen mahdollisuus suorastaan sabotoida? Jos ihmiset haluaisivat äänestää SKP- tai STP-nimistä puoluetta (puhumattakaan KTP:stä, RIP), he olisivat tehneet sen jo menneenä keväänä. Sirpaloitunut äärivasemmisto ei ole uskottava, eivätkä sirpaleet saa mitään aikaan ilman toistensa ja laajempien epäröivien vasemmistopiirien tukea. Kaikesta huolimatta SKP:n pääsihteeri Juha-Pekka Väisänen möläytti minulle kirkkain silmin syyskuussa Lohjalla, ettei useamman äärivasemmistopuolueen olemassaolossa ole mitään vikaa. Kuulemma jossain Latinalaisessa Amerikassa se asetelma toimii oikein hyvin. Toimiiko Suomessa, jumalauta? Eikö tuloksissa pitäisi näkyä jo plusmerkki eikä tolkuttoman iso miinus?

Joukko SKP:n, STP:n ja Itsenäisyyspuolueen liepeillä pyöriviä aktiiveja herätti keväällä henkiin ajatuksen SKDL:n elvyttämisestä. Valitettavasti pian ilmeni, että SKDL:n nimi on jumissa Aulis Ruuthin johtamalla keskustavasemmistolaisella (=vasemmistoliittolaisella) yhdistyksellä. Hetkellinen innostus uudesta alusta hiipui pian sen jälkeen. Hälyttävämpää kuitenkin oli, että SKP:n keskuskomiteassa oli Hanna Eran sanoin "naurettu" ajatukselle uudesta SKDL:stä. Ainoa sillä hetkellä esillä ollut mahdollisuus todellisesta läpimurrosta sai todellakin puolelleen halveksuntaa. Tämä puolestaan sai minussa aikaan reaktion, että yhtäältä en allekirjoita SKP:n kannattajakorttia (se päätös piti), toisaalta en edes missään muodossa kannata koko puoluetta. Heidän esittämiään asioita kyllä kannatan niin kuin ennenkin. Jäljelle jää STP, joka ei ole sellaisenaan houkutteleva vaihtoehto, sekä tietysti vanha ystävämme Vasemmistoliitto, jossa lähinnä joukko nuorempia aktiiveja ja tunnetut niskuroijat ovat edes lähellä kannattamaani poliittista linjaa.

Entisiin asetelmiin tyytymisen sijaan nyt täytyisi käynnistää täysin uusi vaihe. Torikokousliike tarjoaa yhden mahdollisuuden, mutta sinnekin entiset kommunistiporukat ovat menneet entisellä asenteella. Ehkä osin kokonaistunnelman vaikutuksesta Suomen lokakuun torikokoukset saivat maineen melkoisena antikliimaksina. Mahdolliset tuhansien joukkokokoontumiset keräsivätkin vain (paikkakunnasta riippuen) kymmenistä satoihin varsinaisia osallistujia loppujen ihmetellessä etäämmältä ja kääntyessä pian pois. Ei tämä homma toimi nyt! Itse olen kyllä kirjoitellut jo keväällä ja kesällä mahdollisista toimintatavoista, joilla voitaisiin palauttaa kapina ja protesti vasemmalle – sinne, mihin se kaiken järjen mukaan kuuluukin. Mutta se vaatisi ensin koko antikapitalistisen vasemmiston yhdistymistä saman otsikon alle. On marraskuu, maailmalla kiehuu, talous voi romahtaa milloin hyvänsä, kunnallisvaaleihinkin on alle vuosi. Silti mitään ei ole tapahtunut.

Väärin, SKP. Ei todellakaan mitään.

Lumisodan henki

"Agenttini" Facebookissa törmäsi kuluneella viikolla hämmentävään tapaukseen. Muutaman ihmisen joukko "ääripersuja" – ei niinkään Halla-ahon kannattajia kuin Hakkarais-linjan miehiä – teki todellisen pula-ajan kyberhyökkäyksen Suomen antifasistisen komitean (SAFKA) profiiliin. Muutamien tuntien kuluessa sivu täyttyi viha- ja pilkkaviesteistä, joihin SAFKAn oma päivittäjä yritti vastata ja kommentoida parhaansa mukaan. Seuraavana päivänä touhu oli mennyt jo ihan pelleilyksi, ja viikonlopun aikana persuilijoiden hyökkäysinto hiipui.

Miksi tällainen hyökkäys tehtiin? Julistautuivatko persuilijat fasisteiksi? Ehkä sitäkin, myöhempinä päivinä huumorimielellä. SAFKAn varsinainen "synti" ei kuitenkaan ole fasisminvastaisuus sinänsä. Sen sijaan persumielisiä ärsyttää (vasemmistolaisuuden ohella), kun SAFKA on sellaisenaan omaksunut antifasismin venäläis-neuvostoliittolaisen merkityksen. Tämä tarkoittaa, että 1) safkalaisessa antifasismissa russofobian vastustaminen on hyvin keskeistä ja 2) safkalainen antifasismi tulkitsee edesmenneen NL:n tavoin lähes avoimen puolueellisesti, mikä on fasismia. Safkalaisessa maailmankuvassa on nykypäivänäkin olemassa kaksi blokkia, ja Suomi on julistautunut osaksi USA:n ja Naton johtamaa pohjoisamerikkalais-länsieurooppalaista blokkia. Fasismi tulkitaan yksinomaan tämän blokin ilmiöksi, joten sitä ei esiinny Putinin ja Medvedevin Venäjällä eikä esiintynyt Gaddafin Libyassa. Tämä puolenvalinta saa persuiluaktiivit näkemään punaista ja syytämään vimmaansa antifasistien niskaan.

Muutama hassu tusinapersu ei tietenkään tee kesää populistis-kansallismieliselle uuskonservatismille. Sitä hämmentävämpää on, että leikkiin yhtyi sellainenkin aktiivi kuin Veli-Pekka Kortelainen Oulusta. Hän kommentoi jotain sellaista kuin "SAFKA on SVR:n huumorijaosto" (SVR = Venäjän ulkomaantiedustelu, toim. huom.). Tämä yhdessä seuraavien päivien Venäjä- ja NL-vastaisten haistattelumerkintöjen kanssa kuvaa, millä meiningillä persumielet lähtivät hyökkäykseensä. He pyrkivät luomaan tunnelman, että nyt tapellaan ryssän vaikutusta vastaan isänmaallisessa talvisodan hengessä, mutta todellisuudessa meininki muistuttaa koulupoikien lumisotaa. Puuttuu vain renkutus "läl-läl-läl-läl-lieru, kommarilta pääsi pieru". (Se, etteivät kommunistit ole vallassa nyky-Venäjällä, on siinä tuoksinassa päässyt täysin unohtumaan. Tämä kyllä sopii täydellisesti yhteen aikuisten miesten regression kanssa: on taannuttu niihin lapsuusvuosiin, jolloin Neuvostoliitto oli olemassa.) Ehkä myös populistipiirien hämmentävä sotamyönteisyys selittyy sillä, että lähimpänä sotaa, mitä he itse rauhanajan lapsina osaavat kuvitella, on pojankloppien sotaleikki.

Kuluneella viikolla on luettu myös kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps) ehdotus, että maahanmuuttajat, homot ja muut vähemmistöt pitäisi asuttaa Ahvenanmaalle. Tämä on tietysti idioottimaisin kansanedustajan lausunto, mihin olen eläessäni törmännyt – ja kuten itse kukin ymmärtää, se on jo paljon. Persuilevassa todellisuudessa tällainen glorifioidaan "poliittiseksi epäkorrektiudeksi". Hakkaraisen lausunto ilmentää tietysti ihan samaa lumisodan henkeä kuin hyökkäys SAFKAa vastaan, ja oletettavasti senkin tueksi asettuu netin villissä lännessä monta "kortelaista" – sanokoon heidän miedompi versionsa Timo Soini mitä lystää. Samalla asetelma kuitenkin kavaltaa, että "poliittinen epäkorrektius" on lipsahtanut jo niin laajalla alalla korrektiksi, että henkseleiden paukuttimia haetaan yhä älyttömämmistä typeryyksistä. Mitä idioottimaisuus on ilman "poliittisesti epäkorrektin" leimaa? Pelkkää idioottimaisuutta. Persuilijat ovat politiikan irwingoodmaneja, joilta on jäänyt älyämättä, ettei alkuperäinen Irwin ollut sellainen rasisti kuin Vexi Salmen parodiaksi kirjoittama Mutakuono ja lakupelle esittää.

SAFKAn tapauksessa yksi pyrkimys on tietysti tehdä se naurunalaiseksi. Komitean ylläpitämä blogi ei vastaanota kommentteja, joten ne on sitten kipattu kertalaakilla Facebook-sivulle. Veli-Pekka Kortelaisen tölväisystä huolimatta SAFKA on vakavissaan, mihin pyritään vastaamaan rehvakkaasti naureskellen niin kuin henkseleitä paukuttavat hegemoniset vallanpitäjät ainakin. Valitettavasti persumielisiltä on päässyt unohtumaan, että heille itselleen naureskeltiin pitkään ihan samanlaisella asenteella. Samalla tavoin heidän omat näkemyksensä herättivät myös vastustusta ja vihaa. Olin itse läsnä viime vuosikymmenellä Oulussa eräässä keskustelutilaisuudessa, jossa Kortelaisen esittämät konservatiiviset yhteiskuntanäkemykset leimattiin yksimielisesti patavanhoillisiksi naisia sortaviksi muinaisjäänteiksi, jotka eivät sovi nykymaailmaan. Nyt persuaatteella on 20 %:n kannatus. Se ei ole enää itsessään poliittisesti epäkorrektia, vaan valtavirran takaoikeaa vesimassaa. Jos nyky-Suomesta etsii todellista poliittista epäkorrektiutta, sitä edustaa SAFKA. "Mitä enemmän nostatte kohua, sitä enemmän lapsenne rakastaa mua" (Mikko Saarela) pätee edelleen. Tätä menoa ei tarvitse edetä eduskuntavaaleja 2015 pidemmälle, kun safkalaiset ovat jo eduskunnassa.

Vastustamme Raideliikennettä Oy?

VR:n vioista ja ongelmista tämän ja viime vuoden aikana on ainakin lukenut jokainen, joka itse ei ole joutunut niistä kärsimään. Junat ovat myöhästelleet pikkusyistä, joiden ei luulisi enää pitkällä huipputeknologian 2000-luvulla vaikuttavan. Asemia on lakkautettu. Matkustajat ovat saaneet tylyä ja ehdotonta kohtelua junissa ja asemilla. Vaikka virallisella "juhlapuheiden" tasolla raideliikennettä koko ajan suitsutetaan ekologisuutensa tähden, matkalippujen hintoja on nostettu yhä uudelleen. Ja kun lipunmyyntijärjestelmä päätettiin uudistaa alkusyksyllä 2011, seurasi uskomaton fiasko ja farssi, josta ei ole vielä tämän kirjoitushetkellä selviydytty.

Miksi näin on käynyt ja edelleen käy? Syytä saamme etsiä rakenteelliselta tasolta. Joitakin vuosia sitten VR:n johto ja periaatteet laitettiin uusiksi. Nimestä Valtionrautatiet on luovuttu jo 1995, mistä yhdessä yhtiön toimintaperiaatteen kanssa voisi arvailla, että sen omistus on ainakin osittain yksityinen. Todellisuudessa Suomen valtio omistaa yhä VR-yhtymän sataprosenttisesti. Tätä vastaan on hämmentävässä ristiriidassa se, että VR:n tarkoitus on tuottaa voittoa. Se kerää siis liikenteellisestä peruspalvelustaan mahdollisimman paljon kansalaisten rahaa omaan ja valtion kassaan aikana, jolloin ekologisista syistä olisi äärimmäisen tärkeää saada mahdollisimman monet ihmiset käyttämään raideliikennettä.

Tarkoitus tuottaa voittoa selittää tietysti kuluttajaystävällisyyden ylärajan ylittävät lipunhinnat. Valitettavasti tässä ei vielä ole kaikki. Sama tarkoitus vaatii VR-yhtymää myös säästämään kaikissa mahdollisissa ja joskus mahdottomissakin kuluissa. Säästöjen piiriin kuuluu tietysti henkilökunta. Ennen VR oli tietoisesti tai tiedostamattaan valmistautunut, että kalusto voi reistailla ja välillä kalustoa tai rataa voi joutua syystä tai toisesta huoltamaan. Kun henkilökuntaa ei ollut supistettu minimiin, liikeni tiimistä kuin tiimistä työntekijä tai pari äkillisiin huolto- ja kunnostustehtäviin. Luultavasti myös varakalustoa oli poikkeustilanteita ajatellen valmiina. Nykyisin VR:n toiminta pohjautuu lähtökohtaan, ettei mikään mene ikinä pieleen. Ihmiset ovat kuitenkin inhimillisiä ja töppäyksiä sattuu, ja koska koneiden rakentajatkin ovat inhimillisiä ihmisiä, jotkin töppäykset ovat sattuneet jo valmistusvaiheessa. Kun joku töpeksii tai kalusto prakaa, koko systeemi pettää perinpohjaisesti. Näin kävi esimerkiksi jouluaatonaattona 2010, kun pohjoiseen matkanneen junan veturi hajosi hirmupakkasessa Ylöjärvellä. Korvaavaa veturia alettiin vasta laitella kuntoon Tampereella, kun sille olisi jo ollut parinkymmenen kilsan päässä hädänomainen tarve. Lopulta juna pääsi uuden veturin voimin jatkamaan eteenpäin – yli kaksi tuntia myöhässä aikataulusta.

Lipunmyyntijärjestelmän uudistuskatastrofi syksyllä 2011 sai alkunsa... niin mistä? VR:ssä uskotellaan, että on haluttu monipuolistaa palveluja ja tarjota entistä halvempia matkalippuja. Tosiasiassa kysymys on muista pyrkimyksistä. Ennakkoalennuksen käyttöönotto ja sillä houkuttelu perustuu samaan talousperiaatteeseen kuin matkapuhelinoperaattorien prepaid-liittymät: kun yhtiö saa asiakkaalta maksut jo kauan ennen kuin palvelu toteutetaan, se voittaa lisää rahaa tähän päivään huomisen kustannuksella. Mobiililipun tarkoitus on puolestaan vähentää palvelupainetta asemilla, mikä tietysti auttaa karsimaan asemahenkilökuntaa entisestään. Tulevaisuudessa VR uhkaa monipuolistaa lipunhinnan määräytymisperiaatteita entisestään, millä lienee myös selvä funktio: ihmiset eivät pysy ajan tasalla lipunhinnoista, maksavat epähuomiossa kalliimpia hintoja kuin toivovat ja virheistään "viisastuneina" pyrkivät hysteerisellä vimmalla ostamaan lippunsa etukäteen. Paitsi, että ennakkorahaa virtaa yhtiöön aina vain lisää, muutos sopii nyky-VR:lle myös ideatasolla. Raideliikenteellä on ollut interrailien ynnä muiden hippihömpötysten myötä epäilyttävä maine tuottoisan bisnesmatkailun kannalta; nyt spontaaniudesta tehdään hankalaa ja kallista, kun taas ensisijaisen kohderyhmän (eli maksukykyisten) matkat pyritään turvaamaan.

Uudistusta varten tarvittiin uusi verkkokauppa ja uudet lippuautomaatit, ja kuten tiedetään, homma kusi ja pahasti. Syynä lienee jälleen taloudellinen säästöpolitiikka yhdistettynä nykyaikaisen kapitalismin pakkokilpailuttamiseen: valittiin näennäisesti halvin vaihtoehto, ei parhaiten toimivaa tai helpoimmin huollettavaa. Sama möhlä on tehty VR:ssä ihan toisessa yhteydessä jo 1992, kun päätettiin hankkia Suomen oloihin huonosti soveltuvia italialaisia Pendolino-junia. Kuten kaikki tietävät, Pendolinot hajoilevat talvisin, yksiköiden kytkemisessä toisiinsa on toistuvia ongelmia ja nopeudesta saatava hyötykin on verraten vähäinen. Pendolinon sijaan olisi voitu ostaa ruotsalaisia X2000-junia, joiden olosuhdeluotettavuus (naapurimaan tuotteena) on ihan eri luokkaa, tai vielä kaukokatseisemmin kehittää omaa junateknologiaa.

Miten VR reagoi ongelmiinsa? Tietysti nykyaikaisella tavalla eli satsaa imagotyöhön. Kun lokakuun Matkaan-lehdessä oli lukijakirje, jossa matkustaja ilmaisi tympääntymisensä Pendolinojen uuteen vihreään ulkoasuun – "samat viat niissä on kuin punaisissakin" – vastasi lehden toimitus merkitsevästi, että uusi ilme tukee VR:n muita viimeaikaisia uudistuksia. Vihreys eli ekologisuus on VR:lle selkeä myyntivaltti, ja sitä tuodaan kaikin tavoin esille, vaikkei yhtiön muu käytäntö tuekaan tätä kaunista teoriaa.

Jos VR:n ainoa omistaja Suomen valtio oikein toden teolla välittäisi ympäristöstä ja matkustajien tyytyväisyydestä, alkaisi tapahtua. Ensin matkalippujen hinnat pudotettaisiin alas ja yksinkertaistettaisiin. Henkilökuntaa lisättäisiin ja palveluja parannettaisiin. Helsinki–Turku-välille rakennettaisiin pikapikaa uusi kaksiraiteinen rata (todennäköisesti ns. ELSA-radan uuden linjauksen mukaisesti) ja Tampere–Oulu-välille rinnakkaisraide. Matkustajaliikenteen käyttämättömiä rataosuuksia kunnostettaisiin ja alettaisiin hyödyntää uudelleen, ja uusia asemia otettaisiin käyttöön kaikkialla missä on asutusta radanvarressa ja aikataulu mitenkään sallii. Pendolinot korvattaisiin asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, ja toisaalta myös lähi- ja seutuliikenteen junia lisättäisiin. Pyrkimys ei olisi vähempää kuin siirtää Suomi raiteille, palauttaa elämä asemille ja usko toimivaan ekologiseen joukkoliikenteeseen.

Nykyään valitettavasti tuntuu, että VR:n toiminta hyödyttää parhaiten maantie- ja lentoliikennettä.

Kapitalismia vai sosialismia kirjastossa?

Pirkanmaan verkkokirjaston ongelmista olen ennenkin kirjoittanut esimerkinomaisesti. Lyhyt kertaus: viime syksynä Piki-kirjastoissa otettiin käyttöön uusi verkkokirjastopalvelu, joka osoittautui keskeneräiseksi ja sisälsi alusta lähtien paljon virheitä ja puutteita. Nyt uusi järjestelmä on ollut pian vuoden käytössä, ja yhä riittää sekä puutteita että toimintavirheitä. Henkilökunta on turhautuneena pommittanut järjestelmäntoimittaja Axiellia negatiivisella palautteella, mihin firma on vastannut lupailemalla parannuksia, joita on tihkunut kiduttavan hitaasti, jos lainkaan. Uuden verkkokirjaston ongelma on, että siitä löytyy paljon näennäisiä parannuksia (käytännössä tarpeettomia oheistoimintoja), kun varsinaiset perustoiminnot toimivat entistä huonommin tai mutkikkaammin ja joitakin (kuten uutuushaku) on poistettu kokonaan.

Lähetin kirjastolle palautetta, jossa ehdotin jälleen uutta, selkeyttävää verkkokirjastouudistusta, jonka toteuttaisi Axiellin tai muun firman sijaan kirjaston itse palkkaama(t) ohjelmoija(t). Kuten arvata saattaa, kirjasto ei vastannut ehdotukseeni myöntävästi vaan lupaili (joskin ongelmat myöntäen), että kyllä se uutuushaku vielä ensi vuonna tulee ja muutenkin parannuksia on Axiellilta tiedossa. Tämä vihjaa, että järjestelmäntoimittajaan, joka harjoittaa bisnestä eikä palvelua, ainakin teoriassa luotetaan. Tosin henkilökunta on ollut järjestelmäongelmien suhteen niin helisemässä, että "pakkohan meidän on uskoa että se tästä vielä paranee, muuten..." Muuten mitä?

Tosiasia tietysti on, että verkkokirjasto voi vielä parantua. Harmi sinänsä, että erityisesti musiikkiaineiston kohdalla töppäys on jo tapahtunut. Kirjasto pystyi yllättävän pitkään tarjoamaan toimivan vaihtoehdon musiikin laittomalle lataamiselle netistä. Kun äänilevyjen hinnat ovat mitä ovat, köyhällä ei ole varaa ostaa niitä ainakaan uusina, mutta kirjaston kautta oli mahdollista saada kuunneltavaksi (ja sopivalta osin kopioitavaksi) laaja valikoima sekä uutta että vanhaa musiikkia. Uutuudet löytyivät uutuushausta verkkokirjastossa, ja niitä saattoi yhdellä eurolla varata noudettavaksi omasta lähikirjastosta. Nykyään asiakkailla ei ole hajuakaan, mitä uutta kirjastoon on tulossa. Paitsi, ettei uutuushaku toimi, on moni muukin asia verkkokirjastossa klikannut ja muun muassa minulla on ollut lainassa asti cd-levyjä, joita ei löydy järjestelmästä ollenkaan. Vielä alkuvuonna 2010 julkaistusta Jimi Hendrixin postuumialbumista Valleys of Neptune oli kolmisenkymmentä varausta, mutta nykyään listalevyjä löytyy kirjaston uutuuspöydältä, mikä osoittaa että ihmiset ovat musiikkikirjaston suhteen luovuttaneet. Positiivisesti ajatellen tästä seuraa, että halukkaat saavat levynsä lainaan entistä nopeammin, vaan eipäs: verkkokirjastovaikeudet ovat syöneet resursseja niin pahasti hankinnasta, että uutuuksia on saapunut taloon paljon entistä hitaammin.

Kun äänilevyjä ei kirjastosta lainata niin kuin ennen, seuraus on päivänselvä: niitä ei hankita kirjastoon niin kuin ennen. Palvelut huononevat, ja pian koko musiikkikirjasto on historiaa. Musiikin laiton lataaminen netistä on tietysti musiikkiyrittäjien ja poliittisten päättäjien hampaissa, ja rangaistukset tästä suunnattomasta rikoksesta ovat olleet huolestuttavan liioiteltuja. Jos musiikkia ei saa enää ilmaiseksi netistä eikä kirjastosta, musiikkialan bisneksen oletetaan hyötyvän. Kirjojen lainaaminen kirjastosta on vielä niin vankalla perustalla, ettei kirjastojen olemassaolo sinänsä ole vielä uhanalainen, mutta varmaan verkkokirjasto-ongelmat ja uutuushankinnan hitaus ainakin teoriassa vähän hyödyttävät kirjakauppaa. Samoin hyötyy sorron ja riiston yhteiskuntajärjestelmä: ihmisistä tulee varallisuutensa perusteella ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia. Saadakseen luettavaa ja kuunneltavaa on tienattava rahaa, sitä saa palkkatyöstä, joten aina vain harvemmista työpaikoista kilpaillaan kynsin ja hampain. Työntekijöiden solidaarisuudesta toisilleen ei ole enää tietoakaan, mutta työnantajille ollaan kiitollisia. Tämä miellyttää työnantajia, koko bisnestä sekä kapitalismia ja sen poliittisia vartijoita.

Olen tavannut ajatella perinteisen kirjastolaitoksen olevan paras esimerkki siitä, että sosialismi toimii. Kirjat, lehdet ja tallenteet ovat kirjaston (eli yhteiskunnan) omaisuutta, ne ovat kaikkien asiakkaiden ulottuvilla, asiakkaita riittää ja useimmat ovat tyytyväisiä. Joitakin vuosia sitten yritettiin virittää keskustelua kirjastopalvelujen maksullistamisesta, mutta toistaiseksi se ei innosta suomalaisia. Kapitalismi on kuitenkin hiipinyt kirjastoihin takaovesta. Verkkokirjastopalvelut teetetään ulkopuolisella bisnestä tekevällä firmalla, tässä tapauksessa Axiellilla. Vielä merkittävämpää on, että kirjastot eivät itse hanki materiaaliaan sopiviksi katsomistaan paikoista, vaan sen toimittaa niille kapitalistinen bisnesyritys BTJ Finland. Suomen Kirjastoseura perusti Kirjastopalvelu-nimisen yrityksen jo vuonna 1961, mutta sen kaappasi ruotsalainen BTJ Group -konserni vuonna 1995 ja nykyisellään kirjastoseuran omistus on 20 prosenttia yhtiön osakkeista. Vaikkei kirjasto itsessään ole vielä liikelaitos, sen toiminta perustuu hyvin isolta osin kahden ulkomaalaisperäisen liikeyrityksen varaan (Axiell on käsittääkseni myös ruotsalaista alkuperää). Nykyisenä vuokratyön aikakautena ei ole täysin mahdoton ajatus, että työntekijöitäkin välittäisi kirjastoon kapitalistinen liikeyritys.

Ehdotukseni kirjaston itse palkkaamasta verkkokirjasto-ohjelmoijasta on edellistä taustaa vasten poliittisesti radikaali ajatus. Se edustaisi riemukasta paluuta sosialismiin, koska kirjastot ovat yhä kunnallisia palveluja. Se olisi pehmeä isku vasten kovan bisneksen kasvoja ja osoitus siitä, ettei kapitalismin voittokulku ole niin vääjäämätöntä kuin yhä useammat ajattelevat. Sen ohella voitaisiin yhä yleisemmin irtautua tapauskohtaisesti BTJ:n aineistotoimituksista. Näin voisi kehittyä käytäntö, jossa kirjaston riippuvuus bisnesfirmoista lakkaa ja suomalaisen yhteiskunnan ohella voittajia ovat, kuten Pirkanmaan verkkokirjaston esimerkki osoittaa, yksittäiset kirjaston palveluja käyttävät ihmiset.

Olisiko sivistyneistövallankumouksen aika?

Näin tässä eräänä yönä melkein profeetalliselta tuntuneen unen. Kansainvälinen mellakkaliike oli siinä levinnyt Suomeen. Rettelöinnin aiheeksi kelpasi mikä hyvänsä, missä joidenkin oikeuksia poljettiin – tässä tapauksessa tiekiista jossain pohjoisessa. Maantie oli kaavoitettu uusiksi, ja melko vähäpätöisen oikaisun tähden oli jäämässä uuden linjauksen alle ihmisten pihoja ja varmaan jokunen talokin. Matkasin yhteiskunnan varoilla tuonne pohjoisen kylille tekemään kyselytutkimusta asukkaiden mielipiteistä. Tulos oli luonnollisesti tieuudistusta vastustava. Seuraavassa kohtauksessa olin kokouksessa jossain virastotalossa, jonka ulkopuolella yltyivät jo tieuudistusta vastustavien mielenosoittajien äänet, ja ikkunasta näimme mellakkapoliisin järjestäytyvän vastapuoleksi. Ryntäsin suoraan kokouksesta virastotalon portaille pitämään puhetta, jossa ilmoitin, että yhteiskunta on teettänyt tutkimuksen, joka ei suosittele uuden tien rakentamista. Toivoin sekä mellakoijien että poliisin riisuvan aseensa ja lähtevän kotiin, koska edellisillä ei enää ole vastustettavaa eikä jälkimmäisellä puolustettavaa, kun kiista raukeaa.

Uni esitteli kristallinkirkkaasti, mikä on minunlaiseni ihmisen paikka yhteiskunnallisten kiistojen kärjistyessä. Ei mellakoimassa, vielä vähemmän järjestystä ylläpitämässä. Sen sijaan tehtävänä on levittää tietoa kaikille osapuolille, tarvittaessa vaikka taistelutantereen äärellä. Yhteiskunnalliset kärhämät johtuvat siitä, että jollakin osapuolella – aika usein molemmilla osapuolilla – on virheellistä tietoa. Usein tietoa myös tietoisesti pimitetään. Tämä johtuu siitä, että tieto on valtaa – oikeasti, ei vain kuluneen fraasin mukailuna. Levittämällä monipuolista tietoa kaikista asianhaaroista puutteellisen tai vääristellyn informaation tilalle voi estää hankaluudet kaikilta suunnilta, kuten uneni esimerkissä yhtäältä kansainvälistä liikettä pintapuolisesti tai turhautuneisuuttaan myötäilevien rettelöijien, toisaalta sokeasti järjestelmää puolustavan poliisin taholta.

Sivistyneistö on esittänyt turhan hiljaista roolia viime vuosikymmenien informaatiovallankaappauksen keskellä. Tällä en vähättele Indymedian, Verkkomedian ja kaltaistensa aktiiviväen työn arvoa. Ongelma on, että liian suuri osa sivistyneistöstä ei oikeasti ymmärrä, kuinka täydellisesti valtamedia on tempaistu osaksi vallanpitäjien tiedonpimitystoimintaa. Tähänkin tarvitaan tiedonlevitystä. Sivistyneistö täytyy saada jalkeille sen oivalluksen innoittamana, että yhteiskunnasta ihan oikeasti nyt puuttuu tarvittavaa tietoa ja tähän liittyvä ilmiselvä sosiaalinen tilaus kohdistuu nimenomaan sivistyneistöön itseensä. Tieto on valtaa, ja tiedonkumous on vallankumous. Muutoksen tekijöitä ovat pian kadut täynnä. Sivistyneistöä tarvitaan nyt välittämään tietoa muutoksen suunnasta, tekotavasta ja tarpeellisuudesta – yhtä lailla netissä, kouluissa, kapakoissa ja virastotalon portailla.

Rakkauspuheen puolustuspuhe

Asioidessani jälleen kerran kirjastossa huomioni kiinnittyy noin seitsenvuotiaaseen maahanmuuttajalapseen, joka on oikeasti innoissaan kyetessään kommunikoimaan henkilökunnan kanssa. Kirjastovirkailija ymmärtää, mitä hän sanoo, ja hän ymmärtää, mitä virkailija vastaa. Täydellistä! Hänenlaisensa viattomat lapset eivät ole Suomessa oppiakseen halveksimaan ja vastustamaan länsimaista sivilisaatiota, jotta he voisivat jonakin päivänä islamilaistaa Suomen ja käydä pyhää sotaa vääräuskoisia vastaan. He ovat saaneet taivaallisena lahjana uuden tilaisuuden elää rauhassa ja rakkaudessa, ja moni heistä on ikuisesti kiitollinen suomalaiselle pelastajayhteiskunnalle, mikäli heitä ei lähetetä tai jatkuvasti uhata lähettää takaisin sodan tai terrorin runtelemaan omaan tai vanhempiensa syntymämaahan.

Mitäs höpinää tuo yllä oleva on? Tietysti rakkauspuhetta, vastapainoksi viime aikoina puhki jauhetulle vihapuheelle. Sanoiksi puettu kaunis ajatus, joka syntyi päässäni ja sydämessäni todellisen tilanteen johdosta. Toki siihenkin on piilotettu pieni terä – maahanmuuttokielteisyyden kritiikki – joten sikäli olen yhä viimeaikaisen vastakkainasettelu-diskurssin vanki. Rakkauspuheen tavoitteena on kuitenkin tila, jossa vihaa ei enää ole. Ja toisin kuin vihapuhe, rakkauspuhe ymmärtää, ettei viha koskaan lopu vihaamalla.

Viimeaikaiset havaintoni yhteiskuntakriittisestä keskustelusta kertovat, että punavihreällä ja vasemmistolaisella suunnalla ollaan lähes yhtä hanakoita vihapuheisiin ja vastakkainasetteluihin kuin konservatiivisessa uusoikeistossa. Ajattelu on hyvin konfliktikeskeistä. Kaikenlainen ymmärtäminen on "out". Pahaksi onneksi nekin asiat, joiden puolustaminen on herättänyt oikeistokonservatiiveissa vastustusta, tuppaavat jäämään nyt tämän vastustuksen vastustamisen varjoon. Suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus ovat liian usein supistuneet pelkäksi näennäiskaavaksi, joka ei käytännössä etene vaan pikemminkin taantuu vihapuhetaistelun tuoksinassa. Persuleirissä nauretaan punavihreille, jotka osoittavat omalla toiminnallaan, etteivät he käytännössä toteuta sitä mitä teoriassa edustavat.

Vallankumouksellinen kulttuurielämä on nykyään usein sitä, että suunnitellaan yhä synkistelevämpiä ja järkyttävämpiä esityksiä tai dokumentteja yleisön reaktioiden herättämiseksi. Yleisö voi todeta, että ohoh, olipas rankka kuvaus todellisuutemme nurjasta puolesta. Mitä sitten? Ei mitään. Samankaltaisia "rankkoja", tehoaan menettäviä kuvauksia on nähty jo vuosikymmeniä, ja tuloksena on vain lisää synkistelyä ja järkyttämistä tähän muutoinkin turhan synkeään ja järkkyneeseen maailmaan. Sen sijaan nyt pitäisi tuoda esiin kauniita asioita, jotka ovat yhä mahdollisia, ja keinoja tehdä kauniista asioista todellisuutta. Täytyisi muistuttaa siitä, että meissä ihmisissä on kykyä ja kapasiteettia yhtä paljon rakkauteen kuin vihaan. Ei oikeistolaista vihapuhetta nitistetä vastavihapuheella, vaan rakkauspuheella. Se vaatii toisia osapuolia kohtaan yhä enemmän ymmärtämistä, jota ilman emme koskaan saa hyvää yhteiskuntaa aikaiseksi.

"All our base are belong to them"

Japanin Fukushiman ydinonnettomuuden seuraukset ovat moninkertaisesti pahemmat kuin aluksi myönnettiin. Israelissa on ollut melkein saman kokoluokan mielenosoituksia ja joukkokokoontumisia kuin sitä ympäröivissä arabimaissa. Libyan "kapinalliset" tappavat syyttömiä mustaihoisia siirtotyöläisiä ja raahaavat näitä vankileireille, minkä Nato puoliavoimesti hyväksyy. Etelä-Amerikan maiden, Kuuban, Etelä-Afrikan, Kiinan ja Venäjän kesken solmitaan yhteistyösopimuksia. Suomessa aiotaan hyväksyä perustuslakimuutos, joka sallii vallan siirtämisen epädemokraattisille yksiköille ja maamme rajojen ulkopuolelle.

Mistä voimme lukea yllä olevista loppukesän uutisaiheista? Emme ainakaan valtamediasta. Yle, HS, isot maakuntalehdet ja muut mediajätit ovat puolensa valinneet. Ne edustavat sitä Suomea, joka palvelee ja puolustaa globaalin suurpääoman etuja ja pyrkii jäseneksi Natoon. Isojen medioiden nettisivuja lukiessa tulee melkein tunne, että uutisista on pulaa. Otsikoita tehdään ihan hölmöistä aiheista, sellaisesta kevyestä hutusta, jonka kuvitellaan kiinnostavan kansaa. Yhteiskunnallisia ja poliittisia uutisia on, mutta ne ovat yksipuolisia ja ulkokohtaisia. Eduskuntavaalien aikaan tuli vaikutelma, ettei sillä saralla tapahtunut valtamedian mielestä juuri mitään. Sosiaalinen media paljasti totuuden: koko ajan uusia näkökulmia, tilastolöytöjä, oivalluksia, möläytyksiä, kaikkea kiinnostavaa. Mutta valtamediaa se ei "kiinnostanut".

Onneksi on sosiaalinen media, voisi nyt huokaista. Mutta millaisen sosiaalisen median ihminen löytää, jos lähtee tyhjältä pöydältä etsimään? Löytääkö hän muuta kuin foorumien vihapuheita, Facebookin viharyhmiä ja muutaman salaliittoteorian? Mistä hän tietää etsiä muita Twitter-profiileja kuin tuttujen mediajättien, poliitikoiden ja puolueiden sekä kaikkein eniten esillä olevien kansalaisjärjestöjen? On valitettava tosiasia, että ainakin Suomen Amnesty vaikuttaa olevan eniten kiinnostunut länsivaltojen jo ennestään sortamien maiden ihmisoikeuspuutteista. Minkä muun vaikutelman tällainen voi tavikselle antaa, kuin että valtamedia on oikeassa? (Tässä mielessä pisteet Greenpeacelle, joka jatkuvasti nostaa esiin nimenomaan läntisten suuryhtiöiden aiheuttamia ympäristöongelmia.)

Sosiaaliseen mediaan liittyy ainakin kaksi ongelmaa. Yksi on se, että useimmilla interaktiivisilla foorumeilla äänekkäimmät kirjoittajat ovat varsin konservatiivista väkeä. Tällä en tarkoita ainoastaan kansallismielisiä perussuomalaisia, vaan aivan yhtä lailla porvarivihreitä ja keskustavasemmistolaisia, jotka identifioivat punavihreyden törkeän kapea-alaisesti itseensä. Nämä kirjoittajat tietävät edustavansa virallista enemmistöä omassa viiteryhmässään ja käyttävät tätä sumeilematta hyväkseen. Valtavirrasta poikkeavat näkemykset ahdistetaan nurkkaan ja vaiennetaan. Tällaiset jarruaktiivit eivät itse käsitä rooliaan vallanpitäjen käsikassaroina, vaan ovat edustavinaan "järkeä" siinä, missä marginaliin ajetut toisinajattelijat edustavat joko tunnepitoista haihattelua tai todellisuudesta vieraantunutta dogmatismia.

Toinen edellistä perustavampi ongelma on se, että sosiaalisen median puitteet omistaa paljolti sama taho kuin valtamedian – kapitalistinen suurpääoma. Esimerkiksi Myspace on jo käytännössä onnistuttu tuhoamaan. Verkkopalvelun keskusylläpito toteutti viime vuonna uudistuksen, jonka myötä käyttäjien on hyväksyttävä ison rahan puffaamien suurten musiikki- ja tv-nimien näkyminen omilla sivuillaan. Samalla käyttäjän mahdollisuutta säädellä profiilinsa sisältöä supistettiin radikaalisti. Twitterin käyttäjälle tarjoaman suosituslistan perusteita muutettiin kuluneena kesänä niin, ettei se enää tarjoa vain itse seurattujen käyttäjien itse seuraamia käyttäjiä: nyt se suosittelee myös julkkiksia. Jo iänikuiselta tuntuvan Facebookin uusi haastaja tulee kaikkein ilmeisimmästä osoitteesta koko nettimaailmassa: Google+:n ylläpitäjä on Google Inc., jonka liikevaihto vuonna 2010 oli vaivaiset 29,3 miljardia dollaria.

Täytyy siis myöntää, että elämismaailmamme on tyystin kapitalistien vallassa ja vastarintamme täysin nurkkaan ahdistettua. Vasta tämän käsitettyään tajuaa, kuinka totalitaarisissa oloissa elämme ja kuinka totaalisesti meidänkin on reagoitava. Iso raha voi säädellä elämämme puitteita mielin määrin, mutta elämää se ei toistaiseksi kykene säätämään. Niinpä meidän on osattava kieltäytyä puitteista. Lakkautetaan valtalehtien tilaus, luovutaan tv:n kanavapaketeista ja lahjoitetaan digiboksi pois. Ilmaistaan mielipiteemme omilla ehdoillamme, ei niiden ehdoilla jotka hallitsevat keskustelua ennestään. Hyödynnetään sosiaalista mediaa, mutta ei makseta paremmista käyttäjäehdoista eikä klikata sivunreunaan ilmestyviä mainoksia. Kun verkkopalvelu alkaa palvella paremmin sponsoreitaan kuin käyttäjiään, lopetetaan sen käyttäminen. Kapitalismi on yksinomaan isoon rahaan perustuva systeemi, joten on hyvä muistaa: kun kapitalismin tukeminen loppuu, kapitalismi loppuu.

Genret politiikassa

Minut on kutsuttu syyskuussa alustajaksi seminaariin, jossa on paikalla lähinnä kommunisteja. Vaikka muutama heistä saattaa lehteillä näitä sivuja, en usko heidän ottavan niin nokkiinsa, että kutsuni päätetään perua. Itse asiassa selvensin kutsuvalle osapuolelle (SKP:n Uudenmaan piirijärjestön... öh... onko se nyt piirisihteeri?), etten varsinaisesti edusta minkään puolueen kantoja ja intressejä vaan yhtäältä omiani ja toisaalta rajat ylittävän yhteistyön. Kuulemma se sopii oikein hyvin. Pohdin tässä vapaamuotoisesti asioita, jotka ovat etukäteen tulleet seminaaria ajatellen mieleeni.

Sen verran minussa on kulttuurintutkijaa (vrt. sosiologi tai vaihtoehtoisesti marxisti), että aion nyt soveltaa genren käsitettä. Politiikka on kulttuurisesta näkökulmasta ryhmä genrejä. Nyky-Suomessa on sattunut (hupsista!), että kokoomus, demarit, vihreät, RKP ja jopa hallituksesta pudotettu keskusta edustavat samaa poliittista genreä. Heillä on kyllä omat tyylinsä, joka on genren alakäsite, mutta laajassa mittakaavassa ne muistuttavat liiaksi toisiaan ollakseen erillisiä genrejä. Ennen viime vaaleja huomasin, että vasemmistoliitolla ja kommunisteilla oli yhteinen genre. Se ilmeni vastatessani vaalikonekysymyksiin: puolueiden ehdokkaat limittyivät yhteensopivuuslistoilla melkein täydellisesti. Mutta vaalien jälkeen vas-liitto on tungettu samaan hallitukseen edellä mainittujen kanssa (miinus keskusta plus kristillisdemokraatit) ja myös genret ovat sekoittuneet. Sekoittuminen ei sinänsä ole kulttuurisesti huono juttu, mutta otapa selvää puolueesta, jonka suu resitoi valtionhoitajapuolueiden sanataidetta ja selkään on töherretty punaista vaihtoehtotaidetta.

Mistä löydämme valtionhoitajista selvästi poikkeavan genren? Tietysti perussuomalaisista. Joku huomioi Terhoforumilla, ettei tapaus Anders Breivik, ihme kyllä, ollut taittanut heidän kannatuksensa kasvua. Höpsistä! Persujen houkutus on muutoin ollut niin huikeissa lukemissa, että kannatus kirjattaisiin vielä isommin numeroin ilman Suomen Sisun/Jussi Halla-ahon yhteyttä Norjan ammuskelijaan. Minulle riippumattomana vasemmistolaisena on täysin käsittämätöntä, ettei vasemmalta pystytä millään lailla vastaamaan perussuomalaiseen buumiin. Mutta ainoa ns. vakavasti otettava vasemmistopuolue eli vasemmistoliitto on loannut itsensä valtionhoitajien genreen ja itsellään myös kommunistien genren. Jos totta puhutaan (nyt tulee sisäpiirikokemusta), SKP:n kommarit eivät pystyneet vaalien alla sanomaan vas-liittoon verrattuna mitään omaa paitsi "suhtautukaa varauksellisesti vasureiden lupauksiin – he ovat pettäneet ennenkin". Niin pettivät jälleen, mutta sitä omaa ei ole siitä huolimatta.

Myöhemmin syyskuussa Tampereelle vaeltanee satamäärin kommunisteja, kun täällä järjestetään "Tiedonantaja-festivaali". Ohjelmistosta löytyy myös keskustelu, jossa pohditaan vasemmistoyhteistyötä. Alustajina on pari SKP:läistä ja pari kriittisen siiven vasuria – siinä kaikki. Itse kaipailisin mukaan väkeä STP:n ja SAFKAn (Suomen antifasistinen komitea) suunnalta. Miksikö – heillähän on tiettävästi vielä SKP:täkin vähemmän kannatusta, jäsenistä puhumattakaan? Siksi, että heillä on ilmiselvästi oma genrensä, ja nyt tarvitaan nimenomaan valtamassasta erottuvaa genreä. Tätä ei voi selkeämmin vääntää. En yhdy kaikkiin STP:läisiin tai safkalaisiin näkemyksiin, mutta olen niistä tällä hetkellä paljon vakuuttuneempi kuin vasemman laidan "sovinnaiston" jutuista. Uskon vilpittömästi, että persujenkin kannattajista moni haluaa vain ilmaista vastustuksensa yksisilmäistä globaalin kapitalismin ja imperialismin hyväksyntää kohtaan, ei mitään sen fasistisempaa. Ja fasismia vastaanhan tässä ollaan, itse asiassa jopa tulevan seminaarin alustusaiheeni puitteissa.

Mutta eikö genre ole kulttuurisesti jotain kielteistä? Enkö paasaa toisissa asiayhteyksissä genreajattelua ja kaikenlaisia "true"-fundamentalisteja vastaan? Jaa juu. Siksi täytyykin luoda yhteenliittymä, jossa vasureilta käyttämättä jääneen punaisen genren ja äärivasemmistolaisen antifasistigenren välille rakennetaan silta. Aina se on parempaa poliittis-kulttuurista "crossoveria" kuin kapitalismin ja imperialismin hyväksyjien mukaanottaminen.