Asioidessani jälleen kerran kirjastossa huomioni kiinnittyy noin seitsenvuotiaaseen maahanmuuttajalapseen, joka on oikeasti innoissaan kyetessään kommunikoimaan henkilökunnan kanssa. Kirjastovirkailija ymmärtää, mitä hän sanoo, ja hän ymmärtää, mitä virkailija vastaa. Täydellistä! Hänenlaisensa viattomat lapset eivät ole Suomessa oppiakseen halveksimaan ja vastustamaan länsimaista sivilisaatiota, jotta he voisivat jonakin päivänä islamilaistaa Suomen ja käydä pyhää sotaa vääräuskoisia vastaan. He ovat saaneet taivaallisena lahjana uuden tilaisuuden elää rauhassa ja rakkaudessa, ja moni heistä on ikuisesti kiitollinen suomalaiselle pelastajayhteiskunnalle, mikäli heitä ei lähetetä tai jatkuvasti uhata lähettää takaisin sodan tai terrorin runtelemaan omaan tai vanhempiensa syntymämaahan.
Mitäs höpinää tuo yllä oleva on? Tietysti rakkauspuhetta, vastapainoksi viime aikoina puhki jauhetulle vihapuheelle. Sanoiksi puettu kaunis ajatus, joka syntyi päässäni ja sydämessäni todellisen tilanteen johdosta. Toki siihenkin on piilotettu pieni terä – maahanmuuttokielteisyyden kritiikki – joten sikäli olen yhä viimeaikaisen vastakkainasettelu-diskurssin vanki. Rakkauspuheen tavoitteena on kuitenkin tila, jossa vihaa ei enää ole. Ja toisin kuin vihapuhe, rakkauspuhe ymmärtää, ettei viha koskaan lopu vihaamalla.
Viimeaikaiset havaintoni yhteiskuntakriittisestä keskustelusta kertovat, että punavihreällä ja vasemmistolaisella suunnalla ollaan lähes yhtä hanakoita vihapuheisiin ja vastakkainasetteluihin kuin konservatiivisessa uusoikeistossa. Ajattelu on hyvin konfliktikeskeistä. Kaikenlainen ymmärtäminen on "out". Pahaksi onneksi nekin asiat, joiden puolustaminen on herättänyt oikeistokonservatiiveissa vastustusta, tuppaavat jäämään nyt tämän vastustuksen vastustamisen varjoon. Suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus ovat liian usein supistuneet pelkäksi näennäiskaavaksi, joka ei käytännössä etene vaan pikemminkin taantuu vihapuhetaistelun tuoksinassa. Persuleirissä nauretaan punavihreille, jotka osoittavat omalla toiminnallaan, etteivät he käytännössä toteuta sitä mitä teoriassa edustavat.
Vallankumouksellinen kulttuurielämä on nykyään usein sitä, että suunnitellaan yhä synkistelevämpiä ja järkyttävämpiä esityksiä tai dokumentteja yleisön reaktioiden herättämiseksi. Yleisö voi todeta, että ohoh, olipas rankka kuvaus todellisuutemme nurjasta puolesta. Mitä sitten? Ei mitään. Samankaltaisia "rankkoja", tehoaan menettäviä kuvauksia on nähty jo vuosikymmeniä, ja tuloksena on vain lisää synkistelyä ja järkyttämistä tähän muutoinkin turhan synkeään ja järkkyneeseen maailmaan. Sen sijaan nyt pitäisi tuoda esiin kauniita asioita, jotka ovat yhä mahdollisia, ja keinoja tehdä kauniista asioista todellisuutta. Täytyisi muistuttaa siitä, että meissä ihmisissä on kykyä ja kapasiteettia yhtä paljon rakkauteen kuin vihaan. Ei oikeistolaista vihapuhetta nitistetä vastavihapuheella, vaan rakkauspuheella. Se vaatii toisia osapuolia kohtaan yhä enemmän ymmärtämistä, jota ilman emme koskaan saa hyvää yhteiskuntaa aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti