Tätä kirjoittaessani on käynnissä eurovaalien ennakkoäänestyksen kolmas päivä. Itse olen äänestänyt ennakkoon vain kerran (kunnallisvaaleissa 2012, jolloin tiesin olevani reissussa vaalipäivänä), sillä vaalihuoneistossa käymiseen vaalisunnuntaina liittyy oma, jäyhän hillittyä karnevaalia muistuttava tunnelmansa, jota en halua jättää väliin. Ihmiset kokoontuvat yhteen paikkaan yhteisen asian puolesta. Vaikkei lopputulos olekaan samannäköinen kuin Sveitsin Landsgemeinde-käytännössä (joka on useimmissa kantoneissa jo hylätty), siinä on sentään pientä demokraattista elämää.
Valtaosa äänestäjistä joka tapauksessa vielä tämän julkaisuhetkellä miettii, ketä äänestää vai äänestääkö ollenkaan. Niinpä on paikallaan läpikäydä näihin vaaleihin (ja puoluevaaleihin yleensä) liittyviä näkökulmia.
1) Vaalien poliittinen valikoima on paljon laajempi kuin julkisuudessa esitetään. Valtamedia huiputtaa ihmisiä kuvittelemaan, ettei Suomessa ole kuin kahdeksan puoluetta tai ainakin poliittisesti uskottavia vaihtoehtoja on vain kahdeksan. Näin ollen eurokriittisten pitäisi muka äänestää perussuomalaisia, kapitalismikriittisten vasemmistoliittoa ja lisää vapauksia haluavien kokoomusta tai vihreitä, muista tekijöistä riippuen. Luonnollisesti asetelma on älytön, sillä perussuomalaiset eivät vastusta EU:ta, vasemmistoliitto haluaa säännellyn kapitalismin ja kaikenlaisten uusliberaalien toiminta saa aikaan enemmänkin lisää rajoituksia kuin vapauksia. Tämän perusteella voisi kuvitella, ettei vaaleissa oikeasti ole vaihtoehtoja ja suomalainen demokratia on surkeassa jamassa, ja juuri sitä meidän nykyiset vallanpitäjämme haluavat. Heidän äänenkannattajansa, valtamedia, ei kuitenkaan pysty kumoamaan tosiasiaa, että vaaleissa on mukana paljon muitakin vaihtoehtoja kuin kahdeksan valtavirtapuoluetta. Euron ja koko EU-jäsenyyden vastustajille on tarjolla itsenäisyyspuolue, sekä EU:ta että kapitalismia vastustaville SKP:n, STP:n ja sitoutumattomien yhteislista, lisää vapauksia lainsäädäntöön hamuaville tietysti piraattipuolue ja mukana vaaleissa on myös Köyhien asialla – pienpuolueiden usein väitetyn miesvaltaisuuden vastaisesti ainoa lista, jolla on pelkästään naisia.
2) Äänestä aina pykälää radikaalimpaa vaihtoehtoa kuin maltillisesti harkiten pidät sopivana. Tämän näkökulman huomioiminen on tärkeää, sillä poliittiset puolueet ovat yleensä mainettaan sovinnaisempia. Ilman sovinnaisuutta ne tuskin olisivat päässeet näin pitkälle. Niinpä keskustan kannattajan kannattaa vakavasti harkita perussuomalaisia, perussuomalaisten oikeistosiiven taas Muutos 2011:tä, ja itsenäisyyspuolue soveltuu vaihtoehdoksi niin keskustalle kuin persuillekin. SDP:n tai vihreiden äänestämistä suunnittelevan on parempi kääntyä vasemmistoliiton puoleen – ja vasemmistoliiton kannattajien luonnollisesti SKP:n ja sen yhteistyökumppaneiden puoleen. On silkkaa faktaa, että naiivi kansa kuvittelee valtamedian ja puolueiden itsensä höpötysten perusteella SDP:n ja vihreiden edustavan jotakin sellaista kuin vasemmistoliitto, perussuomalaisten poliittisen aatteen koostuvan Ipun ja Muutoksen kaltaisista aineksista ja niin edelleen. Tämä ei pidä paikkaansa. Äänestäjä, sinua huijataan. Oma huijauksen alalajinsa on vaalikeskustelut ja -kyselyt, joissa mielikuvien ylläpitämiseksi ei puhuta varsinaisista poliittisista asioista mitään. Niihinkin on jo näiden vaalien yhteydessä törmätty, kiitos iki-ihanan valtamedian.
3) Nyt äänestetään eurovaaleissa, ei eduskunta- tai kunnallisvaaleissa eikä varsinkaan pääministerivaaleissa, joita Suomessa ei ole olemassakaan. EU:ssa ei päätetä mistään toriparkeista eikä pakolaisten vastaanottokeskuksista. Edes Nato-jäsenyydestä ei siellä päätetä, mutta toisaalta EU:n puolustuspoliittiset linjaukset sentään liittyvät asiaan. Eurokuripolitiikasta EU-parlamentissa voidaan kyllä tehdä päätöksiä, samoin pelätystä liittovaltiokehityksestä ja niin ikään kauhistellusta TTIP-sopimuksesta. Äänestäjän on aina syytä ottaa selvää, missä asioissa omaa ehdokasta kannattaa äänestää. Vaikka perussuomalaiset olisivatkin kotipaikkakunnalla puolustaneet vanhusten hoitokodin säilymistä ansiokkaasti, he eivät kannata sosiaali- ja terveystoimen budjetoinnin lisäämistä edes valtakunnan politiikassa ja EU-parlamentin asioiden kanssa koko asialla on melkoisen vähän tekemistä. Tärkeää on myös ottaa selvää, mihin EU-parlamentin sisäiseen ryhmään oma puolue sijoittuu ja mitkä ovat sen pyrkimykset. Kristillisdemokraatit esimerkiksi sijoittuvat samaan ryhmään kokoomuksen kanssa, ja perussuomalaisten edustamaan ryhmään kuuluu Ison-Britannian UKIP, joka ajaa äänioikeuden viemistä pois työttömiltä.
Itse olen tehnyt puoluevalintani ja myös henkilövalintani jo hyvissä ajoin. Suhteeni yllä esitettyyn kakkoskohtaan on yksiselitteinen: tätä radikaalimmaksi ei omalla (vasemmalla) sarallani enää pääse. Erityisen mielissäni olen siitä, että SKP, STP ja radikaalit sitoutumattomat ovat yhteisellä listalla (KTP ei osallistu eurovaaleihin), mikä enteilee kauan odottamaani radikaalivasemmiston pysyvää yhteistyötä. Ihan puhtaita papereita ei vasen äärilaita kuitenkaan saa. Esimerkiksi eräs nuori naispuolinen äänestäjä lähipiirissäni on empinyt kommunistien ja vasemmistoliiton suhteen, sillä edellinen edustaa kaikin puolin parempia asioita "mutta niiden käsitteet ja kieli ovat suoraan 70-luvulta". Kommunistien kannattaisikin pohtia diskurssinsa ja sanallisen ulosantinsa päivittämistä ilman, että aatetta pitäisi päivittää. Asiat puhuvat heidän puolestaan; yleinen vaikutelma ei silti ole välttämättä äänestäjälle mieleinen. Toivottavasti tämän hoitaa tuleva radikaalivasemmiston yhteistyöelin, joka ehtii erittäin hyvin eduskuntavaaleihin 2015. Sitä ennen äänestämme eurovaaleissa – viimeistään vaalipäivänä 25.5.2014.
perjantai 16. toukokuuta 2014
lauantai 26. huhtikuuta 2014
Miksi mikään ei toimi?
Ylikansallinen markkinajätti myy valmistamansa teknisen laitteen suomalaiseen kotiin. Aluksi kuluttaja on mielissään, koska laite on kätevä ja monipuolinen käyttää. Pian laitteessa kuitenkin ilmenee vika, myöhemmin toinen ja lopulta laite lakkaa toimimasta ihan tykkänään. Kuluttaja on raivoissaan ja epäilee saaneensa maanantaikappaleen. Asiaa selviteltyään hän saa tietää, että tällaiset viat ovat yleisiä ja tyypillisiä. Missä vastaava laite kesti ennen kymmenen vuotta tai kymmeniä vuosia, nykyään uuden voi varautua hankkimaan jopa kerran vuodessa. Laitteiden hinnat ovat kyllä pudonneet, mutta yhtälö on silti kuluttajalle epäedullinen.
Miksi ja miten on käynyt näin? Ensiksikin ylikansallinen markkinajätti hommaa työntekijät ja työtilat jostakin halvan työvoiman maasta (tai kilpailuttaa työn ja saa halvimman tarjouksen halvan työvoiman maasta). Suomessa monesti ajatellaan, että bangladeshiläinen työvoima on huonompaa kuin kotimainen. Tämä sinänsä tuskin pitää paikkaansa. Työt teetetään kuitenkin usein kiireellä, matalalla palkalla ja kehnoissa työoloissa, mikä saattaa vaikuttaa työn laatuun. Työn lisäksi ylikansallinen markkinajätti on hommannut kaiken muunkin halvimmasta lähteestä. Laitteen osat, jotka ovat perinteisesti olleet metallia, saattavat olla helpommin hajoavaa muovia. Lisäksi laitteissa käytetty metalli on halvimmalla saatua seosta, joka ei kestä. Muoveissakin on samalla lailla eroja kalliimman hyväksi. Kuluttajalle myyty kompaktiuden ihanne voi myös kätkeä taakseen tosiseikan, että laitteessa on helpommin katkeavia ohuita osia – ja ylikansallinen markkinajätti myy pientä ja taskuunmahtuvaa ensisijaisesti säästääkseen raaka-ainekuluissa. Kaikki ylikansallisen markkinajätin valmistamassa laitteessa on ns. sutta ja sekundaa. Lisäksi tuote on todennäköisesti sysätty markkinoille ennen kuin sen tekniset toiminnot on todella kehitetty valmiiksi. Onhan markkina-asema pitänyt varmistaa. Kuluttaja saa siis tietämättään käyttöönsä beta-version.
Edelleen on todennäköistä, että kun kuluttaja toimittaa laitteensa korjattavaksi, hän joutuu odottamaan korjausta viikkoja tai kuukausia, sillä ylikansallinen markkinajätti on kulujensa säästämiseksi keskittänyt laitteiden korjaukset yhteen keskeiseen maahan. Näin ollen aikaa vie korjauksen lisäksi myös laitteen lähettäminen paikasta toiseen ja takaisin. Huonossa lykyssä laitteeseen tarvitaan myös jotakin pikkuosaa, jota ei saa sen enempää Suomesta kuin korjauspaikasta, sillä näiden pikkuosien tuotanto on keskitetty toiselle puolelle maapalloa. Ja taas kuluu aikaa ja tupakkia. Kaikesta tästä tuohtuneena kuluttaja saattaa hankkia seuraavaksi toisen ylikansallisen markkinajätin tuotteen, kostaakseen ensimmäiselle markkinajätille, mutta joutuukin ojasta allikkoon. Toinen ylikansallinen markkinajätti nimittäin toimii aivan samojen periaatteiden mukaan ja jokin ketjun osanen saattaa klikata vielä pahemmin kuin ensimmäisellä.
Samaan aikaan toinen kuluttaja ostaa suomalaisesta marketista supisuomalaisen tekstiilin. Näin hän tuotemerkin perusteella kuvittelee. Ostopäätöksen ja kaupan jälkeen yllätys ja närkästys seuraavat toisiaan. Tekstiili ei olekaan suomalainen, vaan valmistettu Turkissa. Kuluttaja on kiusaantunut luultuaan suosivansa kotimaista, mutta ymmärtää sen verran, ettei laatu sinänsä riipu nykyään valmistusmaasta. Sitä ikävämpää on, että jo muutamien käyttökertojen jälkeen tekstiili on kulunut puhki tai vähintään jokin sauma on auennut. Vaikka jälleen työntekijöiden palkat, työtahti ja työolot voivat vaikuttaa lopputulokseen negatiivisesti, ei työvoima sinänsä ole ammattitaidotonta vaan ongelma on suomalaisen valmistuttajan toimintaperiaatteissa. Kaikki on näet hankittu halvimmasta lähteestä. Halpa lanka on huonolaatuista ja katkeilee helposti. Neuleet on neulottu kiireellä halvoista langoista. Huonolaatuiset teollisuusompelukoneet, jotka on valmistettu saman laadunsäästöperiaatteen mukaan, sylttäävät lankaa ja jättävät saumoihin huomaamattomia virhekohtia, joista ne lähtevät purkautumaan. Myös logistiikkapuoli on kilpailutettu halvimman hyväksi, ja heiveröiset tekstiilit saattavat kärsiä kiireisestä ja piittaamattomasta kuljetuksesta sekä huonosta varastoinnista.
Harmeja on muillakin kuluttajilla. Huonekalut eivät kestä, laatikot hajoilevat oletettua nopeammin ja perusteellisemmin, polkupyörä on puolessa vuodessa vanha kitisevä rakkine, valokuva putoaa kehyksistään ja kastuu pilalle lattialla, johon on valunut vettä vuotavasta kastelukannusta. Kaikki ne on samasta syystä valmistettu huonosti. Hienossa uudessa kodissa ilmenee kosteusvaurio, sillä yhtäältä se on eristetty halvoilla ja liian tiiviillä muovieristeillä, mistä kosteus ei luontaisesti pääse ulos; toisaalta talossa voi olla rakennevikoja, sillä kaikki insinöörisuunnittelusta kirvesmiestaitoon on kilpailutettu halvimman eduksi. Elintarvikkeesta löytyy hevosen-, aasin- tai puhvelinlihaa, sillä sitä on liikkunut halvalla siinä kehitysmaaympäristössä, missä länsimainen valmistuttaja on elintarvikkeensa teettänyt. Ja totta kai kallis korvataan halvalla, kun siihen vain on tilaisuus, sillä kaikesta on säästettävä. Laktoosittomille elintarvikkeille on monissa maissa laajat markkinat, joten niitä on saatavilla entistä paremmin, mutta vastineeksi laktoosia ilmaantuu lisäaineena tuotteisiin, joissa ei luontaisesti tarvita lainkaan maidonainesosia. Tämä johtuu siitä, että eristettyä laktoosia saa markkinoilta hylkytuotteena halvemmalla kuin muita makuaineita. Kuluttajan suolistoparka saa kyytiä. Lisäaineita on elintarvikkeissa sitä enemmän, mitä halvemmalla elintarvike on valmistettu, sillä lisäaineet ovat halvempia kuin varsinaiset valmistusaineet. Kuluttajan terveysparka saa kyytiä.
Miksi näin tapahtuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Miksi laatu huononee, vaikka teknologiat kehittyvät? Miksi tuotteisiin ilmaantuu haittatekijöitä, joista ei ole ennen ollut hajuakaan? Kaikki on yksinkertaista. Teollisuus valmistaa ja valmistuttaa kaiken halvimmalla, sillä se haluaa pärjätä ylikuormitetuilla markkinoilla ja kääriä mahdollisimman suuret voitot linnoissaan ja kartanoissaan istuvan sikariportaansa taskuun. Halvat tuotteet ovat tietysti kuluttajalle houkuttelevampia kuin kalliit. Lisäksi uusi (esim. puolivalmis tekninen ohjelmisto) on houkuttelevampaa kuin vanha. Mielikuvilla markkinoituja merkkituotteita, joita sijoitellaan auliisti tv-ohjelmiin, Hollywood-elokuviin ja julkkisten ylle, saatetaan kyllä myydä suuria määriä suurella hinnalla, mutta kuvitelma niiden paremmasta laadusta on harhaa. Kuljetus ja varastointi saatetaan hoitaa ulkonäköjen varjelemiseksi hieman huolellisemmin, mutta raaka-aineet ja yleiset työperiaatteet ovat samoja.
Järjestelmä, joka ei ainoastaan hyväksy vaan vaatii yllä kuvailtuja toimintaperiaatteita, on nimeltään kapitalismi. Sanan runko-osa, 'kapital', tarkoittaa pääomaa; kapitalismi on siis pääoman äärimmäiseen kasvuun tähtäävä ideologia. Nämä pääomat eivät kulkeudu tasaisesti kaikille työn osapuolille, vaan kasautuvat huipulle, sillä huipulta käsin säädetään, kuinka paljon eli vähän voidaan rahaa käyttää alempiin tasoihin eli työntekijöiden palkkoihin, työtiloihin ja -välineisiin, raaka-aineisiin sekä kokonaisprosessiin liittyviin ostopalveluihin. Nyt 2000-luvulla suuren bisneksen johtajat ovat rikkaampia kuin koskaan ennen. Vaikka kapitalismi on saavuttanut nykyisen äärimuotonsa nimenomaan äärimmilleen viedyn yksityistämisen ja yksityissektorin glorifioinnin aikakaudella, se ei ole täysin riippuvainen edes omistusmuodosta: jokainen oikeistolainen, joka pilkkaa taannoisten "sosialistimaiden" huonosti tehtyjä tuotteita, pilkkaa itse asiassa valtiokapitalismia.
Kapitalismi ja rahavalta ovat todellisia vihollisia, joita vastaan tiedostavien ihmisten on käytävä taistelua. Sitä taistelua ei käydä asein. (Itse asiassa kapitalismi eli sotateollisuus hyötyy aina, kun jossakin paukutellaan panoksia ja kalistellaan sapeleita.) Yhtäältä voimme kieltäytyä kulutustuotteista laajamittaisesti ja luoda niille taloudellisesti tuottamattomia vastineita. Toiseksi voimme käydä informaatiotaistelua kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Tämän taistelun välineitä ovat media ja ihmisten kohtaaminen. Kolmas taistelurintama on poliittinen. Yksikään valtapuolue ei auta meitä siinä. Meidän on luotava kaikkien antikapitalistien yhteisrintama ja varmistettava vielä sen sisälläkin, ettei pirulle anneta enää pikkusormen puolikastakaan. Vain tällä tavoin on mahdollista keikauttaa suuren bisneksen johtajien valtaistuimet, tarjota työntekijöille riittävää palkkaa ja ihmisarvoisia työoloja, antaa ihmiselle kuluttajuuden sijaan ihmisarvo ja tarjota hänelle krääsän sijaan oikeasti tarpeellisia tarvikkeita, jotka toimivat ja joihin hänellä – ja maapallolla – on kaiken lisäksi varaa.
Miksi ja miten on käynyt näin? Ensiksikin ylikansallinen markkinajätti hommaa työntekijät ja työtilat jostakin halvan työvoiman maasta (tai kilpailuttaa työn ja saa halvimman tarjouksen halvan työvoiman maasta). Suomessa monesti ajatellaan, että bangladeshiläinen työvoima on huonompaa kuin kotimainen. Tämä sinänsä tuskin pitää paikkaansa. Työt teetetään kuitenkin usein kiireellä, matalalla palkalla ja kehnoissa työoloissa, mikä saattaa vaikuttaa työn laatuun. Työn lisäksi ylikansallinen markkinajätti on hommannut kaiken muunkin halvimmasta lähteestä. Laitteen osat, jotka ovat perinteisesti olleet metallia, saattavat olla helpommin hajoavaa muovia. Lisäksi laitteissa käytetty metalli on halvimmalla saatua seosta, joka ei kestä. Muoveissakin on samalla lailla eroja kalliimman hyväksi. Kuluttajalle myyty kompaktiuden ihanne voi myös kätkeä taakseen tosiseikan, että laitteessa on helpommin katkeavia ohuita osia – ja ylikansallinen markkinajätti myy pientä ja taskuunmahtuvaa ensisijaisesti säästääkseen raaka-ainekuluissa. Kaikki ylikansallisen markkinajätin valmistamassa laitteessa on ns. sutta ja sekundaa. Lisäksi tuote on todennäköisesti sysätty markkinoille ennen kuin sen tekniset toiminnot on todella kehitetty valmiiksi. Onhan markkina-asema pitänyt varmistaa. Kuluttaja saa siis tietämättään käyttöönsä beta-version.
Edelleen on todennäköistä, että kun kuluttaja toimittaa laitteensa korjattavaksi, hän joutuu odottamaan korjausta viikkoja tai kuukausia, sillä ylikansallinen markkinajätti on kulujensa säästämiseksi keskittänyt laitteiden korjaukset yhteen keskeiseen maahan. Näin ollen aikaa vie korjauksen lisäksi myös laitteen lähettäminen paikasta toiseen ja takaisin. Huonossa lykyssä laitteeseen tarvitaan myös jotakin pikkuosaa, jota ei saa sen enempää Suomesta kuin korjauspaikasta, sillä näiden pikkuosien tuotanto on keskitetty toiselle puolelle maapalloa. Ja taas kuluu aikaa ja tupakkia. Kaikesta tästä tuohtuneena kuluttaja saattaa hankkia seuraavaksi toisen ylikansallisen markkinajätin tuotteen, kostaakseen ensimmäiselle markkinajätille, mutta joutuukin ojasta allikkoon. Toinen ylikansallinen markkinajätti nimittäin toimii aivan samojen periaatteiden mukaan ja jokin ketjun osanen saattaa klikata vielä pahemmin kuin ensimmäisellä.
Samaan aikaan toinen kuluttaja ostaa suomalaisesta marketista supisuomalaisen tekstiilin. Näin hän tuotemerkin perusteella kuvittelee. Ostopäätöksen ja kaupan jälkeen yllätys ja närkästys seuraavat toisiaan. Tekstiili ei olekaan suomalainen, vaan valmistettu Turkissa. Kuluttaja on kiusaantunut luultuaan suosivansa kotimaista, mutta ymmärtää sen verran, ettei laatu sinänsä riipu nykyään valmistusmaasta. Sitä ikävämpää on, että jo muutamien käyttökertojen jälkeen tekstiili on kulunut puhki tai vähintään jokin sauma on auennut. Vaikka jälleen työntekijöiden palkat, työtahti ja työolot voivat vaikuttaa lopputulokseen negatiivisesti, ei työvoima sinänsä ole ammattitaidotonta vaan ongelma on suomalaisen valmistuttajan toimintaperiaatteissa. Kaikki on näet hankittu halvimmasta lähteestä. Halpa lanka on huonolaatuista ja katkeilee helposti. Neuleet on neulottu kiireellä halvoista langoista. Huonolaatuiset teollisuusompelukoneet, jotka on valmistettu saman laadunsäästöperiaatteen mukaan, sylttäävät lankaa ja jättävät saumoihin huomaamattomia virhekohtia, joista ne lähtevät purkautumaan. Myös logistiikkapuoli on kilpailutettu halvimman hyväksi, ja heiveröiset tekstiilit saattavat kärsiä kiireisestä ja piittaamattomasta kuljetuksesta sekä huonosta varastoinnista.
Harmeja on muillakin kuluttajilla. Huonekalut eivät kestä, laatikot hajoilevat oletettua nopeammin ja perusteellisemmin, polkupyörä on puolessa vuodessa vanha kitisevä rakkine, valokuva putoaa kehyksistään ja kastuu pilalle lattialla, johon on valunut vettä vuotavasta kastelukannusta. Kaikki ne on samasta syystä valmistettu huonosti. Hienossa uudessa kodissa ilmenee kosteusvaurio, sillä yhtäältä se on eristetty halvoilla ja liian tiiviillä muovieristeillä, mistä kosteus ei luontaisesti pääse ulos; toisaalta talossa voi olla rakennevikoja, sillä kaikki insinöörisuunnittelusta kirvesmiestaitoon on kilpailutettu halvimman eduksi. Elintarvikkeesta löytyy hevosen-, aasin- tai puhvelinlihaa, sillä sitä on liikkunut halvalla siinä kehitysmaaympäristössä, missä länsimainen valmistuttaja on elintarvikkeensa teettänyt. Ja totta kai kallis korvataan halvalla, kun siihen vain on tilaisuus, sillä kaikesta on säästettävä. Laktoosittomille elintarvikkeille on monissa maissa laajat markkinat, joten niitä on saatavilla entistä paremmin, mutta vastineeksi laktoosia ilmaantuu lisäaineena tuotteisiin, joissa ei luontaisesti tarvita lainkaan maidonainesosia. Tämä johtuu siitä, että eristettyä laktoosia saa markkinoilta hylkytuotteena halvemmalla kuin muita makuaineita. Kuluttajan suolistoparka saa kyytiä. Lisäaineita on elintarvikkeissa sitä enemmän, mitä halvemmalla elintarvike on valmistettu, sillä lisäaineet ovat halvempia kuin varsinaiset valmistusaineet. Kuluttajan terveysparka saa kyytiä.
Miksi näin tapahtuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Miksi laatu huononee, vaikka teknologiat kehittyvät? Miksi tuotteisiin ilmaantuu haittatekijöitä, joista ei ole ennen ollut hajuakaan? Kaikki on yksinkertaista. Teollisuus valmistaa ja valmistuttaa kaiken halvimmalla, sillä se haluaa pärjätä ylikuormitetuilla markkinoilla ja kääriä mahdollisimman suuret voitot linnoissaan ja kartanoissaan istuvan sikariportaansa taskuun. Halvat tuotteet ovat tietysti kuluttajalle houkuttelevampia kuin kalliit. Lisäksi uusi (esim. puolivalmis tekninen ohjelmisto) on houkuttelevampaa kuin vanha. Mielikuvilla markkinoituja merkkituotteita, joita sijoitellaan auliisti tv-ohjelmiin, Hollywood-elokuviin ja julkkisten ylle, saatetaan kyllä myydä suuria määriä suurella hinnalla, mutta kuvitelma niiden paremmasta laadusta on harhaa. Kuljetus ja varastointi saatetaan hoitaa ulkonäköjen varjelemiseksi hieman huolellisemmin, mutta raaka-aineet ja yleiset työperiaatteet ovat samoja.
Järjestelmä, joka ei ainoastaan hyväksy vaan vaatii yllä kuvailtuja toimintaperiaatteita, on nimeltään kapitalismi. Sanan runko-osa, 'kapital', tarkoittaa pääomaa; kapitalismi on siis pääoman äärimmäiseen kasvuun tähtäävä ideologia. Nämä pääomat eivät kulkeudu tasaisesti kaikille työn osapuolille, vaan kasautuvat huipulle, sillä huipulta käsin säädetään, kuinka paljon eli vähän voidaan rahaa käyttää alempiin tasoihin eli työntekijöiden palkkoihin, työtiloihin ja -välineisiin, raaka-aineisiin sekä kokonaisprosessiin liittyviin ostopalveluihin. Nyt 2000-luvulla suuren bisneksen johtajat ovat rikkaampia kuin koskaan ennen. Vaikka kapitalismi on saavuttanut nykyisen äärimuotonsa nimenomaan äärimmilleen viedyn yksityistämisen ja yksityissektorin glorifioinnin aikakaudella, se ei ole täysin riippuvainen edes omistusmuodosta: jokainen oikeistolainen, joka pilkkaa taannoisten "sosialistimaiden" huonosti tehtyjä tuotteita, pilkkaa itse asiassa valtiokapitalismia.
Kapitalismi ja rahavalta ovat todellisia vihollisia, joita vastaan tiedostavien ihmisten on käytävä taistelua. Sitä taistelua ei käydä asein. (Itse asiassa kapitalismi eli sotateollisuus hyötyy aina, kun jossakin paukutellaan panoksia ja kalistellaan sapeleita.) Yhtäältä voimme kieltäytyä kulutustuotteista laajamittaisesti ja luoda niille taloudellisesti tuottamattomia vastineita. Toiseksi voimme käydä informaatiotaistelua kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Tämän taistelun välineitä ovat media ja ihmisten kohtaaminen. Kolmas taistelurintama on poliittinen. Yksikään valtapuolue ei auta meitä siinä. Meidän on luotava kaikkien antikapitalistien yhteisrintama ja varmistettava vielä sen sisälläkin, ettei pirulle anneta enää pikkusormen puolikastakaan. Vain tällä tavoin on mahdollista keikauttaa suuren bisneksen johtajien valtaistuimet, tarjota työntekijöille riittävää palkkaa ja ihmisarvoisia työoloja, antaa ihmiselle kuluttajuuden sijaan ihmisarvo ja tarjota hänelle krääsän sijaan oikeasti tarpeellisia tarvikkeita, jotka toimivat ja joihin hänellä – ja maapallolla – on kaiken lisäksi varaa.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
Toisen vasemmiston puolustuspuhe
Maaliskuun 25. päivänä saatiin pureskeltavaksi yllättävä uutismälli, kun vasemmistoliiton ilmoitettiin eroavan hallituksesta. Kataisen hallituksen "kehysriihi" tuotti niin kapitalistisia ja oikeistolaisia tuloksia, että vasemmistoliitolla oli pokeria sanoutua irti koko touhusta. Hyvä niin, kai. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti vassareiden hämmentävästä henkselinpaukuttelusta, mihin verrattuna hallitukseen "pääsemistä" vuonna 2011 suorastaan häpeiltiin. Tämä on tietysti kuvaavaa: kukapa vasemmistolainen haluaisi oikeasti olla mukana kapitalismia tehostavassa hallituksessa? Vihreiden suuntaan esitettiin vihjailuja, etteivät hekään ehkä kestä hallituksen menoa loputtomiin. Vihjailuille ei kuitenkaan löytynyt katetta. Sosiaalidemokraateista ei edes vihjailtu. Tämän jälkeen pitäisi kaikille olla päivänselvää, etteivät vihreät ja SDP ole vasemmistolaisia puolueita.
Nyt meillä joka tapauksessa on eduskunnassa vasemmisto, joka kuuluu oppositioon. Hurrataanko? Ei. On tietysti hyvä, että vasemmistoliitto heikensi hallitusta lähtemällä sieltä hevon hittuun. Kaatumaan sitä ei silti saatu, eikä vassareiden toive ennenaikaisista eduskuntavaaleista (erityisesti Jyrki Kataisen ilmoitettua lähdöstään ulkomaille) takuulla toteudu. Niinpä vassareiden hallituksesta lähdön ainoa seuraus on poliittisen uskottavuuden kohottaminen. Se voi materialisoitua eurovaaleissa oman mepin myötä ja myös kevään 2015 eduskuntavaaleissa, joissa saattaa tapahtua sellainenkin ihme, että puolueen kannatus nousee ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. On tietysti parempi, että kansa äänestää vasemmistoliittoa kuin vihreitä, SDP:tä tai perussuomalaisia. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että vasemmistoliitto on tulevaisuudessakin valmis liittoutumaan kokoomuksen ja ylipäänsä oikeiston kanssa, vaikka puolueen some-aktiiveja kuinka taas hävettäisi.
Yllä saamme jo vastauksen kysymykseen, jonka moni on viime viikkoina esittänyt: miksi enää tarvitaan puoluetta vasemmistoliiton vasemmalle puolelle? Siksi, että vasemmistoliitto on ja pysyy poliittisen valtakulttuurin edustajana. Se on "salonkivasemmisto". Vassarit edustavat nyt samaa asemaa poliittisella kartalla kuin SDP 1970-luvulla. Maltilliselle uusvasemmistolaiselle se riittää, mutta radikaalimpi kääntyy "SKDL:n" puoleen. Tämän päivän "SKDL" muodostuu SKP:n ja muiden vasemmiston pienpuolueiden sekä riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistoiminnasta – kutsuttakoon sitä nimikikkailun välttämiseksi radikaalivasemmiston nimellä. Se, että radikaalivasemmiston potentiaalinen kannatus on enintään kymmenesosa SKDL:n 70-luvun kannatuksesta, ei muuta tosiasiaa mitenkään. Vasemmistoradikalismi on nyky-Suomessa heikoissa kantimissa, ja tämä tilanne täytyy hyväksyä lähtökohdaksi, kun uutta yhteistyötä ryhdytään rakentamaan.
Mitä vasemmiston "radikaalius" tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitäkö vain, ettei kokoomusherrojen kanssa lähdetä marjaan? Tämä kysymys kätkee taakseen todellisemman ongelman, jonka yhteydessä voidaan jälleen viitata entisaikojen demareihin: vasemmistoliitto haluaa hioa kapitalismin särmiä. Siksi vassarit ovat valmiita hallitukseen, että kokoomuksen ja muun oikeiston kohkausta saadaan hillityksi sisältäpäin. Hyvä niin, mutta se on sosiaalidemokraattien "tehtävä". Eduskunnasta on puuttunut – ja puuttuu kaikista silmänkääntötempuista huolimatta edelleen – vasemmisto, jolle kapitalismin särmien hiominen ei riitä vaan tehtävänä on kapitalismin nujertaminen. Tämä erottaa maltillisen ja radikaalin vasemmiston, keskusta- ja äärivasemmiston toisistaan. Tietenkään rajalinja ei tosielämässä ole yksiselitteinen: vassareiden piirissä vaikuttaa monia, joille kapitalismin kukistuminen on toivottu päämäärä, ja toisaalta eräät nuorkommunistit eivät diskurssiltaan (esim. keskittyminen Suomessa fasismin – sinänsä marginaaliseen – uhkaan kapitalistisen riiston sijaan) poikkea vassareista oleellisesti. Mutta SKDL:ssäkin oli omat vasemmistososialistinsa varsinaisten kommunistien rinnalla. Radikaalivasemmiston on sisällytettävä koko vassareiden vasen puoli ja tarjottava uskottava vaihtoehto joka ikiselle, joka kapitalismia tasa-arvoisen hyvinvoinnin nimissä vastustaa.
Tässäkään ei vielä ole koko totuus. Vaikka yhdistyneen radikaalivasemmiston poliittinen kuva saattaisi olla "radikaalivasemmistoliitto", se yksistään ei täysin perustele "toisen vasemmiston" tarvetta (vrt. aiempi kirjoitelmani kahden vasemmiston mallista). Suomen politiikassa on eräitä valtavan suuria kysymyksiä, joissa radikaaleimman vasemmiston kantaa ei edusta eduskunnassa mikään puolue. Paraatiesimerkkinä toimii EU-kysymys: vasemmistoliitto kannattaa jäsenyyttä, SKP ja kumppanit haluavat siitä eroon. Jos koko vasemmisto yhdistyisi, sen virallinen EU-kanta olisi "kyllä", koska vasemmistoliitossa se on ja pysyy enemmistömielipiteenä. Natoa koko vasemmisto vastustaa, mutta vain äärivasemmalla nähdään, että Suomi on jo puoliksi Natossa ja meidän on päästävä eroon kaikista puolustusliiton lonkeroista, ei vain vältettävä varsinainen jäsenyys. Ylipäänsä länsiliittoutuminen jakaa vasemmiston pahasti kahtia: maltilliset edustavat siinä "keskustalaista", välittävää kantaa, kun radikaalit pyrkivät siitä kokonaan irti. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa ero revähtää kouriintuntuvaksi jopa potentiaalisen "uuden SKDL:n" sisällä (mitä tapahtui tietysti vanhassakin SKDL:ssä). Missä vassarit ja kaikenlaiset revisionistit menevät halpaan kuvitellessaan, että valtamedian typerä kohkaus Venäjän sodantahtoisuudesta ja Putinin hitlermäisyydestä on uskottavaa informaatiota, radikaali äärivasemmisto näkee, että kyseessä on läntisten rahaimperialistien joukkokusetusprojekti ja todelliset fasistit löytyvät Ukrainan hallituksesta (Right Sector ja Svoboda).
Vasemmistoliitto ei siis riitä, eikä voi riittää, vaikka kuinka olisi oppositiossa. Meidän on pystytettävä ja vakiinnutettava nopeasti uusi radikaalivasemmiston yhteistyöliitto, joka 1) vastustaa koko kapitalismia tarjoten tilalle tasa-arvoisen hyvinvoinnin järjestelmää, jonka kauniimpi nimi on sosialismi, 2) antaa äänen niille radikaaleimmille vasemmistovoimille (joihin itse näen kuuluvani), jotka osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa uusvasemmistolaisen ja keskustavasemmistolaisen poliittisen diskurssin.
Nyt meillä joka tapauksessa on eduskunnassa vasemmisto, joka kuuluu oppositioon. Hurrataanko? Ei. On tietysti hyvä, että vasemmistoliitto heikensi hallitusta lähtemällä sieltä hevon hittuun. Kaatumaan sitä ei silti saatu, eikä vassareiden toive ennenaikaisista eduskuntavaaleista (erityisesti Jyrki Kataisen ilmoitettua lähdöstään ulkomaille) takuulla toteudu. Niinpä vassareiden hallituksesta lähdön ainoa seuraus on poliittisen uskottavuuden kohottaminen. Se voi materialisoitua eurovaaleissa oman mepin myötä ja myös kevään 2015 eduskuntavaaleissa, joissa saattaa tapahtua sellainenkin ihme, että puolueen kannatus nousee ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. On tietysti parempi, että kansa äänestää vasemmistoliittoa kuin vihreitä, SDP:tä tai perussuomalaisia. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että vasemmistoliitto on tulevaisuudessakin valmis liittoutumaan kokoomuksen ja ylipäänsä oikeiston kanssa, vaikka puolueen some-aktiiveja kuinka taas hävettäisi.
Yllä saamme jo vastauksen kysymykseen, jonka moni on viime viikkoina esittänyt: miksi enää tarvitaan puoluetta vasemmistoliiton vasemmalle puolelle? Siksi, että vasemmistoliitto on ja pysyy poliittisen valtakulttuurin edustajana. Se on "salonkivasemmisto". Vassarit edustavat nyt samaa asemaa poliittisella kartalla kuin SDP 1970-luvulla. Maltilliselle uusvasemmistolaiselle se riittää, mutta radikaalimpi kääntyy "SKDL:n" puoleen. Tämän päivän "SKDL" muodostuu SKP:n ja muiden vasemmiston pienpuolueiden sekä riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistoiminnasta – kutsuttakoon sitä nimikikkailun välttämiseksi radikaalivasemmiston nimellä. Se, että radikaalivasemmiston potentiaalinen kannatus on enintään kymmenesosa SKDL:n 70-luvun kannatuksesta, ei muuta tosiasiaa mitenkään. Vasemmistoradikalismi on nyky-Suomessa heikoissa kantimissa, ja tämä tilanne täytyy hyväksyä lähtökohdaksi, kun uutta yhteistyötä ryhdytään rakentamaan.
Mitä vasemmiston "radikaalius" tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitäkö vain, ettei kokoomusherrojen kanssa lähdetä marjaan? Tämä kysymys kätkee taakseen todellisemman ongelman, jonka yhteydessä voidaan jälleen viitata entisaikojen demareihin: vasemmistoliitto haluaa hioa kapitalismin särmiä. Siksi vassarit ovat valmiita hallitukseen, että kokoomuksen ja muun oikeiston kohkausta saadaan hillityksi sisältäpäin. Hyvä niin, mutta se on sosiaalidemokraattien "tehtävä". Eduskunnasta on puuttunut – ja puuttuu kaikista silmänkääntötempuista huolimatta edelleen – vasemmisto, jolle kapitalismin särmien hiominen ei riitä vaan tehtävänä on kapitalismin nujertaminen. Tämä erottaa maltillisen ja radikaalin vasemmiston, keskusta- ja äärivasemmiston toisistaan. Tietenkään rajalinja ei tosielämässä ole yksiselitteinen: vassareiden piirissä vaikuttaa monia, joille kapitalismin kukistuminen on toivottu päämäärä, ja toisaalta eräät nuorkommunistit eivät diskurssiltaan (esim. keskittyminen Suomessa fasismin – sinänsä marginaaliseen – uhkaan kapitalistisen riiston sijaan) poikkea vassareista oleellisesti. Mutta SKDL:ssäkin oli omat vasemmistososialistinsa varsinaisten kommunistien rinnalla. Radikaalivasemmiston on sisällytettävä koko vassareiden vasen puoli ja tarjottava uskottava vaihtoehto joka ikiselle, joka kapitalismia tasa-arvoisen hyvinvoinnin nimissä vastustaa.
Tässäkään ei vielä ole koko totuus. Vaikka yhdistyneen radikaalivasemmiston poliittinen kuva saattaisi olla "radikaalivasemmistoliitto", se yksistään ei täysin perustele "toisen vasemmiston" tarvetta (vrt. aiempi kirjoitelmani kahden vasemmiston mallista). Suomen politiikassa on eräitä valtavan suuria kysymyksiä, joissa radikaaleimman vasemmiston kantaa ei edusta eduskunnassa mikään puolue. Paraatiesimerkkinä toimii EU-kysymys: vasemmistoliitto kannattaa jäsenyyttä, SKP ja kumppanit haluavat siitä eroon. Jos koko vasemmisto yhdistyisi, sen virallinen EU-kanta olisi "kyllä", koska vasemmistoliitossa se on ja pysyy enemmistömielipiteenä. Natoa koko vasemmisto vastustaa, mutta vain äärivasemmalla nähdään, että Suomi on jo puoliksi Natossa ja meidän on päästävä eroon kaikista puolustusliiton lonkeroista, ei vain vältettävä varsinainen jäsenyys. Ylipäänsä länsiliittoutuminen jakaa vasemmiston pahasti kahtia: maltilliset edustavat siinä "keskustalaista", välittävää kantaa, kun radikaalit pyrkivät siitä kokonaan irti. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa ero revähtää kouriintuntuvaksi jopa potentiaalisen "uuden SKDL:n" sisällä (mitä tapahtui tietysti vanhassakin SKDL:ssä). Missä vassarit ja kaikenlaiset revisionistit menevät halpaan kuvitellessaan, että valtamedian typerä kohkaus Venäjän sodantahtoisuudesta ja Putinin hitlermäisyydestä on uskottavaa informaatiota, radikaali äärivasemmisto näkee, että kyseessä on läntisten rahaimperialistien joukkokusetusprojekti ja todelliset fasistit löytyvät Ukrainan hallituksesta (Right Sector ja Svoboda).
Vasemmistoliitto ei siis riitä, eikä voi riittää, vaikka kuinka olisi oppositiossa. Meidän on pystytettävä ja vakiinnutettava nopeasti uusi radikaalivasemmiston yhteistyöliitto, joka 1) vastustaa koko kapitalismia tarjoten tilalle tasa-arvoisen hyvinvoinnin järjestelmää, jonka kauniimpi nimi on sosialismi, 2) antaa äänen niille radikaaleimmille vasemmistovoimille (joihin itse näen kuuluvani), jotka osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa uusvasemmistolaisen ja keskustavasemmistolaisen poliittisen diskurssin.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Kakkoskerroksen väkeä
Koska työttömiä patistellaan nyt aktiivisemmiksi (enää ei riitä, että etsii oma-aloitteisesti töitä muttei löydä), minutkin oli kutsuttu Tampereen TE-keskuksen toisessa kerroksessa järjestettyyn infotilaisuuteen. Paikalla oli muutamia kymmeniä pitkäaikaistyöttömiä, ja heti saliin tullessani saatoin lukea ihmisten kasvoista ja olemuksista: täällä on luusereiden kokous. Huomattava osa läsnäolijoista, joiden iät sijoittuivat jonnekin kolmen- ja kuudenkymmenen väliin, oli selvästi elämän kaltoin kohtelemia ihmisiä. Maahanmuuttajia oli vain pari, muita syrjittyjä ryhmiä riitti heidänkin edestään.
Tilaisuuden pääpuhuja, jota voi nimittää vaikka luennoitsijaksi, aloitti tyypillisen amerikkalais-kokoomuslaisen höpötyksen, jossa palvelujen huonontamista kutsutaan parantamiseksi tai peitellään palvelujen nykytilan ylitsevuotavalla kehumisella. Kynnettömät ja hampaattomat näennäishankkeet esitellään tosi hienoina keksintöinä, niiden saamasta palautteesta näytetään vain kehupuoli, ja meidän työttömien luusereiden kovistelu ilmaistaan niin pehmeästi, ettei se tunnu kovistelulta. Homma silataan jargonilla, josta saisi hyvät lähtökohdat hevonpaskabingoon. Tosin tämänkertainen luennoitsija vaikutti välttelevän viimemainittua, mutta lipsahteli aina silloin tällöin.
Entäs ne työttömät luuserit, olivatko he vakuuttuneita? No ei tasan eikä sinnepäinkään. Salin yleinen tunnelma oli tyytymättömyys, ja sitä myös avoimesti ilmaistiin. Kuuluvimmat haukut sai TE-keskuksen nykyinen palvelukäytäntö, jossa virkailijan vastaanotolle ei yleensä edes pääse, puhelinpalvelu on alinomaa tukossa ja työttömiä patistellaan hoitamaan asiansa itse netissä. Ääneen pääsivät (tai äänivallan itselleen anastivat) myös muutamat teknologiasyrjäytyneet, joille tietokoneen käyttö on yhä salatiedettä. Parilta puhujalta oli myös evätty mahdollisuus pankkitunnuksiin, joita TE-keskuksenkin nettipalvelut vaativat. Esitelty kaupungin kanssa toteutettava yhteistyöhanke sai osakseen skeptisyyttä ja kiinnostumattomuutta. Yksi läsnäolija kertoi tietävänsä, että se sijoittaa työttömät kyvyistä ja taitotasosta riippumatta "SPR:lle pussittajiksi". Lisäksi erimielisyyttä syntyi muun muassa opiskelun rahoittamisesta työttömyystuilla: luennoitsija kehui "kyllä onnistuu", soraääni ilmoitti "eipä onnistu, kokemusta on".
Meille tarjoiltiin hymyjä, jargonia ja asioiden positiivista vääristelyä. Me vastasimme yrmeillä ilmeillä (tosin naurunhörähdyksiäkin kuultiin), suorilla sanoilla ja karuilla totuuksilla. Ylemmän luokan edustaja siinä yritti valistaa alaluokkaista väkeä. Kokoomukseen vivahtavalla kampanjalla oli vastapuolenaan perussuomalainen ja vasemmistolainen sorretun eetos ja identiteetti. Tyytymättömyyden ohella toinen yleinen tunnelma voisi tiivistyä sanoihin "miksi meidän on kestettävä tämmöistä pelleilyä?". Oli päivänselvää, että ihmiset salissa tahtoivat, ei edes sinänsä työtä, vaan palkkaa. Sehän ei juokse niin kauan kuin ollaan mukana jossakin TE-keskuksen projektissa lukuun ottamatta palkkatuettua työtä.
Suomalaiset yhteiskuntaluokat ovat viime vuosina tulleet entistäkin näkyvämmiksi. Valtamedia ei asenteellisen ja omahyväisen tapansa mukaan tunnista niitä vieläkään tai esittelee luokkien ilmaantumisen tai luokkaerojen kasvun yllätyksenä. Kuinkahan moneen yllä kuvaamani TE-keskuksen infotilaisuuden läsnäolijaan sellainen hömppä menee täydestä? Eivätköhän kaikki luuseriluokan (jolla ei ole yksiselitteistä, korrektia, marxilaista nimeä) jäsenet tiedä, mitä ovat ja kuinka poikkeavat niistä ja näistä kansalaisista. Perussuomalaiset ja vasemmistolaiset kapina-ajatukset saavat pontta valtamedian jokaisesta yhteiskunnallisesta ymmärtämättömyydestä ja yhteiskunnan viranomaisten jokaisesta iljettävästä tai nolosta yrityksestä kaupitella luuserille menestyjän identiteetti.
Olemme myös ystävieni kanssa keskustelleet siitä, kuinka lähellä toisiaan voivat olla ja elää ihmiset, joiden suhde taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen menestymiseen ovat niin järjettömän kaukana toisistaan. Voidaan istua iltaa, juoda hyvää kompromissiviiniä (ei ihan parasta eikä ihan halvinta) ja keskustella puheenaiheista, jotka yhdistävät – oikeasti. Silloin tällöin parempiosainen ystävä lipsauttaa näkemyksen, johon hän uskoo vilpittömästi, mutta joka on oudossa ristiriidassa luuseriystävän kokemuksen kanssa. Esimerkkiväittämä voisi kuulua "kyllähän työtä aina saa", "aina sitä tutustuu uusiin ihmisiin" tai "hyvään hankkeeseen voi sijoittaa rahaa – kyllä ne raha-asiat lutviutuvat, kun hanke pääsee kunnolla käyntiin". Tässä huono-osaisen sisäinen ääni parahtaa "ei!". Oma kokemus kun on, että työttömän statukseen voi juuttua vuosiksi, sosiaalisten suhteiden solmiminen on vaikeaa kuin pienen värittömän nuppineulan löytäminen jättiläisheinäsuovasta ja rahan sijoittaminen suureelliseen hankkeeseen on todennäköisesti hukkaanheittämistä, koska omilla ja samankaltaisten kavereiden hankkeilla ei ole tapana päästä kunnolla käyntiin. Tähän kokoomushöpöttäjä tietysti väittää jarisarasvuomaisesti, että menestys on asennoitumiskysymys. Joskus ymmärrän ajatusta, että sellaisesta möläytyksestä voi joissakin piireissä saada turpiinsa.
Luuseri-identiteettiä tuntematon voi ihmetellä, miten samastan yllä toisiinsa perussuomalaiset ja vasemmistolaiset yhteiskunnalliset näkemykset. Tosiseikka kuitenkin on, että yhteiskunnan häviäjä on joko–tai. Kokoomuslainen hän ei ole (paitsi muutama satunnainen ääliö kännissä), keskustalainen hän tuskin on kaupunkiseudulla. Vihreätkin luuserit ovat harvinaisia; vain jotkut vapaaehtoisesti syrjäytyneet hipit eivät vielä ole kääntyneet vasemmalle tai salaliitto-oppien pariin. Yhteiskunnan häviäjä ei kannata Jyrki Kataisen hallitusta eikä usein edes eduskuntaa. Toki perussuomalaiset istuvat eduskunnassa ja vasemmistoliitto jopa hallituksessa, mutta varsinkaan jälkimmäinen ei monen mieltä lämmitä. Yhteiskunnan ovelat takapirut voivat kyllä ohjailla tyytymättömyyttä mielihalujensa mukaan yhtäältä omistamansa valtamedian, toisaalta sosiaalisen median avulla (ks. blogitekstini sorrettujen puolustajien huijaamisesta toistensa kimppuun). Mutta kun lipevä luennoitsija saapuu salin edustalle jakelemaan oikeaoppisia latteuksiaan, tapahtuu työttömistä koostuvassa yleisössä ilmiselvänäkin toivoa herättävä reaktio: tyytymättömyys yhdistää.
Tilaisuuden pääpuhuja, jota voi nimittää vaikka luennoitsijaksi, aloitti tyypillisen amerikkalais-kokoomuslaisen höpötyksen, jossa palvelujen huonontamista kutsutaan parantamiseksi tai peitellään palvelujen nykytilan ylitsevuotavalla kehumisella. Kynnettömät ja hampaattomat näennäishankkeet esitellään tosi hienoina keksintöinä, niiden saamasta palautteesta näytetään vain kehupuoli, ja meidän työttömien luusereiden kovistelu ilmaistaan niin pehmeästi, ettei se tunnu kovistelulta. Homma silataan jargonilla, josta saisi hyvät lähtökohdat hevonpaskabingoon. Tosin tämänkertainen luennoitsija vaikutti välttelevän viimemainittua, mutta lipsahteli aina silloin tällöin.
Entäs ne työttömät luuserit, olivatko he vakuuttuneita? No ei tasan eikä sinnepäinkään. Salin yleinen tunnelma oli tyytymättömyys, ja sitä myös avoimesti ilmaistiin. Kuuluvimmat haukut sai TE-keskuksen nykyinen palvelukäytäntö, jossa virkailijan vastaanotolle ei yleensä edes pääse, puhelinpalvelu on alinomaa tukossa ja työttömiä patistellaan hoitamaan asiansa itse netissä. Ääneen pääsivät (tai äänivallan itselleen anastivat) myös muutamat teknologiasyrjäytyneet, joille tietokoneen käyttö on yhä salatiedettä. Parilta puhujalta oli myös evätty mahdollisuus pankkitunnuksiin, joita TE-keskuksenkin nettipalvelut vaativat. Esitelty kaupungin kanssa toteutettava yhteistyöhanke sai osakseen skeptisyyttä ja kiinnostumattomuutta. Yksi läsnäolija kertoi tietävänsä, että se sijoittaa työttömät kyvyistä ja taitotasosta riippumatta "SPR:lle pussittajiksi". Lisäksi erimielisyyttä syntyi muun muassa opiskelun rahoittamisesta työttömyystuilla: luennoitsija kehui "kyllä onnistuu", soraääni ilmoitti "eipä onnistu, kokemusta on".
Meille tarjoiltiin hymyjä, jargonia ja asioiden positiivista vääristelyä. Me vastasimme yrmeillä ilmeillä (tosin naurunhörähdyksiäkin kuultiin), suorilla sanoilla ja karuilla totuuksilla. Ylemmän luokan edustaja siinä yritti valistaa alaluokkaista väkeä. Kokoomukseen vivahtavalla kampanjalla oli vastapuolenaan perussuomalainen ja vasemmistolainen sorretun eetos ja identiteetti. Tyytymättömyyden ohella toinen yleinen tunnelma voisi tiivistyä sanoihin "miksi meidän on kestettävä tämmöistä pelleilyä?". Oli päivänselvää, että ihmiset salissa tahtoivat, ei edes sinänsä työtä, vaan palkkaa. Sehän ei juokse niin kauan kuin ollaan mukana jossakin TE-keskuksen projektissa lukuun ottamatta palkkatuettua työtä.
Suomalaiset yhteiskuntaluokat ovat viime vuosina tulleet entistäkin näkyvämmiksi. Valtamedia ei asenteellisen ja omahyväisen tapansa mukaan tunnista niitä vieläkään tai esittelee luokkien ilmaantumisen tai luokkaerojen kasvun yllätyksenä. Kuinkahan moneen yllä kuvaamani TE-keskuksen infotilaisuuden läsnäolijaan sellainen hömppä menee täydestä? Eivätköhän kaikki luuseriluokan (jolla ei ole yksiselitteistä, korrektia, marxilaista nimeä) jäsenet tiedä, mitä ovat ja kuinka poikkeavat niistä ja näistä kansalaisista. Perussuomalaiset ja vasemmistolaiset kapina-ajatukset saavat pontta valtamedian jokaisesta yhteiskunnallisesta ymmärtämättömyydestä ja yhteiskunnan viranomaisten jokaisesta iljettävästä tai nolosta yrityksestä kaupitella luuserille menestyjän identiteetti.
Olemme myös ystävieni kanssa keskustelleet siitä, kuinka lähellä toisiaan voivat olla ja elää ihmiset, joiden suhde taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen menestymiseen ovat niin järjettömän kaukana toisistaan. Voidaan istua iltaa, juoda hyvää kompromissiviiniä (ei ihan parasta eikä ihan halvinta) ja keskustella puheenaiheista, jotka yhdistävät – oikeasti. Silloin tällöin parempiosainen ystävä lipsauttaa näkemyksen, johon hän uskoo vilpittömästi, mutta joka on oudossa ristiriidassa luuseriystävän kokemuksen kanssa. Esimerkkiväittämä voisi kuulua "kyllähän työtä aina saa", "aina sitä tutustuu uusiin ihmisiin" tai "hyvään hankkeeseen voi sijoittaa rahaa – kyllä ne raha-asiat lutviutuvat, kun hanke pääsee kunnolla käyntiin". Tässä huono-osaisen sisäinen ääni parahtaa "ei!". Oma kokemus kun on, että työttömän statukseen voi juuttua vuosiksi, sosiaalisten suhteiden solmiminen on vaikeaa kuin pienen värittömän nuppineulan löytäminen jättiläisheinäsuovasta ja rahan sijoittaminen suureelliseen hankkeeseen on todennäköisesti hukkaanheittämistä, koska omilla ja samankaltaisten kavereiden hankkeilla ei ole tapana päästä kunnolla käyntiin. Tähän kokoomushöpöttäjä tietysti väittää jarisarasvuomaisesti, että menestys on asennoitumiskysymys. Joskus ymmärrän ajatusta, että sellaisesta möläytyksestä voi joissakin piireissä saada turpiinsa.
Luuseri-identiteettiä tuntematon voi ihmetellä, miten samastan yllä toisiinsa perussuomalaiset ja vasemmistolaiset yhteiskunnalliset näkemykset. Tosiseikka kuitenkin on, että yhteiskunnan häviäjä on joko–tai. Kokoomuslainen hän ei ole (paitsi muutama satunnainen ääliö kännissä), keskustalainen hän tuskin on kaupunkiseudulla. Vihreätkin luuserit ovat harvinaisia; vain jotkut vapaaehtoisesti syrjäytyneet hipit eivät vielä ole kääntyneet vasemmalle tai salaliitto-oppien pariin. Yhteiskunnan häviäjä ei kannata Jyrki Kataisen hallitusta eikä usein edes eduskuntaa. Toki perussuomalaiset istuvat eduskunnassa ja vasemmistoliitto jopa hallituksessa, mutta varsinkaan jälkimmäinen ei monen mieltä lämmitä. Yhteiskunnan ovelat takapirut voivat kyllä ohjailla tyytymättömyyttä mielihalujensa mukaan yhtäältä omistamansa valtamedian, toisaalta sosiaalisen median avulla (ks. blogitekstini sorrettujen puolustajien huijaamisesta toistensa kimppuun). Mutta kun lipevä luennoitsija saapuu salin edustalle jakelemaan oikeaoppisia latteuksiaan, tapahtuu työttömistä koostuvassa yleisössä ilmiselvänäkin toivoa herättävä reaktio: tyytymättömyys yhdistää.
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Venäjän medialle
Arvoisa Venäjän media ja venäläiset toimittajat! Kirjoitan tämän blogiartikkelin suoraan teille. Kirjoitan suomeksi, sillä en osaa kaunista kieltänne juuri enempää kuin "spasibo" ja "do svidanija". Sillä, etten osaa venäjää, on valitettavasti tekemistä syvälle suomalaiseen valtakulttuuriin pesiytyneen russofobian kanssa. Olin itse osa russofobista kulttuuria pitkälle 1990-luvulle saakka, koko kouluikäni (lukuun ottamatta varhaisvuosia, jolloin en viattomasti ymmärtänyt asiasta yhtään mitään). Olen syvästi pahoillani kaikista venäläisvastaisista lauseista, joita minunkin suustani on siihen aikaan sammakoina putkahdellut. Niistä huolimatta uskallan tänään toivoa, että joku kääntää tämän kirjoitelmani venäjän kielelle.
Venäjä-vastaisuutta ja russofobiaa käsittelen myös tässä blogitekstissäni. En tiedä, oletteko Ukrainan kriisin ja lännen kokonaisvaltaisen informaatiohyökkäyksen keskellä kiinnittäneet huomiota nimenomaan suomalaisen median viimeaikaisiin sävyihin. Luultavasti kuitenkin tiedätte, mitä intressejä Suomen valtamedia edustaa ja tästä voi päätellä sen asennoitumisen Venäjää, Ukrainaa ja Krimiä kohtaan, samoin kuin Vladimir Putinia, Viktor Janukovytsia, Vitali Klytskoa, Julia Tymosenkoa ja Barack Obamaa kohtaan. Kun Suomi jyrättiin Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994, kuvittelin nähneeni suomalaiskansallisen huipun informaation yksipuolisuudessa. Tuolloin esimerkiksi Helsingin Sanomat julistautui avoimesti EU-jäsenyyden kannattajaksi ja S-ryhmä lupasi äänekkäästi unioniin liittymisen myötä asiakkailleen halvemmat kuluttajahinnat. Nyt tapaus Ukraina on kuitenkin asettanut vielä uudet standardit. Mitään Venäjä-myönteistä tai edes Venäjän intressejä ymmärtävää ei ole päästetty valtamediaan. Sama on länsivaltakriittisen ja lännen intressit kyseenalaistavan informaation kohtalo.
Meidän sanotaan elävän sosiaalisen median aikakautta. Annamme itsemme (ja toisten) ymmärtää, että 2010-luvun informaatio Suomen kaltaisessa "vapauden" ideologiaa tunnustavassa maassa on riippumatonta, sillä yhtäältä kenelläkään ei ole informaatiomonopolia, toisaalta yhä suurempi osuus uutisista tavoittaa meidät vertaistemme (ts. ei poliitikkojen eikä toimittajien) suodattamina. Tämä tekee suomalaiset entistä sokeammiksi omalle johdateltavuudelleen. Käytännössä valtamedianäkemykset hallitsevat yksipuolisesti myös sosiaalisen median aktiivien enemmistön mielipiteitä. Usein he käyttävät Facebookia ja Twitteriä kaikkein vakiintuneimman valtamedian (valtiollinen Yle, Helsingin Sanomat, iltapäivälehtien ja maakuntien päälehtien nettiversiot) artikkelien linkitykseen. Tämän myötä virheellinen ja valheellinen näkemys Venäjästä, sen intresseistä, länsivalloista ja niiden intresseistä koko nykyisessä maailmanpolitiikassa leviää leviämistään ja vakiintuu vakiintumistaan.
Mutta sosiaalinen media paljastaa myös kaistaleen vaihtoehtoista todellisuutta. Kun on pitkään seuraillut muun muassa Twitteriä ja Bloggeria, on väistämättä törmännyt myös kiinnostavampiin nettikirjoittajiin, jotka ovat ottaneet asiakseen esitellä lännen valtamedian sensuroimia näkökulmia. Näin minullekin on paljastunut se valtaisa mediapetos, jota suomalainen valtamedia osallaan ylläpitää. Minun on tunnustettava, että itsekin muka kriittisenä yksilönä ehdin kirota Janukovytsin ja hänen sala-ampujansa alimpaan kastiin, ennen kuin venäläinen media paljasti lännessä huippupoliitikkotasolla tiedettävän, että samat sala-ampujat olivat ampuneet Kiovassa sekä mielenosoittajia että poliiseja. Samoin vuonna 2004 ehdin oikeasti kuvitella, että Janukovytsin ja Leonid Kutsman kätyrit olivat oikeasti yrittäneet myrkyttää länsimielisen Viktor Justsenkon, vaikka kyseessä oli Justsenkon omista piireistä lähtenyt todella tökerö hämäys. Georgian ja Mihail Saakasvilin kohdalla sain myös onneksi tilaisuuden tarkistaa kantani sen jälkeen, mitä luulin ymmärtäväni suomalaista valtamediaa seuraamalla vuonna 2003.
Kaikkein hälyttävintä Suomen valtamedian Venäjä-vastaisuudessa on suhtautuminen nyky-Venäjään "uhkana Suomelle". Iltapäivälehdet repivät valtavia, uhkakuvia levittäviä otsikoita siitä, jos Venäjän armeija on pitänyt sotaharjoitukset lähellä Suomen rajaa. Käsittääkseni Suomea ei pidetä Venäjällä vihollisvaltiona, kun taas suomalaisessa valtavirtajulkisuudessa Venäjän asema maamme vihollisena on ilmiselvä. Näin ollen Suomen valtamedian asenne on todella irvokas. Kuten irvokkaissa tapauksissa yleensä, myös tässä asian taustalle kätkeytyy jotain häikäilemättömän ovelaa ja suunnitelmallista: kaupallinen valtamedia – kuten pääomapiirit ja niitä pääministeripuolueena edustava kokoomus – haluaa viedä Suomen Natoon. Jos USA:n ja länsieurooppalaisten suurvaltojen tankit ja ohjukset tulevat Venäjän luoteiselle rajalle, ymmärrän täysin, miksi sotilaallisiin karttoihinne ilmaantuu uusi pieni vihollisvaltio. Itse haluan vain rauhaa, ja samaan yhtyy suomalaisten enemmistö. Tästä Suomen valtapiireissä kuitenkin vähät piitataan.
Rakas venäläinen media! Pyydän, että esittelette laajasti ja avoimesti Suomen valtamedian yksipuolisen Venäjä-vastaista ja russofobista doktriinia. Samalla pyydän, ettette syytä informaatiohyökkäyksestä Suomea ja suomalaisia, vaan maamme EU- ja Nato-mielisiä vallanpitäjiä ja erityisesti pääomapiirejä. Tämä on avunpyyntö. Me emme tahdo naapurivihan lietsontaa. Suomalaisilta salataan totuus Venäjästä ja maailmanpolitiikasta vain länsimielisen suurpääoman edustamien pyrkimysten tähden, ja liian monet suomalaiset toistelevat nykyisiä "totuuksia" vain, koska eivät muusta tiedä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen rukoilleen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Jopa tavallinen rivitoimittaja on Suomen mediassa usein syytön, sillä vaikka hänellä olisikin selkeä länsimielinen maailmankatsomus, sekin perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen disinformaatioon. Nyt tarvitaan isällinen tai äidillinen (Venäjähän on äiti, kun taas Suomi on pelkkä neidonhupakko!) ääni tuomaan julki maamme valtamedian yksipuoliset valheet suuresta itänaapurista, joka voisi olla luotettava ystävä, ja isottelevasta länsiblokista, joka on tasan yhtä luotettava kuin ryyppykaveri ryyppyputken lopettamisen jälkeen.
Venäjä-vastaisuutta ja russofobiaa käsittelen myös tässä blogitekstissäni. En tiedä, oletteko Ukrainan kriisin ja lännen kokonaisvaltaisen informaatiohyökkäyksen keskellä kiinnittäneet huomiota nimenomaan suomalaisen median viimeaikaisiin sävyihin. Luultavasti kuitenkin tiedätte, mitä intressejä Suomen valtamedia edustaa ja tästä voi päätellä sen asennoitumisen Venäjää, Ukrainaa ja Krimiä kohtaan, samoin kuin Vladimir Putinia, Viktor Janukovytsia, Vitali Klytskoa, Julia Tymosenkoa ja Barack Obamaa kohtaan. Kun Suomi jyrättiin Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994, kuvittelin nähneeni suomalaiskansallisen huipun informaation yksipuolisuudessa. Tuolloin esimerkiksi Helsingin Sanomat julistautui avoimesti EU-jäsenyyden kannattajaksi ja S-ryhmä lupasi äänekkäästi unioniin liittymisen myötä asiakkailleen halvemmat kuluttajahinnat. Nyt tapaus Ukraina on kuitenkin asettanut vielä uudet standardit. Mitään Venäjä-myönteistä tai edes Venäjän intressejä ymmärtävää ei ole päästetty valtamediaan. Sama on länsivaltakriittisen ja lännen intressit kyseenalaistavan informaation kohtalo.
Meidän sanotaan elävän sosiaalisen median aikakautta. Annamme itsemme (ja toisten) ymmärtää, että 2010-luvun informaatio Suomen kaltaisessa "vapauden" ideologiaa tunnustavassa maassa on riippumatonta, sillä yhtäältä kenelläkään ei ole informaatiomonopolia, toisaalta yhä suurempi osuus uutisista tavoittaa meidät vertaistemme (ts. ei poliitikkojen eikä toimittajien) suodattamina. Tämä tekee suomalaiset entistä sokeammiksi omalle johdateltavuudelleen. Käytännössä valtamedianäkemykset hallitsevat yksipuolisesti myös sosiaalisen median aktiivien enemmistön mielipiteitä. Usein he käyttävät Facebookia ja Twitteriä kaikkein vakiintuneimman valtamedian (valtiollinen Yle, Helsingin Sanomat, iltapäivälehtien ja maakuntien päälehtien nettiversiot) artikkelien linkitykseen. Tämän myötä virheellinen ja valheellinen näkemys Venäjästä, sen intresseistä, länsivalloista ja niiden intresseistä koko nykyisessä maailmanpolitiikassa leviää leviämistään ja vakiintuu vakiintumistaan.
Mutta sosiaalinen media paljastaa myös kaistaleen vaihtoehtoista todellisuutta. Kun on pitkään seuraillut muun muassa Twitteriä ja Bloggeria, on väistämättä törmännyt myös kiinnostavampiin nettikirjoittajiin, jotka ovat ottaneet asiakseen esitellä lännen valtamedian sensuroimia näkökulmia. Näin minullekin on paljastunut se valtaisa mediapetos, jota suomalainen valtamedia osallaan ylläpitää. Minun on tunnustettava, että itsekin muka kriittisenä yksilönä ehdin kirota Janukovytsin ja hänen sala-ampujansa alimpaan kastiin, ennen kuin venäläinen media paljasti lännessä huippupoliitikkotasolla tiedettävän, että samat sala-ampujat olivat ampuneet Kiovassa sekä mielenosoittajia että poliiseja. Samoin vuonna 2004 ehdin oikeasti kuvitella, että Janukovytsin ja Leonid Kutsman kätyrit olivat oikeasti yrittäneet myrkyttää länsimielisen Viktor Justsenkon, vaikka kyseessä oli Justsenkon omista piireistä lähtenyt todella tökerö hämäys. Georgian ja Mihail Saakasvilin kohdalla sain myös onneksi tilaisuuden tarkistaa kantani sen jälkeen, mitä luulin ymmärtäväni suomalaista valtamediaa seuraamalla vuonna 2003.
Kaikkein hälyttävintä Suomen valtamedian Venäjä-vastaisuudessa on suhtautuminen nyky-Venäjään "uhkana Suomelle". Iltapäivälehdet repivät valtavia, uhkakuvia levittäviä otsikoita siitä, jos Venäjän armeija on pitänyt sotaharjoitukset lähellä Suomen rajaa. Käsittääkseni Suomea ei pidetä Venäjällä vihollisvaltiona, kun taas suomalaisessa valtavirtajulkisuudessa Venäjän asema maamme vihollisena on ilmiselvä. Näin ollen Suomen valtamedian asenne on todella irvokas. Kuten irvokkaissa tapauksissa yleensä, myös tässä asian taustalle kätkeytyy jotain häikäilemättömän ovelaa ja suunnitelmallista: kaupallinen valtamedia – kuten pääomapiirit ja niitä pääministeripuolueena edustava kokoomus – haluaa viedä Suomen Natoon. Jos USA:n ja länsieurooppalaisten suurvaltojen tankit ja ohjukset tulevat Venäjän luoteiselle rajalle, ymmärrän täysin, miksi sotilaallisiin karttoihinne ilmaantuu uusi pieni vihollisvaltio. Itse haluan vain rauhaa, ja samaan yhtyy suomalaisten enemmistö. Tästä Suomen valtapiireissä kuitenkin vähät piitataan.
Rakas venäläinen media! Pyydän, että esittelette laajasti ja avoimesti Suomen valtamedian yksipuolisen Venäjä-vastaista ja russofobista doktriinia. Samalla pyydän, ettette syytä informaatiohyökkäyksestä Suomea ja suomalaisia, vaan maamme EU- ja Nato-mielisiä vallanpitäjiä ja erityisesti pääomapiirejä. Tämä on avunpyyntö. Me emme tahdo naapurivihan lietsontaa. Suomalaisilta salataan totuus Venäjästä ja maailmanpolitiikasta vain länsimielisen suurpääoman edustamien pyrkimysten tähden, ja liian monet suomalaiset toistelevat nykyisiä "totuuksia" vain, koska eivät muusta tiedä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen rukoilleen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Jopa tavallinen rivitoimittaja on Suomen mediassa usein syytön, sillä vaikka hänellä olisikin selkeä länsimielinen maailmankatsomus, sekin perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen disinformaatioon. Nyt tarvitaan isällinen tai äidillinen (Venäjähän on äiti, kun taas Suomi on pelkkä neidonhupakko!) ääni tuomaan julki maamme valtamedian yksipuoliset valheet suuresta itänaapurista, joka voisi olla luotettava ystävä, ja isottelevasta länsiblokista, joka on tasan yhtä luotettava kuin ryyppykaveri ryyppyputken lopettamisen jälkeen.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Mihin kokoomuslainen yhteiskuntapolitiikka johtaa
Oikeistovetoinen yhteiskuntapolitiikka on jatkuvasti joko heikentänyt entisestään heikoimpien suomalaisten perusoikeuksia tai uhannut niiden heikentämisellä. Työttömyyden perustukea kyllä nostettiin muistaakseni vajaalla sadalla eurolla vuonna 2012, mutta nyt suunnitellaan tukien muuttamista vastikkeellisiksi eli työttömien orjuuttamista osa-aikaiseen pakkotyöhön – mikäli työtön mielii saada yhteiskunnalta killinkiäkään. Työttömyysturvan nosto lähemmäksi kansalaisen todellista perustarvetta onkin melkein ainoa sensuuntainen muutos pitkään aikaan. Listaan seuraavaksi yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia päinvastaiseen suuntaan:
Julkisesta terveydenhoidosta on tehty maksullista. Ettei totuus unohtuisi, 1990-luvulle saakka julkinen terveydenhoito oli Suomessa suurelta osin ilmaista. Sitten otettiin käyttöön terveyskeskusmaksut. 2000-luvulla julkisia terveyspalveluja on myös ulkoistettu yksityisille. Tämän prosessin oheistuotteena julkisen puolen maksut on vaivihkaa hivutettu niin korkeisiin lukemiin, ettei köyhällä ole suorastaan varaa palvelujen käyttöön.
Julkisten terveyspalvelujen jonot ovat monella paikkakunnalla katastrofaaliset. Jos tarvitset esimerkiksi hammashoitoa, varaudu odottamaan puoli vuotta. Sinnittele odotusaika särkylääkkeiden avulla. Joihinkin palveluihin ei pääse lainkaan, sillä resurssit ovat alimitoitetut ja minimiin "tehostettu" henkilökunta ohjeistetaan uskottelemaan, ettei näin vähäisten vaivojen takia kannata tulla alimitoitettuja resursseja tuhlaamaan.
Terveyskeskukset, sosiaaliasemat ja muut palvelupisteet on keskitetty suuriin yksiköihin ja lakkautettu sieltä, missä ihmiset asuvat. Ennen ihminen saattoi hyvässä lykyssä kävellä omaan lähiterveyskeskukseensa. Nyt hänen on usein hypättävä bussiin tai jopa tilattava taksi. Monilla ei ole omaa autoa, ja lisäksi monessa tapauksessa ajaminen olisi terveys- tai turvallisuusriski. Oma rinnakkainen ilmiönsä on myös apteekkien järjestelmällinen siirtyminen ihmisasumusten läheltä automarkettien yhteyteen. Lisäksi kaupunkien ympärivuorokautinen apteekkipäivystys on lakkautettu.
Sosiaaliasemat ja Kela ovat järjestelmällisesti kiristäneet tukien myöntämistä ja maksua. Viime vuonna kohua herättänyt "Sossu-Tatun" tapaus on taatusti keksitty, oikeiston propagandistinen huijaus. Todellisuudessa nimittäin sosiaalitoimi jättää tuet maksamatta aina, kun sen on lain (porsaanreikien) puitteissa niin mahdollista tehdä. Paraatiesimerkki löytyy omasta taloudestani: kun kumppani valmistui opinnoistaan ja hänestä tuli työtön, Kela lakkautti opintotuen välittömästi ja pyöritteli työttömyystukihakemusta viikkokausia. Koska hänelle ei siis maksettu helmikuussa mitään, odotimme saavamme (kahden työttömän taloutena) sossusta toimeentulotukea. Sossu kuitenkin epäsi hakemuksen, sillä olimme kaksi kuukautta aiemmin (!) saaneet yhteensä yli 500 euroa veronpalautusta. Se olisi pitänyt säästää ja sen olisi pitänyt riittää! Helmikuun vuokra olisi jäänyt maksamatta, ellei toisella meistä olisi melko hyvävarainen äiti, joka tarjoutui auttamaan hädässä. Suomalainen sosiaalipolitiikka on siis johtanut tilaan, jossa köyhiä auttavat yhä useammin omaiset eikä yhteiskunta.
Kelan ongelmina ovat hitauden ohella vastuusta kieltäytyminen aina kun se on mahdollista, hakemuksiin liittyvä saivartelu puutteiden löytämiseksi (sosiaalitoimessa tämä on vielä pahempi ongelma) sekä asioiden ilmeisen tahallinen tulkitseminen yhtäällä yhdeksi, toisaalla toiseksi. Esimerkiksi asumistukea haettaessa Kela katsoo, että kahden työttömän talous tienaa yhteensä 1404 euroa kuukaudessa. Tämä 1404 euroa on Kelan mielestä niin paljon, että asumistuesta vähennetään reilun kokoinen perusomavastuu. Sama Kela kuitenkin maksaa työttömyystukea vain 522,56 euroa per henkilö eli yhteensä 1045,12 euroa kuussa kahden työttömän taloudelle! Erotus johtuu yhtäältä valtavasta "ennakonpidätyksestä", joka on käytännössä 20 prosentin (!) tulovero, toisaalta siitä, että työttömyystukea maksetaan neljältä viikolta eikä koko kuukaudelta. Jos työttömyyttä jatkuu vuoden ajan, työtön saa kertaalleen kaksi neljän viikon erää samalle kuulle. On sanomattakin selvää, ettei tuon kuun aikana kannata kääntyä sossun puoleen. Yhtä selvää on, että kahden työttömän kuukausitulojen myöntäminen 1045 euroksi 1404:n sijaan pudottaisi tuntuvasti asumistuen omavastuuosuutta, korottaisi asumistukea ja lisäisi käyttörahan määrää.
Asuminen kallistuu vuosi vuodelta. 1990-luvun alkuun saakka Suomessa noudatettiin yleistä vuokrasääntelyä, jonka ansiosta asuntojen vuokrat pysyivät kohtuudessa. Sen jälkeen vuokrataso on räjähtänyt. 2010-luvulla on täysin tavanomaista pyytää pienestä perusyksiöstä Helsingissä 700–800 euroa kuukaudessa. Työttömänä siihen ei ole varaa, sillä Kela myöntää asumistukea enintään puolet sensuuruisesta vuokrasta. Tampereella vastaava tavanomainen kuukausivuokra on 500–600 euroa kuussa. Tämän hintaluokan asunnossa on epämiellyttävä yllätys mm. Pispalassa yleinen sähkölämmitys, sillä Kela ei auta sähkölaskuissa. Näissä tapauksissa ainoa toivo lepää sosiaalitoimen tiukennetun armeliaisuuden tai hyvävaraisten lähiomaisten harteilla.
Paitsi, että työttömyys on vakiintunut korkeaksi, yhä useammat työtätekevät eivät saa palkkaa. Työttömiä passitetaan joukoittain työharjoitteluun, työelämävalmennukseen ynnä muuhun sen sijaan, että heille järjestyisi "oikeita" palkkatöitä. Myös opiskelijat suorittavat yhä useammin opintojaan työharjoitteluina, sillä koulutuksesta säästetään. Työnantajalle tietysti sopii, että hän voi teettää töitä maksamatta palkkaa. Näin syntyvän orjatyöluokan toimeentulon maksaa Kela, mistä johtuen sosiaalitoimen kulut ovat jatkuvasti niin korkeat kuin ovat, mitä oikeisto käyttää hyväkseen työttömien ja muiden sosiaalituen saajien vastaisessa propagandassa. Viime vuosina työharjoittelijoilta on poistettu matkakorvaukset. Joka käyttää julkista liikennettä päästäkseen palkattomaan työhön, menettää siis osan vähistä tuloistaan liikenneyhtiölle.
VR:stä on tehty valtion omistama yhtiö, jonka tehtävänä on tuottaa voittoa ja näin ollen se kiskoo junalipuista kalliita hintoja. Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin. Koska ennakkolippuja saa halvalla, köyhät matkustajat (esimerkiksi opiskelupaikkakunnalta kotikonnuillaan vierailevat opiskelijat) kilpailevat nopeudessa toisiaan vastaan saadakseen edullisimmat junaliput ja oppivat hyvissä ajoin näkemään toisensa vihollisina, kilpailuvastustajina. Sama ilmiöhän esiintyy myös taisteltaessa vähistä työpaikoista. Joka saa tietää matkastaan vasta vähän ennen matkustuspäivää tai päättää matkustamisestaan spontaanisti, joutuu maksamaan häkellyttäviä kiskurihintoja. Tällöin ei auta paljon edes asuminen Onnibus-linjaverkon piirissä, sillä Onnibus, kuten myös sen kanssa samoilla yhteyksillä kilpaileva Matkahuolto, harjoittaa samaa "etukäteen halvalla, lähtöpäivänä kalliilla" -politiikkaa.
Tätä listaa voisi jatkaa lukuisilla eri tekijöillä. Kun muistamme, että köyhien osuus suomalaisista on koko ajan kasvanut, ei kenellekään jää epäselväksi, että hyvinvointiyhteiskunta on historiaa ja köyhän osa Suomessa yhä vaikeampi.
Mihin tämä oikeistohenkinen ja leimallisen kokoomuslainen politiikka, jonka kaikki nykyiset eduskuntapuolueet suvaitsevat, meidät vielä johtaa? Oletetaan, että sosiaali- ja työttömyysturva muuttuvat vastikkeellisiksi (ihmisiä orjuutetaan pakkotyöhön), sosiaali- ja terveyspalvelut liukuvat yhä enemmän tavoittamattomiin, asumisen kallistuminen jatkuu, yhä suurempi osuus työstä teetetään palkattomana ja julkinen liikenne pysyy kalliina. Miten tämä muuttaa suomalaista yhteiskuntaa? Oikeistodiskurssi kuvittelee, että se sysää yhä useammat perustamaan yrityksiä ja patistelee laiskat töihin. Tokkopa mitään tämänsuuntaista tapahtuu. Sen sijaan nähtäneen kaikenlaisia yhteiskunnasta syrjäytymisen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisen muotoja. Esittelen muutamia mahdollisuuksia:
Puoskarit yleistyvät. Kun julkinen terveydenhoito on ajettu alas ja yksityiselle puolelle ei ole varaa mennä, ilmenee valtaisa tilaus palvelujaan polkuhintaan myyville laittomille lääkäreille ja parantajille. He sitten tekevät, mitä pystyvät, ja elleivät pysty, heidän "uhrejaan" alkaa ilmestyä katukuvaa värittämään.
Luvaton asuminen, squatit ja hökkelikylät yleistyvät. Kunnon slummithan ne Suomesta vielä puuttuivatkin! Kun asunnosta ei ole varaa maksaa, lyöttäydytään hylättyihin rakennuksiin, joissa on hyvässä lykyssä kohtalainen lämmöneristys ja ehkä tulisijat. Ellei jälkimmäisiä ole, aina löytyy jostain hylätty kiuas tai kamiina, jonka savuhormin voi vetää ulos ikkunan tai ilmastointiluukun kautta. Toiset kyhäävät rakennusjätteistä itsetehtyjä parakkeja, joiden asukkaat poliisi vielä squattaajiakin useammin häätää ja purkaa rakennukset. Viidakkorumpu kertoo, mihin hökkeli kannattaa pystyttää tai mistä löytyy tyhjä rakennus, josta poliisilla ei vielä ole hajuakaan.
Kaikenlaiset esiintyjät ja temppujentekijät yleistyvät kaduilla. Kerjäläiset yleistyvät tietysti myös, ellei yhteiskunta kiellä kerjäämistä kuten nyt jo suunnitellaan. Soittajia ja laulajia loilottaa riveittäin taajamien keskustoissa ja jonkin verran lähiöissäkin. Uutena ilmiönä nähdään vanhan kunnon ajan sirkustaiteilijoita, kuten jonglöörejä ja akrobaatteja. Koska iso osa suomalaisista tulee edelleen varsin hyvin toimeen, eiköhän heiltä muutama killinki riitä jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle.
Liftarit palaavat säännölliseen tiekuvaan. Olen jo viimeisen vuoden aikana nähnyt liftaajia tienvarsilla suunnilleen yhtä paljon kuin sitä edeltävän vuosikymmenen aikana yhteensä. Missä tyypillinen 2000-luvun alun liftari on ollut hipahtava vaihtoehtoihminen tai matkalla festareille (tai festareilta pois), lähitulevaisuuden liftari on todennäköisemmin ihan tavallinen opiskelija, työtön tai palkaton työläinen.
Mikä valitettavinta, varkaat ja huijarit yleistyvät ja ihmisten luottamus toisiaan kohtaan vähenee entisestään. Squat-asuminen, katutaiteilijat ja liftarit eivät ole pelkästään kielteisiä ilmiöitä, sillä niihin liittyy tietynlaista luovaa anarkismia tai anarkistista luovuutta. Varkauksien ja huijauksien yleistymisessä ei sen sijaan ole mitään positiivista. Kuitenkin ne ovat pahoinvointiyhteiskunnassa täysin ymmärrettäviä ilmiöitä. Jos rahaa elämiseen ei saa yhteiskunnalta anomalla eikä kanssaihmisiltä pyytämällä, se otetaan viidakon lain mukaan väkisin. Sikarikkailla ja hyväosaisilla on varaa palkata itselleen vaikka henkivartijoita, mutta ihan tavalliset kansalaiset, duunarit sekä rikollisten kanssaköyhät ovat turvattomia. Tämä edustaa kaikkein raadollisimmin sitä yhteiskuntaa, mitä oikeistolaiset eivät halua, mutta mihin heidän yhteiskuntapolitiikkansa on vääjäämättä johtamassa – ellei sitä ennen ilmaannu uusi vahva vasemmisto, joka heittää täyslaidallisen kapuloita oikeiston rattaisiin.
Julkisesta terveydenhoidosta on tehty maksullista. Ettei totuus unohtuisi, 1990-luvulle saakka julkinen terveydenhoito oli Suomessa suurelta osin ilmaista. Sitten otettiin käyttöön terveyskeskusmaksut. 2000-luvulla julkisia terveyspalveluja on myös ulkoistettu yksityisille. Tämän prosessin oheistuotteena julkisen puolen maksut on vaivihkaa hivutettu niin korkeisiin lukemiin, ettei köyhällä ole suorastaan varaa palvelujen käyttöön.
Julkisten terveyspalvelujen jonot ovat monella paikkakunnalla katastrofaaliset. Jos tarvitset esimerkiksi hammashoitoa, varaudu odottamaan puoli vuotta. Sinnittele odotusaika särkylääkkeiden avulla. Joihinkin palveluihin ei pääse lainkaan, sillä resurssit ovat alimitoitetut ja minimiin "tehostettu" henkilökunta ohjeistetaan uskottelemaan, ettei näin vähäisten vaivojen takia kannata tulla alimitoitettuja resursseja tuhlaamaan.
Terveyskeskukset, sosiaaliasemat ja muut palvelupisteet on keskitetty suuriin yksiköihin ja lakkautettu sieltä, missä ihmiset asuvat. Ennen ihminen saattoi hyvässä lykyssä kävellä omaan lähiterveyskeskukseensa. Nyt hänen on usein hypättävä bussiin tai jopa tilattava taksi. Monilla ei ole omaa autoa, ja lisäksi monessa tapauksessa ajaminen olisi terveys- tai turvallisuusriski. Oma rinnakkainen ilmiönsä on myös apteekkien järjestelmällinen siirtyminen ihmisasumusten läheltä automarkettien yhteyteen. Lisäksi kaupunkien ympärivuorokautinen apteekkipäivystys on lakkautettu.
Sosiaaliasemat ja Kela ovat järjestelmällisesti kiristäneet tukien myöntämistä ja maksua. Viime vuonna kohua herättänyt "Sossu-Tatun" tapaus on taatusti keksitty, oikeiston propagandistinen huijaus. Todellisuudessa nimittäin sosiaalitoimi jättää tuet maksamatta aina, kun sen on lain (porsaanreikien) puitteissa niin mahdollista tehdä. Paraatiesimerkki löytyy omasta taloudestani: kun kumppani valmistui opinnoistaan ja hänestä tuli työtön, Kela lakkautti opintotuen välittömästi ja pyöritteli työttömyystukihakemusta viikkokausia. Koska hänelle ei siis maksettu helmikuussa mitään, odotimme saavamme (kahden työttömän taloutena) sossusta toimeentulotukea. Sossu kuitenkin epäsi hakemuksen, sillä olimme kaksi kuukautta aiemmin (!) saaneet yhteensä yli 500 euroa veronpalautusta. Se olisi pitänyt säästää ja sen olisi pitänyt riittää! Helmikuun vuokra olisi jäänyt maksamatta, ellei toisella meistä olisi melko hyvävarainen äiti, joka tarjoutui auttamaan hädässä. Suomalainen sosiaalipolitiikka on siis johtanut tilaan, jossa köyhiä auttavat yhä useammin omaiset eikä yhteiskunta.
Kelan ongelmina ovat hitauden ohella vastuusta kieltäytyminen aina kun se on mahdollista, hakemuksiin liittyvä saivartelu puutteiden löytämiseksi (sosiaalitoimessa tämä on vielä pahempi ongelma) sekä asioiden ilmeisen tahallinen tulkitseminen yhtäällä yhdeksi, toisaalla toiseksi. Esimerkiksi asumistukea haettaessa Kela katsoo, että kahden työttömän talous tienaa yhteensä 1404 euroa kuukaudessa. Tämä 1404 euroa on Kelan mielestä niin paljon, että asumistuesta vähennetään reilun kokoinen perusomavastuu. Sama Kela kuitenkin maksaa työttömyystukea vain 522,56 euroa per henkilö eli yhteensä 1045,12 euroa kuussa kahden työttömän taloudelle! Erotus johtuu yhtäältä valtavasta "ennakonpidätyksestä", joka on käytännössä 20 prosentin (!) tulovero, toisaalta siitä, että työttömyystukea maksetaan neljältä viikolta eikä koko kuukaudelta. Jos työttömyyttä jatkuu vuoden ajan, työtön saa kertaalleen kaksi neljän viikon erää samalle kuulle. On sanomattakin selvää, ettei tuon kuun aikana kannata kääntyä sossun puoleen. Yhtä selvää on, että kahden työttömän kuukausitulojen myöntäminen 1045 euroksi 1404:n sijaan pudottaisi tuntuvasti asumistuen omavastuuosuutta, korottaisi asumistukea ja lisäisi käyttörahan määrää.
Asuminen kallistuu vuosi vuodelta. 1990-luvun alkuun saakka Suomessa noudatettiin yleistä vuokrasääntelyä, jonka ansiosta asuntojen vuokrat pysyivät kohtuudessa. Sen jälkeen vuokrataso on räjähtänyt. 2010-luvulla on täysin tavanomaista pyytää pienestä perusyksiöstä Helsingissä 700–800 euroa kuukaudessa. Työttömänä siihen ei ole varaa, sillä Kela myöntää asumistukea enintään puolet sensuuruisesta vuokrasta. Tampereella vastaava tavanomainen kuukausivuokra on 500–600 euroa kuussa. Tämän hintaluokan asunnossa on epämiellyttävä yllätys mm. Pispalassa yleinen sähkölämmitys, sillä Kela ei auta sähkölaskuissa. Näissä tapauksissa ainoa toivo lepää sosiaalitoimen tiukennetun armeliaisuuden tai hyvävaraisten lähiomaisten harteilla.
Paitsi, että työttömyys on vakiintunut korkeaksi, yhä useammat työtätekevät eivät saa palkkaa. Työttömiä passitetaan joukoittain työharjoitteluun, työelämävalmennukseen ynnä muuhun sen sijaan, että heille järjestyisi "oikeita" palkkatöitä. Myös opiskelijat suorittavat yhä useammin opintojaan työharjoitteluina, sillä koulutuksesta säästetään. Työnantajalle tietysti sopii, että hän voi teettää töitä maksamatta palkkaa. Näin syntyvän orjatyöluokan toimeentulon maksaa Kela, mistä johtuen sosiaalitoimen kulut ovat jatkuvasti niin korkeat kuin ovat, mitä oikeisto käyttää hyväkseen työttömien ja muiden sosiaalituen saajien vastaisessa propagandassa. Viime vuosina työharjoittelijoilta on poistettu matkakorvaukset. Joka käyttää julkista liikennettä päästäkseen palkattomaan työhön, menettää siis osan vähistä tuloistaan liikenneyhtiölle.
VR:stä on tehty valtion omistama yhtiö, jonka tehtävänä on tuottaa voittoa ja näin ollen se kiskoo junalipuista kalliita hintoja. Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin. Koska ennakkolippuja saa halvalla, köyhät matkustajat (esimerkiksi opiskelupaikkakunnalta kotikonnuillaan vierailevat opiskelijat) kilpailevat nopeudessa toisiaan vastaan saadakseen edullisimmat junaliput ja oppivat hyvissä ajoin näkemään toisensa vihollisina, kilpailuvastustajina. Sama ilmiöhän esiintyy myös taisteltaessa vähistä työpaikoista. Joka saa tietää matkastaan vasta vähän ennen matkustuspäivää tai päättää matkustamisestaan spontaanisti, joutuu maksamaan häkellyttäviä kiskurihintoja. Tällöin ei auta paljon edes asuminen Onnibus-linjaverkon piirissä, sillä Onnibus, kuten myös sen kanssa samoilla yhteyksillä kilpaileva Matkahuolto, harjoittaa samaa "etukäteen halvalla, lähtöpäivänä kalliilla" -politiikkaa.
Tätä listaa voisi jatkaa lukuisilla eri tekijöillä. Kun muistamme, että köyhien osuus suomalaisista on koko ajan kasvanut, ei kenellekään jää epäselväksi, että hyvinvointiyhteiskunta on historiaa ja köyhän osa Suomessa yhä vaikeampi.
Mihin tämä oikeistohenkinen ja leimallisen kokoomuslainen politiikka, jonka kaikki nykyiset eduskuntapuolueet suvaitsevat, meidät vielä johtaa? Oletetaan, että sosiaali- ja työttömyysturva muuttuvat vastikkeellisiksi (ihmisiä orjuutetaan pakkotyöhön), sosiaali- ja terveyspalvelut liukuvat yhä enemmän tavoittamattomiin, asumisen kallistuminen jatkuu, yhä suurempi osuus työstä teetetään palkattomana ja julkinen liikenne pysyy kalliina. Miten tämä muuttaa suomalaista yhteiskuntaa? Oikeistodiskurssi kuvittelee, että se sysää yhä useammat perustamaan yrityksiä ja patistelee laiskat töihin. Tokkopa mitään tämänsuuntaista tapahtuu. Sen sijaan nähtäneen kaikenlaisia yhteiskunnasta syrjäytymisen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisen muotoja. Esittelen muutamia mahdollisuuksia:
Puoskarit yleistyvät. Kun julkinen terveydenhoito on ajettu alas ja yksityiselle puolelle ei ole varaa mennä, ilmenee valtaisa tilaus palvelujaan polkuhintaan myyville laittomille lääkäreille ja parantajille. He sitten tekevät, mitä pystyvät, ja elleivät pysty, heidän "uhrejaan" alkaa ilmestyä katukuvaa värittämään.
Luvaton asuminen, squatit ja hökkelikylät yleistyvät. Kunnon slummithan ne Suomesta vielä puuttuivatkin! Kun asunnosta ei ole varaa maksaa, lyöttäydytään hylättyihin rakennuksiin, joissa on hyvässä lykyssä kohtalainen lämmöneristys ja ehkä tulisijat. Ellei jälkimmäisiä ole, aina löytyy jostain hylätty kiuas tai kamiina, jonka savuhormin voi vetää ulos ikkunan tai ilmastointiluukun kautta. Toiset kyhäävät rakennusjätteistä itsetehtyjä parakkeja, joiden asukkaat poliisi vielä squattaajiakin useammin häätää ja purkaa rakennukset. Viidakkorumpu kertoo, mihin hökkeli kannattaa pystyttää tai mistä löytyy tyhjä rakennus, josta poliisilla ei vielä ole hajuakaan.
Kaikenlaiset esiintyjät ja temppujentekijät yleistyvät kaduilla. Kerjäläiset yleistyvät tietysti myös, ellei yhteiskunta kiellä kerjäämistä kuten nyt jo suunnitellaan. Soittajia ja laulajia loilottaa riveittäin taajamien keskustoissa ja jonkin verran lähiöissäkin. Uutena ilmiönä nähdään vanhan kunnon ajan sirkustaiteilijoita, kuten jonglöörejä ja akrobaatteja. Koska iso osa suomalaisista tulee edelleen varsin hyvin toimeen, eiköhän heiltä muutama killinki riitä jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle.
Liftarit palaavat säännölliseen tiekuvaan. Olen jo viimeisen vuoden aikana nähnyt liftaajia tienvarsilla suunnilleen yhtä paljon kuin sitä edeltävän vuosikymmenen aikana yhteensä. Missä tyypillinen 2000-luvun alun liftari on ollut hipahtava vaihtoehtoihminen tai matkalla festareille (tai festareilta pois), lähitulevaisuuden liftari on todennäköisemmin ihan tavallinen opiskelija, työtön tai palkaton työläinen.
Mikä valitettavinta, varkaat ja huijarit yleistyvät ja ihmisten luottamus toisiaan kohtaan vähenee entisestään. Squat-asuminen, katutaiteilijat ja liftarit eivät ole pelkästään kielteisiä ilmiöitä, sillä niihin liittyy tietynlaista luovaa anarkismia tai anarkistista luovuutta. Varkauksien ja huijauksien yleistymisessä ei sen sijaan ole mitään positiivista. Kuitenkin ne ovat pahoinvointiyhteiskunnassa täysin ymmärrettäviä ilmiöitä. Jos rahaa elämiseen ei saa yhteiskunnalta anomalla eikä kanssaihmisiltä pyytämällä, se otetaan viidakon lain mukaan väkisin. Sikarikkailla ja hyväosaisilla on varaa palkata itselleen vaikka henkivartijoita, mutta ihan tavalliset kansalaiset, duunarit sekä rikollisten kanssaköyhät ovat turvattomia. Tämä edustaa kaikkein raadollisimmin sitä yhteiskuntaa, mitä oikeistolaiset eivät halua, mutta mihin heidän yhteiskuntapolitiikkansa on vääjäämättä johtamassa – ellei sitä ennen ilmaannu uusi vahva vasemmisto, joka heittää täyslaidallisen kapuloita oikeiston rattaisiin.
maanantai 10. helmikuuta 2014
1970-luvulla syntyneet vallanpitäjät
Useita päteviä blogitekstejä näpytellyt Kai Kontturi kirjoitti helmikuun 9. päivänä 2014 hieman ilkeästi otsikoilla "Keskenkasvuiset" ja "Blondi Kokkolasta". Jälkimmäinen viittaa luonnollisesti SDP:n puheenjohtajaan, Bilderberg-kokouksissakin nähtyyn valtionvarainministeri Jutta Urpilaiseen. "Keskenkasvuiset" on jo mielenkiintoisempi termi. Kontturi esittää blogitekstissään, kuinka Urpilaisen ja Jyrki Kataisen kaltaiset ihmiset ovat edenneet korkeisiin poliittisiin tehtäviin ennen kuin ovat niin sanotusti ansainneet kannuksiaan. Kirjoitelman loppupuolella hän pääsee myös suuntaa antaviin arvioihin siitä, miksi näin on käynyt.
Minä olen putkahtanut tälle pallolle vuonna 1974. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Jyrki Katainen on syntynyt vuonna 1971, Jutta Urpilainen 1975, Paavo Arhinmäki ja Ville Niinistö 1976. Krista Kiuru on syntynyt minun vuotenani 1974, Henna Virkkunen ja Susanna Huovinen 1972, Jussi Halla-aho Kataisen tavoin 1971, Sampo Terho 1977, Merja Kyllönen samoin 1977 ja Carl Haglund 1979.
Tästä luettelosta on helppo tehdä johtopäätös, että 1970-luvulla – omalla vuosikymmenelläni – syntyneet hallitsevat nyky-Suomea. Sukupolveni ilmiöitä pitkään seuranneena ihmisenä en voi kuin hämmästellä, sillä ns. itsenäisyyden ajan Suomen historia on tuskin nähnyt epäpoliittisempaa tai poliittisesti välinpitämättömämpää sukupolvea kuin tämä. Yläasteella ja lukiossa kukaan ei halunnut lässähtäneen kouludemokratian valitsemiin luottamustehtäviin. Äänestyksissä äänestettiin vitsillä. Kukaan ei tehnyt politiikkaa. Vielä 1990-luvulla ei Oulun yliopistossa saatu esimerkiksi punavihreitä ryhmiä edes ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin ehdolle, saati edustajistoon. Kokoomuslaisia siellä taisi olla – tosin hekin muka epäpoliittiseksi verhoillun ryhmänimikkeen Yksilön valinta suojissa.
Miten tuollaisesta sukupolvesta voi yhtäkkiä tulla leijonanosa Suomen ylimmästä poliittisesta valtaryhmästä? Asiassa on pakko olla jotakin mätää. Ehdotuksia: 1) 1970-luvulla syntyneet eivät ole mukana politiikassa aatteellisista syistä vaan luomassa uraa. Pyrkyreitä! 2) 1970-luvulla syntyneet ovat epäpäteviä poliitikkoja, ja juuri siksi heidät on nimetty muka tärkeisiin tehtäviin. Syntipukkeja! 3) 1970-luvulla syntyneet ovat päässeet helposti haluamiinsa poliittisiin paikkoihin, sillä kukaan vakavasti otettava ja vakavasti itsensä ottava poliitikko ei ole niistä kiinnostunut. Todellinen valta on karannut muualle: firmapomoille ja muille elinkeinottelijoille, konsulteille ja "asiantuntijoille", virkamiehille sekä Euroopan unioniin. Nukkehallitus! 4) Laske yhteen kohdat 1, 2 ja 3.
Valitettavasti neljäs ehdotus on kaikkein todennäköisin.
Minä olen putkahtanut tälle pallolle vuonna 1974. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Jyrki Katainen on syntynyt vuonna 1971, Jutta Urpilainen 1975, Paavo Arhinmäki ja Ville Niinistö 1976. Krista Kiuru on syntynyt minun vuotenani 1974, Henna Virkkunen ja Susanna Huovinen 1972, Jussi Halla-aho Kataisen tavoin 1971, Sampo Terho 1977, Merja Kyllönen samoin 1977 ja Carl Haglund 1979.
Tästä luettelosta on helppo tehdä johtopäätös, että 1970-luvulla – omalla vuosikymmenelläni – syntyneet hallitsevat nyky-Suomea. Sukupolveni ilmiöitä pitkään seuranneena ihmisenä en voi kuin hämmästellä, sillä ns. itsenäisyyden ajan Suomen historia on tuskin nähnyt epäpoliittisempaa tai poliittisesti välinpitämättömämpää sukupolvea kuin tämä. Yläasteella ja lukiossa kukaan ei halunnut lässähtäneen kouludemokratian valitsemiin luottamustehtäviin. Äänestyksissä äänestettiin vitsillä. Kukaan ei tehnyt politiikkaa. Vielä 1990-luvulla ei Oulun yliopistossa saatu esimerkiksi punavihreitä ryhmiä edes ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin ehdolle, saati edustajistoon. Kokoomuslaisia siellä taisi olla – tosin hekin muka epäpoliittiseksi verhoillun ryhmänimikkeen Yksilön valinta suojissa.
Miten tuollaisesta sukupolvesta voi yhtäkkiä tulla leijonanosa Suomen ylimmästä poliittisesta valtaryhmästä? Asiassa on pakko olla jotakin mätää. Ehdotuksia: 1) 1970-luvulla syntyneet eivät ole mukana politiikassa aatteellisista syistä vaan luomassa uraa. Pyrkyreitä! 2) 1970-luvulla syntyneet ovat epäpäteviä poliitikkoja, ja juuri siksi heidät on nimetty muka tärkeisiin tehtäviin. Syntipukkeja! 3) 1970-luvulla syntyneet ovat päässeet helposti haluamiinsa poliittisiin paikkoihin, sillä kukaan vakavasti otettava ja vakavasti itsensä ottava poliitikko ei ole niistä kiinnostunut. Todellinen valta on karannut muualle: firmapomoille ja muille elinkeinottelijoille, konsulteille ja "asiantuntijoille", virkamiehille sekä Euroopan unioniin. Nukkehallitus! 4) Laske yhteen kohdat 1, 2 ja 3.
Valitettavasti neljäs ehdotus on kaikkein todennäköisin.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Vapaa levittämään propagandaa
Mediaväki on nyt varpaillaan. Jääkiekon, joka ei sinänsä kiinnosta minua lainkaan, maailmanmestaruuskisoihin Minskiin eivät toimittajat halua, koska Valko-Venäjä ei kuulemma voi taata, ettei aivan muusta kuin jääkiekosta kirjoittavaa toimittajaa pidätetä. Sotsin talviolympialaisia Venäjällä leimaa myös länsimedian protestihenki, koska Venäjällä ei pidetä homoista: heitä saa laillisesti syrjiä ja heidän sanansa levittämistä pidetään laittomana "homopropagandana". Koti-Suomi, siinä missä muutkin läntiset kotimaat, näyttäytyy paikkana, jossa toimittajat ovat vapaita eikä mitään pidetä propagandana – saati nyt laittomana sellaisena.
Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.
Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.
Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.
Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.
En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.
Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.
Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.
Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.
Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.
Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.
En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.
Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Puolueet Suomessa – reboot
Suomalainen puoluekenttä on jo nimistön puolesta aika epäselvä tapaus. Moni on esimerkiksi tehnyt havainnon, ettei vihreiden vihreys ole enää sellaista vihreyttä kuin 1980-luvulla määriteltiin. "Kokoomus" puolestaan ei tarkoita mitään, "perussuomalaiset" on alusta lähtien pelkkä kauppanimi ja "Muutos 2011" meni jo. Niinpä olen päättänyt esittää, kuinka puolueet voisivat uudelleennimetä itsensä – ja viime kädessä uudelleenjärjestää itsensä.
Kokoomus (Kansallinen Kokoomus) oli eduskuntavaalien 2011 suurin puolue, joten aloitan siitä. Mitä sana "kokoomus" edes tarkoittaa? Eräät hyllystäni löytyvät 1950-luvun kirjat paljastavat, että sanaa on käytetty samassa merkityksessä kuin "koostumus" tai vaihtoehtoisesti "kokoonpano". Politiikassa sekään ei tarkoita yhtään mitään. "Kansallinen" puolue ei ole yhtään sen enempää, sillä kokoomus on EU-integroitumisen ja maahanmuuton lisäämisen ykkösinsinööri Suomen poliittisella kartalla.
• Uusi nimiehdotus: Oikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Riistokapitalistit"
SDP (Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) on typerryttävä nimi jo siinä mielessä, että keskimmäinen sana "sosialidemokraattinen" periytyy ajalta, jolloin Eurooppa kirjoitettiin "Europa" ja sosiaalinen oli "sosialinen". Tästä voisi tehdä päätelmän, että SDP on sata vuotta aikaansa jäljessä. Ehkä tämän hysteeriseksi vastapainoksi puolueella on viimeistään 1990-luvulta lähtien ollut pakkomielle myös pinnallisen valtavirran modernina pitämästä hötöstä. EU:hun ja uusliberalismiin on hurahdettu täydellisesti, minkä myötä puolue ei missään tapauksessa ole sosiaalidemokraattinen ja Suomikin vaikuttaa nimessä hiukan näytellyltä.
• Uusi nimiehdotus: Työväen Keskustapuolue, TKP
• Naseva pilkkanimi: "Kieltolakipuolue"
Perussuomalaiset, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) semiurbanisoitunut jatko-osa, herättää nykysuomalaisissa tunteita vielä enemmän kuin demarit tai jopa kokoomus. Asiaan liittyvä hömppäkysymys kuuluu: ovatko he natseja? Vastaus kysymykseen on ei. Muutamilla persuilla on kyllä selviä fasistisympatioita, mutta oleellisempi ideologinen määrite on uuskonservatismi. Näin ollen persut eivät myöskään edusta äärioikeistoa. Periaatteen konservatismi hyödyntää aina oikeistolaisten ideoiden kylkiäisenä myös muutamia vasemmistolaisia ideoita. Uskallan väittää, että ilman jälkimmäisiä persujen suosio ei olisi nykyistä lähelläkään.
• Uusi nimiehdotus: Konservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Peräsuomalaiset"
Keskusta (Suomen Keskusta) on noussut gallupien mukaan Suomen suurimmaksi puolueeksi, koska hallitus on huono, keskusta on oppositiossa ja persut toilailevat. Yksinkertaista matematiikkaa. Helsingissä ja eräissä muissa kaupungeissa keskustan kannatusta ei haluta ymmärtää tai hyväksyä, mikä ei ole ihme, sillä puolueen kannatus on niissä alhainen. Kun siirrytään pienempiin taajamiin ja maaseudulle, on toinen ääni kellossa. Ilmeisesti keskusta tavoittaa jotain olennaista syrjäsuomalaisten sielusta – tai sitten ainoastaan mielistelee heitä. Puolueen nimi ainakin hämää: paitsi, ettei kaupunkien keskustoissa juuri kannateta sitä, oli keskusta erään analyysin mukaan viime eduskuntavaalien toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen.
• Uusi nimiehdotus: Keskustaoikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Kehittyvien maakuntien Suomi"
Vasemmistoliitto (eli "vasemmisto", kuten puolue haluaa nimensä lyhentää) saa äänet noin kahdeksalta prosentilta suomalaisia äänestäjiä – heiltä, jotka määrittelevät itsensä "vasemmistolaisiksi" ja olettavat tukevansa "vasemmistopolitiikkaa". Tämä valottaa jo hieman vassareiden ongelmaa. Heidän tehtävänsä eduskunnassa (ja hallituksessa) on olla vasemmisto. He hoitavat sen tehtävän ja näyttelevät sen roolin. Oikeastihan kokoomuksen ja Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa ei voi olla vasemmistoa, mutta sielläpä vain vassarit pönöttävät. Kaikki on alusta loppuun teatteria, eivätkä useimmat vassaripoliitikot – äänestäjistä puhumattakaan – edes tajua sitä. Toki vasemmistoliiton poliittiset linjaukset ovat kallellaan vasemmalle. Mutta vain kallellaan.
• Uusi nimiehdotus: Sosiaalidemokraatit
• Naseva pilkkanimi: "Valevasemmisto"
Vihreät (myös Vihreä liitto) nappasivat tunnusvärinsä ympäristöajattelusta, joka alkuaikojen vihreillä oli niin sanotusti vihreä lanka. Moni äänestäjä kuvittelee vihreyden merkitsevän edelleen ympäristöä, mutta jos asiaa kysyy nuorilta viheraktiiveilta esimerkiksi Tampereen Keskustorilla ennen vaaleja, ilmenee, että heille väri tarkoittaa jotain ihan muuta. Näytetään vihreää valoa = ollaan suvaitsevia? Jotain sinnepäin. Vaikka oikeistomedia muistaakin jatkuvasti mainita, että ainakin Satu Hassilla on vähemmistökommunistinen tausta, oli useamman viherpoliitikon juuret Liberaalisessa Kansanpuolueessa (LKP). Nykyisin puolue on palannut hegemonisen valtalinjansa juurille: ympäristöradikalismista ei näy enää jälkeäkään, ihan klassisesta liberalismista sitäkin enemmän.
• Uusi nimiehdotus: Liberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Monikulttuurinen Kaupunkipuolue (MoKa)"
RKP (Ruotsalainen Kansanpuolue, Svenska Folkpartiet, SFP) ei nimensä perusteella edusta mitään muuta linjaa kuin "ruotsalaisia". Tämä aiheuttaa sukupolvesta toiseen hämmennystä, sillä eikö kysymys kuitenkin ole ruotsinkielisestä tai enintään suomenruotsalaisesta väestöstä? Poliittinen linjattomuuskin on hämäystä, sillä RKP on ihan selvästi kallellaan oikealle ja muun muassa ympäristöasioissa aika toivoton.
• Uusi nimiehdotus: Suomenruotsalainen Keskustaoikeisto, SRKO (Finlandssvenska Center-högern, FSCH)
• Naseva pilkkanimi: "Svenska talande bättre folkparti"
Kristillisdemokraattien (Suomen Kristillisdemokraatit) nimi oli aikanaan Suomen Kristillinen Liitto (SKL). Nimi täsmäsi paremmin kuin nykyinen, sillä Päivi Räsäsen poppoo ei ole herättänyt huomiota demokraattisuudellaan. Nykyiseen hallitusohjelmaankin se sai läpi pari vanhoillista pykälää, joita yksikään muu hallituspuolue ei kannata. Demokratian sijaan olisi reilu peli tuoda esille puolueen vanhoillisuutta – toisin sanoen konservatiivisuutta.
• Uusi nimiehdotus: Kristilliskonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Päivi Räsänen"
Piraattipuolue herätti kummastusta eduskuntavaaleissa 2011. Avainkysymys kuului: "Keitä he ovat?" Mysteeri on sittemmin avautunut puoliksi tai yhdestä nurkasta. Yhtenäistä poliittista linjaa piraateilla ei ole, ellei sellaiseksi riitä kansalaisoikeuksien ja yksityisyydensuojan puolustaminen. Nimivalinta kyllä kielii selkeästä radikalismista. Moni piraatti puhuu netissä varsin asiaa, mutta jokunen piraatti vastineeksi myös ihan puppua.
• Uusi nimiehdotus: Radikaaliliberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Ripattipuolue"
SKP (Suomen Kommunistinen Puolue) saattaa olla tämän kirjoittajan mielestä maamme poliittisen kentän paras puolue, mutta se ei ole vielä kovin paljon. SKP:n jatkuvana ongelmana on olla "vasemmistoliitompi kuin itse vasemmistoliitto". Näin ollen on harmi, että vassarit ovat olemassa ja vetävät monen äänestäjän silmissä roolinsa edelleen aika uskottavasti. Kun vasemmistoliitto on poliittiselta väriltään enintään sosiaalidemokraattinen, on SKP enintään sosialistinen. Toki puolueen riveissä vaikuttaa lukuisia vanhan liiton kommunisteja ja uusradikalisoitunuttakin väkeä. Kunpa heidän äänensä kuuluisi paremmin.
• Uusi nimiehdotus: Sosialistit
• Naseva pilkkanimi: "Äärivasemmistoliitto"
Muutos 2011:n nimi on herättänyt jatkuvaa kummastusta, sillä vuosi 2011 tuli ja meni eikä muutosta saanut aikaan Muutos-nimen piskuinen kantaja, vaan sen "isoveli" perussuomalaiset. James Hirvisaaren potkut emäpuolueesta tekivät Muutoksesta eduskuntapuolueen, vaikka sen kannatus vuoden 2011 vaaleissa oli vain 0,26 %. "Sarvihiiren" vanavedessä on vaihtanut leiriä muutama muukin persujen oikean laidan aktiivi. On mielenkiintoista seurata, miten heidän ideologiansa lyö kättä radikaalin suoran demokratian vaatimuksen kanssa.
• Uusi nimiehdotus: Radikaalikonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Muutos 2011"
Itsenäisyyspuolue (myös Ipu) on kuulunut poliittisen kentän lilliputteihin jopa SKP:hen verrattuna, mutta nyt puolue saattaa olla noususuhdanteessa. Se on nimittäin melko uskottava EU-kriittinen ryhmittymä persujen ryhdyttyä nynnyilemään. Myös Verkkomedian päätoimittaja Janus Putkonen vannoo Ipun nimeen. Joillakuilla on puolueesta sitkeä harhaluulo, että se edustaa oikeistoa tai jopa äärioikeistoa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta kuten yllä kirjoittamastani huomaa, moni muukaan asia liittyen puolueisiin nyky-Suomessa ei pidä paikkaansa.
• Uusi nimiehdotus: Itsenäisyyspuolue on OK, mutta jos nimi halutaan muuttaa, se voisi olla Keskustavasemmistolainen Itsenäisyyspuolue, KVIP
• Naseva pilkkanimi: "Salaliittopuolue"
STP (Suomen Työväenpuolue) ja KTP (Kommunistinen Työväenpuolue) ovat niin samankaltaisia tapauksia, että ne voi käsitellä yhdessä. Molemmat ovat radikaalivasemmiston miniatyyripuolueita, joilla kuitenkin on oma toisistaan ja SKP:stä poikkeava linjansa. Olen kuitenkin havainnut, että SKP:ssä on muutamia varsin STP:läisittäin ja kenties vielä useampia hyvin KTP:läisittäin ajattelevia ihmisiä. Lisäksi STP:n piirissä esiintyy joitakin melko SKP:läisiä ja/tai KTP:läisiä ajatuksia. En tunne KTP:n nykytilaa erityisen hyvin, mutta sen jäsenistön ideologinen yhteys molempiin muihin radikaalivasemmistopuolueisiin lienee päivänselvä. Kysymys on painotuseroista, joista puheen ollen tulee valitettavasti usein riitaa.
• Uudet nimiehdotukset: Radikaalivasemmisto (STP), Vanhan Liiton Kommunistit, VLK (KTP)
• Nasevat pilkkanimet: "Työväen sirpalepuolue" (STP), "Vanhan Liiton Kommunistit, VLK" (KTP)
Mitä yllä olevalle, sinänsä alusta loppuun älyttömälle asetelmalle voisi tehdä? Pahin vaihtoehto on jatkaa ennallaan: nythän ihmiset äänestävät vaaleista vaaleihin ihan muuta kuin luulevat äänestävänsä. Uudet nimet voisivat kertoa entistä paremmin, mistä puolueissa on kysymys – ja epäilen vahvasti, että puolueiden kannatussuhteet muuttuisivat täydellisesti. "Kokoomus"-nimi ei enää hämäisi puolivallattomia nuorliberaaleja, otsikko "konservatiivit" viehättäisi huomattavasti "perussuomalaisia" vähemmän ja ekologisten arvojen kannattajat joutuisivat "vihreän" leiman sijaan kurkistamaan puolueiden ohjelmia tai ehdokkaiden vaalikonevastauksia ekologisimman puolueen löytämiseksi (vuonna 2011 se oli Suomen Luonnon selvityksen mukaan vasemmistoliitto). Sosialistit voisivat äänestää sosialisteja ja radikaalivasemmisto radikaalivasemmistoa. Tulisi mielenkiintoista.
Silti yhä olisi jotain mätää Suomenmaassa, enkä nyt tarkoita keskustan lehteä. Miten kävisi, jos puolueet hajotettaisiin ja perustettaisiin joukko entisistä riippumattomia puolueita, joille annettaisiin helposti ymmärrettävät yleisluonteiset nimet? Sellaisia voisivat olla liberaalit, konservatiivit, sosiaalidemokraatit, sosialistit, kommunistit, ehkä ympäristöpuolue ja oletettavasti myös oikeisto, vaikken itse tykkääkään sellaisen olemassaolosta puoluekartalla. Vanhat ja uudet poliitikot voisivat mennä mukaan sennimisiin puolueisiin kuin tykkäisivät. Ehkä ensivaiheessa myös salattaisiin, keitä muita jäseniä kuhunkin puolueeseen on liittynyt. Kaikkein tärkeintä olisi, että pakka saataisiin sekaisin ja puoluekenttä uusiksi.
Kokoomus (Kansallinen Kokoomus) oli eduskuntavaalien 2011 suurin puolue, joten aloitan siitä. Mitä sana "kokoomus" edes tarkoittaa? Eräät hyllystäni löytyvät 1950-luvun kirjat paljastavat, että sanaa on käytetty samassa merkityksessä kuin "koostumus" tai vaihtoehtoisesti "kokoonpano". Politiikassa sekään ei tarkoita yhtään mitään. "Kansallinen" puolue ei ole yhtään sen enempää, sillä kokoomus on EU-integroitumisen ja maahanmuuton lisäämisen ykkösinsinööri Suomen poliittisella kartalla.
• Uusi nimiehdotus: Oikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Riistokapitalistit"
SDP (Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) on typerryttävä nimi jo siinä mielessä, että keskimmäinen sana "sosialidemokraattinen" periytyy ajalta, jolloin Eurooppa kirjoitettiin "Europa" ja sosiaalinen oli "sosialinen". Tästä voisi tehdä päätelmän, että SDP on sata vuotta aikaansa jäljessä. Ehkä tämän hysteeriseksi vastapainoksi puolueella on viimeistään 1990-luvulta lähtien ollut pakkomielle myös pinnallisen valtavirran modernina pitämästä hötöstä. EU:hun ja uusliberalismiin on hurahdettu täydellisesti, minkä myötä puolue ei missään tapauksessa ole sosiaalidemokraattinen ja Suomikin vaikuttaa nimessä hiukan näytellyltä.
• Uusi nimiehdotus: Työväen Keskustapuolue, TKP
• Naseva pilkkanimi: "Kieltolakipuolue"
Perussuomalaiset, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) semiurbanisoitunut jatko-osa, herättää nykysuomalaisissa tunteita vielä enemmän kuin demarit tai jopa kokoomus. Asiaan liittyvä hömppäkysymys kuuluu: ovatko he natseja? Vastaus kysymykseen on ei. Muutamilla persuilla on kyllä selviä fasistisympatioita, mutta oleellisempi ideologinen määrite on uuskonservatismi. Näin ollen persut eivät myöskään edusta äärioikeistoa. Periaatteen konservatismi hyödyntää aina oikeistolaisten ideoiden kylkiäisenä myös muutamia vasemmistolaisia ideoita. Uskallan väittää, että ilman jälkimmäisiä persujen suosio ei olisi nykyistä lähelläkään.
• Uusi nimiehdotus: Konservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Peräsuomalaiset"
Keskusta (Suomen Keskusta) on noussut gallupien mukaan Suomen suurimmaksi puolueeksi, koska hallitus on huono, keskusta on oppositiossa ja persut toilailevat. Yksinkertaista matematiikkaa. Helsingissä ja eräissä muissa kaupungeissa keskustan kannatusta ei haluta ymmärtää tai hyväksyä, mikä ei ole ihme, sillä puolueen kannatus on niissä alhainen. Kun siirrytään pienempiin taajamiin ja maaseudulle, on toinen ääni kellossa. Ilmeisesti keskusta tavoittaa jotain olennaista syrjäsuomalaisten sielusta – tai sitten ainoastaan mielistelee heitä. Puolueen nimi ainakin hämää: paitsi, ettei kaupunkien keskustoissa juuri kannateta sitä, oli keskusta erään analyysin mukaan viime eduskuntavaalien toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen.
• Uusi nimiehdotus: Keskustaoikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Kehittyvien maakuntien Suomi"
Vasemmistoliitto (eli "vasemmisto", kuten puolue haluaa nimensä lyhentää) saa äänet noin kahdeksalta prosentilta suomalaisia äänestäjiä – heiltä, jotka määrittelevät itsensä "vasemmistolaisiksi" ja olettavat tukevansa "vasemmistopolitiikkaa". Tämä valottaa jo hieman vassareiden ongelmaa. Heidän tehtävänsä eduskunnassa (ja hallituksessa) on olla vasemmisto. He hoitavat sen tehtävän ja näyttelevät sen roolin. Oikeastihan kokoomuksen ja Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa ei voi olla vasemmistoa, mutta sielläpä vain vassarit pönöttävät. Kaikki on alusta loppuun teatteria, eivätkä useimmat vassaripoliitikot – äänestäjistä puhumattakaan – edes tajua sitä. Toki vasemmistoliiton poliittiset linjaukset ovat kallellaan vasemmalle. Mutta vain kallellaan.
• Uusi nimiehdotus: Sosiaalidemokraatit
• Naseva pilkkanimi: "Valevasemmisto"
Vihreät (myös Vihreä liitto) nappasivat tunnusvärinsä ympäristöajattelusta, joka alkuaikojen vihreillä oli niin sanotusti vihreä lanka. Moni äänestäjä kuvittelee vihreyden merkitsevän edelleen ympäristöä, mutta jos asiaa kysyy nuorilta viheraktiiveilta esimerkiksi Tampereen Keskustorilla ennen vaaleja, ilmenee, että heille väri tarkoittaa jotain ihan muuta. Näytetään vihreää valoa = ollaan suvaitsevia? Jotain sinnepäin. Vaikka oikeistomedia muistaakin jatkuvasti mainita, että ainakin Satu Hassilla on vähemmistökommunistinen tausta, oli useamman viherpoliitikon juuret Liberaalisessa Kansanpuolueessa (LKP). Nykyisin puolue on palannut hegemonisen valtalinjansa juurille: ympäristöradikalismista ei näy enää jälkeäkään, ihan klassisesta liberalismista sitäkin enemmän.
• Uusi nimiehdotus: Liberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Monikulttuurinen Kaupunkipuolue (MoKa)"
RKP (Ruotsalainen Kansanpuolue, Svenska Folkpartiet, SFP) ei nimensä perusteella edusta mitään muuta linjaa kuin "ruotsalaisia". Tämä aiheuttaa sukupolvesta toiseen hämmennystä, sillä eikö kysymys kuitenkin ole ruotsinkielisestä tai enintään suomenruotsalaisesta väestöstä? Poliittinen linjattomuuskin on hämäystä, sillä RKP on ihan selvästi kallellaan oikealle ja muun muassa ympäristöasioissa aika toivoton.
• Uusi nimiehdotus: Suomenruotsalainen Keskustaoikeisto, SRKO (Finlandssvenska Center-högern, FSCH)
• Naseva pilkkanimi: "Svenska talande bättre folkparti"
Kristillisdemokraattien (Suomen Kristillisdemokraatit) nimi oli aikanaan Suomen Kristillinen Liitto (SKL). Nimi täsmäsi paremmin kuin nykyinen, sillä Päivi Räsäsen poppoo ei ole herättänyt huomiota demokraattisuudellaan. Nykyiseen hallitusohjelmaankin se sai läpi pari vanhoillista pykälää, joita yksikään muu hallituspuolue ei kannata. Demokratian sijaan olisi reilu peli tuoda esille puolueen vanhoillisuutta – toisin sanoen konservatiivisuutta.
• Uusi nimiehdotus: Kristilliskonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Päivi Räsänen"
Piraattipuolue herätti kummastusta eduskuntavaaleissa 2011. Avainkysymys kuului: "Keitä he ovat?" Mysteeri on sittemmin avautunut puoliksi tai yhdestä nurkasta. Yhtenäistä poliittista linjaa piraateilla ei ole, ellei sellaiseksi riitä kansalaisoikeuksien ja yksityisyydensuojan puolustaminen. Nimivalinta kyllä kielii selkeästä radikalismista. Moni piraatti puhuu netissä varsin asiaa, mutta jokunen piraatti vastineeksi myös ihan puppua.
• Uusi nimiehdotus: Radikaaliliberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Ripattipuolue"
SKP (Suomen Kommunistinen Puolue) saattaa olla tämän kirjoittajan mielestä maamme poliittisen kentän paras puolue, mutta se ei ole vielä kovin paljon. SKP:n jatkuvana ongelmana on olla "vasemmistoliitompi kuin itse vasemmistoliitto". Näin ollen on harmi, että vassarit ovat olemassa ja vetävät monen äänestäjän silmissä roolinsa edelleen aika uskottavasti. Kun vasemmistoliitto on poliittiselta väriltään enintään sosiaalidemokraattinen, on SKP enintään sosialistinen. Toki puolueen riveissä vaikuttaa lukuisia vanhan liiton kommunisteja ja uusradikalisoitunuttakin väkeä. Kunpa heidän äänensä kuuluisi paremmin.
• Uusi nimiehdotus: Sosialistit
• Naseva pilkkanimi: "Äärivasemmistoliitto"
Muutos 2011:n nimi on herättänyt jatkuvaa kummastusta, sillä vuosi 2011 tuli ja meni eikä muutosta saanut aikaan Muutos-nimen piskuinen kantaja, vaan sen "isoveli" perussuomalaiset. James Hirvisaaren potkut emäpuolueesta tekivät Muutoksesta eduskuntapuolueen, vaikka sen kannatus vuoden 2011 vaaleissa oli vain 0,26 %. "Sarvihiiren" vanavedessä on vaihtanut leiriä muutama muukin persujen oikean laidan aktiivi. On mielenkiintoista seurata, miten heidän ideologiansa lyö kättä radikaalin suoran demokratian vaatimuksen kanssa.
• Uusi nimiehdotus: Radikaalikonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Muutos 2011"
Itsenäisyyspuolue (myös Ipu) on kuulunut poliittisen kentän lilliputteihin jopa SKP:hen verrattuna, mutta nyt puolue saattaa olla noususuhdanteessa. Se on nimittäin melko uskottava EU-kriittinen ryhmittymä persujen ryhdyttyä nynnyilemään. Myös Verkkomedian päätoimittaja Janus Putkonen vannoo Ipun nimeen. Joillakuilla on puolueesta sitkeä harhaluulo, että se edustaa oikeistoa tai jopa äärioikeistoa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta kuten yllä kirjoittamastani huomaa, moni muukaan asia liittyen puolueisiin nyky-Suomessa ei pidä paikkaansa.
• Uusi nimiehdotus: Itsenäisyyspuolue on OK, mutta jos nimi halutaan muuttaa, se voisi olla Keskustavasemmistolainen Itsenäisyyspuolue, KVIP
• Naseva pilkkanimi: "Salaliittopuolue"
STP (Suomen Työväenpuolue) ja KTP (Kommunistinen Työväenpuolue) ovat niin samankaltaisia tapauksia, että ne voi käsitellä yhdessä. Molemmat ovat radikaalivasemmiston miniatyyripuolueita, joilla kuitenkin on oma toisistaan ja SKP:stä poikkeava linjansa. Olen kuitenkin havainnut, että SKP:ssä on muutamia varsin STP:läisittäin ja kenties vielä useampia hyvin KTP:läisittäin ajattelevia ihmisiä. Lisäksi STP:n piirissä esiintyy joitakin melko SKP:läisiä ja/tai KTP:läisiä ajatuksia. En tunne KTP:n nykytilaa erityisen hyvin, mutta sen jäsenistön ideologinen yhteys molempiin muihin radikaalivasemmistopuolueisiin lienee päivänselvä. Kysymys on painotuseroista, joista puheen ollen tulee valitettavasti usein riitaa.
• Uudet nimiehdotukset: Radikaalivasemmisto (STP), Vanhan Liiton Kommunistit, VLK (KTP)
• Nasevat pilkkanimet: "Työväen sirpalepuolue" (STP), "Vanhan Liiton Kommunistit, VLK" (KTP)
Mitä yllä olevalle, sinänsä alusta loppuun älyttömälle asetelmalle voisi tehdä? Pahin vaihtoehto on jatkaa ennallaan: nythän ihmiset äänestävät vaaleista vaaleihin ihan muuta kuin luulevat äänestävänsä. Uudet nimet voisivat kertoa entistä paremmin, mistä puolueissa on kysymys – ja epäilen vahvasti, että puolueiden kannatussuhteet muuttuisivat täydellisesti. "Kokoomus"-nimi ei enää hämäisi puolivallattomia nuorliberaaleja, otsikko "konservatiivit" viehättäisi huomattavasti "perussuomalaisia" vähemmän ja ekologisten arvojen kannattajat joutuisivat "vihreän" leiman sijaan kurkistamaan puolueiden ohjelmia tai ehdokkaiden vaalikonevastauksia ekologisimman puolueen löytämiseksi (vuonna 2011 se oli Suomen Luonnon selvityksen mukaan vasemmistoliitto). Sosialistit voisivat äänestää sosialisteja ja radikaalivasemmisto radikaalivasemmistoa. Tulisi mielenkiintoista.
Silti yhä olisi jotain mätää Suomenmaassa, enkä nyt tarkoita keskustan lehteä. Miten kävisi, jos puolueet hajotettaisiin ja perustettaisiin joukko entisistä riippumattomia puolueita, joille annettaisiin helposti ymmärrettävät yleisluonteiset nimet? Sellaisia voisivat olla liberaalit, konservatiivit, sosiaalidemokraatit, sosialistit, kommunistit, ehkä ympäristöpuolue ja oletettavasti myös oikeisto, vaikken itse tykkääkään sellaisen olemassaolosta puoluekartalla. Vanhat ja uudet poliitikot voisivat mennä mukaan sennimisiin puolueisiin kuin tykkäisivät. Ehkä ensivaiheessa myös salattaisiin, keitä muita jäseniä kuhunkin puolueeseen on liittynyt. Kaikkein tärkeintä olisi, että pakka saataisiin sekaisin ja puoluekenttä uusiksi.
torstai 9. tammikuuta 2014
Henkilökohtainen korruptio
Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.
Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.
Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.
Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.
Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.
Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.
Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.
Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!
Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.
Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.
Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.
Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.
Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.
Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.
Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)