Mediaväki on nyt varpaillaan. Jääkiekon, joka ei sinänsä kiinnosta minua lainkaan, maailmanmestaruuskisoihin Minskiin eivät toimittajat halua, koska Valko-Venäjä ei kuulemma voi taata, ettei aivan muusta kuin jääkiekosta kirjoittavaa toimittajaa pidätetä. Sotsin talviolympialaisia Venäjällä leimaa myös länsimedian protestihenki, koska Venäjällä ei pidetä homoista: heitä saa laillisesti syrjiä ja heidän sanansa levittämistä pidetään laittomana "homopropagandana". Koti-Suomi, siinä missä muutkin läntiset kotimaat, näyttäytyy paikkana, jossa toimittajat ovat vapaita eikä mitään pidetä propagandana – saati nyt laittomana sellaisena.
Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.
Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.
Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.
Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.
En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.
Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti