Mistä tunnet sä ystävän?

Äänestäjäraukalla on vaikeaa, kun politiikan siirtymisessä oikealle ei pysy perässä. Nimet ovat vielä muistuttamassa vanhoista aatteista, mutta tosiasiat puhuvat toista kieltä. Keskustaksi itseään nimittävä puolue oli erään tutkimuksen mukaan eduskuntavaalien 2011 toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen. "Sosialidemokraattinen" (opettelisivat nyt edes kirjoittamaan!) puolue sijoittuu poliittiseen keskustaan, hyväksyy kapitalismin eikä ole erityisen sosiaalidemokraattinen. Vihreät eivät pärjää ympäristömyönteisyyden vertailututkimuksessa vasemmistoliitolle, istuvat hallituksessa, eivät voi mitään ydinvoimalle tai Talvivaaran kaltaisille ympäristörikoksille, keskittyvät vähemmistöjen suvaitsemiseen ja kannattavat kapitalismia. Vasemmistoliitto heiluttaa ilmiselvästi sosiaalidemokratian lippua. Kommunistien joukossa on oikeita kommunisteja sekä vasemmistososialisteja, joita tämä kenttäpaikka on lähimpänä, ja kumpiakaan ei istu eduskunnassa.

Vasemmistonuoret ovat vasemmistolaisempia kuin puolueen valtalinja. Heidän piirissään väsätään lehteä, joka minulle tuntemattomasta syystä on nimeltään Libero. Samannimiseen lehteen tutustuin jo 1990-luvun puolivälissä, jolloin lähetin sinne yhden jutunkin. Sain puhelinsoiton päätoimittajalta, joka ilmoitti jättävänsä kirjoitukseni julkaisematta, koska omia ei saanut haukkua. (Totta kai olin siis arvostellut nykyistä – silloista – vasemmistomeininkiä.) Lehdessä kirjoitettiin mm. perustulosta, eläinasioista ja ongelmakohdista jossain ulkomaassa. Viime viikolla nappasin eräästä kesätapahtumasta mukaani kaksi uusinta Liberoa, ja kappas vain: samoista aiheista ne näyttävät kirjoittavan edelleen. Itse aiheissa ei periaatteessa ole mitään vikaa – mutta elleivät ne viime tai toissa vuosikymmenellä innostaneet ihmisiä kapinaan, miksi ihmeessä pyöriä samoissa aiheissa vielä nykyäänkin? Tietysti on ihan hyvä, että perustulon kannatus on hiljalleen laajentunut.

Kiusallisempi ongelma on, ettei Liberosta muutenkaan juuri löydä kapinaa. Onnibus-yhtiötä käsitellään positiivisessa valossa, koska se uskaltaa toimia piittaamatta Matkahuollon ja Linja-autoliiton hintapolitiikasta. Halvempi joukkoliikenne on jees, mutta kapitalismiahan Onnibus silti tekee ja tapauksen myötä yhteiskunnallinen sääntely linja-autoalalla joutuu negatiiviseen valoon. Kaupan keskittymistä Keskon ja S-ryhmän haltuun tarkastellaan kielteisesti, mutta lukija huomaa, etteivät "liberolaiset" aja mitään sen mullistavampaa kuin tasa-arvoista kilpailua. Koko kilpailun lakkauttaminen yhteiskunnallisin keinoin ja yhteiskunnallisten päämäärien hyväksi ei taida tulla mieleenkään. Kapitalistinen järjestelmä periaatteessa hyväksytään – sen särmiä vain halutaan viilata. Samalla viilataan linssiin kansalaista, joka kuvittelee nykyisen "vasemmiston" olevan jotakin muuta kuin ihan perinteisiä sosiaalidemokraatteja.

En kirjoita tätä ilmaistakseni, että vastustan nykyistä "vasemmistolaista" politiikkaa sinänsä. Vastustan lähinnä sitä, että se tarjotaan vasemmistona ja kaiken kukkuraksi ainoana uskottavana vasemmistolaisena vaihtoehtona. Ja sellaisena se pysyy niin kauan kuin kaikki kommunistit ja sosialistit eivät oikeasti yhdisty.

Ulkomaisten teemojen käsittely vasemmistopiireissä ei ole mitään uutta. 1970-luvun alkupuolen vasemmistolaisuus esimerkiksi sai melkoista pontta Vietnamin sodan ja Chilen sotilasjuntan vastustamisesta. (Kyllä, Salvador Allende murhattiin. Älä usko nykyistä valtamediaa.) Kommunistinen ja sosialistinen liike ovat luonteeltaan kansainvälisiä, internationalistisia. Sen sijaan vasemmisto, josta kommunismi ja sosialismi on kitketty pois, käsittelemässä ulkomaisia aiheita herättää epäilyksiä. Ilmaistaanko tässä alitajuisesti, että meillä täällä on asiat hyvin ja olemme oikeutettuja haukkumaan tiettyjä toimijoita jossain sangen tuntemattomassa maassa? 1990-luvulta tarttui tajuntaani iskulause "ajattele globaalisti – toimi paikallisesti". Kansainvälinen ja globaali tiedostaminen on hyvä asia, ja ehkä kansainväliseen ja globaaliin ajatteluun on hyvä kasvattaa lukijoita suuresta maailmasta kertovilla lehtijutuilla. Vasemmistoliiton, vihreiden ja SDP:n istuessa hallituksessa ja Suomen ollessa sotkeutuneena mm. Afganistanin kriisiin alkaa kuitenkin epäilyttää, että nyt pyritään toimimaan globaalisti. Itse olen aina käsittänyt iskulauseen tarkoittavan, että maailman parantaminen alkaa omasta kodista, omasta pihasta, kaupungista, maakunnasta ja maasta – ei niin, että me kapitalistisessa Suomessa alamme sanella, kuka saa tehdä millaistakin politiikkaa ja missäkin.

2010-luvun alun vasemmistolaisuutena yritetään siis markkinoida aatetta, joka hyväksyy maamme nykyisen yhteiskuntajärjestelmän (tietyin pikku parannuksin) ja hyväksynee myös tämän järjestelmän pakkosyöttämisen maihin, joissa täältä käsin näyttäisi olevan huonompi järjestelmä. Tätä päätelmää tukee se, ettei häikäilemätöntä Libyan sotaa vastaan vaivauduttu järjestämään mielenosoituksia, länsivaltojen tukemia Syyrian oppositiokapinallisia kannatetaan miltei kritiikittömästi, jääkiekon (!!) MM-kisojen järjestämistä Valko-Venäjällä vastustetaan näkyvästi ja Venäjän demokraattisesti* valittua nykyjohtoa vastaan räksytetään kuin rakkikoirat. (*Totta kai Venäjän demokratiassa on puutteita, mutta niin on täälläkin, Yhtenäinen Venäjä on todellisuudessakin Venäjän ylivoimaisesti suosituin puolue, eikä maan ongelmia ratkaise länsivaltojen – jälleen – tukeman rekisteröimättömän opposition kannattaminen.) Tämän päivän "vasemmisto" on siis liberaalin kapitalismin kannalla, ja antikapitalismi saa jäädä kommunistien ja sosialistien huoleksi.

Todellisen vasemmistolaisen – kapitalismin vastustajan, ihmisen ja luonnon puolustajan, tasa-arvoisen hyvinvoinnin kannattajan – tunnistaa siitä, että hän ei juutu kannattamaan pieniä parannuksia nykyiseen järjestelmään, vaan ihan oikeasti haluaa nujertaa järjestelmän; hän ei säntää suin päin kannattamaan joitakin näennäisiä voimakeinoin toteutettavia parannuksia jossain vieraassa maassa, vaan kiinnittää ensimmäisenä huomionsa kotimaansa, kotipaikkakuntansa ja lähipiirinsä parannuksia vaativiin asioihin; hän ei tarjoa sovinnaisia, korruptoituneita, kompromisseihin pohjautuvia näkökulmia radikaaleina ja vallankumouksellisina (saadakseen radikaalien ja vallankumouksellisten tuen) vaan on ihan oikeasti radikaali ja vallankumouksellinen.

Siitäkin hänet tunnistaa, ettei hän lietso tai ylläpidä eripuraa radikaalin ja vallankumouksellisen vasemmiston sisällä, vaan tähtää sen yhdistymiseen.

Satunnainen vallankumousnäkökulma

Esitän tässä alussa joitakin aika satunnaisia yleispiirteisiä väittämiä ja sen jälkeen oman suhteeni niihin. En välttämättä allekirjoita väittämiä, vaan en oikopäätä hylkääkään. Väittämät ovat tällaisia: Työväenaate ei kiinnosta työväkeä. Maailmanparantaminen on hyvin toimeentulevan keskiluokan idealistista puuhastelua. Valtaosalla nykysuomalaisista on asiat hyvin. Ääriliikkeet saavat aikaan vain eripuraa, sekasortoa ja kauhua. Hippejä ei kiinnosta yhteiskunnallinen suuntautuminen.

Lähden liikkeelle työväestä ja työväenaatteesta. Oma luokkataustani on paikallaan selvittää. En ole syntyisin työväenluokkaisesta vaan lähinnä keskiluokkaisesta kodista. Toisaalta tämä on illuusio. Äitini oli kyllä maaseututaajaman virkamieskodista, mutta isäni tuli työläisperheestä ja oman varhaislapsuuteni koti oli melko köyhä. Toisaalta en pitänyt isäni isästä, alkoholisoituneesta duunarista, joka kuoli ennen kuin täytin viisi vuotta. Omasta kodistamme tuli 1980-luvun kuluessa paitsi keskiluokkainen, jopa tarkemmin määritellen ylemmän keskiluokan koti. Mutta jälleen toisaalta: en pitänyt siitä kehityksestä lainkaan. Samastuin siis melko varhain vaatimattomasti toimeentuleviin – enkä kuitenkaan työväkeen. Tämän ehkä luontevana seurauksena on ollut vasemmistolainen aate, joka ei silti assosioidu työväenaatteeseen.

Marxilaisissa piireissä puhutaan paljon työväestä, sillä Marxin mukaan nimenomaan työväenluokka on vallankumouksellinen luokka; toisin sanoen vallankumous on tieteellisesti katteettomalla pohjalla, ellei se sitoudu työväenluokan etuihin. Näin ollen – mikäli SKP lasketaan perustetuksi 1918 eikä 1994 – kaksi viimeisintä Suomessa perustettua äärivasemmistopuoluetta on käyttänyt työväki-käsitettä nimessään: Kommunistinen Työväenpuolue (1988) ja Suomen Työväenpuolue (2006). On kuitenkin tunnustettava, että viimeistään 1980-luvulta alkaen työväenluokkainen politiikka Suomessa on ollut SDP–SAK-linjan dominoimaa, ja tämän seurauksena osa työväestöstä on sosioekonomisesti täysin vieraantunut proletariaatista. Vaikka omistus- ja tuotantosuhteiden kannalta onkin yhä olemassa jotain sellaista kuin "työväenluokka", sillä olisi nykyisissä sosiokulttuurisissa oloissa käytännössä mahdotonta olla yhtenäinen luokkaidentiteetti. Kulttuurintutkijat ovat myös moneen kertaan osoittaneet, että vasemmistoaatteen sijaan työväestöön kuuluvia ihmisiä viehättävät muita useammin luonteeltaan äärikonservatiiviset tai fasistiset kulttuuri-ilmiöt.

Työväenaate ei siis voi olla sama asia kuin vasemmistoaate tai sosialistinen aate. Sen sijaan työväenaatteen täytyisi, alkuperäisen sosialistisen luonteensa säilyttäen, sisältyä sosialistiseen aatteeseen. Sitä kokonaisuutta ei ole olemassa, eikä se pysy kasassa, ilman radikaalia sivistyneistöä – mieluiten radikaaliproletaarista sellaista – joka käyttää opettavaa ja sivistävää luonnettaan hyväksi vallankumouksellisessa kasvatuksessa ja uudelleenkasvatuksessa. Ilman työväkeä sivistyneistö jää nyhjäämään kirjojensa ja tietokoneittensa ääreen, mutta ilman sivistyneistöä työväen liikkeellä ei ole suuntaa. Tästä olen kirjoitellut aiemminkin.

Näin heinäkuussa 2012 sivistyneistöproletaarin, tässä yhteydessä minun, puuhastelu todellakin näyttää ja tuntuu kirjojen ja tietokoneen ääressä nyhjäämiseltä. Kirjoitan tätä blogia, jolla on noin yhdeksän lukijaa. Joskus tekstini saa jonkin yksittäisen kommentin. Olen kyllä mukana Tiedonantajan blogitiimissä, mutta Tiekkarin sivuja ei päivitetä keskikesällä, ja syystä tai toisesta verkkotoimitus ei ole julkaissut viimekuista blogitekstiäni (joka käsitteli valtamedian Nato-myönteistä reaktiota Nikolai Makarovin puheeseen). Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että Suomi laitetaan heinäkuuksi kiinni, ja instanssi, joka tätä näennäistä "yhtenäiskulttuuria" – käytännössä valtakulttuuria – myötäillen laittaa itsensä heinäkuuksi kiinni, ei tee vallankumousta.

Vaikken olekaan hyvin toimeentuleva, olen siis taustaltani melko keskiluokkainen maailmanparantaja, jonka toiminta on joskus tunnistettavissa puuhasteluksi ja takuulla varsin idealistiseksi sellaiseksi. Siihen loppuvat myönnytykset toiselle väittämälle. Maailmanparantaja, sikäli kuin se minussa ilmenee, omistaa maailmanparantamiselle koko elämänsä. Se merkitsee humanistis-ekologis-sosialististen edistysaskelten etsimistä ja vainuamista kaikkialta yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista. Se merkitsee joko luovan tai käytännöllisen – omassa tapauksessani edellisen – "eteenpäin vievän" työn ensisijaista tekemistä siitä riippumatta, elääkö sillä vai ei – omassa tapauksessani ei. Maailmanparannusasiastakin olen kirjoitellut aiemmin.

Yllä olevasta voi helposti arvioida, että nykyinen suhteellinen köyhyyteni on omaa syytäni. Niin onkin, ellei nykyistä taloutta ja yhteiskuntaa sinänsä kyseenalaisteta. Totta kai ottaisin mieluusti vastaan palkkioita esim. kirjoittamistani netti- ja lehtiartikkeleista, mutta koska olen vallankumouksellinen, ei minulla ole paikkaa valtamediassa – ja ainoastaan valtamedialla on nykyisin vara maksaa toimittajille palkkaa tai säännöllisiä palkkioita. Koska kyseenalaistan mieluummin taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit kuin oman lähtökohtani (äärivasemmistolaisen maailmanparannustyön), siinä mielessä "valitsen" köyhyyden. Tätä nyt voi joku taantumuksellinen hyväksikäyttää arvioiden, että ihmisten (ainakin proletaarisen sivistyneistön) köyhyys on itse valittua ja omaa syytä, mutta arvio on väärä. Kapitalismissa tietty ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva joukko ihmisiä jää joka tapauksessa työttömäksi ja ulkopuolelle. Vaikka olenkin välillä ollut pätkittäin töissä, annan mieluusti oman mahdollisen paikkani systeemissä jollekulle, joka sen oikeasti haluaa. Siinä mielessä tunnen tekeväni hyvää.

Yhteiskunnallinen keskustelu marginalisoi yhä työttömät, pätkä- ja keikkatyöläiset, opiskelijat ja erilaiset pieneläkkeensaajat, vaikka nyky-Suomessa heitä on paljon. Koska täyttä palkkaa nostavien, kokopäivätyössä käyvien palkkatyöläisten taloudellinen asema on SAK–SDP:n ansiosta suhteellisen hyvä jopa verrattuna toimihenkilöihin ja yrittäjiin, sikäli voi tosiaan väittää, että valtaosalla nykysuomalaisista on (taloudelliset) asiat hyvin. Kuitenkin yllä mainittuja yhteiskunnan marginalisoituja on paljon, eikä Suomi vielä 2010-luvullakaan ole Iso-Britannian kaltainen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset elävät kokonaan eri piireissä – kiitos 1900-luvun jälkipuolen demokratiasuhdanteen. Niinpä harva ihminen pääsee pakoon tai eristäytymään marginalisoidun kansan todellisuudelta eli sosiaaliselta, psyykkiseltä ja fyysiseltä pahoinvoinnilta, ja näiden vaikutus tarttuu myös "etuoikeutetun" kansan elämään. Tätä pahaa oloa "etuoikeutetut" purkavat kanssaihmisiin erinäisinä sosiokulttuurisina vaateina (tyyliin: minäkin "joudun" käymään ohjatussa liikunnassa ja hoitamaan velvoitteeni sosiaalisessa mediassa – jos et tee samoin, syrjin ja kiusaan sinua) tai silkkana huonona kohteluna. Ääri-ilmiöitä tällä saralla edustavat vähemmistöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin tai seksuaalivähemmistöihin, kohdistuvat vihareaktiot. Mitä muuta he ovat kuin sijaiskärsijöitä, kun todellisia syyllisiä – pahoinvointia aiheuttavan järjestelmän ylläpitäjiä – ei tunnusteta ainakaan ääneen?

Tietysti jotkut tunnustavat järjestelmän ylläpitäjien, ja ylipäänsä järjestelmän, syyllisyyden kansan pahoinvointiin. Näistä erottuu kaksi selkeää leimaa. Yhtäällä ovat poliittiset ääriliikkeet, joista fasistisen äärioikeiston sivuutan tässä yhteydessä tuhahduksella – perustuuhan heidän analyysinsa tiedostamisen puutteeseen eikä tiedostamiseen kuten äärivasemmiston. Kuitenkin kommunistit, anarkistit ja muu selkeän antikapitalistinen vasemmisto leimataan samalla tavalla ääriliikkeiksi kuin natsit, ja heidän vaikutuksensa arvioidaan eripuraa, sekasortoa ja kauhua aiheuttavaksi. Itse en kannata sitä, että mielenosoittajat käyvät poliisin kimppuun, mutta reality check: poliisi on sata kertaa useammin käynyt mielenosoittajien kimppuun. Anarkistien väkivaltaleima on siis isolta osin väärinkäsitys. Kommunisteista väitetään tätä useammin, että he haluaisivat pystyttää diktatuurin. Tämä on silkkaa oikeiston mustamaalauksen tuotetta: klassisen kommunismin väheksymästä kapitalistisesta parlamentarismista on tehty demokratian ainoa hyväksytty muoto. Kaiken älyttömäksi kukkuraksi nykykommunistien päälinja hyväksyy nykyisen parlamentarismin. Minä tekisin siitä tuhannen silppua, mutta se on eri juttu.

Toinen leimallinen järjestelmän pahoinvointivaikutuksen tunnustava ryhmä on "hipit", vaihtoehtoisen elämäntavan ja -katsomuksen noudattajat, jotka puhuvat mieluummin Babylonista kuin kapitalismista. En näe ongelmaa heidän käsitteissään tai edes niiden ilmentämissä painotuksissa, vaan lähinnä siinä, mikä on heidän täydentävä leimansa: yhteiskunnallisen suuntautumisen sijaan käännytään mieluummin omiin sisäpiireihin, joissa syödään kasvisruokaa, soitetaan didgeridoota ja pössytellään pilveä. Rainbow Gathering -tapahtumat ovat syndrooman oire: uushippien "perhetapaamiset" pidetään kaukana asutuskeskuksista eikä ajasta ja paikasta hiiskuta yleisesti edes nettifoorumeilla. Yhteiskunnallinen tietoisuusvaikutus pysyy siis lähellä nollaa, lukuun ottamatta sitä, millaisia värinöitä Rainbow-kansa levittää kanssaihmisiin tapahtuman jälkeen. Toisaalta nykyhippejä tuntien ei voi sanoa, etteivät he suuntautuisi yhteiskunnallisesti. Hippileiman mollaamisen sijaan pitäisikin hipahtavissa piireissä elvyttää avoimempaa ulostuloa ja yhteiskuntakritiikkiä. Ihanteena tietysti olisi, että Babylonin vastustajat tunnustautuisivat yksiselitteisesti kapitalismin vastustajiksi (nykyisin moni hippi ei tiedosta tätä asiayhteyttä ja äänestää [oikeisto]vihreitä) ja ihan mieluusti myös päinvastoin. Yhteisrintama, anyone?

Tämä kirjoitelma on ehkä pitkä ja sekava, mutta toisaalta näkemykseni on, ettei näistä asioista pidä enää kirjoittaa sirpaleisesti. Asiat yksinkertaisesti liittyvät toisiinsa ja tämä on nähtävä. Kun alkaa vetää yhdestä langasta, koko vyyhti purkautuu. Elämme itsesäätelevässä totalitarismissa, ja koska olemme itsekin sen osia, purkautuminen voi alkaa meistä.

Kapitalismin hyväksyminen

Kävinpä Ikeassa. Siinä ei sinänsä ole mitään erityistä, kerta oli kaikkea muuta kuin ensimmäinen. Ikeassa näyttäisi olevan kaikki kohdallaan. Ekologiset tekijät huomioidaan, tavaratalo sijoittuu jatkuvasti työpaikkojen vertailussa kärkipäähän, ja koko "pohjoismaista designia koko kansalle" -konsepti on mukava. Pinnan alta paljastuu, että Ikea levittää samaa sosiokulttuurista virusta kuin muutkin kapitalistiset liikeyritykset. Jokaisen kapitalistifirman tarkoitus on tehdä voittoa, ja kun kyse on kaupasta, myydä mahdollisimman paljon verrattuna kilpakumppaneihin. Ikeassa tämä ilmenee muun muassa niin, että kesäkauden spesiaalituotteet on jo kesäkuussa myyty loppuun. Tuotteita ei siis myydä todelliseen vaan ennakoituun tarpeeseen. Tänä vuonna alkukesä on ollut viileä, ja kun vihdoinkin saapuu todellinen lämmin vuodenaika, mitä tekee Ikea? Se myy jo syystuotteita! Ei ihme, ettei nykyihminen osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Sama juttu ilmenee myös toisessa ruotsalaisjätissä eli H&M:ssä: kovimpana pakkaskautena tarjotaan kevätasusteita ja talvitakit on myyty loppuun.

Itselleni tuottaa vaikeuksia ostaa tarvitsemiani tuotteita muuten kuin silloin, kun tarve on ajankohtainen. En sopeudu markkinasykleihin. Tosiasia on kuitenkin, että suuri osa kuluttajista sopeutuu niihin joko mukisematta tai aikaa myöten. Ei kesäkauden spesiaalituotteita muuten myytäisi loppuun kesäkuussa eivätkä talvitakit olisi pakkaskaudella jo menneet. Moni varmasti kiusaantuu tilanteesta, mutta opettelee käyttäytymään markkinalogiikan mukaan. Tällä tavoin kapitalismi hallitsee, paitsi markkinoita tai edes ostokäyttäytymistä, viime kädessä myös tapaamme ajatella.

Martin Luther King sanoi aikanaan, että pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Markkinalogiikkaan ja muuhun kapitalismia myötäilevään käyttäytymiseen ja ajatteluun sopeutuvat ihmiset ovat tässä yhtälössä "hiljaisia hyviä ihmisiä". Heillä olisi periaatteessa välineet olla hyväksymättä ja sopeutumatta, mutta he eivät käytä niitä. He voisivat yhtäältä pitää kiinni järkevästä ja spontaanista ostokäyttäytymisestään, toisaalta avata suunsa – paikan päällä kaupassa, verkkosivujen palautelomakkeissa, sosiaalisessa mediassa, lehtien yleisönosastoissa – havaitsemistaan epäkohdista. Niin he eivät kuitenkaan tee, vaan hyväksyvät ja sopeutuvat. Pienen ihmisen pullikointi suurta markkinamekanismia vastaan koetaan epämiellyttäväksi, eikä liittyminen yhteen toisten kuluttajien kanssa tunnu luontevalta ajatukselta. Asiaan vaikuttaa usein myös harhaluulo, että näin on ollut aina. Kuitenkin moni nykyisin vallitseva markkinaperiaate on Suomessa tai Pohjoismaissa vasta parin viime vuosikymmenen satoa.

Yksi näkyvimmistä ihmisten hyväksymis- ja sopeutumisilmiöstä on joukkoviestintä eli perinteinen media. Vuonna 2012 on iltapäivälehtien ihan tavallista tarjota lööpeissään laihdutusvinkkejä. Jo vuosien ajan on otsikoita revitty myös fiktiivisten tv-ohjelmien tapahtumista. Minunlaiseni ihminen, joka ei lue säännöllisesti Iltalehteä tai Ilta-Sanomia, havaitsee juttujen aiheissa ja otsikoinnissa valtavan muutoksen esimerkiksi 1980-luvulta. Sen sijaan ensisijaisesti iltapäivälehtiä kuluttavaa ostajakuntaa asia ei järkytä, sillä he ovat eläneet koko ajan mukana muutoksessa ja heillä on ollut aikaa sopeutua. Laihdutusvinkit ja tv-sarjojen tapahtumat eivät tietysti edusta minkäänarvoista uutisointia tai journalismia, mutta ne herättävät reaktioita ja usein reaktio on se mikä myy. Televisiofiktion maailmaan uppoutuminen todellisuuden sijaan vieraannuttaa, ja laihdutuksen korostaminen syömishäiriöiden ja ulkonäköpaineiden kyllästämässä yhteiskunnassa ei tiedä hyvää. Moni "hiljainen hyvä ihminen" ymmärtää tämän eettisesti kyseenalaiseksi, mutta vaikenee, hyväksyy ja sopeutuu – onhan näin ollut aina. Ja huomaamatta jää, että niin myöhään kuin 2000-luvun alussa julkkisjuorut ja seksi olivat ala-arvoisinta, millä iltapäivälehdet itseään kauppasivat.

Saamme ehkä nähdä, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita hyväksymään ja sopeutumaan. Palveluita – niin yksityisiä kuin yhteiskunnallisiakin – siirretään koko ajan kauemmaksi. Lähikaupat tuhoutuvat, kouluista tulee taajamien keskustoissa sijaitsevia massayksiköitä. Sosiaali- ja terveyspalveluja supistetaan kohtalokkaasti ja olot niissä heikkenevät entisestään. Kirjastoista tulee itsepalveluyksiköitä, jotka kuolevat pystyyn ja lopulta lakkautetaan. VR nostaa hintojaan ja ihmiset joko maksavat, itkevät tai itkevät ja maksavat. Paikallisbussit siirtyvät muutamalle mammuttifirmalle, jotka päätyvät ulkomaalaisomistukseen, eivätkä ne voisi vähemmän kiinnostaa firman keskusjohtoa.

Kaikki tämä tapahtuu vain siksi, että elämme kapitalismissa, ihmiset hyväksyvät sen ja sopeutuvat siihen.

Kirjava vallankumous

Maailmalla, leimallisesti entisessä itäblokissa, on tehty 2000-luvulla "värivallankumouksia". Toteutuneiden lisäksi saldona on vielä pari yritystä. Yhtä väriä tunnustavan vallankumouksen ongelma on aina tietty suppea-alaisuus. Näin äkkiseltään punainen vallankumous tuntuu hyvältä ajatukselta, mutta sekin tarvitsisi rinnalleen vihreää. Ja mikäli punaista ja vihreää heitetään jäsentelemättä toistensa sekaan, voikin tuloksena olla yksivärinen ruskea vallankumous. Sitä tuskin on monikaan vailla.

Niinpä esitän idean: Suomessa tarvitaan kirjava vallankumous. Tässä vaiheessa vallankumoussoppaan on ihan oikeasti paikallaan heittää erillisinä fragmentteina melkein mitä hyvänsä: punaista, vihreää, sinivalkoista, mullanruskeaa, mustaa, oranssia, pinkkiä ja indigoa. Kirjava vallankumous sopisi nimeksi sikälikin, että se yhdistäisi 2010-luvun alun riitapukarit: perussuomalaiset ja vihreät. Olihan nykyinen persu Veltto Virtanen aiemmin kirjavan puolueen kansanedustaja, ja kuten muistamme, kirjava puolue oli aiemmalta nimeltään ekologinen puolue. Se puolestaan irtaantui vihreistä. Sikäli kun persuilla ja vihreillä tosiaan on yhteistä historiallista taustaa, se tiivistyy nimenomaan sanaan 'kirjava'.

Mitä kirjavan vallankumoussopan ainekset olisivat käytännössä? Punainen, luonnollisesti, ilmaisee pyrkimystä vasemmistolaisten ihanteiden toteuttamiseen: kaikkien tasa-arvoiseen hyvinvointiin. Vihreä on mukana muistuttamassa, ettei ympäristöä voi koskaan sivuuttaa: luonto sanoo aina viimeisen sanan. Sinivalkoinen aate antaisi vallankumoukselle Nato- ja EU-vastaisuuden sekä ylikansallisen angloamerikkalaisen kulttuurihötön kritiikin. Agraarinen multa muistuttaa, että ravinto ja hyvinvointi tulevat maasta. Suoraan toimintaan ja anarkismiin assosioituva musta antaisi vallankumoukselle luonteen: tämä muutos ei tee rahavallan kanssa kompromisseja. Valtausliikkeen alkuperäinen väri oranssi ilmaisee yhteyttä "torikokousten" ja Occupy-liikkeen suuntaan. Seksuaalivähemmistöjen käyttämä pinkki puolustaa vähemmistöjen oikeuksia: tässä vallankumouksessa kaikkien kukkien on saatava kukkia. Indigo muistuttaa, ettei henkisen kasvun merkitystä pidä väheksyä: kristillisen tai ateistisen tyrannian aika on ehdottomasti ohi.

En tietenkään näkisi kirjavaa vallankumousta mitenkään lopullisena hyvän yhteiskunnan tuojana. Se on kuitenkin varsin miellyttävä välivaihe. Sen sijaan, että tehdään niin kuin nykyään eli korostetaan eri poliittisten suuntien eroja, täytyisi minusta vedota niiden yhteisiin puoliin jollakin yllä esitetyn kaltaisella eteenpäinvievällä tasolla. Isommista eduskuntapuolueista vain yksi jäisi kokonaan tämän vallankumouksen ulkopuolelle, nimittäin nykyistä hegemoniaa yksinvaltiaana ylläpitävä kokoomus. Tosin humanistina uskon, että moni kokoomuksen äänestäjäkin löytäisi oman paikkansa kirjavasta moninaisuudesta, vaikka ylikansallinen rahavalta ja kulttuuri-imperialismi saisivatkin kyytiä. En kerta kaikkiaan usko, että joka viides suomalainen samastuu noihin asioihin. Eiköhän heistä iso osa liene hyväuskoisia, jotka yhdistävät päässään talouskasvun ja hyvinvoinnin tai luulottelevat yksilönvapauden toteutuvan sitä kautta.

Kirjava vallankumous näyttäisi, millä asioilla on oikeasti väliä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Demokratia = hyvä?

Rate Your Music on musiikkiaiheinen verkkosivusto. Sen käyttäjät antavat arvosanoja tuntemilleen levyille ja kirjoittavat niistä sanallisia arvioita. Levyjen tyylilajit määräytyvät annettujen äänien perusteella. Esimerkiksi jonkin Beatles-albumin tyylilajiksi voi määräytyä 'Pop/Rock', koska valtaosa äänestäneistä sivuston käyttäjistä on pitänyt sitä sopivana. Ehdotus 'Progressive Rock' on sen sijaan toistaiseksi kumottu, koska useimpien äänestäneiden mielestä levy ei sisällä progressiivista rockia. Tämä fiksulta vaikuttava periaate ongelmallistuu heti, kun vaikkapa tunnettu yhtye julkaisee itselleen epätyypillisen levyn. Radiohead-yhtyeen albumi Kid A on vuodesta toiseen määritelty kokeilevaksi rockiksi (Experimental Rock), vaikka musiikkia ymmärtävä korva erottaa levyltä rock-tyyppistä soitantaa enintään kahdessa kappaleessa. Virheellinen tyylilajinmääritys johtuu bändin fanien periaatteesta: Radiohead on rock-yhtye. Portisheadin albumi Third on puolestaan saanut tyylilajeikseen 'Experimental Rock' ja 'Electronic', vaikkei musiikki ole sen enempää rockia kuin (tuotantoteknologiaa lukuun ottamatta) elektronistakaan. Tämä johtuu siitä, etteivät Portishead-diggarit keksi parempia karsinoita vängätessään, ettei levy ole trip hop -musiikkia kuten bändin aiemmat levyt.

Yllä oleva esimerkki ei ole erityisen poliittinen, eikä sinänsä tärkeä, mutta se todistaa erään valitettavan asian: demokratia ei aina toimi. Silloin, kun äänestäjät eivät ole valistuneita tai tekevät äänestyspäätöksensä epäpätevin perustein, seuraa huono äänestystulos. Nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa tuhannet ihmiset purkavat vaaliuurnilla traumojaan, valitsevat lehdestä tutun nimen asioihin perehtymättä tai pohjustavat äänestyksensä huteriin, harhaanjohdettuihin perusteisiin. Syntyykö tällaisen äänestämisen pohjalta lopputulos, jota on kohdeltava pyhänä ja erehtymättömänä kansan viimeisenä sanana vain, koska se on teoriassa demokraattinen?

Ajatellaan esimerkiksi ympäristökysymyksiä. Ihmiskunnan lähivuosikymmenien käyttäytymisestä voi riippua, onko planeettamme elämällä ylipäänsä tulevaisuutta. Jos tämä ja seuraava sukupolvi eivät luovu oikeudestaan kerskakulutukseen, tulevat sukupolvet joutuvat luopumaan oikeudestaan elinkelpoisiin olosuhteisiin. Tämän perusteella täytyisi olla ihan selvää, että tarvitaan hallitus, joka laittaa tärkeät ympäristöasiat päätöksissään ykkössijalle ja usuttaa naapurimaitakin samaan politiikkaan (USA:n kaltaisista ongelmallisista suurvalloista puhumattakaan). Sellaista hallitusta ei kuitenkaan ole Suomessa eikä muuallakaan. Edes ympäristöasioihin leimautunut eduskuntapuolueemme – vihreät – ei aja niin tiukkaa ympäristöpolitiikkaa kuin tarvittaisiin, koska puolue on sitoutunut hyväksymään kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän. Vasemmistoliitto on tutkitusti vihreämpi puolue kuin itse vihreät, mutta hekään eivät pääse puusta pitkälle varovaisessa vastarinnassaan. Mikä pahinta, kansasta enintään joka viides haluaa äänestää näitä siedettävän ympäristötietoisia ryhmiä. He antavat mieluummin äänensä kokoomukselle, jolle talouskasvu on aina asia numero yksi, tai perussuomalaisille, jotka pitävät ympäristösitoumuksia kahleina. Blogit ja keskustelupalstat pursuavat houkuttelevia väittämiä, joiden mukaan ilmastonmuutos ja muut globaalit ympäristöuhat ovat huijausta.

Yllä olevasta on aika (houkuttelevan) helppo tehdä johtopäätös. Nyky-yhteiskunnan ihmiset ovat liian harhaanjohdettuja tehdäkseen hyviä poliittisia valintoja. Itse asiassa he eivät äänestä juuri sen paremmin kuin äänestäisi heidän harhaanjohtajistaan koottu neuvosto. Jälkimmäinen vaihtoehto edustaisi kuitenkin harvainvaltaa, jota ns. yleinen mielipide ei (ainakaan vielä) hyväksy. Niinpä asioille tarvitaan kansan nimellinen siunaus. Tämän seurauksena kansaa johdetaan harhaan – tai versio 2.0: heidän annetaan tyhmentyä keskenään. Sivistyksellä ei ole enää entisenlaista arvoa, media suoltaa silkkaa soopaa (Ilta-Sanomien etusivun pääuutinen eilen 25.4. oli laihdutusvinkki!!) ja nettikirjoittajat purkavat katkeruutensa provosoiviin ylilyönteihin. Yksi uusimmista synkistä havainnoistani on, ettei totuus enää kiinnosta ihmisiä. He tykkäävät (Facebook-verbi) enemmän yksinkertaisista, heidän omiin (lähipiirin ns. hyviltä tyypeiltä lainattuihin) ajatusmalleihinsa sopivista näkemyksistä, joita he puolustavat hurjalla vimmalla ottamatta selvää asioiden todellisesta laidasta. (Vrt. ulkomaalaiskeskustelut!)

Suomen vasemmisto ei ole pitkään asiaan kyseenalaistanut parlamentarismia, jonka synonyymiksi demokratia nykykielessä ymmärretään. Itse uskallan kyseenalaistaa sen ihan avoimesti. Parlamentarismi on sitä, että jähmeistä rakenneosista – puolueiden eduskuntaryhmistä – koostuva eduskunta, jonka kansa on nimellisesti ja näennäisesti valinnut, äänestää päätöksistä joita yhteiskunnan todelliset vallanpitäjät eivät näe väliksi ohjata sen ohi. Koska eduskunnalla ei ole tämän enempää valtaa, kaikki puolueet haluavat hallitukseen, minkä tähden ollaankin valmiita myymään puolet omista poliittisista ihanteista ja ennen vaaleja äänestäjille annetuista lupauksista. Puolueilla ei ole sitä pelkoa, että sanojen syöminen veisi niiltä äänet, koska toisetkin puolueet syövät sanansa. Se on maan tapa ja ainakin osaksi hyväksyttyä. Kaiken kukkuraksi hallituksellakaan ei ole aina valtaa, sillä hallitusohjelmat teetetään konsulteilla (tunnettu esimerkki: yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Co) eikä kansanvalta pääse estämään niiden keskittymistä yksityisen rahan etuihin.

Okei, hyväksytään, ettei nykyinen parlamentaarinen demokratia toimi niin kuin pitäisi. Mutta eivätkö kaikki tämänhetkiset puutteet ole epädemokraattisia puutteita? Jos hallitusohjelmia eivät kirjoittaisi konsultit vaan hallitukset, päätöksiä ei ohjattaisi eduskunnan ohi ja puolueet sitoutuisivat pitämään äänestäjille antamansa lupaukset, eikö tuloksena olisi hyvä järjestelmä? Uskallan kaikesta huolimatta epäillä. Tyhmentämistä ja harhaanjohtamista on jatkunut liian kauan. Eniten ääniä voisivat kuitenkin saada ne ehdokkaat ja ryhmät, jotka julistaisivat kaikkein tylyintä kyykytysoppia tai provosoivinta huuhaata. Ja kun he pääsisivät oikein totaalisesti päättämään, saisimme pian esivallan pyssyt ohimoille. Lisäksi kaikki eivät anna arvoa demokratiallekaan. Kun edellä mainittu McKinsey & Co:n tapaus paljastui, totesivat jotkut, että hyvä kun hallitusohjelman kirjoittavat todelliset asiantuntijat. He olisivat siis valmiit luovuttamaan vallan "demokraattisesti" amerikkalaisille konsulteille.

Minusta radikaalivasemmiston on ihan oikeasti paikallaan ottaa pitkästä aikaa esiin neuvostovallan ajatus. Jos nykypäivän punaiset ottaisivat vallan, olen täysin varma, että he ymmärtäisivät myös niiden asioiden päälle joiden laiminlyönnistä vanhoja neuvostovaltoja syytetään: ympäristökysymysten ja ihmisoikeuksien. Kun punavihreä neuvostovalta on joitakin vuosikymmeniä valistanut ja sivistänyt kansalaisia, olemme vihdoinkin valmiita todelliseen demokratiaan.

Ajatusleikki: Jos Israel olisi Syyria tai päinvastoin

Niin sanottu arabikevät synnytti protesteja lukuisissa islamilaisissa maissa: Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä, Jordaniassa, Jemenissä, Bahrainissa, Syyriassa ja Iranissa. Listastani puuttuu varmasti pari maata. Protesteja kuitenkin tapahtui myös eräässä saman maailmankolkan ei-islamilaisessa maassa. Enkä nyt tarkoita, että Kreikka on saman maailmankolkan maa, vaikka näin suuressa mittakaavassa onkin. Maailman ainoassa juutalaisvaltiossa Israelissa protestoitiin myös, joskin on vaikeaa sanoa, innoittiko israelilaisia mielenilmauksiin enemmän islamilaisen maailman kuin Etelä-Euroopan protestiaalto.

Kun Libyassa osoitettiin mieltä Muammar Gaddafia vastaan, länsi järjesti protestoijien tueksi mittavan Nato-johtoisen sotilasoperaation ja tuhosi Gaddafin hallintojärjestelmineen. Kun Syyriassa on osoitettu mieltä Bashar al-Assadin hallintoa vastaan, länsi on järjestänyt protestoijien tueksi mittavan mediaoperaation ja onnistunut ainakin näennäisesti ja mekaanisesti yhdistämään maan hajanaisen opposition. Kun Israelissa osoitettiin mieltä maan nykytilannetta ja -hallintoa vastaan, länsimedia ei halunnut puhua eikä kirjoittaa aiheesta sanaakaan. Tämän voi tietysti ymmärtää niinkin, että Israelin protestit olivat "arabikevään" rinnalla varsin pieniä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että myös Libyan ja Syyrian (kuten kolmannenkin maailmanpoliittisesti ongelmallisen arabimaan eli Iranin) protestit olivat alun perin pienehköjä verrattuna mm. Tunisian ja Egyptin tilanteeseen.

Jos Israel olisi Syyria, tähän asti olisi saattanut tapahtua seuraavaa: USA, Nato ja EU olisivat syyttäneet Benjamin Netanjahua ja Likud-puoluetta diktatorisesta hallinnosta vedoten opposition protestien olemassaoloon. Mielenosoittajat olisi kaapattu median lempilapsiksi kaikkialla länsimaissa, mielipiteitä Israelin nykytilasta olisi kysytty ainoastaan heiltä ja heidän mielipiteensä esitetty totuuksina, ja hajanainen oppositio olisi yhdistetty puoliväkisin ulkoapäin. Ihmisoikeusliikkeet kautta maailman olisivat pauhanneet Israelia vastaan ja ignoranneet protestit Israelista leimallisesti poikkeavissa naapurimaissa, esimerkiksi Syyriassa. Jos olisi käynyt oikein hyvin, Netanjahu olisi saanut lähtöpassit pääministerin paikalta ja tuomittu länsimaisessa tuomioistuimessa rikoksista ihmisyyttä vastaan. Länsi olisi ojentanut Israelin vallan tarjottimella protestiliikkeelle, ja Likud-puolue olisi hajotettu. Likudin nykyisen politiikan tuntien uusi tilanne tietäisi paljon parempia oloja ja tulevaisuudenennusteita Israelin opposition lisäksi myös palestiinalaisille.

Jos Syyria puolestaan olisi Israel, mitä olisi tapahtunut? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Kukaan meistä ei edes tietäisi, että Syyriassakin on protestoitu, lukuun ottamatta ehkä tuhatta asioita useammalta kannalta seuraavaa kriittistä aktivistia.

Varmuuden vuoksi ilmoitan loppukappaleessa, etten ole antisemitisti enkä vastusta edes Israelin valtion olemassaoloa. "Luvatun maan" ideassa on romantiikkaa, joka vetoaa myös minuun. Uskon vain, että rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista myös Palestiinassa. Niin valitettavaa kuin se onkin, nykyään olemme siitä paljon kauempana kuin 1990-luvun alkupuolella, sillä Likudin pitkä hallintokausi vaatii vastineekseen pitkän uudelleenkasvatuksen. (R.I.P. Jitzhak Rabin.)

Rakas naapurimme Venäjä

Venäjällä käytiin taas yhdet vaalit. Tällä kertaa äänestettiin presidenttiä. Virallisten tulosten mukaan Vladimir Putin sai yli 60 prosenttia äänistä. Paljon epävirallisempien tulosten mukaan noin puolet Suomi24-sivuston käyttäjistä pitää tulosta katastrofina, kun Venäjällä on kuulemma "diktaattori". Vielä epävirallisemman arvelun – minun omani – mukaan tuntuva osa Sauli Niinistön äänestäjistä tunsi itsensä huijatuksi tai hyväksikäytetyksi, kun kokoomusjohtoisen hallituksen kuntaliitossuunnitelmat ynnä muut paljastettiin laskelmoiden vasta Suomen presidentinvaalien toisen kierroksen jälkeen.

Itänaapurin vaalitulosta pidettiin peukaloituna jo ennen kuin mitään vaaleja oli edes pidetty. Kun vaalipäivä koitti, länsimediat uutisoivat lukuisista väärinkäytöksistä, joista vähintään osa on omaan kriittiseen silmääni ilmiselviä opposition provokaatioita. Älyttömin kaikista oli Jekaterinburgin seudulla sattunut bussikyytitapaus. Poliisi oli kuulemma pysäyttänyt huomiota herättäneen bussin, jonka matkustajat olivat kertoneet käyneensä äänestämässä jo useissa vaalitoimipisteissä. Kaiken tämän oli tietysti taltioinut sopivasti paikalle sattunut videokamera. Naurettavaa. Länsimedia ei edes välitä, meneekö tämä täydestä. Tarkoitus on vain herättää tietynlainen ilmapiiri Venäjää kohtaan, ja siinä se valitettavasti onnistuu.

Kaikesta huolimatta Venäjän presidentinvaaleissa voi olla tapahtunut vilppiä. Tämä on ehdottomasti väärin enkä puolustele sitä mitenkään. Epäselviä tapauksia on kuitenkin todistettavasti sattunut Suomenkin vaaleissa, eikä "kukaan" ole asiasta edes kiinnostunut. (Mieleeni tulee ainakin eräs turkulainen, omalla listallaan kampanjoinut nainen, joka oli virallisten tietojen mukaan saanut Liedosta nolla ääntä. Hän kuitenkin tunsi henkilökohtaisesti lietolaisia, jotka olivat äänestäneet häntä.)

Silti Venäjään kohdistuneet vaalivilppisyytökset eivät pysty kätkemään yhtä tosiasiaa: Vladimir Putin on täysin ehdottomasti ja yksiselitteisesti maan suosituin ehdokas uudeksi presidentiksi. Hän sai eniten ääniä jopa Suomessa äänestäneiltä Venäjän kansalaisilta. Jos vilppiä on tapahtunut, nykyisen 63 prosentin sijaan Putinin todellinen kannatuslukema voi alkaa viitosella tai jopa nelosella, mutta silti hän on täysin omaa luokkaansa. Tästä onkin jo helppo käsittää, ettei Putinin tarvitsisi bluffata. Voi olla, että yli-innokkaat Yhtenäisen Venäjän aktivistit ovat bluffanneet ilman johtajiensa käskyä. Osa vilpistä on ehkä Putinin vastustajien työtä: näinhän he saavat näyttämään siltä, että Putinin kannattajat bluffaavat. Ja kun opposition – miinus kommunistien – kannatuksen vahvin tuki on ulkomailla (=lännessä), sillä on heille todella väliä.

Nyt päästäänkin kysymykseen: mistä johtuu, että Putinin kannatus on niin suuri? Eikö Yhtenäinen Venäjä -puolue tullut juuri duumanvaaleissa alaspäin liki romahtaen, ja eikö sitäkin väitetty vilpilliseksi tulokseksi? Eikö Putinia ja Yhtenäistä Venäjää vastaan ole näkyvästi protestoitu? Eikö kannatuskupla ole puhjennut (ja syystäkin)?

Putinin ja hänen puolueensa kannatuksen tausta on aika ongelmallinen, enkä ryhdy sitä tässä puimaan. On kuitenkin havaittava selvä trendi: toisin kuin läntiseen silmään on näyttänyt, Putinin ja Yhtenäisen Venäjän kannatus on kasvanut viimeisten kolmen kuukauden aikana. Länsimedia on kyllä toitottanut kymmenientuhansien protestista Moskovassa ja Pietarissa, mutta pysynyt epäilyttävän hiljaa satojentuhansien kansankokouksista, joissa on tuomittu länsivaltojen yritys puuttua Venäjän sisäpolitiikkaan. Näissä kokouksissa ei ole huudettu eläköötä Putinille ja Medvedeville, vaan Venäjän demokratialle oppositioineen päivineen. Toistaiseksi epäonnistunut yritys luoda Venäjälle ulkomailta käsin "värivallankumous" rekisteröimättömän opposition avulla on johtanut tunnelmaan, jossa maata uhkaa länsivaltojen väliintulo. Sitä venäläiset eivät tietenkään halua, ja koska Putin on Venäjän patrioottiset kasvot, hänen asemansa on koko tragikoomisen operaation aikana pönkittynyt.

Itse en ole Putinin enkä Yhtenäisen Venäjän kannattaja, ja siksi lopputulos on minusta hyvin kiukuttava. En todellakaan haluaisi nähdä Venäjällä vallassa länsimaiden nukkehallitusta edes tämän nykyisen vertaa, vaan toivoni on maan "laillisessa" oppositiossa, jolla on oikeasti paljon kannatusta. Jos Gennadi Zjuganovin kommunistit ja sosiaalidemokraattinen Oikeudenmukainen Venäjä -puolue muodostaisivat jonakin päivänä yhteishallituksen, se ei takuulla olisi sen enempää militantin nationalistinen ja ihmisoikeuksista piittaamaton kuin USA:n, Naton ja EU:n imperialismin käsikassara. Vaikka sosiaalidemokraatit ja kommunistit eivät usein tapaa mahtua samaan hallitukseen, niin jos he kerran mahtuisivat, tuloksena olisi sosialismia. Ja vaikka se jäisi lyhyeksi väliluvuksi Venäjän historiassa, sekin antaisi ihan hemmetisti toivoa, ettei kaiken politiikan tarvitse nykymaailmassa olla jompaankumpaan suuntaan vinksallaan. Kommunistinen puolue ja Oikeudenmukainen Venäjä sijoittuivat joulukuun duumanvaaleissa sijaluvuille 2 ja 3, ja heidän yhteenlaskettu kannatusosuutensa oli noin kolmasosa.

Länsimediaa ei Venäjän rekisteröity oppositio kiinnosta. He näkevät vain kaksi puolta: 1) Putinin ja hänen puolueensa, 2) "aktivistit", joita itse nimitän "värivallankumouksellisiksi". He eivät tahdo nähdä, ettei jälkimmäisillä oikeasti ole edes mainittavaa kannatusta Venäjällä – toisin kuin kommunisteilla ja sosiaalidemokraateilla, joiden käsissä on kyllä ihan oikeasti muutoksen avaimet, mutta "väärän" muutoksen. Tilanne on absurdi, ja mikä pahempaa, myös pelottava. Jos ilmapiiri Venäjän poliittista järjestystä vastaan paisuu lännessä entisestään, Venäjä varustautuu entistä vahvemmin ja yksimielisemmin länttä vastaan, mikä saa lännen varustautumaan Venäjää vastaan. Karmeimpana lopputuloksena voi olla kolmas maailmansota, sillä Venäjä on suuri maa ja sillä on mahtavia liittolaisia. Arvaa, mikä maa 1930-luvun tavoin tulisi imaistuksi sotaan mukaan?

Vaihdetaan: vasemmisto

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo kertaalleen, mutta jätin silloin alkuunsa. Aihe on nimittäin aika kiusallinen ja turhauttava. Mutta asia on myös totta, joten menköön.

Suomessa – ja useissa muissakin maissa – ovat jälleen kerran asiat sillä tolalla, että vasemmistoa tarvittaisiin. Kapitalismin kriisi syvenee entisestään ja näyttää suorastaan todennäköiseltä, että koko järjestelmä romahtaa lähitulevaisuudessa. Samaan aikaan kapitalismia puolustava uusliberalismi on edennyt niin pitkälle, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion viimeisetkin rippeet ovat hätää kärsimässä. Eriarvoisuus, sosiaaliset ongelmat ja kaikenlainen pahoinvointi lisääntyvät vuodesta vuoteen. Apua hätään on etsitty jopa perussuomalaisten kaltaisista populisteista, mutta nyt on tyytymättömyys heihinkin jo vahvassa kasvussa. Jos missään olisi mitään järkeä, laaja äänestäjäkunta ajautuisi vasemmiston syliin.

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että vasemmisto ei vieläkään vedä puoleensa. Ei keskustavasemmisto, eikä sitäkään vähää äärivasemmisto. Mistä on kysymys, sitä pyrin seuraavassa erittelemään ja summaamaan.

Keskustavasemmistoksi kutsun tässä (suomalaiskansallisessa) yhteydessä vasemmistoliiton valtalinjaa ja niitä sosiaalidemokraatteja, joilla ylipäänsä on mitään tekemistä vasemmiston kanssa. (Lipponen out, Tuomioja in, Urpilaisesta näkyy pikkusormi ja nimetön.) Kaikki tietävät SDP:n alamäen, ja osa väistyvistä demareista saattaa ryhtyä vasemmistoliiton äänestäjiksi. On kuitenkin epämiellyttävä totuus, että vasemmistoliiton täytyisi kerätä äänestäjiä muualtakin kuin SDP:stä. Jaettavana on ennen kaikkea perussuomalaisten vanhentunut iso jytky, joka kuitenkin näyttää vuotavan takaisin keskustaan ja – typerryttävää kyllä – ehkä myös kokoomukseen. Toisin kuin punavihreissä piireissä ajatellaan, persujen äänestäjät eivät ole natseja (kuin vähäisiltä osin), vaan yhteiskunnan viimeaikaisiin kehitystendensseihin pettyneitä, joille vasemmistolainen hoivaava hyvinvointiajattelu olisi hellivää hoitoa. Osapuolet eivät kuitenkaan löydä toisiaan, koska ne eivät tahdo katsoa oikeisiin suuntiin. Kaiken huipuksi vasemmistoliitto voi SDP:n tavoin menettää kannattajia myös vihreille, jotka saivat uutta puhtia Pekka Haaviston menestyksestä presidentinvaaleissa. Vihreät ovat kaapanneet suvaitsevaisuusmonopolin, joka sekin kuuluisi mieluummin vasemmistolle.

Äärivasemmisto kattaa koko sen laajan, harvasti kansoitetun kentän, joka määrittyy vasemmistoliiton nykyisen päälinjan vasemmalle puolelle. Tällä alueella sijaitsevat SKP, STP, KTP:n jäänteet ja vasemmistoliiton niskuroijat sekä paljon erilaisten järjestöjen väkeä, joka ei sitoudu puolueisiin. Nämä ryhmittymät riitelevät keskenään ja leimautuvat riitelijöiksi. Ne kritisoivat kaikkea ympärillään ja kaikkein eniten itseään vaarallisen lähellä olevia ryhmiä. Tällaisella toiminnalla ei tietenkään saada aikaan mitään hyvää. Poliittisesti koko äärivasemmistolainen kenttä on marginalisoitunut ja sellaiseksi jää, ellei tapahdu valtavaa suunnanmuutosta.

Periaatteessa tietysti toivoisin, että keskustavasemmisto ja varsinkin äärivasemmisto lähtisivät syystä tai toisesta rakettimaiseen nousuun. Kun vilkuilen, mitä näiden poliittisten ryhmien ihmisillä on sanottavaa (muun muassa netissä), tulee kuitenkin epäuskoinen ja -toivoinen olo. Paitsi, ettei heillä selvästikään ole keinoja tilanteen korjaamiseen, he näyttävät suorastaan pyrkivän oman katastrofinsa maksimointiin. Kommunistien keskuudessa tehdään älyttömiä linjanvetoja kuten kapitalistiehdokkaiden äänestäminen tilanteissa, joissa on tarjolla vasemmistolaisiakin ehdokkaita. Ihan tosi: moni kommari ei ainoastaan äänestänyt ensimmäisellä kierroksella Väyrystä, vaan peräti toisella kierroksella Niinistöä. Haistakoon omaa kökköään. Vassareilla on toisenlainen ongelma: moni heistä on integroitunut niin voimakkaasti SDP:n ja vihreiden sekä viime kädessä koko hallituksen politiikkaan, että edistyksellisten sijaan heistä on tulossa edistyksen jarruja. Piru periköön sen vasemmistolaisen, joka hyväksyy kuntauudistuksen ja sen myötä tapahtuvat julkisen sektorin alasajot, myöhemmin keväällä suunnitellut rajut lisäleikkaukset, puolustuspolitiikan integroimisen Natoon, muun politiikan integroimisen EU:hun, USA:n aseman maailmanpoliisina, Venäjän värivallankumouksen, menneen hyökkäyksen Libyaan sekä mahdolliset tulevat hyökkäykset Iraniin ja Syyriaan.

Tästä olisi helppo päätellä, että nykyinen vasemmisto on kaivanut itse oman kuoppansa ja joutaakin sen pohjalle. Ongelma vain on siinä, ettei mikään muu kuin vasemmisto aja Suomessa niitä asioita joita politiikkaan ylipäänsä kaivattaisiin – ja juuri nyt kipeämmin kuin koskaan.

Seuraava ajatus on täysin utopistinen, mutta koska utopismissa ei ole minusta mitään vikaa, uskallan sen esittää. Vaihdetaan vasemmistoa. Hylätään nykyisin toimivat vasemmistopuolueet, -järjestöt ja -poliitikot. Perustetaan tasa-arvoisen hyvinvoinnin, rauhan ja sovun, hoivan ja välittämisen, vapauden ja ihmisarvon sekä ekologisuuden ja humanismin pohjalle kokonaan uusi vasemmistoliike, joka tulee apuun kun sitä näin kipeästi tarvitaan.

Väyrysen ja Haaviston kannattajat

Hohhoijaa, presidentinvaalien ensimmäinen kierros on takana. Sauli "Saatana" Niinistö meni jatkoon niin kuin tiedettiin, joskin varsinaisena vaalipäivänä hänen ääniosuutensa kutistui. Hänen jäljessään tapahtui melkoinen yllätys, kun Pekka "Homo" Haavisto ohitti kalkkiviivoilla Paavo "Narsisti" Väyrysen. Uskoin vielä ennakkoäänien tultuakin, että Haaviston gallup-suosiossa on sama kupla kuin vihreillä yleensä: nythän hänen kannattajansa tuntuivat huutavan megaylpeinä jo kilometrin päästä, kenen joukoissa seisovat. Väyrysen jedimäisestä paluusta ehti tulla melkoinen ilmiö, mutta hieman liian aikaisin. Vaalipäivän koittaessa hype oli jo täysin Haaviston ympärillä.

Itse en äänestänyt kumpaakaan (tai ketään) yllä mainituista, vaan ainokaisen ääneni sai Paavo "Takinkääntäjä" Arhinmäki. Oikeasti en edes kannattanut häntä presidentiksi, vaan halusin ilmaista kannatukseni vasemmistolaiselle politiikalle. Kun katsottiin asiakysymyksiä, Arhinmäki oli minun laillani ajattelevalle ainoa vaihtoehto. Vaikkei hänellä katsottu olevan mitään mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, minusta olisi ollut loistavaa nähdä nuor-Paavon saavan enemmän ääniä kuin vanha Paavo eli Lipponen. Myös Timo Soinin kannatus jäi sen verran keskinkertaiseksi, että Arhinmäellä olisi ollut teoriassa mahkuja peitota hänet. Valitettavasti hyvin laajoissa piireissä oli jo vaaliviikolle tultaessa vastakkain vain kaksi ehdokasta – mihinkäs se pääpiru Niinistö sieltä edeltä katosi? – ja niinpä Arhinmäki jämähti viiteen ja puoleen prosenttiin.

Minun ja kaltaisteni perusteltu poliittinen valinta on herättänyt halveksuntaa kahdelta suunnalta. On käsittämätöntä, millaisiksi faneiksi fiksutkin ihmiset voivat paljastua. Vielä käsittämättömämpää on, että molempien suuntien ihmiset samastuvat jonkinlaiseen vasemmistoon, kun taas itse ihan oikeasti äänestin vasemmistolaista ehdokasta. Ja se ei kelpaa.

Vanhan liiton kommunistit, puolueesta riippumatta, tekivät varsinaisen tempun ryhmittymällä joukolla Väyrysen taakse. Arhinmäen kannattajiksi julistautuneita on syytetty pettureiksi, hämmentävää kyllä, vetoamalla Nato-kysymykseen. Tosiasiassa Arhinmäki oli kaikista ehdokkaista Nato-vastaisin ja vieläpä varmin Nato-vastustaja, sillä keskustassa on tavattu syödä periaatteet poliittisen suhdanteen muuttuessa (vrt. EU-kysymys 1990-luvulla, ydinvoimakysymys 2000-luvun alussa). Tämä ei auttanut, vaan Väyrynen oli kuulemma Naton vastustajien ykkösehdokas ja siksi häntä täytyi äänestää. (Yhtälön naurettavuus ilmenee, kun vaihtaa Väyrysen tilalle Soinin. Häntä kommunistit eivät olisi tukeneet.) Asetelma tuo ummehtuneita tuulahduksia vuodelta 1981, kun SKP:n vähemmistö ilmoitti kannattavansa kepulaista Ahti Karjalaista SKDL:n oman ehdokkaan Kalevi Kivistön sijaan. Karjalainen oli kuulemma uskottavin YYA-henkinen Kekkosen työn jatkaja. Kun kepu valitsikin ehdokkaakseen Johannes Virolaisen, vähemmistökommunistit ilmoittivat kannattavansa Kivistöä, vaikka SKDL:n enemmistö päätti linjautua Mauno Koiviston taakse. Maailma muuttuu, vaan ei eräiden päässä: vanhan liiton kepulainen on yhä mieluisampi kuin uuden liiton vasemmistolainen.

Vasemmistovihreät, vihervasemmistolaiset, punavihreät ja muut sensuuntaiset kokivat puolestaan alusta lähtien, että "meidän" yhteinen ehdokas on Haavisto. Kun heille koetti teroittaa, että Haavisto on itse asiassa oikeistovihreä, he eivät olleet millänsäkään vaan ohittivat sen sivuhuomiona. Vasemmistolaisuudella ei monelle "vasemmistolaiselle" ollut käytännössä mitään arvoa. Tarkemmin udeltaessa moni myönsi, että Arhinmäki oli vaalikoneiden mukaan heidän ykkösehdokkaansa ja muutenkin lähimpänä omaa ajattelutapaa. Mutta Arhinmäestä "ei ole vielä presidentiksi", joten sännättiin oikopäätä ja sen kummemmin miettimättä äänestämään Haavistoa – onhan hän mukava mies, vihreä ja vieläpä homo (konservatiivien homovastaisuuskin käännettiin suoraan Pekan puolesta puhuvaksi argumentiksi). Suomessa presidentti on kuitenkin keskeinen ulkopolitiikan tekijä, ja sellaisena Haavisto on mahdollisesti kaikista ehdokkaista lähimpänä Niinistöä. Haavisto hyväksyy selvästi "uuden maailmanjärjestyksen", jossa USA ja Nato ovat maailmanpoliiseja ja epäkapitalistisesti ajattelevat maat käännytetään tekosyillä väkivaltaisesti valtaleiriin. Joulukuussa lähtökuopat kaivanutta Venäjän "värivallankumousta" hän kannattaa ilman muuta, vaikka se tietäisikin vaikeuksia itänaapurin laillisen johdon kanssa. Tämä ei ole vasemmistolaista eikä pasifistista politiikkaa, vaan tyypillistä oikeiston uhittelua. Haaviston vasemmistokannattajat katsovat tätä kaikkea sormien läpi.

Uusimpana uutuutena osui silmiini vanhan liiton kommunisti, joka on niin vakuuttunut Haaviston vääryydestä, että usuttaa äänestäjiä boikotoimaan toista kierrosta. Tämä nyt on järjettömyyden huippu. Vastassa on kenties koko Suomen oikeistosuhdanteen ykkösinsinööri, pankkiiri Sauli Niinistö, jolla on ehdottomasti etulyöntiasema. Boikotti ei tue ketään muuta kuin häntä eikä mitään muuta niin kuin kokoomuksen ja oikeiston ylivaltaa Suomessa. Miten ihminen kehtaa pitää itseään kommunistina, jos hän raivoaa presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella keskustaporvari Väyrysen puolesta ja pelaa toisella kierroksella kokoomusporvari Niinistön pussiin? Tähän monta kirosanaa.

Itse en ole missään vaiheessa kuulunut sen enempää Väyrysen kuin Haavistonkaan kannattajiin, vaikka iso osa seuraamistani nettiaktiiveista ei tunnu käsittäneen (tai jopa käsittävän) muiden ehdokkaiden olemassaoloa. Hyvä niin, sillä kumpikin leiri haisee epäilyttävältä. Toisella kierroksella äänestän Pekka Haavistoa, niin kuin olisin äänestänyt myös Paavo Väyrystä jos hän olisi niin pitkälle päässyt. Sauli Niinistön leiri ei haise yhtään miltään, mikä on kaikkein epäilyttävintä. Ketkumpaa ja niljakkaampaa kapitalistiehdokasta ei liene Suomen historiassa nähty. En kannata Haaviston linjauksia, mutta hän on sentään mukava mies, vihreä ja vieläpä homo. Näin se asetelma muuttuu tässäkin näennäisfiksussa päässä.

Alfat, omegat ja persut

Perussuomalaisten nousua yhdeksi Suomen suurimmista puolueista on käsitelty jo niin paljon, etten itsekään ollut jaksaa kirjoittaa tätä jo kauan hahmoteltua merkintää. Koska näkokulmani on kuitenkin uusi (ainakin itselleni ja mediaa pintapuolisesti seuranneena), lähteköön se nyt päästäni maailmalle vaikka tämmöisenä hieman karkeana versiona.

Viime vuosikymmeninä on alettu käyttää biologistisia käsitteitä kuten 'alfauros' ja 'alfanaaras' puhuttaessa ihmisistä. Alfa on menestyjä, joka todennäköisesti tekee isoa rahaa työelämässään ja luonnollisesti pyydystää sen parisuhde- tai seksikumppanin jonka haluaa. Sosiaalisesti heikommat ovat 'betoja' ja pahnanpohjimmaiset 'omegoja'. Entinen hyvinvointiyhteiskunta pyrki tasoittamaan tämän eron. Tasoitus oli ennen kaikkea taloudellista, mutta vaikutti lisäksi sosiaalisiin elinolosuhteisiin yleensä – ja kuten kaikki vähänkin kyynistyneet nykyihmiset tietävät, tällaisilla asioilla on kummasti väliä myös ihmissuhteiden kannalta. 1980-luvulla käynnistynyt yhteiskunnan kokonaisvaltainen arvomuutos on tuhonnut tämän tasoitusvaikutuksen. Alfat saavat mielin määrin hallita uutta yhteiskuntaa, betat saavat yhä useammin jäädä nuolemaan näppejään ja omegat syrjäytyvät.

Tätä asetelmaa vasten persut näyttäytyvät todellisena Oikeutta Omegoille -liikkeenä. Tosin meno on maskuliinista ja oikeampi nimi kuuluisi Oikeutta Omegauroksille, mutta naispuolisten kannattajien toivossa tämä peitellään. Koska alfa–omega-asetelmassa on kyse myös seksuaalisuudesta, on vuosituhannen vaihteessa esiin noussut metroseksuaali ehkä pahinta mitä omegaliike voi käsittää: yliaktiiviset alfat vievät nenän edestä niin naiset kuin miehetkin? Jopa pakolaisissa ja turvapaikanhakijoissa nähdään alfan vikaa: tarvitaan menestyjän kykyä, että päästään kriisialueilta tänne Pohjolaan turvaan. Omegat ovat juuttuneet sinne sarjatulen keskelle.

Samalla globaalin kapitalismin varjopuolet tiedostetaan entistä laaja-alaisemmin, joskaan ei syvemmin. Persujen aatteelle on kysyntää vanhan hyvinvointiyhteiskunnan korvikkeena. Mutta missä hyvinvointiyhteiskunta tasoitti alfojen ja omegojen välisen eron kohtalaisesti, persuyhteiskunta ei tekisi sitä. Se pyrkii vain syrjäyttämään vanhat alfat ja nostamaan tilalle joukon entisiä betoja ja omegoja. Samalla osa entisistä betoista ja ehkä jopa muutama alfa lipsahtaa uusiksi omegoiksi. Lukuisat vanhat alfat ja omegat jäävät myös entisille paikoilleen. Kokonaisrakenteessa ei muutu mikään, ellei sosiaalista hissiliikettä lasketa. Sen ohessa tapahtuu jälleen uusi arvomuutos, jossa viime vuosikymmenien yhteiskunnan individualistinen vapaus menetetään eikä hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvoja saada takaisin. Päädytään siis omegojen tyranniaan, sillä erotuksella että omegat ovat käytännössä valepukuisia alfoja ja heissä on yhtä lailla kapasiteettia ja taipumusta sekä ison rahan tekemiseen että metroseksuaaliseen aktiivisuuteen kuin entisilläkin alfoilla.

Oikeasti en usko biologistiseen hölynpölyyn, ainakaan sellaisenaan. Tämä teksti on kirjoitettu siltä pohjalta, että aika moni nykyihminen pohjimmiltaan uskoo siihen ja käyttäytyy sen pelisääntöjen mukaan. Tarinan opetus tietysti on, että ainoastaan hyvinvointiyhteiskunta – mitä pidemmälle vietynä, sen täydellisemmin – tekee lopun yhdistetystä elintaso- ja parisuhdekilpailusta ynnä muusta sosiaalisesta pelleilystä.