Mistä tunnet sä ystävän?

Äänestäjäraukalla on vaikeaa, kun politiikan siirtymisessä oikealle ei pysy perässä. Nimet ovat vielä muistuttamassa vanhoista aatteista, mutta tosiasiat puhuvat toista kieltä. Keskustaksi itseään nimittävä puolue oli erään tutkimuksen mukaan eduskuntavaalien 2011 toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen. "Sosialidemokraattinen" (opettelisivat nyt edes kirjoittamaan!) puolue sijoittuu poliittiseen keskustaan, hyväksyy kapitalismin eikä ole erityisen sosiaalidemokraattinen. Vihreät eivät pärjää ympäristömyönteisyyden vertailututkimuksessa vasemmistoliitolle, istuvat hallituksessa, eivät voi mitään ydinvoimalle tai Talvivaaran kaltaisille ympäristörikoksille, keskittyvät vähemmistöjen suvaitsemiseen ja kannattavat kapitalismia. Vasemmistoliitto heiluttaa ilmiselvästi sosiaalidemokratian lippua. Kommunistien joukossa on oikeita kommunisteja sekä vasemmistososialisteja, joita tämä kenttäpaikka on lähimpänä, ja kumpiakaan ei istu eduskunnassa.

Vasemmistonuoret ovat vasemmistolaisempia kuin puolueen valtalinja. Heidän piirissään väsätään lehteä, joka minulle tuntemattomasta syystä on nimeltään Libero. Samannimiseen lehteen tutustuin jo 1990-luvun puolivälissä, jolloin lähetin sinne yhden jutunkin. Sain puhelinsoiton päätoimittajalta, joka ilmoitti jättävänsä kirjoitukseni julkaisematta, koska omia ei saanut haukkua. (Totta kai olin siis arvostellut nykyistä – silloista – vasemmistomeininkiä.) Lehdessä kirjoitettiin mm. perustulosta, eläinasioista ja ongelmakohdista jossain ulkomaassa. Viime viikolla nappasin eräästä kesätapahtumasta mukaani kaksi uusinta Liberoa, ja kappas vain: samoista aiheista ne näyttävät kirjoittavan edelleen. Itse aiheissa ei periaatteessa ole mitään vikaa – mutta elleivät ne viime tai toissa vuosikymmenellä innostaneet ihmisiä kapinaan, miksi ihmeessä pyöriä samoissa aiheissa vielä nykyäänkin? Tietysti on ihan hyvä, että perustulon kannatus on hiljalleen laajentunut.

Kiusallisempi ongelma on, ettei Liberosta muutenkaan juuri löydä kapinaa. Onnibus-yhtiötä käsitellään positiivisessa valossa, koska se uskaltaa toimia piittaamatta Matkahuollon ja Linja-autoliiton hintapolitiikasta. Halvempi joukkoliikenne on jees, mutta kapitalismiahan Onnibus silti tekee ja tapauksen myötä yhteiskunnallinen sääntely linja-autoalalla joutuu negatiiviseen valoon. Kaupan keskittymistä Keskon ja S-ryhmän haltuun tarkastellaan kielteisesti, mutta lukija huomaa, etteivät "liberolaiset" aja mitään sen mullistavampaa kuin tasa-arvoista kilpailua. Koko kilpailun lakkauttaminen yhteiskunnallisin keinoin ja yhteiskunnallisten päämäärien hyväksi ei taida tulla mieleenkään. Kapitalistinen järjestelmä periaatteessa hyväksytään – sen särmiä vain halutaan viilata. Samalla viilataan linssiin kansalaista, joka kuvittelee nykyisen "vasemmiston" olevan jotakin muuta kuin ihan perinteisiä sosiaalidemokraatteja.

En kirjoita tätä ilmaistakseni, että vastustan nykyistä "vasemmistolaista" politiikkaa sinänsä. Vastustan lähinnä sitä, että se tarjotaan vasemmistona ja kaiken kukkuraksi ainoana uskottavana vasemmistolaisena vaihtoehtona. Ja sellaisena se pysyy niin kauan kuin kaikki kommunistit ja sosialistit eivät oikeasti yhdisty.

Ulkomaisten teemojen käsittely vasemmistopiireissä ei ole mitään uutta. 1970-luvun alkupuolen vasemmistolaisuus esimerkiksi sai melkoista pontta Vietnamin sodan ja Chilen sotilasjuntan vastustamisesta. (Kyllä, Salvador Allende murhattiin. Älä usko nykyistä valtamediaa.) Kommunistinen ja sosialistinen liike ovat luonteeltaan kansainvälisiä, internationalistisia. Sen sijaan vasemmisto, josta kommunismi ja sosialismi on kitketty pois, käsittelemässä ulkomaisia aiheita herättää epäilyksiä. Ilmaistaanko tässä alitajuisesti, että meillä täällä on asiat hyvin ja olemme oikeutettuja haukkumaan tiettyjä toimijoita jossain sangen tuntemattomassa maassa? 1990-luvulta tarttui tajuntaani iskulause "ajattele globaalisti – toimi paikallisesti". Kansainvälinen ja globaali tiedostaminen on hyvä asia, ja ehkä kansainväliseen ja globaaliin ajatteluun on hyvä kasvattaa lukijoita suuresta maailmasta kertovilla lehtijutuilla. Vasemmistoliiton, vihreiden ja SDP:n istuessa hallituksessa ja Suomen ollessa sotkeutuneena mm. Afganistanin kriisiin alkaa kuitenkin epäilyttää, että nyt pyritään toimimaan globaalisti. Itse olen aina käsittänyt iskulauseen tarkoittavan, että maailman parantaminen alkaa omasta kodista, omasta pihasta, kaupungista, maakunnasta ja maasta – ei niin, että me kapitalistisessa Suomessa alamme sanella, kuka saa tehdä millaistakin politiikkaa ja missäkin.

2010-luvun alun vasemmistolaisuutena yritetään siis markkinoida aatetta, joka hyväksyy maamme nykyisen yhteiskuntajärjestelmän (tietyin pikku parannuksin) ja hyväksynee myös tämän järjestelmän pakkosyöttämisen maihin, joissa täältä käsin näyttäisi olevan huonompi järjestelmä. Tätä päätelmää tukee se, ettei häikäilemätöntä Libyan sotaa vastaan vaivauduttu järjestämään mielenosoituksia, länsivaltojen tukemia Syyrian oppositiokapinallisia kannatetaan miltei kritiikittömästi, jääkiekon (!!) MM-kisojen järjestämistä Valko-Venäjällä vastustetaan näkyvästi ja Venäjän demokraattisesti* valittua nykyjohtoa vastaan räksytetään kuin rakkikoirat. (*Totta kai Venäjän demokratiassa on puutteita, mutta niin on täälläkin, Yhtenäinen Venäjä on todellisuudessakin Venäjän ylivoimaisesti suosituin puolue, eikä maan ongelmia ratkaise länsivaltojen – jälleen – tukeman rekisteröimättömän opposition kannattaminen.) Tämän päivän "vasemmisto" on siis liberaalin kapitalismin kannalla, ja antikapitalismi saa jäädä kommunistien ja sosialistien huoleksi.

Todellisen vasemmistolaisen – kapitalismin vastustajan, ihmisen ja luonnon puolustajan, tasa-arvoisen hyvinvoinnin kannattajan – tunnistaa siitä, että hän ei juutu kannattamaan pieniä parannuksia nykyiseen järjestelmään, vaan ihan oikeasti haluaa nujertaa järjestelmän; hän ei säntää suin päin kannattamaan joitakin näennäisiä voimakeinoin toteutettavia parannuksia jossain vieraassa maassa, vaan kiinnittää ensimmäisenä huomionsa kotimaansa, kotipaikkakuntansa ja lähipiirinsä parannuksia vaativiin asioihin; hän ei tarjoa sovinnaisia, korruptoituneita, kompromisseihin pohjautuvia näkökulmia radikaaleina ja vallankumouksellisina (saadakseen radikaalien ja vallankumouksellisten tuen) vaan on ihan oikeasti radikaali ja vallankumouksellinen.

Siitäkin hänet tunnistaa, ettei hän lietso tai ylläpidä eripuraa radikaalin ja vallankumouksellisen vasemmiston sisällä, vaan tähtää sen yhdistymiseen.