VR:n vioista ja ongelmista tämän ja viime vuoden aikana on ainakin lukenut jokainen, joka itse ei ole joutunut niistä kärsimään. Junat ovat myöhästelleet pikkusyistä, joiden ei luulisi enää pitkällä huipputeknologian 2000-luvulla vaikuttavan. Asemia on lakkautettu. Matkustajat ovat saaneet tylyä ja ehdotonta kohtelua junissa ja asemilla. Vaikka virallisella "juhlapuheiden" tasolla raideliikennettä koko ajan suitsutetaan ekologisuutensa tähden, matkalippujen hintoja on nostettu yhä uudelleen. Ja kun lipunmyyntijärjestelmä päätettiin uudistaa alkusyksyllä 2011, seurasi uskomaton fiasko ja farssi, josta ei ole vielä tämän kirjoitushetkellä selviydytty.
Miksi näin on käynyt ja edelleen käy? Syytä saamme etsiä rakenteelliselta tasolta. Joitakin vuosia sitten VR:n johto ja periaatteet laitettiin uusiksi. Nimestä Valtionrautatiet on luovuttu jo 1995, mistä yhdessä yhtiön toimintaperiaatteen kanssa voisi arvailla, että sen omistus on ainakin osittain yksityinen. Todellisuudessa Suomen valtio omistaa yhä VR-yhtymän sataprosenttisesti. Tätä vastaan on hämmentävässä ristiriidassa se, että VR:n tarkoitus on tuottaa voittoa. Se kerää siis liikenteellisestä peruspalvelustaan mahdollisimman paljon kansalaisten rahaa omaan ja valtion kassaan aikana, jolloin ekologisista syistä olisi äärimmäisen tärkeää saada mahdollisimman monet ihmiset käyttämään raideliikennettä.
Tarkoitus tuottaa voittoa selittää tietysti kuluttajaystävällisyyden ylärajan ylittävät lipunhinnat. Valitettavasti tässä ei vielä ole kaikki. Sama tarkoitus vaatii VR-yhtymää myös säästämään kaikissa mahdollisissa ja joskus mahdottomissakin kuluissa. Säästöjen piiriin kuuluu tietysti henkilökunta. Ennen VR oli tietoisesti tai tiedostamattaan valmistautunut, että kalusto voi reistailla ja välillä kalustoa tai rataa voi joutua syystä tai toisesta huoltamaan. Kun henkilökuntaa ei ollut supistettu minimiin, liikeni tiimistä kuin tiimistä työntekijä tai pari äkillisiin huolto- ja kunnostustehtäviin. Luultavasti myös varakalustoa oli poikkeustilanteita ajatellen valmiina. Nykyisin VR:n toiminta pohjautuu lähtökohtaan, ettei mikään mene ikinä pieleen. Ihmiset ovat kuitenkin inhimillisiä ja töppäyksiä sattuu, ja koska koneiden rakentajatkin ovat inhimillisiä ihmisiä, jotkin töppäykset ovat sattuneet jo valmistusvaiheessa. Kun joku töpeksii tai kalusto prakaa, koko systeemi pettää perinpohjaisesti. Näin kävi esimerkiksi jouluaatonaattona 2010, kun pohjoiseen matkanneen junan veturi hajosi hirmupakkasessa Ylöjärvellä. Korvaavaa veturia alettiin vasta laitella kuntoon Tampereella, kun sille olisi jo ollut parinkymmenen kilsan päässä hädänomainen tarve. Lopulta juna pääsi uuden veturin voimin jatkamaan eteenpäin – yli kaksi tuntia myöhässä aikataulusta.
Lipunmyyntijärjestelmän uudistuskatastrofi syksyllä 2011 sai alkunsa... niin mistä? VR:ssä uskotellaan, että on haluttu monipuolistaa palveluja ja tarjota entistä halvempia matkalippuja. Tosiasiassa kysymys on muista pyrkimyksistä. Ennakkoalennuksen käyttöönotto ja sillä houkuttelu perustuu samaan talousperiaatteeseen kuin matkapuhelinoperaattorien prepaid-liittymät: kun yhtiö saa asiakkaalta maksut jo kauan ennen kuin palvelu toteutetaan, se voittaa lisää rahaa tähän päivään huomisen kustannuksella. Mobiililipun tarkoitus on puolestaan vähentää palvelupainetta asemilla, mikä tietysti auttaa karsimaan asemahenkilökuntaa entisestään. Tulevaisuudessa VR uhkaa monipuolistaa lipunhinnan määräytymisperiaatteita entisestään, millä lienee myös selvä funktio: ihmiset eivät pysy ajan tasalla lipunhinnoista, maksavat epähuomiossa kalliimpia hintoja kuin toivovat ja virheistään "viisastuneina" pyrkivät hysteerisellä vimmalla ostamaan lippunsa etukäteen. Paitsi, että ennakkorahaa virtaa yhtiöön aina vain lisää, muutos sopii nyky-VR:lle myös ideatasolla. Raideliikenteellä on ollut interrailien ynnä muiden hippihömpötysten myötä epäilyttävä maine tuottoisan bisnesmatkailun kannalta; nyt spontaaniudesta tehdään hankalaa ja kallista, kun taas ensisijaisen kohderyhmän (eli maksukykyisten) matkat pyritään turvaamaan.
Uudistusta varten tarvittiin uusi verkkokauppa ja uudet lippuautomaatit, ja kuten tiedetään, homma kusi ja pahasti. Syynä lienee jälleen taloudellinen säästöpolitiikka yhdistettynä nykyaikaisen kapitalismin pakkokilpailuttamiseen: valittiin näennäisesti halvin vaihtoehto, ei parhaiten toimivaa tai helpoimmin huollettavaa. Sama möhlä on tehty VR:ssä ihan toisessa yhteydessä jo 1992, kun päätettiin hankkia Suomen oloihin huonosti soveltuvia italialaisia Pendolino-junia. Kuten kaikki tietävät, Pendolinot hajoilevat talvisin, yksiköiden kytkemisessä toisiinsa on toistuvia ongelmia ja nopeudesta saatava hyötykin on verraten vähäinen. Pendolinon sijaan olisi voitu ostaa ruotsalaisia X2000-junia, joiden olosuhdeluotettavuus (naapurimaan tuotteena) on ihan eri luokkaa, tai vielä kaukokatseisemmin kehittää omaa junateknologiaa.
Miten VR reagoi ongelmiinsa? Tietysti nykyaikaisella tavalla eli satsaa imagotyöhön. Kun lokakuun Matkaan-lehdessä oli lukijakirje, jossa matkustaja ilmaisi tympääntymisensä Pendolinojen uuteen vihreään ulkoasuun – "samat viat niissä on kuin punaisissakin" – vastasi lehden toimitus merkitsevästi, että uusi ilme tukee VR:n muita viimeaikaisia uudistuksia. Vihreys eli ekologisuus on VR:lle selkeä myyntivaltti, ja sitä tuodaan kaikin tavoin esille, vaikkei yhtiön muu käytäntö tuekaan tätä kaunista teoriaa.
Jos VR:n ainoa omistaja Suomen valtio oikein toden teolla välittäisi ympäristöstä ja matkustajien tyytyväisyydestä, alkaisi tapahtua. Ensin matkalippujen hinnat pudotettaisiin alas ja yksinkertaistettaisiin. Henkilökuntaa lisättäisiin ja palveluja parannettaisiin. Helsinki–Turku-välille rakennettaisiin pikapikaa uusi kaksiraiteinen rata (todennäköisesti ns. ELSA-radan uuden linjauksen mukaisesti) ja Tampere–Oulu-välille rinnakkaisraide. Matkustajaliikenteen käyttämättömiä rataosuuksia kunnostettaisiin ja alettaisiin hyödyntää uudelleen, ja uusia asemia otettaisiin käyttöön kaikkialla missä on asutusta radanvarressa ja aikataulu mitenkään sallii. Pendolinot korvattaisiin asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, ja toisaalta myös lähi- ja seutuliikenteen junia lisättäisiin. Pyrkimys ei olisi vähempää kuin siirtää Suomi raiteille, palauttaa elämä asemille ja usko toimivaan ekologiseen joukkoliikenteeseen.
Nykyään valitettavasti tuntuu, että VR:n toiminta hyödyttää parhaiten maantie- ja lentoliikennettä.
tiistai 18. lokakuuta 2011
maanantai 3. lokakuuta 2011
Kapitalismia vai sosialismia kirjastossa?
Pirkanmaan verkkokirjaston ongelmista olen ennenkin kirjoittanut esimerkinomaisesti. Lyhyt kertaus: viime syksynä Piki-kirjastoissa otettiin käyttöön uusi verkkokirjastopalvelu, joka osoittautui keskeneräiseksi ja sisälsi alusta lähtien paljon virheitä ja puutteita. Nyt uusi järjestelmä on ollut pian vuoden käytössä, ja yhä riittää sekä puutteita että toimintavirheitä. Henkilökunta on turhautuneena pommittanut järjestelmäntoimittaja Axiellia negatiivisella palautteella, mihin firma on vastannut lupailemalla parannuksia, joita on tihkunut kiduttavan hitaasti, jos lainkaan. Uuden verkkokirjaston ongelma on, että siitä löytyy paljon näennäisiä parannuksia (käytännössä tarpeettomia oheistoimintoja), kun varsinaiset perustoiminnot toimivat entistä huonommin tai mutkikkaammin ja joitakin (kuten uutuushaku) on poistettu kokonaan.
Lähetin kirjastolle palautetta, jossa ehdotin jälleen uutta, selkeyttävää verkkokirjastouudistusta, jonka toteuttaisi Axiellin tai muun firman sijaan kirjaston itse palkkaama(t) ohjelmoija(t). Kuten arvata saattaa, kirjasto ei vastannut ehdotukseeni myöntävästi vaan lupaili (joskin ongelmat myöntäen), että kyllä se uutuushaku vielä ensi vuonna tulee ja muutenkin parannuksia on Axiellilta tiedossa. Tämä vihjaa, että järjestelmäntoimittajaan, joka harjoittaa bisnestä eikä palvelua, ainakin teoriassa luotetaan. Tosin henkilökunta on ollut järjestelmäongelmien suhteen niin helisemässä, että "pakkohan meidän on uskoa että se tästä vielä paranee, muuten..." Muuten mitä?
Tosiasia tietysti on, että verkkokirjasto voi vielä parantua. Harmi sinänsä, että erityisesti musiikkiaineiston kohdalla töppäys on jo tapahtunut. Kirjasto pystyi yllättävän pitkään tarjoamaan toimivan vaihtoehdon musiikin laittomalle lataamiselle netistä. Kun äänilevyjen hinnat ovat mitä ovat, köyhällä ei ole varaa ostaa niitä ainakaan uusina, mutta kirjaston kautta oli mahdollista saada kuunneltavaksi (ja sopivalta osin kopioitavaksi) laaja valikoima sekä uutta että vanhaa musiikkia. Uutuudet löytyivät uutuushausta verkkokirjastossa, ja niitä saattoi yhdellä eurolla varata noudettavaksi omasta lähikirjastosta. Nykyään asiakkailla ei ole hajuakaan, mitä uutta kirjastoon on tulossa. Paitsi, ettei uutuushaku toimi, on moni muukin asia verkkokirjastossa klikannut ja muun muassa minulla on ollut lainassa asti cd-levyjä, joita ei löydy järjestelmästä ollenkaan. Vielä alkuvuonna 2010 julkaistusta Jimi Hendrixin postuumialbumista Valleys of Neptune oli kolmisenkymmentä varausta, mutta nykyään listalevyjä löytyy kirjaston uutuuspöydältä, mikä osoittaa että ihmiset ovat musiikkikirjaston suhteen luovuttaneet. Positiivisesti ajatellen tästä seuraa, että halukkaat saavat levynsä lainaan entistä nopeammin, vaan eipäs: verkkokirjastovaikeudet ovat syöneet resursseja niin pahasti hankinnasta, että uutuuksia on saapunut taloon paljon entistä hitaammin.
Kun äänilevyjä ei kirjastosta lainata niin kuin ennen, seuraus on päivänselvä: niitä ei hankita kirjastoon niin kuin ennen. Palvelut huononevat, ja pian koko musiikkikirjasto on historiaa. Musiikin laiton lataaminen netistä on tietysti musiikkiyrittäjien ja poliittisten päättäjien hampaissa, ja rangaistukset tästä suunnattomasta rikoksesta ovat olleet huolestuttavan liioiteltuja. Jos musiikkia ei saa enää ilmaiseksi netistä eikä kirjastosta, musiikkialan bisneksen oletetaan hyötyvän. Kirjojen lainaaminen kirjastosta on vielä niin vankalla perustalla, ettei kirjastojen olemassaolo sinänsä ole vielä uhanalainen, mutta varmaan verkkokirjasto-ongelmat ja uutuushankinnan hitaus ainakin teoriassa vähän hyödyttävät kirjakauppaa. Samoin hyötyy sorron ja riiston yhteiskuntajärjestelmä: ihmisistä tulee varallisuutensa perusteella ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia. Saadakseen luettavaa ja kuunneltavaa on tienattava rahaa, sitä saa palkkatyöstä, joten aina vain harvemmista työpaikoista kilpaillaan kynsin ja hampain. Työntekijöiden solidaarisuudesta toisilleen ei ole enää tietoakaan, mutta työnantajille ollaan kiitollisia. Tämä miellyttää työnantajia, koko bisnestä sekä kapitalismia ja sen poliittisia vartijoita.
Olen tavannut ajatella perinteisen kirjastolaitoksen olevan paras esimerkki siitä, että sosialismi toimii. Kirjat, lehdet ja tallenteet ovat kirjaston (eli yhteiskunnan) omaisuutta, ne ovat kaikkien asiakkaiden ulottuvilla, asiakkaita riittää ja useimmat ovat tyytyväisiä. Joitakin vuosia sitten yritettiin virittää keskustelua kirjastopalvelujen maksullistamisesta, mutta toistaiseksi se ei innosta suomalaisia. Kapitalismi on kuitenkin hiipinyt kirjastoihin takaovesta. Verkkokirjastopalvelut teetetään ulkopuolisella bisnestä tekevällä firmalla, tässä tapauksessa Axiellilla. Vielä merkittävämpää on, että kirjastot eivät itse hanki materiaaliaan sopiviksi katsomistaan paikoista, vaan sen toimittaa niille kapitalistinen bisnesyritys BTJ Finland. Suomen Kirjastoseura perusti Kirjastopalvelu-nimisen yrityksen jo vuonna 1961, mutta sen kaappasi ruotsalainen BTJ Group -konserni vuonna 1995 ja nykyisellään kirjastoseuran omistus on 20 prosenttia yhtiön osakkeista. Vaikkei kirjasto itsessään ole vielä liikelaitos, sen toiminta perustuu hyvin isolta osin kahden ulkomaalaisperäisen liikeyrityksen varaan (Axiell on käsittääkseni myös ruotsalaista alkuperää). Nykyisenä vuokratyön aikakautena ei ole täysin mahdoton ajatus, että työntekijöitäkin välittäisi kirjastoon kapitalistinen liikeyritys.
Ehdotukseni kirjaston itse palkkaamasta verkkokirjasto-ohjelmoijasta on edellistä taustaa vasten poliittisesti radikaali ajatus. Se edustaisi riemukasta paluuta sosialismiin, koska kirjastot ovat yhä kunnallisia palveluja. Se olisi pehmeä isku vasten kovan bisneksen kasvoja ja osoitus siitä, ettei kapitalismin voittokulku ole niin vääjäämätöntä kuin yhä useammat ajattelevat. Sen ohella voitaisiin yhä yleisemmin irtautua tapauskohtaisesti BTJ:n aineistotoimituksista. Näin voisi kehittyä käytäntö, jossa kirjaston riippuvuus bisnesfirmoista lakkaa ja suomalaisen yhteiskunnan ohella voittajia ovat, kuten Pirkanmaan verkkokirjaston esimerkki osoittaa, yksittäiset kirjaston palveluja käyttävät ihmiset.
Lähetin kirjastolle palautetta, jossa ehdotin jälleen uutta, selkeyttävää verkkokirjastouudistusta, jonka toteuttaisi Axiellin tai muun firman sijaan kirjaston itse palkkaama(t) ohjelmoija(t). Kuten arvata saattaa, kirjasto ei vastannut ehdotukseeni myöntävästi vaan lupaili (joskin ongelmat myöntäen), että kyllä se uutuushaku vielä ensi vuonna tulee ja muutenkin parannuksia on Axiellilta tiedossa. Tämä vihjaa, että järjestelmäntoimittajaan, joka harjoittaa bisnestä eikä palvelua, ainakin teoriassa luotetaan. Tosin henkilökunta on ollut järjestelmäongelmien suhteen niin helisemässä, että "pakkohan meidän on uskoa että se tästä vielä paranee, muuten..." Muuten mitä?
Tosiasia tietysti on, että verkkokirjasto voi vielä parantua. Harmi sinänsä, että erityisesti musiikkiaineiston kohdalla töppäys on jo tapahtunut. Kirjasto pystyi yllättävän pitkään tarjoamaan toimivan vaihtoehdon musiikin laittomalle lataamiselle netistä. Kun äänilevyjen hinnat ovat mitä ovat, köyhällä ei ole varaa ostaa niitä ainakaan uusina, mutta kirjaston kautta oli mahdollista saada kuunneltavaksi (ja sopivalta osin kopioitavaksi) laaja valikoima sekä uutta että vanhaa musiikkia. Uutuudet löytyivät uutuushausta verkkokirjastossa, ja niitä saattoi yhdellä eurolla varata noudettavaksi omasta lähikirjastosta. Nykyään asiakkailla ei ole hajuakaan, mitä uutta kirjastoon on tulossa. Paitsi, ettei uutuushaku toimi, on moni muukin asia verkkokirjastossa klikannut ja muun muassa minulla on ollut lainassa asti cd-levyjä, joita ei löydy järjestelmästä ollenkaan. Vielä alkuvuonna 2010 julkaistusta Jimi Hendrixin postuumialbumista Valleys of Neptune oli kolmisenkymmentä varausta, mutta nykyään listalevyjä löytyy kirjaston uutuuspöydältä, mikä osoittaa että ihmiset ovat musiikkikirjaston suhteen luovuttaneet. Positiivisesti ajatellen tästä seuraa, että halukkaat saavat levynsä lainaan entistä nopeammin, vaan eipäs: verkkokirjastovaikeudet ovat syöneet resursseja niin pahasti hankinnasta, että uutuuksia on saapunut taloon paljon entistä hitaammin.
Kun äänilevyjä ei kirjastosta lainata niin kuin ennen, seuraus on päivänselvä: niitä ei hankita kirjastoon niin kuin ennen. Palvelut huononevat, ja pian koko musiikkikirjasto on historiaa. Musiikin laiton lataaminen netistä on tietysti musiikkiyrittäjien ja poliittisten päättäjien hampaissa, ja rangaistukset tästä suunnattomasta rikoksesta ovat olleet huolestuttavan liioiteltuja. Jos musiikkia ei saa enää ilmaiseksi netistä eikä kirjastosta, musiikkialan bisneksen oletetaan hyötyvän. Kirjojen lainaaminen kirjastosta on vielä niin vankalla perustalla, ettei kirjastojen olemassaolo sinänsä ole vielä uhanalainen, mutta varmaan verkkokirjasto-ongelmat ja uutuushankinnan hitaus ainakin teoriassa vähän hyödyttävät kirjakauppaa. Samoin hyötyy sorron ja riiston yhteiskuntajärjestelmä: ihmisistä tulee varallisuutensa perusteella ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia. Saadakseen luettavaa ja kuunneltavaa on tienattava rahaa, sitä saa palkkatyöstä, joten aina vain harvemmista työpaikoista kilpaillaan kynsin ja hampain. Työntekijöiden solidaarisuudesta toisilleen ei ole enää tietoakaan, mutta työnantajille ollaan kiitollisia. Tämä miellyttää työnantajia, koko bisnestä sekä kapitalismia ja sen poliittisia vartijoita.
Olen tavannut ajatella perinteisen kirjastolaitoksen olevan paras esimerkki siitä, että sosialismi toimii. Kirjat, lehdet ja tallenteet ovat kirjaston (eli yhteiskunnan) omaisuutta, ne ovat kaikkien asiakkaiden ulottuvilla, asiakkaita riittää ja useimmat ovat tyytyväisiä. Joitakin vuosia sitten yritettiin virittää keskustelua kirjastopalvelujen maksullistamisesta, mutta toistaiseksi se ei innosta suomalaisia. Kapitalismi on kuitenkin hiipinyt kirjastoihin takaovesta. Verkkokirjastopalvelut teetetään ulkopuolisella bisnestä tekevällä firmalla, tässä tapauksessa Axiellilla. Vielä merkittävämpää on, että kirjastot eivät itse hanki materiaaliaan sopiviksi katsomistaan paikoista, vaan sen toimittaa niille kapitalistinen bisnesyritys BTJ Finland. Suomen Kirjastoseura perusti Kirjastopalvelu-nimisen yrityksen jo vuonna 1961, mutta sen kaappasi ruotsalainen BTJ Group -konserni vuonna 1995 ja nykyisellään kirjastoseuran omistus on 20 prosenttia yhtiön osakkeista. Vaikkei kirjasto itsessään ole vielä liikelaitos, sen toiminta perustuu hyvin isolta osin kahden ulkomaalaisperäisen liikeyrityksen varaan (Axiell on käsittääkseni myös ruotsalaista alkuperää). Nykyisenä vuokratyön aikakautena ei ole täysin mahdoton ajatus, että työntekijöitäkin välittäisi kirjastoon kapitalistinen liikeyritys.
Ehdotukseni kirjaston itse palkkaamasta verkkokirjasto-ohjelmoijasta on edellistä taustaa vasten poliittisesti radikaali ajatus. Se edustaisi riemukasta paluuta sosialismiin, koska kirjastot ovat yhä kunnallisia palveluja. Se olisi pehmeä isku vasten kovan bisneksen kasvoja ja osoitus siitä, ettei kapitalismin voittokulku ole niin vääjäämätöntä kuin yhä useammat ajattelevat. Sen ohella voitaisiin yhä yleisemmin irtautua tapauskohtaisesti BTJ:n aineistotoimituksista. Näin voisi kehittyä käytäntö, jossa kirjaston riippuvuus bisnesfirmoista lakkaa ja suomalaisen yhteiskunnan ohella voittajia ovat, kuten Pirkanmaan verkkokirjaston esimerkki osoittaa, yksittäiset kirjaston palveluja käyttävät ihmiset.
tiistai 27. syyskuuta 2011
Olisiko sivistyneistövallankumouksen aika?
Näin tässä eräänä yönä melkein profeetalliselta tuntuneen unen. Kansainvälinen mellakkaliike oli siinä levinnyt Suomeen. Rettelöinnin aiheeksi kelpasi mikä hyvänsä, missä joidenkin oikeuksia poljettiin – tässä tapauksessa tiekiista jossain pohjoisessa. Maantie oli kaavoitettu uusiksi, ja melko vähäpätöisen oikaisun tähden oli jäämässä uuden linjauksen alle ihmisten pihoja ja varmaan jokunen talokin. Matkasin yhteiskunnan varoilla tuonne pohjoisen kylille tekemään kyselytutkimusta asukkaiden mielipiteistä. Tulos oli luonnollisesti tieuudistusta vastustava. Seuraavassa kohtauksessa olin kokouksessa jossain virastotalossa, jonka ulkopuolella yltyivät jo tieuudistusta vastustavien mielenosoittajien äänet, ja ikkunasta näimme mellakkapoliisin järjestäytyvän vastapuoleksi. Ryntäsin suoraan kokouksesta virastotalon portaille pitämään puhetta, jossa ilmoitin, että yhteiskunta on teettänyt tutkimuksen, joka ei suosittele uuden tien rakentamista. Toivoin sekä mellakoijien että poliisin riisuvan aseensa ja lähtevän kotiin, koska edellisillä ei enää ole vastustettavaa eikä jälkimmäisellä puolustettavaa, kun kiista raukeaa.
Uni esitteli kristallinkirkkaasti, mikä on minunlaiseni ihmisen paikka yhteiskunnallisten kiistojen kärjistyessä. Ei mellakoimassa, vielä vähemmän järjestystä ylläpitämässä. Sen sijaan tehtävänä on levittää tietoa kaikille osapuolille, tarvittaessa vaikka taistelutantereen äärellä. Yhteiskunnalliset kärhämät johtuvat siitä, että jollakin osapuolella – aika usein molemmilla osapuolilla – on virheellistä tietoa. Usein tietoa myös tietoisesti pimitetään. Tämä johtuu siitä, että tieto on valtaa – oikeasti, ei vain kuluneen fraasin mukailuna. Levittämällä monipuolista tietoa kaikista asianhaaroista puutteellisen tai vääristellyn informaation tilalle voi estää hankaluudet kaikilta suunnilta, kuten uneni esimerkissä yhtäältä kansainvälistä liikettä pintapuolisesti tai turhautuneisuuttaan myötäilevien rettelöijien, toisaalta sokeasti järjestelmää puolustavan poliisin taholta.
Sivistyneistö on esittänyt turhan hiljaista roolia viime vuosikymmenien informaatiovallankaappauksen keskellä. Tällä en vähättele Indymedian, Verkkomedian ja kaltaistensa aktiiviväen työn arvoa. Ongelma on, että liian suuri osa sivistyneistöstä ei oikeasti ymmärrä, kuinka täydellisesti valtamedia on tempaistu osaksi vallanpitäjien tiedonpimitystoimintaa. Tähänkin tarvitaan tiedonlevitystä. Sivistyneistö täytyy saada jalkeille sen oivalluksen innoittamana, että yhteiskunnasta ihan oikeasti nyt puuttuu tarvittavaa tietoa ja tähän liittyvä ilmiselvä sosiaalinen tilaus kohdistuu nimenomaan sivistyneistöön itseensä. Tieto on valtaa, ja tiedonkumous on vallankumous. Muutoksen tekijöitä ovat pian kadut täynnä. Sivistyneistöä tarvitaan nyt välittämään tietoa muutoksen suunnasta, tekotavasta ja tarpeellisuudesta – yhtä lailla netissä, kouluissa, kapakoissa ja virastotalon portailla.
Uni esitteli kristallinkirkkaasti, mikä on minunlaiseni ihmisen paikka yhteiskunnallisten kiistojen kärjistyessä. Ei mellakoimassa, vielä vähemmän järjestystä ylläpitämässä. Sen sijaan tehtävänä on levittää tietoa kaikille osapuolille, tarvittaessa vaikka taistelutantereen äärellä. Yhteiskunnalliset kärhämät johtuvat siitä, että jollakin osapuolella – aika usein molemmilla osapuolilla – on virheellistä tietoa. Usein tietoa myös tietoisesti pimitetään. Tämä johtuu siitä, että tieto on valtaa – oikeasti, ei vain kuluneen fraasin mukailuna. Levittämällä monipuolista tietoa kaikista asianhaaroista puutteellisen tai vääristellyn informaation tilalle voi estää hankaluudet kaikilta suunnilta, kuten uneni esimerkissä yhtäältä kansainvälistä liikettä pintapuolisesti tai turhautuneisuuttaan myötäilevien rettelöijien, toisaalta sokeasti järjestelmää puolustavan poliisin taholta.
Sivistyneistö on esittänyt turhan hiljaista roolia viime vuosikymmenien informaatiovallankaappauksen keskellä. Tällä en vähättele Indymedian, Verkkomedian ja kaltaistensa aktiiviväen työn arvoa. Ongelma on, että liian suuri osa sivistyneistöstä ei oikeasti ymmärrä, kuinka täydellisesti valtamedia on tempaistu osaksi vallanpitäjien tiedonpimitystoimintaa. Tähänkin tarvitaan tiedonlevitystä. Sivistyneistö täytyy saada jalkeille sen oivalluksen innoittamana, että yhteiskunnasta ihan oikeasti nyt puuttuu tarvittavaa tietoa ja tähän liittyvä ilmiselvä sosiaalinen tilaus kohdistuu nimenomaan sivistyneistöön itseensä. Tieto on valtaa, ja tiedonkumous on vallankumous. Muutoksen tekijöitä ovat pian kadut täynnä. Sivistyneistöä tarvitaan nyt välittämään tietoa muutoksen suunnasta, tekotavasta ja tarpeellisuudesta – yhtä lailla netissä, kouluissa, kapakoissa ja virastotalon portailla.
torstai 22. syyskuuta 2011
Rakkauspuheen puolustuspuhe
Asioidessani jälleen kerran kirjastossa huomioni kiinnittyy noin seitsenvuotiaaseen maahanmuuttajalapseen, joka on oikeasti innoissaan kyetessään kommunikoimaan henkilökunnan kanssa. Kirjastovirkailija ymmärtää, mitä hän sanoo, ja hän ymmärtää, mitä virkailija vastaa. Täydellistä! Hänenlaisensa viattomat lapset eivät ole Suomessa oppiakseen halveksimaan ja vastustamaan länsimaista sivilisaatiota, jotta he voisivat jonakin päivänä islamilaistaa Suomen ja käydä pyhää sotaa vääräuskoisia vastaan. He ovat saaneet taivaallisena lahjana uuden tilaisuuden elää rauhassa ja rakkaudessa, ja moni heistä on ikuisesti kiitollinen suomalaiselle pelastajayhteiskunnalle, mikäli heitä ei lähetetä tai jatkuvasti uhata lähettää takaisin sodan tai terrorin runtelemaan omaan tai vanhempiensa syntymämaahan.
Mitäs höpinää tuo yllä oleva on? Tietysti rakkauspuhetta, vastapainoksi viime aikoina puhki jauhetulle vihapuheelle. Sanoiksi puettu kaunis ajatus, joka syntyi päässäni ja sydämessäni todellisen tilanteen johdosta. Toki siihenkin on piilotettu pieni terä – maahanmuuttokielteisyyden kritiikki – joten sikäli olen yhä viimeaikaisen vastakkainasettelu-diskurssin vanki. Rakkauspuheen tavoitteena on kuitenkin tila, jossa vihaa ei enää ole. Ja toisin kuin vihapuhe, rakkauspuhe ymmärtää, ettei viha koskaan lopu vihaamalla.
Viimeaikaiset havaintoni yhteiskuntakriittisestä keskustelusta kertovat, että punavihreällä ja vasemmistolaisella suunnalla ollaan lähes yhtä hanakoita vihapuheisiin ja vastakkainasetteluihin kuin konservatiivisessa uusoikeistossa. Ajattelu on hyvin konfliktikeskeistä. Kaikenlainen ymmärtäminen on "out". Pahaksi onneksi nekin asiat, joiden puolustaminen on herättänyt oikeistokonservatiiveissa vastustusta, tuppaavat jäämään nyt tämän vastustuksen vastustamisen varjoon. Suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus ovat liian usein supistuneet pelkäksi näennäiskaavaksi, joka ei käytännössä etene vaan pikemminkin taantuu vihapuhetaistelun tuoksinassa. Persuleirissä nauretaan punavihreille, jotka osoittavat omalla toiminnallaan, etteivät he käytännössä toteuta sitä mitä teoriassa edustavat.
Vallankumouksellinen kulttuurielämä on nykyään usein sitä, että suunnitellaan yhä synkistelevämpiä ja järkyttävämpiä esityksiä tai dokumentteja yleisön reaktioiden herättämiseksi. Yleisö voi todeta, että ohoh, olipas rankka kuvaus todellisuutemme nurjasta puolesta. Mitä sitten? Ei mitään. Samankaltaisia "rankkoja", tehoaan menettäviä kuvauksia on nähty jo vuosikymmeniä, ja tuloksena on vain lisää synkistelyä ja järkyttämistä tähän muutoinkin turhan synkeään ja järkkyneeseen maailmaan. Sen sijaan nyt pitäisi tuoda esiin kauniita asioita, jotka ovat yhä mahdollisia, ja keinoja tehdä kauniista asioista todellisuutta. Täytyisi muistuttaa siitä, että meissä ihmisissä on kykyä ja kapasiteettia yhtä paljon rakkauteen kuin vihaan. Ei oikeistolaista vihapuhetta nitistetä vastavihapuheella, vaan rakkauspuheella. Se vaatii toisia osapuolia kohtaan yhä enemmän ymmärtämistä, jota ilman emme koskaan saa hyvää yhteiskuntaa aikaiseksi.
Mitäs höpinää tuo yllä oleva on? Tietysti rakkauspuhetta, vastapainoksi viime aikoina puhki jauhetulle vihapuheelle. Sanoiksi puettu kaunis ajatus, joka syntyi päässäni ja sydämessäni todellisen tilanteen johdosta. Toki siihenkin on piilotettu pieni terä – maahanmuuttokielteisyyden kritiikki – joten sikäli olen yhä viimeaikaisen vastakkainasettelu-diskurssin vanki. Rakkauspuheen tavoitteena on kuitenkin tila, jossa vihaa ei enää ole. Ja toisin kuin vihapuhe, rakkauspuhe ymmärtää, ettei viha koskaan lopu vihaamalla.
Viimeaikaiset havaintoni yhteiskuntakriittisestä keskustelusta kertovat, että punavihreällä ja vasemmistolaisella suunnalla ollaan lähes yhtä hanakoita vihapuheisiin ja vastakkainasetteluihin kuin konservatiivisessa uusoikeistossa. Ajattelu on hyvin konfliktikeskeistä. Kaikenlainen ymmärtäminen on "out". Pahaksi onneksi nekin asiat, joiden puolustaminen on herättänyt oikeistokonservatiiveissa vastustusta, tuppaavat jäämään nyt tämän vastustuksen vastustamisen varjoon. Suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus ovat liian usein supistuneet pelkäksi näennäiskaavaksi, joka ei käytännössä etene vaan pikemminkin taantuu vihapuhetaistelun tuoksinassa. Persuleirissä nauretaan punavihreille, jotka osoittavat omalla toiminnallaan, etteivät he käytännössä toteuta sitä mitä teoriassa edustavat.
Vallankumouksellinen kulttuurielämä on nykyään usein sitä, että suunnitellaan yhä synkistelevämpiä ja järkyttävämpiä esityksiä tai dokumentteja yleisön reaktioiden herättämiseksi. Yleisö voi todeta, että ohoh, olipas rankka kuvaus todellisuutemme nurjasta puolesta. Mitä sitten? Ei mitään. Samankaltaisia "rankkoja", tehoaan menettäviä kuvauksia on nähty jo vuosikymmeniä, ja tuloksena on vain lisää synkistelyä ja järkyttämistä tähän muutoinkin turhan synkeään ja järkkyneeseen maailmaan. Sen sijaan nyt pitäisi tuoda esiin kauniita asioita, jotka ovat yhä mahdollisia, ja keinoja tehdä kauniista asioista todellisuutta. Täytyisi muistuttaa siitä, että meissä ihmisissä on kykyä ja kapasiteettia yhtä paljon rakkauteen kuin vihaan. Ei oikeistolaista vihapuhetta nitistetä vastavihapuheella, vaan rakkauspuheella. Se vaatii toisia osapuolia kohtaan yhä enemmän ymmärtämistä, jota ilman emme koskaan saa hyvää yhteiskuntaa aikaiseksi.
tiistai 6. syyskuuta 2011
"All our base are belong to them"
Japanin Fukushiman ydinonnettomuuden seuraukset ovat moninkertaisesti pahemmat kuin aluksi myönnettiin. Israelissa on ollut melkein saman kokoluokan mielenosoituksia ja joukkokokoontumisia kuin sitä ympäröivissä arabimaissa. Libyan "kapinalliset" tappavat syyttömiä mustaihoisia siirtotyöläisiä ja raahaavat näitä vankileireille, minkä Nato puoliavoimesti hyväksyy. Etelä-Amerikan maiden, Kuuban, Etelä-Afrikan, Kiinan ja Venäjän kesken solmitaan yhteistyösopimuksia. Suomessa aiotaan hyväksyä perustuslakimuutos, joka sallii vallan siirtämisen epädemokraattisille yksiköille ja maamme rajojen ulkopuolelle.
Mistä voimme lukea yllä olevista loppukesän uutisaiheista? Emme ainakaan valtamediasta. Yle, HS, isot maakuntalehdet ja muut mediajätit ovat puolensa valinneet. Ne edustavat sitä Suomea, joka palvelee ja puolustaa globaalin suurpääoman etuja ja pyrkii jäseneksi Natoon. Isojen medioiden nettisivuja lukiessa tulee melkein tunne, että uutisista on pulaa. Otsikoita tehdään ihan hölmöistä aiheista, sellaisesta kevyestä hutusta, jonka kuvitellaan kiinnostavan kansaa. Yhteiskunnallisia ja poliittisia uutisia on, mutta ne ovat yksipuolisia ja ulkokohtaisia. Eduskuntavaalien aikaan tuli vaikutelma, ettei sillä saralla tapahtunut valtamedian mielestä juuri mitään. Sosiaalinen media paljasti totuuden: koko ajan uusia näkökulmia, tilastolöytöjä, oivalluksia, möläytyksiä, kaikkea kiinnostavaa. Mutta valtamediaa se ei "kiinnostanut".
Onneksi on sosiaalinen media, voisi nyt huokaista. Mutta millaisen sosiaalisen median ihminen löytää, jos lähtee tyhjältä pöydältä etsimään? Löytääkö hän muuta kuin foorumien vihapuheita, Facebookin viharyhmiä ja muutaman salaliittoteorian? Mistä hän tietää etsiä muita Twitter-profiileja kuin tuttujen mediajättien, poliitikoiden ja puolueiden sekä kaikkein eniten esillä olevien kansalaisjärjestöjen? On valitettava tosiasia, että ainakin Suomen Amnesty vaikuttaa olevan eniten kiinnostunut länsivaltojen jo ennestään sortamien maiden ihmisoikeuspuutteista. Minkä muun vaikutelman tällainen voi tavikselle antaa, kuin että valtamedia on oikeassa? (Tässä mielessä pisteet Greenpeacelle, joka jatkuvasti nostaa esiin nimenomaan läntisten suuryhtiöiden aiheuttamia ympäristöongelmia.)
Sosiaaliseen mediaan liittyy ainakin kaksi ongelmaa. Yksi on se, että useimmilla interaktiivisilla foorumeilla äänekkäimmät kirjoittajat ovat varsin konservatiivista väkeä. Tällä en tarkoita ainoastaan kansallismielisiä perussuomalaisia, vaan aivan yhtä lailla porvarivihreitä ja keskustavasemmistolaisia, jotka identifioivat punavihreyden törkeän kapea-alaisesti itseensä. Nämä kirjoittajat tietävät edustavansa virallista enemmistöä omassa viiteryhmässään ja käyttävät tätä sumeilematta hyväkseen. Valtavirrasta poikkeavat näkemykset ahdistetaan nurkkaan ja vaiennetaan. Tällaiset jarruaktiivit eivät itse käsitä rooliaan vallanpitäjen käsikassaroina, vaan ovat edustavinaan "järkeä" siinä, missä marginaliin ajetut toisinajattelijat edustavat joko tunnepitoista haihattelua tai todellisuudesta vieraantunutta dogmatismia.
Toinen edellistä perustavampi ongelma on se, että sosiaalisen median puitteet omistaa paljolti sama taho kuin valtamedian – kapitalistinen suurpääoma. Esimerkiksi Myspace on jo käytännössä onnistuttu tuhoamaan. Verkkopalvelun keskusylläpito toteutti viime vuonna uudistuksen, jonka myötä käyttäjien on hyväksyttävä ison rahan puffaamien suurten musiikki- ja tv-nimien näkyminen omilla sivuillaan. Samalla käyttäjän mahdollisuutta säädellä profiilinsa sisältöä supistettiin radikaalisti. Twitterin käyttäjälle tarjoaman suosituslistan perusteita muutettiin kuluneena kesänä niin, ettei se enää tarjoa vain itse seurattujen käyttäjien itse seuraamia käyttäjiä: nyt se suosittelee myös julkkiksia. Jo iänikuiselta tuntuvan Facebookin uusi haastaja tulee kaikkein ilmeisimmästä osoitteesta koko nettimaailmassa: Google+:n ylläpitäjä on Google Inc., jonka liikevaihto vuonna 2010 oli vaivaiset 29,3 miljardia dollaria.
Täytyy siis myöntää, että elämismaailmamme on tyystin kapitalistien vallassa ja vastarintamme täysin nurkkaan ahdistettua. Vasta tämän käsitettyään tajuaa, kuinka totalitaarisissa oloissa elämme ja kuinka totaalisesti meidänkin on reagoitava. Iso raha voi säädellä elämämme puitteita mielin määrin, mutta elämää se ei toistaiseksi kykene säätämään. Niinpä meidän on osattava kieltäytyä puitteista. Lakkautetaan valtalehtien tilaus, luovutaan tv:n kanavapaketeista ja lahjoitetaan digiboksi pois. Ilmaistaan mielipiteemme omilla ehdoillamme, ei niiden ehdoilla jotka hallitsevat keskustelua ennestään. Hyödynnetään sosiaalista mediaa, mutta ei makseta paremmista käyttäjäehdoista eikä klikata sivunreunaan ilmestyviä mainoksia. Kun verkkopalvelu alkaa palvella paremmin sponsoreitaan kuin käyttäjiään, lopetetaan sen käyttäminen. Kapitalismi on yksinomaan isoon rahaan perustuva systeemi, joten on hyvä muistaa: kun kapitalismin tukeminen loppuu, kapitalismi loppuu.
Mistä voimme lukea yllä olevista loppukesän uutisaiheista? Emme ainakaan valtamediasta. Yle, HS, isot maakuntalehdet ja muut mediajätit ovat puolensa valinneet. Ne edustavat sitä Suomea, joka palvelee ja puolustaa globaalin suurpääoman etuja ja pyrkii jäseneksi Natoon. Isojen medioiden nettisivuja lukiessa tulee melkein tunne, että uutisista on pulaa. Otsikoita tehdään ihan hölmöistä aiheista, sellaisesta kevyestä hutusta, jonka kuvitellaan kiinnostavan kansaa. Yhteiskunnallisia ja poliittisia uutisia on, mutta ne ovat yksipuolisia ja ulkokohtaisia. Eduskuntavaalien aikaan tuli vaikutelma, ettei sillä saralla tapahtunut valtamedian mielestä juuri mitään. Sosiaalinen media paljasti totuuden: koko ajan uusia näkökulmia, tilastolöytöjä, oivalluksia, möläytyksiä, kaikkea kiinnostavaa. Mutta valtamediaa se ei "kiinnostanut".
Onneksi on sosiaalinen media, voisi nyt huokaista. Mutta millaisen sosiaalisen median ihminen löytää, jos lähtee tyhjältä pöydältä etsimään? Löytääkö hän muuta kuin foorumien vihapuheita, Facebookin viharyhmiä ja muutaman salaliittoteorian? Mistä hän tietää etsiä muita Twitter-profiileja kuin tuttujen mediajättien, poliitikoiden ja puolueiden sekä kaikkein eniten esillä olevien kansalaisjärjestöjen? On valitettava tosiasia, että ainakin Suomen Amnesty vaikuttaa olevan eniten kiinnostunut länsivaltojen jo ennestään sortamien maiden ihmisoikeuspuutteista. Minkä muun vaikutelman tällainen voi tavikselle antaa, kuin että valtamedia on oikeassa? (Tässä mielessä pisteet Greenpeacelle, joka jatkuvasti nostaa esiin nimenomaan läntisten suuryhtiöiden aiheuttamia ympäristöongelmia.)
Sosiaaliseen mediaan liittyy ainakin kaksi ongelmaa. Yksi on se, että useimmilla interaktiivisilla foorumeilla äänekkäimmät kirjoittajat ovat varsin konservatiivista väkeä. Tällä en tarkoita ainoastaan kansallismielisiä perussuomalaisia, vaan aivan yhtä lailla porvarivihreitä ja keskustavasemmistolaisia, jotka identifioivat punavihreyden törkeän kapea-alaisesti itseensä. Nämä kirjoittajat tietävät edustavansa virallista enemmistöä omassa viiteryhmässään ja käyttävät tätä sumeilematta hyväkseen. Valtavirrasta poikkeavat näkemykset ahdistetaan nurkkaan ja vaiennetaan. Tällaiset jarruaktiivit eivät itse käsitä rooliaan vallanpitäjen käsikassaroina, vaan ovat edustavinaan "järkeä" siinä, missä marginaliin ajetut toisinajattelijat edustavat joko tunnepitoista haihattelua tai todellisuudesta vieraantunutta dogmatismia.
Toinen edellistä perustavampi ongelma on se, että sosiaalisen median puitteet omistaa paljolti sama taho kuin valtamedian – kapitalistinen suurpääoma. Esimerkiksi Myspace on jo käytännössä onnistuttu tuhoamaan. Verkkopalvelun keskusylläpito toteutti viime vuonna uudistuksen, jonka myötä käyttäjien on hyväksyttävä ison rahan puffaamien suurten musiikki- ja tv-nimien näkyminen omilla sivuillaan. Samalla käyttäjän mahdollisuutta säädellä profiilinsa sisältöä supistettiin radikaalisti. Twitterin käyttäjälle tarjoaman suosituslistan perusteita muutettiin kuluneena kesänä niin, ettei se enää tarjoa vain itse seurattujen käyttäjien itse seuraamia käyttäjiä: nyt se suosittelee myös julkkiksia. Jo iänikuiselta tuntuvan Facebookin uusi haastaja tulee kaikkein ilmeisimmästä osoitteesta koko nettimaailmassa: Google+:n ylläpitäjä on Google Inc., jonka liikevaihto vuonna 2010 oli vaivaiset 29,3 miljardia dollaria.
Täytyy siis myöntää, että elämismaailmamme on tyystin kapitalistien vallassa ja vastarintamme täysin nurkkaan ahdistettua. Vasta tämän käsitettyään tajuaa, kuinka totalitaarisissa oloissa elämme ja kuinka totaalisesti meidänkin on reagoitava. Iso raha voi säädellä elämämme puitteita mielin määrin, mutta elämää se ei toistaiseksi kykene säätämään. Niinpä meidän on osattava kieltäytyä puitteista. Lakkautetaan valtalehtien tilaus, luovutaan tv:n kanavapaketeista ja lahjoitetaan digiboksi pois. Ilmaistaan mielipiteemme omilla ehdoillamme, ei niiden ehdoilla jotka hallitsevat keskustelua ennestään. Hyödynnetään sosiaalista mediaa, mutta ei makseta paremmista käyttäjäehdoista eikä klikata sivunreunaan ilmestyviä mainoksia. Kun verkkopalvelu alkaa palvella paremmin sponsoreitaan kuin käyttäjiään, lopetetaan sen käyttäminen. Kapitalismi on yksinomaan isoon rahaan perustuva systeemi, joten on hyvä muistaa: kun kapitalismin tukeminen loppuu, kapitalismi loppuu.
torstai 25. elokuuta 2011
Genret politiikassa
Minut on kutsuttu syyskuussa alustajaksi seminaariin, jossa on paikalla lähinnä kommunisteja. Vaikka muutama heistä saattaa lehteillä näitä sivuja, en usko heidän ottavan niin nokkiinsa, että kutsuni päätetään perua. Itse asiassa selvensin kutsuvalle osapuolelle (SKP:n Uudenmaan piirijärjestön... öh... onko se nyt piirisihteeri?), etten varsinaisesti edusta minkään puolueen kantoja ja intressejä vaan yhtäältä omiani ja toisaalta rajat ylittävän yhteistyön. Kuulemma se sopii oikein hyvin. Pohdin tässä vapaamuotoisesti asioita, jotka ovat etukäteen tulleet seminaaria ajatellen mieleeni.
Sen verran minussa on kulttuurintutkijaa (vrt. sosiologi tai vaihtoehtoisesti marxisti), että aion nyt soveltaa genren käsitettä. Politiikka on kulttuurisesta näkökulmasta ryhmä genrejä. Nyky-Suomessa on sattunut (hupsista!), että kokoomus, demarit, vihreät, RKP ja jopa hallituksesta pudotettu keskusta edustavat samaa poliittista genreä. Heillä on kyllä omat tyylinsä, joka on genren alakäsite, mutta laajassa mittakaavassa ne muistuttavat liiaksi toisiaan ollakseen erillisiä genrejä. Ennen viime vaaleja huomasin, että vasemmistoliitolla ja kommunisteilla oli yhteinen genre. Se ilmeni vastatessani vaalikonekysymyksiin: puolueiden ehdokkaat limittyivät yhteensopivuuslistoilla melkein täydellisesti. Mutta vaalien jälkeen vas-liitto on tungettu samaan hallitukseen edellä mainittujen kanssa (miinus keskusta plus kristillisdemokraatit) ja myös genret ovat sekoittuneet. Sekoittuminen ei sinänsä ole kulttuurisesti huono juttu, mutta otapa selvää puolueesta, jonka suu resitoi valtionhoitajapuolueiden sanataidetta ja selkään on töherretty punaista vaihtoehtotaidetta.
Mistä löydämme valtionhoitajista selvästi poikkeavan genren? Tietysti perussuomalaisista. Joku huomioi Terhoforumilla, ettei tapaus Anders Breivik, ihme kyllä, ollut taittanut heidän kannatuksensa kasvua. Höpsistä! Persujen houkutus on muutoin ollut niin huikeissa lukemissa, että kannatus kirjattaisiin vielä isommin numeroin ilman Suomen Sisun/Jussi Halla-ahon yhteyttä Norjan ammuskelijaan. Minulle riippumattomana vasemmistolaisena on täysin käsittämätöntä, ettei vasemmalta pystytä millään lailla vastaamaan perussuomalaiseen buumiin. Mutta ainoa ns. vakavasti otettava vasemmistopuolue eli vasemmistoliitto on loannut itsensä valtionhoitajien genreen ja itsellään myös kommunistien genren. Jos totta puhutaan (nyt tulee sisäpiirikokemusta), SKP:n kommarit eivät pystyneet vaalien alla sanomaan vas-liittoon verrattuna mitään omaa paitsi "suhtautukaa varauksellisesti vasureiden lupauksiin – he ovat pettäneet ennenkin". Niin pettivät jälleen, mutta sitä omaa ei ole siitä huolimatta.
Myöhemmin syyskuussa Tampereelle vaeltanee satamäärin kommunisteja, kun täällä järjestetään "Tiedonantaja-festivaali". Ohjelmistosta löytyy myös keskustelu, jossa pohditaan vasemmistoyhteistyötä. Alustajina on pari SKP:läistä ja pari kriittisen siiven vasuria – siinä kaikki. Itse kaipailisin mukaan väkeä STP:n ja SAFKAn (Suomen antifasistinen komitea) suunnalta. Miksikö – heillähän on tiettävästi vielä SKP:täkin vähemmän kannatusta, jäsenistä puhumattakaan? Siksi, että heillä on ilmiselvästi oma genrensä, ja nyt tarvitaan nimenomaan valtamassasta erottuvaa genreä. Tätä ei voi selkeämmin vääntää. En yhdy kaikkiin STP:läisiin tai safkalaisiin näkemyksiin, mutta olen niistä tällä hetkellä paljon vakuuttuneempi kuin vasemman laidan "sovinnaiston" jutuista. Uskon vilpittömästi, että persujenkin kannattajista moni haluaa vain ilmaista vastustuksensa yksisilmäistä globaalin kapitalismin ja imperialismin hyväksyntää kohtaan, ei mitään sen fasistisempaa. Ja fasismia vastaanhan tässä ollaan, itse asiassa jopa tulevan seminaarin alustusaiheeni puitteissa.
Mutta eikö genre ole kulttuurisesti jotain kielteistä? Enkö paasaa toisissa asiayhteyksissä genreajattelua ja kaikenlaisia "true"-fundamentalisteja vastaan? Jaa juu. Siksi täytyykin luoda yhteenliittymä, jossa vasureilta käyttämättä jääneen punaisen genren ja äärivasemmistolaisen antifasistigenren välille rakennetaan silta. Aina se on parempaa poliittis-kulttuurista "crossoveria" kuin kapitalismin ja imperialismin hyväksyjien mukaanottaminen.
Sen verran minussa on kulttuurintutkijaa (vrt. sosiologi tai vaihtoehtoisesti marxisti), että aion nyt soveltaa genren käsitettä. Politiikka on kulttuurisesta näkökulmasta ryhmä genrejä. Nyky-Suomessa on sattunut (hupsista!), että kokoomus, demarit, vihreät, RKP ja jopa hallituksesta pudotettu keskusta edustavat samaa poliittista genreä. Heillä on kyllä omat tyylinsä, joka on genren alakäsite, mutta laajassa mittakaavassa ne muistuttavat liiaksi toisiaan ollakseen erillisiä genrejä. Ennen viime vaaleja huomasin, että vasemmistoliitolla ja kommunisteilla oli yhteinen genre. Se ilmeni vastatessani vaalikonekysymyksiin: puolueiden ehdokkaat limittyivät yhteensopivuuslistoilla melkein täydellisesti. Mutta vaalien jälkeen vas-liitto on tungettu samaan hallitukseen edellä mainittujen kanssa (miinus keskusta plus kristillisdemokraatit) ja myös genret ovat sekoittuneet. Sekoittuminen ei sinänsä ole kulttuurisesti huono juttu, mutta otapa selvää puolueesta, jonka suu resitoi valtionhoitajapuolueiden sanataidetta ja selkään on töherretty punaista vaihtoehtotaidetta.
Mistä löydämme valtionhoitajista selvästi poikkeavan genren? Tietysti perussuomalaisista. Joku huomioi Terhoforumilla, ettei tapaus Anders Breivik, ihme kyllä, ollut taittanut heidän kannatuksensa kasvua. Höpsistä! Persujen houkutus on muutoin ollut niin huikeissa lukemissa, että kannatus kirjattaisiin vielä isommin numeroin ilman Suomen Sisun/Jussi Halla-ahon yhteyttä Norjan ammuskelijaan. Minulle riippumattomana vasemmistolaisena on täysin käsittämätöntä, ettei vasemmalta pystytä millään lailla vastaamaan perussuomalaiseen buumiin. Mutta ainoa ns. vakavasti otettava vasemmistopuolue eli vasemmistoliitto on loannut itsensä valtionhoitajien genreen ja itsellään myös kommunistien genren. Jos totta puhutaan (nyt tulee sisäpiirikokemusta), SKP:n kommarit eivät pystyneet vaalien alla sanomaan vas-liittoon verrattuna mitään omaa paitsi "suhtautukaa varauksellisesti vasureiden lupauksiin – he ovat pettäneet ennenkin". Niin pettivät jälleen, mutta sitä omaa ei ole siitä huolimatta.
Myöhemmin syyskuussa Tampereelle vaeltanee satamäärin kommunisteja, kun täällä järjestetään "Tiedonantaja-festivaali". Ohjelmistosta löytyy myös keskustelu, jossa pohditaan vasemmistoyhteistyötä. Alustajina on pari SKP:läistä ja pari kriittisen siiven vasuria – siinä kaikki. Itse kaipailisin mukaan väkeä STP:n ja SAFKAn (Suomen antifasistinen komitea) suunnalta. Miksikö – heillähän on tiettävästi vielä SKP:täkin vähemmän kannatusta, jäsenistä puhumattakaan? Siksi, että heillä on ilmiselvästi oma genrensä, ja nyt tarvitaan nimenomaan valtamassasta erottuvaa genreä. Tätä ei voi selkeämmin vääntää. En yhdy kaikkiin STP:läisiin tai safkalaisiin näkemyksiin, mutta olen niistä tällä hetkellä paljon vakuuttuneempi kuin vasemman laidan "sovinnaiston" jutuista. Uskon vilpittömästi, että persujenkin kannattajista moni haluaa vain ilmaista vastustuksensa yksisilmäistä globaalin kapitalismin ja imperialismin hyväksyntää kohtaan, ei mitään sen fasistisempaa. Ja fasismia vastaanhan tässä ollaan, itse asiassa jopa tulevan seminaarin alustusaiheeni puitteissa.
Mutta eikö genre ole kulttuurisesti jotain kielteistä? Enkö paasaa toisissa asiayhteyksissä genreajattelua ja kaikenlaisia "true"-fundamentalisteja vastaan? Jaa juu. Siksi täytyykin luoda yhteenliittymä, jossa vasureilta käyttämättä jääneen punaisen genren ja äärivasemmistolaisen antifasistigenren välille rakennetaan silta. Aina se on parempaa poliittis-kulttuurista "crossoveria" kuin kapitalismin ja imperialismin hyväksyjien mukaanottaminen.
perjantai 29. heinäkuuta 2011
Rauhaa ja rakkautta
1960-luvulla syntyi hippiaate, josta on joka ikinen tietysti vähintäänkin kuullut. Hipit saivat aikaan tuntuvia edistysaskelia länsimaalaisten kollektiivisessa tajunnassa. He olivat pasifisteja, kansalaistottelemattomia ja ympäristötietoisia. Hippiaatteen voi sijoittaa poliittisesti (liberaaliin) vasemmistoon, vaikka Aulikki Oksanen kohdistikin ilmiselvästi teränsä hippeihin runoillessaan: "Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin." Joka tapauksessa hippiliike toimi myös kasvualustana 1970-luvun vasemmistolaisuudelle niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa.
2010-luvun alussa hippiaate näyttäisi heränneen henkiin vahvemmin kuin vuosikymmeniin. On ollut viimekesäisiä Savon hippejä (mitä media vääristellen pilkkasi "nakuleiriksi") ja tämänkesäisiä lukumäärältään vähäisempiä Hailuodon hippejä. Netistä löytyy muun muassa viime vuonna perustettu Hipit.fi-sivusto, jolle on rekisteröitynyt 556 jäsentä. Kukkakuosit (sekä kukkaniittykuosit että isot kukkakuviot) tulivat muotiin jo viime vuonna ja Kodinykkönen myy uutuutena Woodstock-bukleemattoja. Levylistojen kymmenen kärjessä on näkynyt remasteroitua Beatlesia, Jimi Hendrixin aiemmin julkaisemattomia äänityksiä ja Vesa-Matti Loirin "huumelevyksi" vihjailtua huilujamilevyä. "Hippi" oli viisi vuotta sitten haukkumasana, tänään ei.
Kaikkia tämän ajan ilmiöitä on paikallaan tarkastella kriittisin silmin, ja sama koskee myös uushippejä. Valitettavia säröjä löytyy. Vaikuttaisi esimerkiksi siltä, että tämän ajan hippien valtavirta on "elämäntapahippejä", kun 60-luvulla ja 70-luvun alussa oltiin enemmän "maailmanparantajahippejä". Tärkeämpää kuin rauhan ja rakkauden levittäminen ihmisten keskuuteen näyttäisi nyt olevan kasvissyönti, yleinen eettisyys ja meditaatio. Viimekesäinen Euroopan laajuinen Rainbow Gathering Leppävirralla onnistui levittämään ilosanomaa pulpahtamalla julkisuuteen, vaikka sensaatiolehdissä tapahtuma muuntuikin ihan valheelliseen muotoon. Suomen Rainbow-liike näyttäisi kuitenkin omaksuneen toisenlaisen politiikan. Se haluaa pitää kokoontumisensa syrjäisenä pienen piirin "perhetapaamisena", jonka sijainnin avoin levitys on kielletty ja johon asiaan vihkiytymättömät eivät ole erityisen tervetulleita. Maailmanparannus pidätetään henkilökohtaiselle tasolle. Johan se kapitalismi onkin hätää kärsimässä?
En kirjoita tätä artikkelia haukkuakseni hippejä. Päinvastoin, olen jonkin verran itsekin sellainen ja uskon moniin vanhojen ja myös uusien hippien ihanteisiin. Yhteiskuntakriittisyyskin kyllä löytyy, kun hiukan rapsuttaa hipin pintaa. Minusta uushippien täytyisi nyt ymmärtää, että heidän touhunsa elämäntapakeskeisyys on eduksi kapitalismille ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän porvarillisten voimien masinoimaa. Suuressa maailmassa "eettiset ja ekologiset" päivittäistavarat ovat jo iso bisnes ("muoti"hippituotteista puhumattakaan), mikä on sikäli nurinkurista, ettei iso bisnes ole koskaan eettistä ja ekologista. Kapitalismi voi hyvin, kun uushipit eivät tee aatteestaan ja toiminnastaan numeroa vaan ainoastaan kuluttavat toisia tuotteita, joille he ovat yhdenmukaisuudessaan ihanteellinen markkinoinnillinen kohderyhmä. Mutta jos hipit tulisivatkin toreille ja puistoihin, liikenneympyrään piknikille tai suuriin, velloviin, rauhanomaisiin mielenilmauksiin, alkaisi tapahtua. Rauha, rakkaus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ekologisuus, pasifismi ja kansalaistottelemattomuus riittävät yhdessä parantamaan maailman.
2010-luvun alussa hippiaate näyttäisi heränneen henkiin vahvemmin kuin vuosikymmeniin. On ollut viimekesäisiä Savon hippejä (mitä media vääristellen pilkkasi "nakuleiriksi") ja tämänkesäisiä lukumäärältään vähäisempiä Hailuodon hippejä. Netistä löytyy muun muassa viime vuonna perustettu Hipit.fi-sivusto, jolle on rekisteröitynyt 556 jäsentä. Kukkakuosit (sekä kukkaniittykuosit että isot kukkakuviot) tulivat muotiin jo viime vuonna ja Kodinykkönen myy uutuutena Woodstock-bukleemattoja. Levylistojen kymmenen kärjessä on näkynyt remasteroitua Beatlesia, Jimi Hendrixin aiemmin julkaisemattomia äänityksiä ja Vesa-Matti Loirin "huumelevyksi" vihjailtua huilujamilevyä. "Hippi" oli viisi vuotta sitten haukkumasana, tänään ei.
Kaikkia tämän ajan ilmiöitä on paikallaan tarkastella kriittisin silmin, ja sama koskee myös uushippejä. Valitettavia säröjä löytyy. Vaikuttaisi esimerkiksi siltä, että tämän ajan hippien valtavirta on "elämäntapahippejä", kun 60-luvulla ja 70-luvun alussa oltiin enemmän "maailmanparantajahippejä". Tärkeämpää kuin rauhan ja rakkauden levittäminen ihmisten keskuuteen näyttäisi nyt olevan kasvissyönti, yleinen eettisyys ja meditaatio. Viimekesäinen Euroopan laajuinen Rainbow Gathering Leppävirralla onnistui levittämään ilosanomaa pulpahtamalla julkisuuteen, vaikka sensaatiolehdissä tapahtuma muuntuikin ihan valheelliseen muotoon. Suomen Rainbow-liike näyttäisi kuitenkin omaksuneen toisenlaisen politiikan. Se haluaa pitää kokoontumisensa syrjäisenä pienen piirin "perhetapaamisena", jonka sijainnin avoin levitys on kielletty ja johon asiaan vihkiytymättömät eivät ole erityisen tervetulleita. Maailmanparannus pidätetään henkilökohtaiselle tasolle. Johan se kapitalismi onkin hätää kärsimässä?
En kirjoita tätä artikkelia haukkuakseni hippejä. Päinvastoin, olen jonkin verran itsekin sellainen ja uskon moniin vanhojen ja myös uusien hippien ihanteisiin. Yhteiskuntakriittisyyskin kyllä löytyy, kun hiukan rapsuttaa hipin pintaa. Minusta uushippien täytyisi nyt ymmärtää, että heidän touhunsa elämäntapakeskeisyys on eduksi kapitalismille ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän porvarillisten voimien masinoimaa. Suuressa maailmassa "eettiset ja ekologiset" päivittäistavarat ovat jo iso bisnes ("muoti"hippituotteista puhumattakaan), mikä on sikäli nurinkurista, ettei iso bisnes ole koskaan eettistä ja ekologista. Kapitalismi voi hyvin, kun uushipit eivät tee aatteestaan ja toiminnastaan numeroa vaan ainoastaan kuluttavat toisia tuotteita, joille he ovat yhdenmukaisuudessaan ihanteellinen markkinoinnillinen kohderyhmä. Mutta jos hipit tulisivatkin toreille ja puistoihin, liikenneympyrään piknikille tai suuriin, velloviin, rauhanomaisiin mielenilmauksiin, alkaisi tapahtua. Rauha, rakkaus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ekologisuus, pasifismi ja kansalaistottelemattomuus riittävät yhdessä parantamaan maailman.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Hyödynnetäänkö tilaisuus?
Vasemmistoliiton rivit natisevat pahanpäiväisesti. Kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho on erotettu eduskuntaryhmästä heidän vastustettua aktiivisesti hallitusta, jossa vasemmistoliitto on itse mukana. Kolmas saman puolueen kansanedustaja Anna Kontula ei ole mennyt näin pitkälle, mutta on tehnyt tyhjän äänestämisillään selväksi, kumpaa osapuolta hän sympatisoi. Ympäri Suomea ovat varsinkin nuoret vasemmistoaktiivit olleet näiden niskuroijien linjoilla. Esimerkeiksi kelpaavat vaikka Jukka Peltokoski ja vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson.
Samaan aikaan pienet vasemmistopuolueet, joista vain yksi on edes puoluerekisterissä, ovat yhä jumissa lähtökuopissaan pyrkiessään yhteistoimintaan. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Muutama STP:läinen on haukkunut SKP:tä ja päinvastoin, KTP:läiset ovat ottaneet etäisyyttä ja niin edelleen. Samaan aikaan kuitenkin yhteistoiminnan tarve on paitsi reaalisesti ilmeinen, myös käytännössä ihan käsinkosketeltava. Puheenaiheesta ei päästä eroon, vaikka yritettäisiin. Ja paljon on yritetty.
Vasemmistoliitto ei ole sosialistinen, marxilainen eikä vallankumouksellinen puolue. Itse asiassa se ei ole sinnepäinkään. Sen sijaan vasemmistoliitto on hyvin selkeästi sosiaalidemokraattinen puolue. Sosiaalidemokratian tontti on jäänyt tyhjäksi SDP:ltä, joka on siirtynyt kohti poliittista keskustaa. Koska suuri osa SDP:n jäsenistä kuitenkin kannattaa jonkinlaista hyvinvointiyhteiskuntaa, ei sen ja vasemmistoliiton valtalinjan välillä ole tähdellistä eroa. Mikäli vasemmistoliiton enemmistö liittyisi SDP:hen, tämä linjaisi demaripolitiikan nykyisestä vasemmalle. Samalla SDP:stä tulisi täysin yksiselitteisesti Suomen suurin puolue, joka pyörittelisi kokoomusta mielin määrin. Ei hassumpi visio. Enintään perussuomalaiset pystyisivät pistämään hanttiin mokomalle vasemmistokonsensukselle.
Entäs vasemmistoliiton niskuroijat? He voisivat liittoutua pienten vasemmistopuolueiden ja -järjestöjen kanssa ja perustaa yhteistoimintajärjestön, joka lähtisi yhteisiltä listoilta vaaleihin. Ihanteellinen nimi yhteistyöjärjestölle olisi luonnollisesti SKDL. Ellei nimeen saada oikeuksia, kohtalaisia vaihtoehtoja on lukuisia. Sana 'yhteisrintama' esimerkiksi houkuttelisi ottaa käyttöön. Tämä yhteistyö olisi oikeasti antikapitalistinen ja sikäli vallankumouksellinen, eikä se ylenkatsoisi kommunisteja vaan ymmärtäisi heidän pyrkivän tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa samaan päämäärään: kapitalistisen mielivallan lakkauttamiseen, suunnitelmallisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.
Samaan aikaan pienet vasemmistopuolueet, joista vain yksi on edes puoluerekisterissä, ovat yhä jumissa lähtökuopissaan pyrkiessään yhteistoimintaan. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Muutama STP:läinen on haukkunut SKP:tä ja päinvastoin, KTP:läiset ovat ottaneet etäisyyttä ja niin edelleen. Samaan aikaan kuitenkin yhteistoiminnan tarve on paitsi reaalisesti ilmeinen, myös käytännössä ihan käsinkosketeltava. Puheenaiheesta ei päästä eroon, vaikka yritettäisiin. Ja paljon on yritetty.
Vasemmistoliitto ei ole sosialistinen, marxilainen eikä vallankumouksellinen puolue. Itse asiassa se ei ole sinnepäinkään. Sen sijaan vasemmistoliitto on hyvin selkeästi sosiaalidemokraattinen puolue. Sosiaalidemokratian tontti on jäänyt tyhjäksi SDP:ltä, joka on siirtynyt kohti poliittista keskustaa. Koska suuri osa SDP:n jäsenistä kuitenkin kannattaa jonkinlaista hyvinvointiyhteiskuntaa, ei sen ja vasemmistoliiton valtalinjan välillä ole tähdellistä eroa. Mikäli vasemmistoliiton enemmistö liittyisi SDP:hen, tämä linjaisi demaripolitiikan nykyisestä vasemmalle. Samalla SDP:stä tulisi täysin yksiselitteisesti Suomen suurin puolue, joka pyörittelisi kokoomusta mielin määrin. Ei hassumpi visio. Enintään perussuomalaiset pystyisivät pistämään hanttiin mokomalle vasemmistokonsensukselle.
Entäs vasemmistoliiton niskuroijat? He voisivat liittoutua pienten vasemmistopuolueiden ja -järjestöjen kanssa ja perustaa yhteistoimintajärjestön, joka lähtisi yhteisiltä listoilta vaaleihin. Ihanteellinen nimi yhteistyöjärjestölle olisi luonnollisesti SKDL. Ellei nimeen saada oikeuksia, kohtalaisia vaihtoehtoja on lukuisia. Sana 'yhteisrintama' esimerkiksi houkuttelisi ottaa käyttöön. Tämä yhteistyö olisi oikeasti antikapitalistinen ja sikäli vallankumouksellinen, eikä se ylenkatsoisi kommunisteja vaan ymmärtäisi heidän pyrkivän tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa samaan päämäärään: kapitalistisen mielivallan lakkauttamiseen, suunnitelmallisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Näillä eväillä
Tämän kirjoitushetkellä perussuomalaiset ovat kannatukseltaan epävirallisesti Suomen suurin puolue. He ovat myös oppositiopuolue, joten poliittinen epäpätevyys ei vieläkään pääse pilaamaan heidän uskottavuuttaan. Kokoomuksen ja demareiden pyhä aseveliyhteistyö on ottanut valtionhoitajaroolin. Vihreät ovat luiskahtaneet täysin ongelmattomasti mukaan uusliberalistiseen yhteistyöhön. Vasemmistoliitossa niskoitellaan vielä. Puolueen valtalinjan myönteinen suhtautuminen hallitukseen on kuitenkin jo tärvellyt mahdollisen aseman uskottavana oppositiopuolueena. Tällainen peli ei missään tapauksessa lisää vasemmistoliiton kannatusta – vihreistä puhumattakaan. Valttikortit ovat nyt persujen käsissä.
Jokainen meistä sydämen ja aatteen vasemmistolaisista ymmärtää, että tilanne on ihan katastrofi. Mitä hyvänsä persuista väitetään, he ovat keskustaoikeistolainen uuskonservatiivipuolue. He ovat kannattaneet joitakin sosiaalisia parannuksia, mutta niille jotka kaikkein eniten kaipaavat yhteiskunnallisen aseman kohennusta – vähemmistöille – he ovat tylyjä. Tämä kavaltaa persujen epähumaaniuden ja "yhden totuuden" ideologian. He ovat kuin kokoomus, joka on oikeasti kansallinen. Niin pitkään kuin valtakunnan suosituin puolue on jompikumpi näistä kokoomuksista, yhteiskunta jatkaa alamäkeään.
Pirstaloitunut äärivasemmisto jatkaa hajaannustaan. SKP:n, STP:n ja ehkä pysyvästi edesmenneen KTP:n aktiiveja pitää erillään voima, joka ilmiselvästi on manipuloitu oikealta. Mikä vielä pahempaa, moni äärivasemmistolainen tiedostaa asian itse, mutta silti käyttäytyy tuon ulkopuolisen tahdon mukaisesti. Kuvitellaan, että hajottava voima onkin hajaannuksen toisen osapuolen käsissä: "Äskoopee se vain liehittelee porvareita." Jokainen äärivasemmistolainen ymmärtää, että tarvittavan poliittisen kannatuksen kerääminen vaatii yhdistymistä, mutta silti sitä ei haluta tehdä kilpailevan vasemmistoryhmän ehdoilla. Hajaannusta ilmentää myös puolueisiin sitoutumattomien vasemman laidan järjestöjen kirjo. Sosialistiliitto, Kommunistien liitto ja Marxilainen työväenliitto ovat kaikki eri organisaatioita – puhumattakaan Suomen antifasistisesta komiteasta tai ekovallankumouksellisesta Vihreästä puolueesta. Uutisten mukaan Suomeen on myös perustettu punakaarti.
Mitä väliä vasemman laidan yhdistymisellä sitten on? Eikö sen kannatus ole joka tapauksessa alle yhden prosentin, kysyvät porvarit ilkkuen. Nyt täytyykin katsoa huhtikuun vaalitulosta hieman eri silmällä. Huomaamme, että ylivoimaisesti suurin kannatus on viime kädessä nukkuvien puolueella, 29,5 %. Lisäksi persujen äänet, jotka edustavat 13,4 prosentin osuutta kaikista äänioikeutetuista, tulivat ennätykselliseltä joukolta samaan suuntaan liikkuvia äänestäjiä. Jos tämän sulateltuaan joku väittää, ettei uudelle vasemmistoyhteistyölle voisi potentiaalisesti riittää kannatusta, hän tekee propagandaa.
Millä eväillä vasemmalle saadaan lisäkannatusta? Valitettavasti ei ainakaan nykyisillä. SKP:ssä ihan oikeasti ajatellaan, että kannatus lähtee nousuun jatkamalla samaa vanhaa mallia: kerätään uudet kannattajakortit, päivystetään torien kulmilla ja kehutaan omia sosiaalisessa mediassa. Ei näin. Ideat STP:n suunnalla ovat freesimpiä, mutta työtäkin on vielä moninkertaisesti enemmän. Vaalituloksen pitäisi osoittaa aukottomasti, etteivät ihmiset halua äänestää SKP:tä, STP:tä tai KTP:tä. Mutta eräille se ei tunnu menevän perille. Kovin paljon parempia eväitä ei löydy vasemmistoliitolta, joka menemällä mukaan kokoomuksen ja demareiden yhteistyöhön tekee itseään tarpeettomaksi kilpaa vihreiden kanssa. Eivät vasemmistoäänestäjät halua "vasemmistoa", jota ei erota SDP:stä sillä kuuluisalla kirveelläkään. Puolueen täytyisi löytää oma identiteetti ja pian, muutoin se on mennyttä.
Mutta entäs, jos kuitenkin kokeiltaisiin uutta yhteisrintamaa? Kuvitellaan yhteistyötä, jonka osapuolina olisivat SKP, STP, KTP, Sosialistiliitto, Marxilainen työväenliitto ja Kommunistien liitto. Ehkä siihen liittyisivät myös Vihreä puolue ja Itsenäisyyspuolue. Punakaarti voisi ilmoittautua yhteisrintaman kannattajaksi. Mikäli vasemmistoliitto tosiaan päätyy hallitukseen, sen riveistä voisi lipsua mukaan lukuisia pettyneitä aktiiveja. Mitä tämän uuden yhteistyön myötä tapahtuisi? Tietysti se saisi jonkin verran huomiota ja ennen kaikkea uskottavuutta. Molemmat ovat elintärkeitä asioita nykypolitiikassa. Vielä tärkeämpää on, että tällä yhteisrintamalla olisi paljon isommat resurssit kuin pikkupuolueilla ja -järjestöillä erikseen. Niinpä se voisi herättää eloon liikkeen, joka lähivuosina hiljentäisi yhteisrintaman yhtä takuuvarmasti osakseen saaman vähättelyn.
1) Työväenlehtiä ja niiden nettiversioita käynnistettäisiin uudelleen. Esimerkiksi Hämeen Yhteistyö lakkautettiin 1990-luvulla ja suorastaan huutaa tulla elvytetyksi 2010-luvulla. Miettikää, millainen vaikutus on sillä, jos joka paikassa on medioita jotka ilmaisevat muutakin kuin uusliberalisteille sopivaa "yhtä totuutta". Se on pieni vallankumous.
2) Työväentalot elvytettäisiin niin laajalti kuin pystytään. Vanhempi väki saisi iskelmätanssinsa, nuoremmat hiphoppinsa ja punkkinsa, tilaisuudet spiikkaisi populistiset metkut taitava punikki ja kaikella olisi uskottavuutta, sillä ilman niitä meidän perällä ei olisi mitään. Helsingin kymmenen neliökilometrin sisällä sukkuloiva porvariskerma on unohtanut, että tämä on nykyaikaista todellisuutta ylivoimaisessa valtaosassa Suomea.
3) "Uutta Sirola-opistoa" on myös ehdotettu. Vasemmiston yhteistyö tarvitsisi siis opinahjon, jossa koulutettaisiin ja kurssitettaisiin aktiiveja ymmärtämään, miksi, mihin ja miten heitä tarvitaan. Tämänkaltainen tietoisuus puuttuu lähes koko nykyiseltä poliittiselta kirjolta.
4) Oma nuortenjärjestö tarvittaisiin ehdottomasti, ja kun tähän saakka mainitut toiminnot on saatu kunnolla käyntiin, olisi paikallaan harkita myös lastentoimintaa. Ilman selkeää uudelleenkasvatusta kaikki yhteiskunnallisessa ja poliittisessa ilmapiirissä saavutetut muutokset jäävät tilapäisiksi.
5) Joukkotilaisuuksissa olisi ihan uutta meininkiä, kun kukaan ei enää karsastaisi "kilpailevan" ryhmän mukanaoloa järjestäjäpuolella. Niinpä niitä olisi pidettävä mahdollisimman usein. Silloin, kun Hakaniemen torilla, Tampereen Keskustorilla ynnä muualla on vähän väliä samat poliittiset tunnukset esillä, ilmassa on vallankumouksen tuntua.
Jokainen meistä sydämen ja aatteen vasemmistolaisista ymmärtää, että tilanne on ihan katastrofi. Mitä hyvänsä persuista väitetään, he ovat keskustaoikeistolainen uuskonservatiivipuolue. He ovat kannattaneet joitakin sosiaalisia parannuksia, mutta niille jotka kaikkein eniten kaipaavat yhteiskunnallisen aseman kohennusta – vähemmistöille – he ovat tylyjä. Tämä kavaltaa persujen epähumaaniuden ja "yhden totuuden" ideologian. He ovat kuin kokoomus, joka on oikeasti kansallinen. Niin pitkään kuin valtakunnan suosituin puolue on jompikumpi näistä kokoomuksista, yhteiskunta jatkaa alamäkeään.
Pirstaloitunut äärivasemmisto jatkaa hajaannustaan. SKP:n, STP:n ja ehkä pysyvästi edesmenneen KTP:n aktiiveja pitää erillään voima, joka ilmiselvästi on manipuloitu oikealta. Mikä vielä pahempaa, moni äärivasemmistolainen tiedostaa asian itse, mutta silti käyttäytyy tuon ulkopuolisen tahdon mukaisesti. Kuvitellaan, että hajottava voima onkin hajaannuksen toisen osapuolen käsissä: "Äskoopee se vain liehittelee porvareita." Jokainen äärivasemmistolainen ymmärtää, että tarvittavan poliittisen kannatuksen kerääminen vaatii yhdistymistä, mutta silti sitä ei haluta tehdä kilpailevan vasemmistoryhmän ehdoilla. Hajaannusta ilmentää myös puolueisiin sitoutumattomien vasemman laidan järjestöjen kirjo. Sosialistiliitto, Kommunistien liitto ja Marxilainen työväenliitto ovat kaikki eri organisaatioita – puhumattakaan Suomen antifasistisesta komiteasta tai ekovallankumouksellisesta Vihreästä puolueesta. Uutisten mukaan Suomeen on myös perustettu punakaarti.
Mitä väliä vasemman laidan yhdistymisellä sitten on? Eikö sen kannatus ole joka tapauksessa alle yhden prosentin, kysyvät porvarit ilkkuen. Nyt täytyykin katsoa huhtikuun vaalitulosta hieman eri silmällä. Huomaamme, että ylivoimaisesti suurin kannatus on viime kädessä nukkuvien puolueella, 29,5 %. Lisäksi persujen äänet, jotka edustavat 13,4 prosentin osuutta kaikista äänioikeutetuista, tulivat ennätykselliseltä joukolta samaan suuntaan liikkuvia äänestäjiä. Jos tämän sulateltuaan joku väittää, ettei uudelle vasemmistoyhteistyölle voisi potentiaalisesti riittää kannatusta, hän tekee propagandaa.
Millä eväillä vasemmalle saadaan lisäkannatusta? Valitettavasti ei ainakaan nykyisillä. SKP:ssä ihan oikeasti ajatellaan, että kannatus lähtee nousuun jatkamalla samaa vanhaa mallia: kerätään uudet kannattajakortit, päivystetään torien kulmilla ja kehutaan omia sosiaalisessa mediassa. Ei näin. Ideat STP:n suunnalla ovat freesimpiä, mutta työtäkin on vielä moninkertaisesti enemmän. Vaalituloksen pitäisi osoittaa aukottomasti, etteivät ihmiset halua äänestää SKP:tä, STP:tä tai KTP:tä. Mutta eräille se ei tunnu menevän perille. Kovin paljon parempia eväitä ei löydy vasemmistoliitolta, joka menemällä mukaan kokoomuksen ja demareiden yhteistyöhön tekee itseään tarpeettomaksi kilpaa vihreiden kanssa. Eivät vasemmistoäänestäjät halua "vasemmistoa", jota ei erota SDP:stä sillä kuuluisalla kirveelläkään. Puolueen täytyisi löytää oma identiteetti ja pian, muutoin se on mennyttä.
Mutta entäs, jos kuitenkin kokeiltaisiin uutta yhteisrintamaa? Kuvitellaan yhteistyötä, jonka osapuolina olisivat SKP, STP, KTP, Sosialistiliitto, Marxilainen työväenliitto ja Kommunistien liitto. Ehkä siihen liittyisivät myös Vihreä puolue ja Itsenäisyyspuolue. Punakaarti voisi ilmoittautua yhteisrintaman kannattajaksi. Mikäli vasemmistoliitto tosiaan päätyy hallitukseen, sen riveistä voisi lipsua mukaan lukuisia pettyneitä aktiiveja. Mitä tämän uuden yhteistyön myötä tapahtuisi? Tietysti se saisi jonkin verran huomiota ja ennen kaikkea uskottavuutta. Molemmat ovat elintärkeitä asioita nykypolitiikassa. Vielä tärkeämpää on, että tällä yhteisrintamalla olisi paljon isommat resurssit kuin pikkupuolueilla ja -järjestöillä erikseen. Niinpä se voisi herättää eloon liikkeen, joka lähivuosina hiljentäisi yhteisrintaman yhtä takuuvarmasti osakseen saaman vähättelyn.
1) Työväenlehtiä ja niiden nettiversioita käynnistettäisiin uudelleen. Esimerkiksi Hämeen Yhteistyö lakkautettiin 1990-luvulla ja suorastaan huutaa tulla elvytetyksi 2010-luvulla. Miettikää, millainen vaikutus on sillä, jos joka paikassa on medioita jotka ilmaisevat muutakin kuin uusliberalisteille sopivaa "yhtä totuutta". Se on pieni vallankumous.
2) Työväentalot elvytettäisiin niin laajalti kuin pystytään. Vanhempi väki saisi iskelmätanssinsa, nuoremmat hiphoppinsa ja punkkinsa, tilaisuudet spiikkaisi populistiset metkut taitava punikki ja kaikella olisi uskottavuutta, sillä ilman niitä meidän perällä ei olisi mitään. Helsingin kymmenen neliökilometrin sisällä sukkuloiva porvariskerma on unohtanut, että tämä on nykyaikaista todellisuutta ylivoimaisessa valtaosassa Suomea.
3) "Uutta Sirola-opistoa" on myös ehdotettu. Vasemmiston yhteistyö tarvitsisi siis opinahjon, jossa koulutettaisiin ja kurssitettaisiin aktiiveja ymmärtämään, miksi, mihin ja miten heitä tarvitaan. Tämänkaltainen tietoisuus puuttuu lähes koko nykyiseltä poliittiselta kirjolta.
4) Oma nuortenjärjestö tarvittaisiin ehdottomasti, ja kun tähän saakka mainitut toiminnot on saatu kunnolla käyntiin, olisi paikallaan harkita myös lastentoimintaa. Ilman selkeää uudelleenkasvatusta kaikki yhteiskunnallisessa ja poliittisessa ilmapiirissä saavutetut muutokset jäävät tilapäisiksi.
5) Joukkotilaisuuksissa olisi ihan uutta meininkiä, kun kukaan ei enää karsastaisi "kilpailevan" ryhmän mukanaoloa järjestäjäpuolella. Niinpä niitä olisi pidettävä mahdollisimman usein. Silloin, kun Hakaniemen torilla, Tampereen Keskustorilla ynnä muualla on vähän väliä samat poliittiset tunnukset esillä, ilmassa on vallankumouksen tuntua.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Äärivasemmiston fantastinen töppäys
Nyt kyllä kiukuttaa. Äärivasemmisto näyttää kieltäytyvän yhdistymästä. Se olisi ollut ainoa tie päästä vielä joskus päättämään asioista. Suomen politiikan ovet ovat yksi toisensa jälkeen sulkeutumassa. "Salonkikelpoisia" puolueita auttava äänikynnys blokkaa tien yhtäältä, päätöksenteon kokonaisvaltainen epädemokratisoituminen toisaalta. Tätä muutosta äärivasemmisto ei näytä suostuvan oikeasti ymmärtämään, vaikka paasaakin siitä katutasolla. Se kuvittelee edelleen, että hyvät ehdokkaat ja hyvä kampanja ovat pääsylippu eduskuntaan. Niin kuin silloin ennen, kun oli SKDL ja Deva. Voi luoja.
Vaalitulosfiaskon jälkeen kokoonnuttiin ainakin SKP:ssä pohtimaan äärivasemmiston yhdistymistä. Muutamat STP:n ja SKP:n aktiivit ottivat esille yhdistymisen uudeksi SKDL:ksi. Tuossa vaiheessa kaikki meni niin kuin pitääkin. Sen jälkeen homma lähti menemään pyllylleen. SKP:n keskuskomitea teki älyvapaan linjanvedon, jota ihan oikeasti (salaliittoteorioiden toiseksi ylimpänä ystävänä) epäilen joukkoon soluttautuneiden antikommunistien aikaansaamaksi. Se saneli, että "yhdistyminen voidaan tehdä SKP:n nimellä". Niinpä päätettiin aloittaa kannattajakorttien keruu. Tässä vaiheessa minulta pääsi joukko voimasanoja, sillä arvasin, mitä tuleman pitää. KTP ei aikaillut, vaan ilmoitti, ettei suostu mihinkään järjestötasoiseen yhdistymiseen. STP taas on edelleen puoluerekisterissä, ja koska sen leirissä varmasti arvattiin tilanne toisaalla äärivasemmalla, puolue ilmoitti SKP:lle aikovansa jatkaa omaa toimintaansa.
Käyn seuraavassa läpi vasemmiston sirpalepuolueiden ongelmat ja idioottimaisuudet yksitellen. 1) SKP kuvittelee, että sen surkean minimaalinen kannatus (yksi kolmestasadasta suomalaisesta kannattaa!) oikeuttaa sanelemaan ehdot puolueille, joilla on vielä vähemmän kannatusta. SKP pitää itseään vasemmiston perusyksikkönä, joka kuuluu politiikkaan yhtä lähtemättömästi kuin SDP. Näin onkin ja niin kuuluukin, mutta se ei tarkoita, ettei se voisi tehdä politiikkaa yhteistyöjärjestön siiven alla – kuten SKDL:ssä tehtiin. Ongelma lienee myös puheenjohtaja Yrjö Hakasen päässä, sillä itsenäinen SKP on hänen sylilapsensa ja hänellä on siihen lukkarinrakkaus. 2) KTP ei hyväksy tosiasiaa, että se on mennyttä. 5000 kannattajakortin keruu ei onnistu kehnomaineiselta puolueelta, joka sai 1575 ääntä vaaleissa. Ymmärrän oikein hyvin, ettei KTP:ssä suostuta SKP:n ehtoihin, mutta siellä voitaisiin tehdä vasta-aloite, joka synnyttäisi kaikille osapuolille sopivan kompromissin. 3) STP pitää itseään jo alun perin yhteistyöjärjestönä eikä innostu uuden yhteistyöjärjestön kokoamisesta. Mitä STP ei oikeasti ymmärrä, on että muille he ovat pelkkä vasemmiston sirpalepuolue ja vieläpä sellaisista uusin ja epämääräisin. Yhteistyöjärjestön ei pidä lähteä vaaleihin omilla listoillaan, jos yhteistyön kattamalla alueella on muitakin listoja.
Kaikkia yllä mainittuja puolueita yhdistää yhden asian ymmärtämättömyys. Se kuuluu näin: yksikään niistä ei tule ikinä pääsemään Suomen eduskuntapuolueeksi. Vaaleissa on kyse uskottavuudesta, ja sen kaikki kolme puoluetta ovat jo menettäneet. Lisäksi vasemmiston epäyhtenäisyys on sinänsä epäuskottavuutta herättävä tekijä. Asiasta sai kuulla lukemattomia kertoja myös huhtikuussa Tampereen Keskustorilla. Ja vaikka STP:n ja KTP:n kannatus onkin jopa marginaalin marginaalissa, sitä tarvittaisiin nyt yhdistymään SKP:n kannatukseen. Uusi yhteistyö, uusi nimi ja uusi toimintaperiaate voisivat tehdä ihmeen. Kun äärivasemmisto yhdistyy, se herättää kunnioitusta. Kun se ei yhdisty, se herättää vain hilpeyttä – kaikissa siitä oikealle sijaitsevissa ryhmissä, heidän kannattajissaan ja meidän kipeästi tarvitsemissamme liikkuvissa äänestäjissä.
Tämän kaiken johdosta olen päättänyt, etten allekirjoita SKP:n kannattajakorttia. En tue enää yhtään sellaista vasemmiston pikkupuoluetta, jonka toiminnan johdosta syntyy muitakin vasemmiston pikkupuolueita.
Vaalitulosfiaskon jälkeen kokoonnuttiin ainakin SKP:ssä pohtimaan äärivasemmiston yhdistymistä. Muutamat STP:n ja SKP:n aktiivit ottivat esille yhdistymisen uudeksi SKDL:ksi. Tuossa vaiheessa kaikki meni niin kuin pitääkin. Sen jälkeen homma lähti menemään pyllylleen. SKP:n keskuskomitea teki älyvapaan linjanvedon, jota ihan oikeasti (salaliittoteorioiden toiseksi ylimpänä ystävänä) epäilen joukkoon soluttautuneiden antikommunistien aikaansaamaksi. Se saneli, että "yhdistyminen voidaan tehdä SKP:n nimellä". Niinpä päätettiin aloittaa kannattajakorttien keruu. Tässä vaiheessa minulta pääsi joukko voimasanoja, sillä arvasin, mitä tuleman pitää. KTP ei aikaillut, vaan ilmoitti, ettei suostu mihinkään järjestötasoiseen yhdistymiseen. STP taas on edelleen puoluerekisterissä, ja koska sen leirissä varmasti arvattiin tilanne toisaalla äärivasemmalla, puolue ilmoitti SKP:lle aikovansa jatkaa omaa toimintaansa.
Käyn seuraavassa läpi vasemmiston sirpalepuolueiden ongelmat ja idioottimaisuudet yksitellen. 1) SKP kuvittelee, että sen surkean minimaalinen kannatus (yksi kolmestasadasta suomalaisesta kannattaa!) oikeuttaa sanelemaan ehdot puolueille, joilla on vielä vähemmän kannatusta. SKP pitää itseään vasemmiston perusyksikkönä, joka kuuluu politiikkaan yhtä lähtemättömästi kuin SDP. Näin onkin ja niin kuuluukin, mutta se ei tarkoita, ettei se voisi tehdä politiikkaa yhteistyöjärjestön siiven alla – kuten SKDL:ssä tehtiin. Ongelma lienee myös puheenjohtaja Yrjö Hakasen päässä, sillä itsenäinen SKP on hänen sylilapsensa ja hänellä on siihen lukkarinrakkaus. 2) KTP ei hyväksy tosiasiaa, että se on mennyttä. 5000 kannattajakortin keruu ei onnistu kehnomaineiselta puolueelta, joka sai 1575 ääntä vaaleissa. Ymmärrän oikein hyvin, ettei KTP:ssä suostuta SKP:n ehtoihin, mutta siellä voitaisiin tehdä vasta-aloite, joka synnyttäisi kaikille osapuolille sopivan kompromissin. 3) STP pitää itseään jo alun perin yhteistyöjärjestönä eikä innostu uuden yhteistyöjärjestön kokoamisesta. Mitä STP ei oikeasti ymmärrä, on että muille he ovat pelkkä vasemmiston sirpalepuolue ja vieläpä sellaisista uusin ja epämääräisin. Yhteistyöjärjestön ei pidä lähteä vaaleihin omilla listoillaan, jos yhteistyön kattamalla alueella on muitakin listoja.
Kaikkia yllä mainittuja puolueita yhdistää yhden asian ymmärtämättömyys. Se kuuluu näin: yksikään niistä ei tule ikinä pääsemään Suomen eduskuntapuolueeksi. Vaaleissa on kyse uskottavuudesta, ja sen kaikki kolme puoluetta ovat jo menettäneet. Lisäksi vasemmiston epäyhtenäisyys on sinänsä epäuskottavuutta herättävä tekijä. Asiasta sai kuulla lukemattomia kertoja myös huhtikuussa Tampereen Keskustorilla. Ja vaikka STP:n ja KTP:n kannatus onkin jopa marginaalin marginaalissa, sitä tarvittaisiin nyt yhdistymään SKP:n kannatukseen. Uusi yhteistyö, uusi nimi ja uusi toimintaperiaate voisivat tehdä ihmeen. Kun äärivasemmisto yhdistyy, se herättää kunnioitusta. Kun se ei yhdisty, se herättää vain hilpeyttä – kaikissa siitä oikealle sijaitsevissa ryhmissä, heidän kannattajissaan ja meidän kipeästi tarvitsemissamme liikkuvissa äänestäjissä.
Tämän kaiken johdosta olen päättänyt, etten allekirjoita SKP:n kannattajakorttia. En tue enää yhtään sellaista vasemmiston pikkupuoluetta, jonka toiminnan johdosta syntyy muitakin vasemmiston pikkupuolueita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)