Tämän kirjoitushetkellä perussuomalaiset ovat kannatukseltaan epävirallisesti Suomen suurin puolue. He ovat myös oppositiopuolue, joten poliittinen epäpätevyys ei vieläkään pääse pilaamaan heidän uskottavuuttaan. Kokoomuksen ja demareiden pyhä aseveliyhteistyö on ottanut valtionhoitajaroolin. Vihreät ovat luiskahtaneet täysin ongelmattomasti mukaan uusliberalistiseen yhteistyöhön. Vasemmistoliitossa niskoitellaan vielä. Puolueen valtalinjan myönteinen suhtautuminen hallitukseen on kuitenkin jo tärvellyt mahdollisen aseman uskottavana oppositiopuolueena. Tällainen peli ei missään tapauksessa lisää vasemmistoliiton kannatusta – vihreistä puhumattakaan. Valttikortit ovat nyt persujen käsissä.
Jokainen meistä sydämen ja aatteen vasemmistolaisista ymmärtää, että tilanne on ihan katastrofi. Mitä hyvänsä persuista väitetään, he ovat keskustaoikeistolainen uuskonservatiivipuolue. He ovat kannattaneet joitakin sosiaalisia parannuksia, mutta niille jotka kaikkein eniten kaipaavat yhteiskunnallisen aseman kohennusta – vähemmistöille – he ovat tylyjä. Tämä kavaltaa persujen epähumaaniuden ja "yhden totuuden" ideologian. He ovat kuin kokoomus, joka on oikeasti kansallinen. Niin pitkään kuin valtakunnan suosituin puolue on jompikumpi näistä kokoomuksista, yhteiskunta jatkaa alamäkeään.
Pirstaloitunut äärivasemmisto jatkaa hajaannustaan. SKP:n, STP:n ja ehkä pysyvästi edesmenneen KTP:n aktiiveja pitää erillään voima, joka ilmiselvästi on manipuloitu oikealta. Mikä vielä pahempaa, moni äärivasemmistolainen tiedostaa asian itse, mutta silti käyttäytyy tuon ulkopuolisen tahdon mukaisesti. Kuvitellaan, että hajottava voima onkin hajaannuksen toisen osapuolen käsissä: "Äskoopee se vain liehittelee porvareita." Jokainen äärivasemmistolainen ymmärtää, että tarvittavan poliittisen kannatuksen kerääminen vaatii yhdistymistä, mutta silti sitä ei haluta tehdä kilpailevan vasemmistoryhmän ehdoilla. Hajaannusta ilmentää myös puolueisiin sitoutumattomien vasemman laidan järjestöjen kirjo. Sosialistiliitto, Kommunistien liitto ja Marxilainen työväenliitto ovat kaikki eri organisaatioita – puhumattakaan Suomen antifasistisesta komiteasta tai ekovallankumouksellisesta Vihreästä puolueesta. Uutisten mukaan Suomeen on myös perustettu punakaarti.
Mitä väliä vasemman laidan yhdistymisellä sitten on? Eikö sen kannatus ole joka tapauksessa alle yhden prosentin, kysyvät porvarit ilkkuen. Nyt täytyykin katsoa huhtikuun vaalitulosta hieman eri silmällä. Huomaamme, että ylivoimaisesti suurin kannatus on viime kädessä nukkuvien puolueella, 29,5 %. Lisäksi persujen äänet, jotka edustavat 13,4 prosentin osuutta kaikista äänioikeutetuista, tulivat ennätykselliseltä joukolta samaan suuntaan liikkuvia äänestäjiä. Jos tämän sulateltuaan joku väittää, ettei uudelle vasemmistoyhteistyölle voisi potentiaalisesti riittää kannatusta, hän tekee propagandaa.
Millä eväillä vasemmalle saadaan lisäkannatusta? Valitettavasti ei ainakaan nykyisillä. SKP:ssä ihan oikeasti ajatellaan, että kannatus lähtee nousuun jatkamalla samaa vanhaa mallia: kerätään uudet kannattajakortit, päivystetään torien kulmilla ja kehutaan omia sosiaalisessa mediassa. Ei näin. Ideat STP:n suunnalla ovat freesimpiä, mutta työtäkin on vielä moninkertaisesti enemmän. Vaalituloksen pitäisi osoittaa aukottomasti, etteivät ihmiset halua äänestää SKP:tä, STP:tä tai KTP:tä. Mutta eräille se ei tunnu menevän perille. Kovin paljon parempia eväitä ei löydy vasemmistoliitolta, joka menemällä mukaan kokoomuksen ja demareiden yhteistyöhön tekee itseään tarpeettomaksi kilpaa vihreiden kanssa. Eivät vasemmistoäänestäjät halua "vasemmistoa", jota ei erota SDP:stä sillä kuuluisalla kirveelläkään. Puolueen täytyisi löytää oma identiteetti ja pian, muutoin se on mennyttä.
Mutta entäs, jos kuitenkin kokeiltaisiin uutta yhteisrintamaa? Kuvitellaan yhteistyötä, jonka osapuolina olisivat SKP, STP, KTP, Sosialistiliitto, Marxilainen työväenliitto ja Kommunistien liitto. Ehkä siihen liittyisivät myös Vihreä puolue ja Itsenäisyyspuolue. Punakaarti voisi ilmoittautua yhteisrintaman kannattajaksi. Mikäli vasemmistoliitto tosiaan päätyy hallitukseen, sen riveistä voisi lipsua mukaan lukuisia pettyneitä aktiiveja. Mitä tämän uuden yhteistyön myötä tapahtuisi? Tietysti se saisi jonkin verran huomiota ja ennen kaikkea uskottavuutta. Molemmat ovat elintärkeitä asioita nykypolitiikassa. Vielä tärkeämpää on, että tällä yhteisrintamalla olisi paljon isommat resurssit kuin pikkupuolueilla ja -järjestöillä erikseen. Niinpä se voisi herättää eloon liikkeen, joka lähivuosina hiljentäisi yhteisrintaman yhtä takuuvarmasti osakseen saaman vähättelyn.
1) Työväenlehtiä ja niiden nettiversioita käynnistettäisiin uudelleen. Esimerkiksi Hämeen Yhteistyö lakkautettiin 1990-luvulla ja suorastaan huutaa tulla elvytetyksi 2010-luvulla. Miettikää, millainen vaikutus on sillä, jos joka paikassa on medioita jotka ilmaisevat muutakin kuin uusliberalisteille sopivaa "yhtä totuutta". Se on pieni vallankumous.
2) Työväentalot elvytettäisiin niin laajalti kuin pystytään. Vanhempi väki saisi iskelmätanssinsa, nuoremmat hiphoppinsa ja punkkinsa, tilaisuudet spiikkaisi populistiset metkut taitava punikki ja kaikella olisi uskottavuutta, sillä ilman niitä meidän perällä ei olisi mitään. Helsingin kymmenen neliökilometrin sisällä sukkuloiva porvariskerma on unohtanut, että tämä on nykyaikaista todellisuutta ylivoimaisessa valtaosassa Suomea.
3) "Uutta Sirola-opistoa" on myös ehdotettu. Vasemmiston yhteistyö tarvitsisi siis opinahjon, jossa koulutettaisiin ja kurssitettaisiin aktiiveja ymmärtämään, miksi, mihin ja miten heitä tarvitaan. Tämänkaltainen tietoisuus puuttuu lähes koko nykyiseltä poliittiselta kirjolta.
4) Oma nuortenjärjestö tarvittaisiin ehdottomasti, ja kun tähän saakka mainitut toiminnot on saatu kunnolla käyntiin, olisi paikallaan harkita myös lastentoimintaa. Ilman selkeää uudelleenkasvatusta kaikki yhteiskunnallisessa ja poliittisessa ilmapiirissä saavutetut muutokset jäävät tilapäisiksi.
5) Joukkotilaisuuksissa olisi ihan uutta meininkiä, kun kukaan ei enää karsastaisi "kilpailevan" ryhmän mukanaoloa järjestäjäpuolella. Niinpä niitä olisi pidettävä mahdollisimman usein. Silloin, kun Hakaniemen torilla, Tampereen Keskustorilla ynnä muualla on vähän väliä samat poliittiset tunnukset esillä, ilmassa on vallankumouksen tuntua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti