Kävin taas työttömille suunnatussa pakollisessa infotilaisuudessa, joka oli kuvaavasti sijoitettu Tredu-ammattiopiston kellariin. (Lisälukemista tästä aiheesta: 1 [2014] ja 2 [2015].) Tunnelma oli yhtä absurdi kuin vastaavissa tapahtumissa ennenkin. Luennoitsijat yrittivät väkisin kuulostaa innostuneilta ja innostavilta – ymmärtämättä, että a) heidän teennäisyytensä kuuluu ja näkyy läpi, b) työttömien enemmistö edustaa kulttuuria, johon kokoomuslainen innostavuuspuhe ei tepsi vaan yksinomaan vieraannuttaa. Meidän kiusaksemme oli ns. raippamallin (jota jotkut valheellisesti kutsuvat "aktiivimalliksi") vaatimusten täyttämiseksi kehitelty päiväkerhonomaista puuhastelua, joka kyllä sopii työttömien masennus- tai yleensä psyykenoireista kärsivälle laidalle, mutta kuulostaa kaikenlaiselle pystyvälle porukalle lievästi sanoen alentavalta. Tietysti tämä kavaltaa, että työttömiä kohdellaan homogeenisena monoliittina (vrt. "nuoriso", sana jota jo yksikkömuotonsa tähden en vaivaudu käyttämään), tai työttömyys nähdään suorastaan sairautena tai sen oireena. Kaikki terveethän täällä ovat töissä ja tienaavat kunnon palkkaa? Kuka käski unohtamaan, että työttömyys on sen sijaan nyky-yhteiskunnassa väistämätön satojentuhansien ihmisten asiantila?
Kaikkein absurdeinta tässä on, kuinka huteralle yhteiskunnalliselle pohjalle työttömien "aktivoinnin" toimet perustuvat. Kuten tiedämme, raippamallin laati Juha Sipilän porvarihallitus, jota kannattaa arvioni mukaan enintään 35 prosenttia suomalaisista, ja hyväksyi eduskunta, jonka valinnan (kevät 2015) jälkeen politiikan mittasuhteet ovat muuttuneet täysin. Kaiken lisäksi eduskunnan käsittelyyn on tulossa raippamallin kumoava kansalaisaloite, joka keräsi parissa kuukaudessa yli 140 000 nimeä. Suomalaisten enemmistö ei millään ilveellä kannata sitä perustaa, jonka päälle myötähävettävät päiväkerhoilut on rakennettu, mutta siitä huolimatta niitä rakennellaan ja niihin osallistumista vaaditaan. Aina voi luottaa siihen, ettei enemmistö älähdä, koska se ei tiedä – työttömät ja heidän osallistamiseensa osallistuvat ovat aina vähemmistössä, ja valtamedia ei puhu eikä pukahda. (Luonnollisesti, onhan se valtamedia.)
Palaan vielä politiikan mittasuhteiden muuttumiseen. Näyttää hyvin todennäköiseltä, että seuraavien eduskuntavaalien suurin puolue on SDP. On täysin mahdollista, että saamme hallituksen, jossa ei ole yhtään nykyistä hallituspuoluetta. Siniset eivät välttämättä saa ainuttakaan kansanedustajaa, kokoomuksen ääniä nakertanee nusuperinnettä elvyttävä Liike Nyt ja keskustan ymmärrettävä alamäki on yleisesti tiedossa. Jos punaviherliberaali hallitus tulee, raippamallit ynnä muut työttömien syyttely- ja kurjistamistoimet saavat viimeistään takuuvarman lopun. Kaiken lisäksi Sipilän hallitus voi kaatua jo kesällä, kun keskusta on jäämässä yksin puolustamaan järjetöntä sotea. Tämä saisi ehkä aikaan ennenaikaiset eduskuntavaalit, joihin Liike Nyt ei kenties ehtisi mukaan, ja niinpä puoluekentän kannatussuhteet saattaisivat vielä jonkin verran muistuttaa aikaisempia, hallituksen joutuisi ehkä rakentamaan kompromissipohjalle ja muutos jäisi puolitiehen. Tätä en luonnollisesti toivo, mutta toisaalta hallituksen nopea kaatuminen korostaisi raippamalliperustaisten toimenpiteiden korttitalonomaista höttöisyyttä vielä entisestään.
Punaviherliberaaliin hallitukseen liittyy itselläni yksi aivan erityinen toivo, ja se on luonnollisesti perustulo. Jos SDP, vihreät ja vasemmistoliitto muodostavat hallitusrungon, on erittäin mahdollista, että perustulo kirjataan alusta lähtien hallitusohjelmaan. Perustulossa on ongelmia, se on kaikkien helppo myöntää, mutta nykyistä kyyläys-, tivaus- ja kontrollisysteemiä parempi se on yhtä yksiselitteisesti kuin Brasilia on Suomea parempi jalkapallossa. Siinä tapauksessa yhteiskunnan kellarikerros saa päästää valtavan helpotuksen huokauksen ja itse kukin keskittyä siihen, mikä on elämässä mielekkäintä – tämän kirjoittaja esimerkiksi luovaan toimintaan, kulttuuritapahtumien organisointiin ja siihen liittyvään verkostoitumiseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, kaikenlaiseen hyväntekemiseen sekä ajatteluun. Toisaalta he, jotka edelleen tarvitsevat yhteiskunnan ohjausta itsensä aktivoimiseen, myös täysin varmasti saavat sitä. Näissä tunnelmissa on hyvä valmistautua Suomen oloissa lähes ennennäkemättömään poliittisen paradigman vaihdokseen – viimeistään keväällä 2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti