Vuosi 2016

Vuoden lähestyessä loppuaan ovat kaikki tuntuneet olevan yhtä mieltä siitä, että 2016 on ollut harvinaisen paska vuosi. Kevyellä pintatasolla kommentit ovat saattaneet viitata lähinnä David Bowien, Umberto Econ, Princen, Muhammad Alin, Jouko Turkan, Leonard Cohenin, George Michaelin, Carrie Fisherin ja kumppaneiden menettämiseen saman vuoden aikana. Mutta on myös toisentasoista kommentointia. On viitattu Donald Trumpiin, Brexitiin, Aleppon (ja kenties Mosulin) kauheuksiin, Sipilän hallitukseen ja uusnatseihin. On oltu liikuttavan yksimielisiä siitä, että 2016 oli vielä huonompi vuosi kuin 2015, joka oli huonompi kuin 2014 – eikä tuleva 2017 taatusti tarjoa helpotusta, vaan lisää kärsimystä.

Itse näen vuoden 2016 täysin toisella tavalla. Meillä Suomessa on kyllä ihan surkea hallitus, mutta kuluneena vuonna sen kannatus on luisunut edellisvuoden vaalien huippulukemista kohti pohjamutia. Paljon haukutut perussuomalaiset eivät käytännössä ole vasemmistoliittoa suositumpia – vihreiden kanssa he eivät edes kilpaile. Keskusta on menettänyt ykkösasemansa oppositiopuolue SDP:lle. Jos nyt vuoden päätteeksi pidettäisiin uudet vaalit, SOS-perskeko-hallitus olisi täysin mahdoton. Tämä on positiivista kehitystä, vaikka hallituksen vaikutus yhteiskuntaan onkin negatiivista kehitystä. Mitä Trumpiin ja Brexitiin tulee, näen ne sangen eri valossa kuin liberaalit ja keskustavasemmistolaiset. Trumpin presidenttiydestä on vaikea löytää hyvää sanottavaa – paitsi, jos hän todella kutsuu ympäri maailmaa riehuvat jenkkisotilasjoukot kotiin, mihin suuntaan hän on vihjaillut pitkin vuotta. Vastaehdokas Hillary Clinton, joka kelpaisi useimmille Trump-kriitikoille, olisi joka tapauksessa jatkanut riehuntaa – luultavasti vieläpä lisännyt tehoa. Mahdollisesti vuonna 2017 toteutuvan Brexitin näkeminen yksipuolisesti huonona asiana on luonnollisesti vierasta minulle, joka vastustan Euroopan unionia.

Uusnatsit ovat kyllä riehuneet, ja Suomessakin uusnatsi Jesse Torniainen pahoinpiteli kuolettavasti paikalle osuneen antifasistin Jimi Karttusen. Henkirikos on henkirikos, olipa sen tekijä kuka tai mitä hyvänsä, ja uusnatsijärjestön harjoittama henkirikoksen vähättely, tappajan puolustaminen ja uhrin mustamaalaaminen on ollut kuvaavaa. Tosiasia on kuitenkin, että uusnatsipiirit ovat Suomessa surkuhupaisan pieniä verrattuna heitä vastustaviin piireihin. Kuolemantapauksen jälkeen Helsingissä marssi parikymmentätuhatta ihmistä natseja ja rasismia vastaan – vastamielenosoitukseen sen sijaan osallistui vain parikymmentä ihmistä ja sekin ryhmä oli jakautunut kahteen eripuraiseen leiriin. Tälle soisi minusta naurettavan useammin kuin puitavan nyrkkiä. Kotimaamme syvät rivit ovat täysin luotettavasti ja turvallisesti natsien ulottumattomissa, mikä on vuonna 2016 ollut selvempää kuin 2015.

Muutenkin ihmisten arvomaailma antaa enemmän toivoa paremmasta kuin huolta huonommasta. Vuosi 2016 muistetaan siitä, että body positive -ajattelu antoi ihmisarvon kaikennäköisille ja -muotoisille naisille, veganismi murtautui marginaalista valtavirtaan, rakenteelliseen transfobiaan ja ableismiin kiinnitettiin huomiota eikä tiettyjen ihmisryhmien sortaja tai pilkkaaja enää selvinnyt kuin piski veräjästä. Feminismikin koki suorastaan buumin. Nämä ovat isoja, tärkeitä, positiivisia asioita, jotka osana aina vain tietoisempaa yhteiskuntakriittisyyttä saattavat lähitulevaisuudessa johtaa niin positiivisiin muutoksiin, että ihmisten negatiivisuutta tätä käännekohtavuotta kohtaan on yhä vaikeampi käsittää.

Entäpä kulttuuri- ja taide-elämä? Kaupallisuus kyllä rellestää pintatasolla, mutta toisin kuin vielä muutama vuosi sitten, syvätasolla homma toimii. Kun Tampereen underground pujahti valtavirran huomioon joulukuussa 2016 sekä Yle Teeman dokumenttiohjelmassa että Vanhan kirjastotalon näyttelyssä, kysymys oli väistämättömän toteutumisesta. Meille näissä ympyröissä eläneille Jukka Nousiaisen toinen albumi, Kirnupiimäfest ja muut tämän vuoden huippukohdat ovat samalla tähänastisen 2010-luvun huippukohtia. Eikä ug-ilmiö rajoitu Tampereen kaupunkiin – ainoastaan Helsinki on siitä hieman pihalla, ja kuten aina ennenkin, Helsinki yleensä päättää, mistä julkisuus keskustelee. Lukuisien Mänttä-veteraanien mukaan vuoden 2016 kuvataideviikkojen näyttely ei ollut parhaita nähtyjä, mutta toisaalta se esitteli harvinaisen selkeän ja yhtenäisen skenen, jolla kaiken lisäksi on jopa henkilötasoisia yhteyksiä Tampereella kukkineeseen undergroundiin. Minun silmissäni tätä kulttuurielämän kokonaisvirtausta on täysin asiallista verrata 1960–70-lukuun.

Toki vuodessa 2016 on paljon pielessä ja paljon arvosteltavaa, ja ikävä kyllä, niissä asioissa aikakauden ilkeimmät kriitikot voivat katsoa peiliin. Jatkuva negatiivisuuden paisuttelu ja ruokinta ei yksinkertaisesti voi johtaa muuhun kuin lisääntyvään negatiivisuuteen. Tämä on suorastaan luonnonlaki. Yhtä luonnollista on, että negatiivisuus on negatiivista eikä käänny mystisesti positiiviseksi niin kuin jotkut ihmiset näyttävät kuvittelevan. Tai vielä pahempaa: negatiivisten asioiden paisuttelu johtaa kyynisyyteen ja misantropiaan, jotka kyynisessä ja misantrooppisessa kulttuurissa näyttäytyvät älyllisyytenä. Lopulta nippu itsenimitettyjä someälykköjä kääntyy halveksimaan meitä maailmanparantajia, jotka yhä asiaansa uskoen suuntaavat kohti sitä samaa positiivista sosiokulttuurista vallankumousta, jota "älyköt" itsekin alun perin halusivat ja kannattivat. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, vaan kyseessä on mahdollisesti koko vuoden 2016 negatiivisin ilmiö Suomessa ja sen kaltaisissa maissa. Jos kaikki negatiiviset hylkäisivät rakkaat madonlukunsa ja keskittyisivät oikeasti paremman maailman rakentamiseen, se olisi totta ennen vuoden 2017 päättymistä.