torstai 29. marraskuuta 2018

Intersektionalismin kritiikki

Ei tulisi mieleenikään olla rasisti. Feminismiin minun on paljon helpompi samastua kuin miesasia-aatteeseen. Homofoobikko olen ollut enintään joskus teininä ja opiskeluajan alkuaikana, muka puolileikilläni, kun en vielä tuntenut sateenkaariväkeä enkä oikeasti sisäistänyt heidän olemassaoloaan. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vähätellä etnisen taustan, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen yhteyttä sortoon tai syrjintään nyky-yhteiskunnassa. Sen sijaan koen ihmisten, jotka perustavat aina käsityksensä syrjinnästä vain edellisten kaltaisiin kategorioihin, vähättelevän kaikkea muuta syrjintää, ja siksi tämä näkökulma on syytä tuoda esiin.

Intersektionaalisuus on 2010-luvun mahtisanoja. Esimerkiksi sanapari 'intersektionaalinen feminismi' tarkoittaa sitä, ettei takerruta ainoastaan naisten ja miesten väliseen epätasa-arvoon, vaan samaan kimppuun kuuluu monia muitakin tasa-arvo-ongelmia: heteroseksuaalien ja seksuaalivähemmistöjen, cis- ja transsukupuolisten, valkoisten ja ei-valkoisten, valtakielisten ja muunkielisten, kristittyjen ja ei-kristittyjen, porvarillisten ja työväenluokkaisten, vammaisten ja ei-vammaisten väliset eriarvoisuudet. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita muistaa. Ongelma on siinä, että mikä ei ole kategorisoitavissa, luokiteltavissa, jää intersektionaalisen tarkastelutavan ulkopuolelle. Ja toisin kuin intersektionalistit kuvittelevat, ulkopuolelle jää tuntuva osa syrjinnästä ja sorrosta.

Sana 'intersektionaalinen' tarkoittaa 'osastojen välinen', 'jaosten välinen', 'joukkueiden välinen' – tässä yhteydessä lähinnä 'osaryhmien välinen'. Teoriassa näitä osaryhmiä voidaan tietysti luoda loputtomiin, mutta siitä huolimatta on aina olemassa joku, joka ei mahdu karsinaan. Intersektionalisti (tarkoitan tässä nimenomaan intersektionalistia, en feministiä) on taipuvainen ajattelemaan, että jos jonkun ihmisen ongelma ei mahdu karsinaan, hänen ongelmaansa ei ole olemassa. Tämä on itsessään melkoinen ongelma: intersektionaalisen näkökulman ajatellaan laventavan perinteisen antirasismin tai feminismin kenttää, minkä se teoriassa tekeekin, mutta käytännössä se sementoi täysin eri mitoissa (kuin perinteinen antirasismi ja feminismi) virheellisen käsityksen, että syrjintää ja sortoa tapahtuu vain ryhmissä ja muunlaista syrjintää ei ole syytä huomioida tai ajatella.

Kaikkein paradoksaalisinta on, että intersektionalismi kantaa selvästi samaa aatteellis-filosofista perimää kuin intersektionalistien vastavoimat. Rasismihan perustuu juuri siihen, että jos ihminen on vääränvärinen, tai ehkä nykymaailmassa omaa väärän kulttuuritaustan, se kertoo jo hänestä sortoon ja syrjintään tarvittavan informaation. Hyvin usein samaan kimppuun kuuluu monia muita tekijöitä, esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, kieli ja uskonto. Suomalainen rasisti, joka on myös misogynisti, homofoobikko sekä muiden kuin suomenkielisten ja kristittyjen sortaja tai syrjijä, on periaatteessa omalla tavallaan "intersektionalisti". Intersektionaalinen antirasisti-feministi katsoo edellä mainittujen tekijöiden pohjalta tapahtuvan syrjinnän liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjinnänvastaisen näkökulmansa. "Intersektionaalinen" rasisti-misogynisti katsoo samojen tekijöiden liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjivän näkökulmansa. Molemmissa tapauksissa muut näkökulmat on mitätöity ja poissuljettu.

Kuten rasismin, myös intersektionaalisen ajatustavan lähtököhta on me vastaan muut -asetelma. Sen keskiössä on leima, jonka etninen, sukupuolinen, seksuaalinen tai muu status lyö ihmiseen joustamattomasti. Intersektionalisti näkee kaikkialla etuoikeuksia, jotka ovat absoluuttisia; esimerkiksi valkoinen ihminen on yhteiskunnassamme aina etuoikeutettu, mies on aina etuoikeutettu, hetero on aina etuoikeutettu, cissukupuolinen on aina etuoikeutettu, suomenkielinen on aina etuoikeutettu, kristitty on aina etuoikeutettu ja porvarillisen yhteiskunta-aseman haltija on aina etuoikeutettu. Yksilön sijoittuminen joidenkin tekijöiden kohdalla etuoikeudettomalle puolelle voi heikentää hänen kokonaisasemaansa, mutta tämä ei poista tosiasiaa, että hänellä on etuoikeuksia. Näin ollen intersektionalistin mielestä valkoinen suomenkielinen kristitty heteromies, joka toimii yrittäjänä eikä oletettavasti ole vammainenkaan, on itsessään etuoikeutettu yhteiskunnan jäsen. Usein näin onkin. Intersektionalisti sivuuttaa tai kieltää sen mahdollisuuden, että samoilla ominaisuuksilla varustettu henkilö voisi olla sorrettu tai syrjitty, koska hänellä on aina etuoikeutensa.

Mitä intersektionalisti unohtaa? On mahdollista, että valkoinen suomenkielinen kristitty ei-vammainen yrittäjä-heteromies on esimerkiksi yksinäinen, masentunut, addiktoitunut, täysin ulkopuolinen kaikista yhteisöistä ja korviaan myöten veloissa. Hänen terveytensä voi olla riekaleina, hän voi asua syrjäisellä, taantuvalla paikkakunnalla ja olla lähtöisin rutiköyhästä työläis- tai agraarisuvusta vuonna 1918 punaisten puolella sotineine, vankileirillä kuolleine esi-isineen. Luonnollisesti nämäkin tekijät voisi sisällyttää intersektionaaliseen näkökulmaan, mutta on olemassa vieläkin vaikeammin määriteltävistä tekijöistä johtuvaa syrjintää ja sortoa, ja jossain vaiheessa intersektionalistille tulee raja vastaan. Hän ei esimerkiksi voi mennä sanomaan ihmiselle, jonka sukupuoli-identiteetti on täysin yksiselitteisesti mies, mutta jonka sosiaalinen ympäristö silti määrittää feminiiniksi ja samalla epäuskottavaksi, että "jos identifioidut sukupuolivähemmistöön, olemme sinunkin puolellasi". Intersektionaaliseen ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat eivät koskaan kerro koko totuutta ihmisestä, vaan enintään puolitotuuden – niin kuin rasistiseenkin ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat.

Intersektionalisti saattaa myös sivuuttaa, että valtaosa Suomen kaltaisen maan väestöstä on yhä valkoisia, heteroseksuaalisia, ei-vammaisia, suomenkielisiä, ainakin periaatteessa kristittyjä; näistä noin puolet on miehiä, ja hyvin monen yhteiskuntastatus on porvarillinen. Periaatteessa marginaaleja tukevassa aktivismissa ei tietenkään ole yhtään mitään vikaa. (Itse olen hyvinkin marginaalihenkinen ihminen – jo siksi, että koen varsin monella tavalla sijoittuvani marginaaliin, vaikka olisinkin jossain määrin valkoinen suomenkielinen ei-vammainen heteromies.) Ongelmia seuraa siitä, jos intersektionaalinen näkökulma halutaan sementoida määrittämään kaikkea feminismiä, kaikkea antirasismia, jopa kaikkea vasemmistoa ja oppositiota. Ikävä kyllä siitä seuraa, että ihmiset, jotka eivät millään mitalla koe itseään etuoikeutetuiksi (vaikka myöntäisivätkin yksittäisiä osatekijöitä), eivät koe heitä itseään syyllistävää näkökulmaa mitenkään houkuttelevaksi ja etääntyvät koko feminismistä, koko antirasismista, jopa koko vasemmistosta ja oppositiosta. Näin ollen intersektionalismin päästäminen määrittämään näin laajoja yhteiskunnallisia muutosvoimia on karkea virhe. Syrjinnän ja sorron vastaisen toiminnan täytyy nyt ja tulevaisuudessa, niin kuin ennenkin, lähteä ajatuksesta: joka ainoa ihminen ja elävä olento, joka on millään muotoa sorrettu tai syrjitty, on siitä vapautettava.

2 kommenttia: