Esitän aluksi lähtöfaktat. Ensimmäinen niistä kuuluu, että Suomessa on enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2015 bruttokansantuote henkeä kohti Suomessa oli 38 162 euroa. Se oli enemmän kuin edellisenä vuonna ja reilusti enemmän kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Jos inflaation vaikutus otetaan huomioon ja vähennetään, vuodet 2006–08 sekä 2010–13 pääsevät niukasti vuoden 2015 edelle, mutta esimerkiksi vuoden 2000 – jolloin elettiin selvää nousukautta – lukema oli vain 84,6 % vuodesta 2015 ja BKT jopa alle 69 %. Kuinkas ennen 1990-luvun lamaa? Jälleen Tilastokeskuksen mukaan viimeisenä lamaa edeltäneenä kasvuvuotena 1990 oli Suomen BKT henkeä kohti vain 18 252 euroa eli alle puolet vuoden 2015 lukemasta. Jos tästä taas miinustetaan inflaation vaikutus, vuonna 1990 päästään noin 60 prosenttiin vuodesta 2015. Todella: vuonna 2015 Suomen varallisuus oli suurta lamaa edeltäneen huippuvuoden 1990 lukemasta teoriassa 209 % ja käytännössäkin 148 %.
Toinen fakta on, että julkisen (politiikan ja valtamedian) keskustelun mukaan Suomessa on koko ajan entistä vähemmän rahaa julkisiin menoihin. Erityisesti sosiaalialan menot ovat jatkuvasti leikkausten kohteina. Toki samaan diskurssiin kuuluu väite, että nämä menot ovat nyky-Suomessa korkeammat kuin koskaan ennen. Loppuvaikutelma, ja usein myös leikkausten ensisijainen perustelu, kuuluu kuitenkin, että Suomen talous on nyt tiukilla ja siksi joudutaan leikkaamaan.
Kolmas fakta on, että nykysuomalainen yhteiskunta on varsin toisenlainen kuin menneinä kasvun ja edistysuskon vuosikymmeninä kuviteltiin. Näistä asioista on kirjoittanut oikein hyvin Pontus Purokuru artikkelissaan Tulevaisuus on peruttu. Nappaan omaan tekstiini muutamia Purokurun esittämiä pääkohtia: Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa (1966) ennusteltiin, että 2000-luvun Suomessa vain 10 % väestöstä tekee työtä ja perustulon taso työtätekemättömillä on nykyrahassa ilmaistuna noin 6000–7000 euroa kuukaudessa. Tästä Purokuru etenee Juha Sipilän madonlukujen kautta muistuttamaan Francis Fukuyaman "historian loppu" -käsityksestä (1992) ja Fredric Jamesonin toteamuksesta "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu" (2003).
Nämä tosiasiat tuntuvat olevan toisiinsa nähden ällistyttävässä ristiriidassa. On päivänselvää, että vuonna 1966 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuosikymmenen öljykriisistä ja Rooman klubin ennusteista – puhumattakaan Suomen taloudelle merkittävistä 1990-luvun käänteistä eli Neuvostoliiton romahduksesta ja maamme liittymisestä Euroopan unioniin. Näin ollen tuon ajan tulevaisuudenusko oli väistämättä katteetonta. Mutta jos Suomen tosiasiallinen ja käytännöllinen kansantuote olisi lisääntynyt vuosina 1990–2015 samaa tahtia kuin 1975–1990 (minä aikana varsinkin 1978–80 ja 1982–89 olivat huomattavia kasvukausia), tilanne ei olisi niin toisenlainen kuin faktoja vilkaisematta voisi kuvitella. Edelleen Tilastokeskuksen mukaan vuoden 1975 BKT miinus inflaatio oli 62,3 % vuoden 1990 vastaavasta lukemasta. Vuosivauhti on näin ollen hidastunut reilut 40 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään – eikä sinnepäinkään – miksi nykysuomalainen työtön saa rahaa käteen alle kymmenesosan, ja asumistuenkin huomioiden esimerkiksi Tampereella maksimissaan 12,5–15,3 prosenttia, vuoden 1966 optimistisista ennusteista.
Työttömät, opiskelijat, pieneläkkeensaajat ja muut varsinaisen työelämän ulkopuoliset ryhmät ovat nyky-Suomessa verraten suurikokoinen ryhmä. On myös helppo todeta, että heillä ei ole "enemmän rahaa kuin koskaan ennen". Lähes kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden varallisuus ei ole kasvanut koko yhteiskunnan tai keskimääräisen kansalaisen tahdissa, ollaan koko ajan halukkaita leikkaamaan. Näkemyksen tueksi esitellään omatekoisia iskulauseita kuten "kaikkien on osallistuttava talkoisiin". Kuka ei silti osallistu sinänsä tarpeettomiin talkoisiin? Ne, joita hallitus hyysää – kapitalistiluokka, yhteiskunnan hyväosaiset. Työttömiin kohdistetaan poliittisten leikkauspaineiden lisäksi valtamedian moraaliset paineet: elät meidän verovaroillamme, tulet kalliiksi yhteiskunnalle. Kuka on se "yhteiskunta", jolle me tulemme kalliiksi? Emmekö kuulu siihen itse? Lisäksi vanhenevaa väestöä vaaditaan pidentämään työuriaan, työviikkoa ehdotellaan pidennettäväksi ja tietysti palkatonta työtä teetetään koko ajan enemmän. Järjestelmä haluaa kerta kaikkiaan puristaa kaikki mehut irti kansalaisista, joilta media muistaa joka ainoa päivä viedä toivon poliittisesta ratkaisusta (kapitalismin lopusta) tulevaisuudessa.
Kun ihminen seurailee mediakeskustelua ja toisaalta elää itse työttömien, prekaarien ja opiskelijoiden keskuudessa, hänelle saattaa hyvinkin tulla vaikutelma, että Suomen talous on tiukilla ja talkoot ovat paikallaan. Mutta kun hän päätyy esimerkiksi halvalla nettilipulla Matkahuollon bussiin, joka ajaa Helsingistä Tampereelle suunnatessaan Vantaan lentoaseman kautta, hänen silmiinsä välähtää hämmentävä todellisuus. Pääkaupungin kehätiet, ulosmenoväylät ja lentoaseman seutu ovat täpösen täynnä yksityisen sektorin harmaanpuhuvia kolosseja, joissa käydään kauppaa joko asiakas- tai liikemiestasolla. Tiet ja niitä reunustavat pysäköintialueet ovat myös täpösen täynnä yksityisautoja, jotka ovat vielä 1990-luvunkin muistikuviin nähden suhteettoman isoja. Kolme neljästä vastaantulijasta saattaa ajaa farmariautolla tai citymaasturilla – yksin. Tällaisissa ympäristöissä näkyy se raha, jota nyky-Suomessa on oikeasti ihan sikana. Palvelut, joita farkku- tai citymaasturikuskit käyttävät, ovat ihmisen toimeentuloa ajatellen täysin sekundäärisiä, lähes tarpeettomia – joskin monia tuotteita mainostetaan ja piilomainostetaan välttämättömyyksinä, kuten viihde- ja viestintäelektroniikkaa: tavallisessa ylemmän keskiluokan kodissa voi olla oma läppäri jokaisella perheenjäsenellä, vähintään yksi tabletti ja enemmän kuin yksi älykännykkä per nenä. Fyysisiin tuotteisiin liittyvän bisneksen lisäksi runsaasti rahaa pyörii yhteiskunnalliselta tarpeellisuudeltaan täysin fiktiivisillä aloilla, kuten markkinoinnissa ja verkostoitumisessa. Kaikesta näihin Kehä 3 -piireihin kasautuneesta rahasta liikenisi järisyttäviä määriä yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon, jos Suomessa riittäisi poliittista tahtoa. Kaikkien leikkialojen työntekijöiden voitaisiin myös antaa vapautua työtehtävistään ja siirtyä joko nauttimaan oikeasti kattavasta perustulosta (aluksi vaikkapa 1000 €/kk + asumismenojen huomioiminen) tai yhteiskunnallisesti tärkeille aloille, joilla työtä yhä riittää ja joista ei enää tehokkuuden tai "talkoiden" nimissä tingittäisi.
Asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Ei tämäkään ole. Joitakin perusteesejä voin kuitenkin esittää: Suomessa on aivan hitosti rahaa, sitä riittäisi erittäin hyvin kaikkien yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon; työn ja varsinkin tarpeellisen työn käsitteet on kyseenalaistettava; kaikkien ei aina tarvitse tehdä työtä, eikä varsinkaan ihmisen toimeentulon perustarpeisiin liittymätöntä työtä; on rakennettava uusi tulevaisuus, jonka ei pidä perustua hyväosaisen kapitalistiluokan sanelemille arvoille, mitä varten on kumottava nämä arvot, niitä ylläpitävä valtamedia, niitä toteuttava hallitus sekä kapitalistinen järjestelmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti